Täällä Pohjantähden alla @ Kansallisteatteri

 mainos/medialippu saatu Kansallisteatterilta

kuvat © Nico Backström

Näin Täällä Pohjantähden alla-näytelmän 4.10.

Alkuun on kaksi ihmistä, Jussi (Petri Manninen) ja Alma (Tiina Weckström) Koskela, itse raivattujen peltojen ja omin käsin rakennetun torpan edessä, kädet kovan työn kovettamina ja nöyrä mieli ahkeran elämän pohjana. Sitten syntyvät lapset, Akseli (Otto Rokka), Aleksi (understudy Oliver Kollberg) ja Akusti (Sulo Rahman) ja alkavat elää omaa elämäänsä, omien aatteidensa mukaan. Toisaalla Salpakarin perhe, kirkkoherra Lauri (Juha Varis) Ellen-vaimoineen (Katariina Kaitue), Ilmari-poikineen (Pyry Nikkilä) ja Aino-tyttärineen (Aksa Korttila) hoitaa virkatalon asioita ja huolehtii siitä, että pappilan asema pysyy vakaana. Elämää mullistavat niin arkisen elämän muutokset rakastumisista erimielisyyksiin, kuin sitten koko yhteiskuntaa ravistavat tapahtumat sodista palavasti oman aatteen puolesta taisteluun. Vuosikymmenet kuluvat, perheet kasvavat, suomalainen yhteiskunta asettuu uomiinsa. Surraan ja iloitaan, eletään ja kuollaan, rakastetaan ja vihataan. Muutetaan maailmaa ja muututaan, jäädään historian jalkoihin ja etsitään maailmasta omaa paikkaa.

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä tartutaan yhteen suomalaisuuden suurteoksista, kun Lauri Maijalan ohjaama reilun kolmen ja puolen tunnin mittainen näytelmä vyöryttää katsojien eteen vuosikymmeniä maamme historiaa. Väinö Linnan romaanitrilogiasta sovitetussa esityksessä fokus on Koskelan ja Salpakarin perheissä, mutta myös laajemmin yhteiskunnassa, aatteissa, historian käännekohdissa ja kansakunnan suuntaa määrittävissä tapahtumissa. Alussa esitys tuntuu hieman kiireiseltä, kun asiaa tulee paljon ja nopeasti, vaihdot lyhyistä kohtauksista toisiin tehdään pimeyden kautta, ja osa välähdyksenomaisista kohtauksista jää turhan irrallisiksi. Kun näytelmä löytää rytminsä ensimmäisen osan keskivaiheilla, muuttuu meno todella väkeväksi ja alun pieni epätasaisuus unohtuu nopeasti. Kahdella väliajalla kolmeen osaan jaetussa esityksessä on jokaisessa näytöksessä oma tyylinsä niin visuaalisuuden, painopisteiden, jännitteen kuin kerronnan vivahteiden osalta, ja kokonaisuus rakentuu herkästi, tarkalla silmällä ja komealla tavalla. Osa rauhallisemmista kohtauksista vähän jää jäntevämpien, kiihkeämpien ja kuohuvampien hetkien jalkoihin, vaikka tasapaino aatteen palon ja tasaisen arjen välillä onkin löytynyt. Mutta siis – ai että kuinka nuo kiihkeimmät ja palavimmat kohtaukset ovatkaan hienoja! Ja niin on moni herkkä hetki myös! Yhtään pitkältä tämä ei kertaakaan tuntunut, vaan pitää tiukasti otteessaan. Esityksessä on onnistuneesti tuttua ja perinteistä Pohjantähteä sekä Maijalalle ominaista ilmaisua ja teatterin tyyliä. Tarina koskettaa, kuohuttaa ja kutsuu ajattelemaan, näytelmä on tapahtumineen tässäkin ajassa puhutteleva ja tunnistettava. Vaikka alku tosiaan tuntui hieman kiireiseltä, on esitys muuten rytmitetty erinomaisesti, ja ohjauksessa on oivaltavia, vahvoja ja hienosti painotettuja ratkaisuja. Omia suosikkihetkiäni olivat muun muassa ensimmäiselle väliajalle meneminen Akselin ja Elinan häävalssilla, se kun vallankumouksellisia paukkasi laulamaan ympäri katsomoa, lopun kaunis hiljainen tanssiminen, Akustin ja Laurilan Elman (Aksa Korttila) suhteen kehittyminen, kaikki laulut, ja tietenkin kotipaikkakuntahistorian kannalta se, että Mäntsälä mainitaan. Usein se on juuri kapina, joka esiin nousee, niin nytkin ja tällä kertaa varsin energisesti ja elähdyttävästi. Mäntsälä mielessäin ja niin edelleen. Melkein neljätuntisessa kokonaisuudessa – ja Suomen historiassa – vain ohikiitävä hetki, mutta silti mieleen jäi.

Kati Lukan lavastussuunnittelussa on samaa perinteisen ja uudenlaisen sekoittamista kuin Maijalan ohjauksessa, on historiallista tunnelmaa henkiviä ratkaisuja ja yllättävyyttä, joka sopii tähän esitykseen erinomaisesti. Pidin etenkin tähtitaivaasta, yksinäisestä roikkuvasta lampusta, pyörölle asetetusta lattia-seinä-rakennelmasta, joka taipuu moneen ja pappilan näyttävistä kalusteista. Ja siitä, miten yhdessä kohdassa tapahtumapaikan muuttumista pappilaksi merkkaa viherkasvi, jota näyttelijä pitää naamansa edessä. Mahtavaa! Auli Turtiaisen onnistuneessa pukusuunnittelussa vuodet ja vuosikymmenet vilisevät, yhteiskuntaluokat näkyvät ja elämäntyyli on läsnä. Pukua on jos jonkinlaista, aina torppareiden vaatimattomista työvaatteista kirkkoherran jäykän asialliseen asuun ja sotilaspuvuista pyhävaatteisiin. Värien valinnat ja merkitykset myös kiinnittivät pukusuunnittelussa huomiota, hyviä ratkaisuja. Minttu Minkkisen naamiointi ei aivan täydellisesti kakkosparvelle saakka näkynyt, mutta yllättävän hyvin kyllä, ja hiukset ja maskeeraus osuvat esityksen tapahtuma-aikojen ja tunnelmien monipuolisuuteen tosi hyvin. Kalle Ropposen valosuunnittelussa on särmää ja dramatiikkaa, ja pidin tosi paljon sellaisesta aavistuksen synkästä valomaailmasta, joka esityksessä lähes koko ajan on. Se tuo loistavaa kontrastia sitten niihin hetkiin, joissa tunne on kevyempi ja valokin kirkkaampaa ja lämpimämpää. Alussa pimeyden kautta tehdyistä nopeista kohtausvaihdoista en pitänyt, mutta muuten valosuunnittelu on todella onnistunutta. Samoin on Ropposen, Lukan ja Pyry Hyttisen videosuunnittelu, joka heijastaa taustalle niin perinteistä suomalaista peltomaisemaa, että maan ja ilman tuoksun voi melkein katsomossakin haistaa. Videosuunnitteluun kuulunevat myös sarjakuvamaiset projisoinnit, joita tappeluissa ja taisteluissa lavasteisiin heijastetaan. Näistä tykkäsin tosi paljon, tuovat esitykseen hienoa ilmaisua. Jani Rapo on tehnyt oivallisen äänisuunnittelun, jossa aatteet pauhaavat, rakkaus helisee ja hakee muotoaan, sota valtaa alaa, rauha on täynnä tunteita, ja luonto ja maaseutu soivat koko ajan mukana.

Yli kahdenkymmenen näyttelijän ensemble tekee vakaasti näyttämölle asettuvia roolitöitä, jotka ovat inhimillisen monitasoisia ja rehellisen kokonaisia. Roolihahmoja on paljon, ja lähes kaikki näyttelijät tekevätkin useampia rooleja. Jokainen on lavalla hienolla energialla, ja tuo niin voimaa kuin herkkyyttä sekä joukko- että pienemmän porukan kohtauksiin. Petri Mannisen nöyrä ja ahkera Jussi Koskela puhuu vähän mutta asiaa, ja pyrkii tekemään osansa maailmassa, joka ympärillä koko ajan muuttuu. Manninen näyttelee rauhallista ja vaatimatonta miestä luontevasti ja maanläheisellä läsnäololla. Tiina Weckströmin Alma Koskela on hänkin rauhallinen ja lämmin, mutta joissain asioissa värikkäämmin reagoiva ja toimiva kuin Jussi-puolisonsa. Weckström tuo rooliinsa sekä lempeää huumoria että aitoa välittämistä. Otto Rokka tekee Akselin roolin erinomaisesti, hänen näyttelijäntyönsä on elävää ja taitavasti kiinni sekä yksityiskohdissa että tarinan kaaressa laajemmin. Rokka osaa ottaa ison näyttämöön haltuun yksin lavalla ollessaan, ihan ilman sanoja, vain olemalla kohtauksessa ja kertomalla Akselin tarinaa. Wenla Reimaluoto Elinan roolissa tekee oivaa työtä myös, hän näyttelee tosi hienosti Elinan kasvutarinan, ja tuo hahmoonsa kauniisti kerroksia lapsuudesta aikuisuuteen, huolettomista päivistä vaimon ja äidin huoliin, nuoren naisen naiiviudesta elämää nähneen ihmisen realistiseen maailmankuvaan. Katariina Kaitue näyttelee Ellen Salpakaria arvokkaalla ja tomeralla otteella, pappilan emäntä pitää jöötä kovalla kädellä. On kuitenkin hetkiä, joissa arvokas asema tai korea koti eivät auta mitään, ja Kaitue näytteleekin hienolla herkkyydellä nämä Elleniä koettelevat tapahtumat. Juha Varis on Lauri Salpakarin roolissa hillitty ja vilpitön, ja näyttelee kirkkoherran päättämättömyyden ja vaimonsa ohjailtavissa olevuuden onnistuneesti. Timo Tuomisen näyttelemä aatteen mies Aadolf Halme on mainio roolityö, rauhan ja järjestyksen kautta tavoitteitaan edistävä Halme jää vähemmistöön, kun maailmaa ruvetaan muuttamaan, ja Tuominen näyttelee tämän asetelman taitavasti. Esa-Matti Long tekee voimakkaan roolin Anttoo Laurilana, samoin Maria Kuusiluoma jää Laurilan Aliinan roolista vahvasti mieleen, ja myös napakasti näyttelemästään rakennusmestari Hellbergin osasta. Jani Karvisen roolityö Kivivuoren Ottona on sekin varsin oiva, Karvisella on hahmoonsa toimiva ote.

Pyry Nikkilä on Ilmari Salpakarin roolissa todella hyvä, hän tuo hahmonsa luonteen, asenteen ja ajatukset lavalle hienolla jännitteellä ja fokuksella. Koskelan muita veljeksiä näyttelevät Oliver Kollberg ja Sulo Rahman tekevät luontevaa työtä, ja erityisesti veljeskolmikon eli Aleksin, Akustin ja Otto Rokan näyttelemän Akselin välinen dynamiikka on sekä leikkisyydessään että veljellisessä nahistelussaan ja lojaaliudessaan uskottavaa ja tuntuu aidolta. Rahman näyttelee Aksa Korttilan kanssa erinomaisella yhteistyöllä Akustin ja Laurilan Elman väliset kohtaukset, joista yksi sai herkeämättä esitystä seuranneelta lauantaiyleisöltä ansaitut väliaplodit. Ai että mitä edestakaisin sinkoilevaa dialogia, energiaa ja vivahteikasta hahmojen välisen suhteen rakentamista! Lauri Qvick on sekä Oskari Kivivuoren että Valtu Leppäsen rooleissa suorastaan vangitseva, erityisesti itsevarmaa ja uhkarohkeaakin Valtua näytellessään hän ottaa lavalla tilaa ja valokeilaa tosi vaivattomasti. En odottanut näkeväni Vilho Koskelan viimeisiä hetkiä tässäkin näytelmässä, kun niitä kesällä kahdesti Pyynikillä Tuntemattomassa sotilaassa katsoin. Vaan niin tarttuu Vilho kasapanokseen ja lähtee panssarivaunua pysäyttämään myös nyt, ja kaatuu myös nyt. Kohtaus on vahvasti toteutettu ja visuaalisesti hieno, ja Vilhoa näyttelevän Kasper Korpelan luonteva ja hengittävä läsnäolo lavalla heijastaa niin sodan edessä pelkäävän miehen hätää kuin muiden puolesta uhrautuvan johtajan varmuutta. Hienosti myös kasvaa hahmo pikkupojasta aikuiseksi mieheksi.

Olipas se! Kyllähän sen etukäteenkin kai tiesi, että kun Kansallisteatteriin tulee Täällä Pohjantähden alla, ollaan teatteritapauksen äärellä jo noin lähtökohtaisesti. Ja niin todella ollaan, esitys on komea ja herkkä, maailman edessä pienten ihmisten tarinoita kuvaava, suuria tunteita ja aatteita sykkivä, sukupolvien ketjua seuraava ja maanläheistä elämänvoimaa uhkuva. Kokonaisuus liikuttaa ja ravistelee, ei jää sydän kylmäksi eikä silmäkulma kuivaksi. Ja ah mitä laulua, moneen otteeseen! Se nyt viimeistään herkistää ja riemastuttaa. On hienoja näyttämökuvia, vahvoja roolisuorituksia ja tarina, joka elää meissä ja maassamme tiiviisti. Ja joka nyt on näyttämöllä komeasti ja juuret syvällä, väkevästi tulkittuna ja koskettavasti kerrottuna. Hieno esitys, kertakaikkiaan.