Taivaan tulet - Hallanvaara @ Miinan Monttu

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miinan Monttu!

kuvat © Eva Lindblom

Näin Taivaan tulet – Hallanvaaran 15.6.

Ministeri Kortelainen (Päivi Tuomenpuro) tulee pohjoiseen sulkemaan tehdasta, mutta häntä ammutaan kesken puheen. Ampuja pääsee pakoon, ja poliisilla on täysi työ selvittää vihjeitä ja saada tekijä kiinni. Asiaa tutkivat komisario Kauko Junnin (Kari Tuominen) johdolla vanhemmat konstaapelit Aimo (Veli Peurala) ja Rauni (Tove Shipley-Esselström) sekä etelästä tullut uusi poliisi, nuorempi konstaapeli Koski (Ilkka Esselström). Samaan aikaan yhden jos toisenkin yksityiselämässä arki painaa päälle ja kaikki tuntuu hajoavan käsiin. Raunia väsyttää miehensä Erkin (Jyrki Ylätalo) kyvyttömyys sitoutua yhteisen elämän hoitamiseen. Kaupunginjohtaja Sinikka (Tiina Leiskamo) yrittää pitää tehdasta pystyssä ja päästä perille tyttärensä Sinin (Lyra Sitomaniemi) menemisistä ja tekemisistä. Kaisa (Oona Otsamo) seuraa, miten puoliso Vesa (Aleksi Mertanen) kriiseilee poikansa Iston (Ernest Esselström) kasvamisesta, ja Leena (Helena Hajanti) pohtii, vieläkö hänen avioliittonsa Kaukon kanssa on voimissaan. Ja sitten ovat vielä kaikki muut ihmiset, omine murheineen ja iloineen, toiveineen ja suunnitelmineen. Arki on kaikille eri, mutta yhdessä sen käänteitä puidaan, niille nauretaan ja niitä setvitään.

Miinan Montun kesäteatterissa palataan muutaman vuoden jälkeen Taivaan tulien maailmaan ja kaikkien tuttujen sekä uusien hahmojen pariin. Näin aiemman Taivaan tulet-esityksen 2019, ja nyt oli oikein mukavaa taas seurata niin viime näytelmässä mukana olleiden hahmojen kuin tuoreiden kasvojen tarinoita. Taivaan tulet-tv-sarjaa en paria jaksoa enempää ole katsonut eikä tämän Hallanvaara-näytelmän tarina ollut siis ennalta tuttu, mutta sovitus näyttämölle on onnistunut ja kaikessa pysyi hyvin perässä. Kari Väänäsen kirjoittaman tarinan on lavalle dramatisoinut Kirsi Sulonen, ja ilmeisesti tapahtumat perustuvat tv-sarjan kolmannen ja neljännen kauden jaksoihin. Ohjauksesta vastaa Sanna Saarela, joka on onnistuneesti pitänyt kaikki langat käsissään ja saanut hyvään rytmiin niin pää- kuin sivujuonetkin. Kun hahmoja on paljon, tapahtumia paljon, ja käänteitäkin paljon, vaarana on, että jossain vaiheessa jokin juttu jää vähemmälle huomiolle, esitys menee sekavaksi tai kaikkea ei saada kunnolla käsiteltyä näytelmän mitan aikana. Nämä karikot Hallanvaara onnistuu Saarelan ohjauksessa väistämään, ja tarinassa ratkotaan niin ministerin ampumista kuin perhe- ja ihmissuhteiden vaikeuksia, dynamiikkaa ja ongelmia sujuvin ottein. Esityksessä yhdistyy monia teemoja muun muassa perheestä ystävyyteen, rakkaudesta vastuuseen ja oikeudenmukaisuudesta omankädenoikeuteen. Joidenkin teemojen, aiheiden ja kohtausten äärelle olisi voinut tarkemminkin pysähtyä, mutta aika näppärästi kaikkia ehditään käsittelemään ilman turhaa kiirettä. Parhaimmillaan esitys vei täysin mukanaan, paria tarinalinjaa seurasin aivan herkeämättä ja loppujenkin kohdalla mielenkiinto pysyi kyllä yllä, vaikkei itse kyseinen tarinalinja niin vahvasti olisi iskenyt. Monta käännettä mahtuu mukaan, itse arvasin ampujan ihan viime hetkillä ennen paljastusta! Sen jälkeen sitten mietinkin, että ai niin, tuohan oli vihje, ja tuokin varmaan...

Amadeu Vivesin suunnittelema violetinsävyinen lavastus tarjoaa erinomaiset raamit monessa paikassa tapahtuvalle tarinalle, mitään ei ole rajattu liian tarkkaan mutta kodit, työpaikat, torit ja muut kokoontumispaikat nousevat lavalle selkeinä. Tunturien ja pienen paikkakunnan tunnelmaa henkivässä lavastuksessa liikutaan monessa tasossa, ja luonnonläheiset väri- ja materiaalivalinnat rakentavat miljöötä onnistuneesti. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran suunnittelema puvustus on arkista ja ammatteihin sopivaa, jokaiselle hahmolle on löytynyt oma tyyli, oli kyseessä sitten vanhempi väki, ruuhkavuosia elävät vanhemmat, nuoriso tai ampujaa jahtaavat poliisit. Mainio se Iston lippis, joka roikkuu matkassa mukana tilanteessa kuin tilanteessa. Poliisikoira Skoudellakin (Scoopy) on tietty työvaljaat päällä! Molli Rintasen maskeeraussuunnittelu irtopartoineen ja muine karvoineen muuntaa näyttelijät sujuvasti hahmosta toiseen, ja on muutenkin oivaa.

Lavalla nähdään huimat 17 näyttelijää, ja lisäksi koiranäyttelijä, ja jokainen tekee tosi onnistunutta työtä. Esiintyminen on rentoa ja varmaa, hahmot kokonaisesti rakennettuja ihmisiä etenkin päärooleissa, ja ihmisten väliset jännitteet ja suhteet tulevat luontevasti esiin. Tove Shipley-Esselström tekee Raunin roolissa monitasoisen ja taitavasti rytmitetyn roolin, jossa tunneilmaisu ja tilanteen lukeminen vakuuttavat. Oona Otsamon roolityössä on hienoa rauhaa ja harkitsevaisuutta, hän näyttelee Kaisan hahmoa tasapainottaen sujuvasti tämän rooleja vanhempana, puolisona, psykologina ja ystävänä. Tiina Leiskamo eläytyy luontevasti teini-ikäisen tyttären aivoituksia ihmettelevän ja haastavaa työtään tuskailevan Sinikan rooliin, hän sekoittaa onnistuneesti roolityössään kaikkia tunteita joita Sinikka käy läpi. Helena Hajanti on Leenan roolissa valloittava, hänellä on hahmonsa tulkintaan rento ote ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa, mutta myös mainiota vilpittömyyttä. Kari Tuominen on komisario Junnin roolissa erinomainen, hänellä on komiikantajua ja taitoa taipua myös draamaan. Veli Peurala, Ilkka Esselström ja tutkija Hårdina nähtävä Sanni Toivonen täydentävät poliisivoimat ja tekevät kaikki oivalliset roolit, jossa hahmosta riippuen on mukana komiikkaa, auktoriteettia, katkeruutta ja kokemusta.

Eero Elo, Janne Saarela ja Juha Salminen ovat Nilkin, Jetsun ja Lötjösen rooleissa mainio kolmikko, pidin heidän tavastaan kuvata miehiä sekä yksilöinä että pienenä yhteisönä, joka tukee toisiaan ja huolehtii yhdessä Urho-vauvasta (olipa hienoa nuken käsittelyä muuten, jalat heiluvat ja kädet liikkuvat aivan uskottavasti). Lyra Sitomaniemi näyttelee onnistuneesti näyttelijän ammatista haaveilevaa, nopeasti kiihtyvää ja tarkkanäköistä Siniä. Ernest Esselström on Iston roolissa hyvin läsnä, ja tekee kohtauksensa mainiolla energialla. Aleksi Mertanen on Vesan roolissa koominen mutta aito vähän pihalla oleva ja isosti reagoiva isä. Jyrki Ylätalo näyttelee Erkkiä hyvällä otteella, mies on hyväntahtoinen ja mukava tyyppi, mutta häneltä menee kyllä aika paljon ohi. Kova innostumaan ja huono silloin huomaamaan muuta, tämän Ylätalo onnistuneesti lavalle tuo. Hugo Esselström tekee Oulan roolissa sujuvaa työtä ja tasapainottelee hienosti ilmaisussaan sen suhteen, mihin Oula perheensä välisessä dynamiikassa asettuu. Päivi Tuomenpuro on ministeri Kortelaisen roolissa oikein poliitikkomainen ja sujuva sanoistaan, ja muissa rooleissaan tekee varmaotteista roolityötä. Scoopy-koira seuraa poliisien matkassa Skouden roolissa varsin mallikkaasti. Hienoja roolitöitä ja yhteen puhaltamisen energiaa lavalla. Erityisesti ilahduin nuorten näyttelijöiden mukanaolosta, mahtavaa että nuoriso on löytänyt tiensä näyttämölle.

 Varsin mainio tämä oli, tykkäsin! Sujuvaa näyttelijäntyötä ja kivoja kiinnostavia hahmoja, mikäs sen parempaa. Tarinassakin monta oikein hyvää kohtausta ja aihetta. Taivaan tulet-tv-sarjan katsojat pääsevät varmasti niin tunnistamaan tuttuja tilanteita ja tyyppejä kuin vähän yllättymäänkin siitä, miten kaikki tapahtumat on saatu sovitettua yhdeksi näytelmäksi. Me joille tarina ei ennalta ole tuttu, saamme sitten nauttia näihin hahmoihin tutustumisesta ja onnistuneesti kirjoitettujen ihmissuhde- ja muiden kiemuroiden seuraamisesta. Paljon on myös menopelejä jälleen näyttämölle löytynyt, niitä aina Miinan Montussa odotan. Lavalla kurvaillaankin tarinaan sopivasti hiekka pöllyten moneen otteeseen. Polliisiauto oli suosikkini!