Anna Karenina @ Kotkan kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Kotkan kaupunginteatterilta

kuvat © Jukka Koskinen

Näin Anna Kareninan 19.2.

Annalla (Ella Mustajärvi) on suloinen poika, vaikutusvaltainen aviomies Karenin (Jarkko Sarjanen) ja elämä varmalla pohjalla. Sitten hän tapaa kreivi Vronskin (Juho Markkanen), tanssii tämän kanssa, eikä mikään ole enää ennallaan. Annan veljellä Stivalla (Osku Haavisto) ja hänen vaimollaan Dollylla (Miia Maaranen) on aviokriisin poikasta, ja Dollyn pikkusisko Kitty (Ronja Keiramo) taas kokee kuinka koville rakkaus voi jo heti syttyessään ottaa. Stivan ystävä Levin (Mikkomarkus Ahtiainen) haaveilee rakkaudesta hänkin, mutta mielessä pyörii myös huoli sairaasta veljestä Nikolaista (Anne Niilola). Tahoillaan jokainen toivoo hyvää elämää ja omien toiveidensa ja tunteidensa täyttymistä, mutta valitettavasti maailma ei jokaisen kohdalla anna sitä mitä ihminen siltä odottaa. Ja silloin suuri tunne saattaa hukuttaa alleen tuhoisalla voimalla.

Ensimmäisen kerran kävin Kotkan kaupunginteatterissa yhdeksän vuotta sitten, ja nyt heti uudestaan! Oli jo aikakin uudelle visiitille. Anna Karenina ei ollut juoneltaan minulle etukäteen tuttu, vaikka Leo Tolstoin klassikkoon yritinkin aikoinani sekä romaanin että elokuvan muodossa tutustua. Ihan ei teini-ikäiselle minulle lähtenyt, mutta nytpä oli oiva aika perehtyä Annan, Vronskin ja Kareninin kolmiodraamaan. Pasi Lampelan ohjaus ja sovitus sijoittaa tarinan nykyaikaisiin kehyksiin, mutta on uskollinen tekstin ajankohdalle ja tapahtumille. Poliittinen kuohunta ja dramaattinen rakkaus eivät toki aikaa katso, ja puhuttelevat terävästi. Aavistuksen hidastempoisesti käynnistyvä näytelmä löytää moottorinsa intohimosta, rakkaudesta ja vihasta, ja niiden ajamana tarinan monet kerrokset avautuvat sujuvasti. Etenkin ensimmäisen puoliskon lopussa ja toisella puoliskolla emotionaalisten panosten kasvaessa tämä on tosi intensiivistä seurattavaa. Pidin varsinkin siitä, miten äänenpainot ja äänen korottaminen kerronnallisesti toimivat, kovat sanat ja huuto ovat joka kerta yhtä hätkähdyttäviä ja iskeviä. Ihmissuhteiden kirjo ja monisyisyys on hienosti kudottu, samoin se, miten erilaiset jännitteet kasvavat ja kuinka paljon ne kestävät, ennen kuin tapahtuu jonkinmoinen räjähdys. Visuaalisesti vahva loppu jäi minulle hiukkasen liian avoimeksi tai tyhjäksi, olisin kaivannut siihen ehkä junan jarrutusääntä tai muuta tehostetta ajatuksia ohjaamaan. Toisaalta, jos olisin tuntenut tarinan, silloin loppu olisi ehkä ollut napakymppi myös tällaisena.

Lucie Kuropatován lavastus- ja pukusuunnittelu on vähäeleisen tyylikästä ja sopivan mahtipontista. On korkeat pylväät, avoimet tilat, näyttävää taidetta ja hallittuja kokonaisuuksia, avaruutta jossa mahtuu pelaamaan tunteilla ja intohimolla. Pukusuunnittelun ehdoton helmi ovat Annan asut, joita riittää – hän taitaa astella lähes joka kohtaukseen uusi kokonaisuus yllään! Puvustuksessa on väreillä ja tyyleillä tärkeä osa, esimerkiksi Kittyn tyllihameen väri ja Annan pukujen muoto ja tyyli kertovat paljon. Lavastus ja puvustus ovat mainiosti kiinni esityksen ajattomassa moderniudessa, sillä tavalla, että visuaalisuudessa on kaikuja niin 1800-luvun lopusta kuin tästä päivästä, mutta sitä ei voi asettaa mihinkään tiettyyn aikaan. Petteri Pietiläisen valosuunnittelu on sujuvaa ja luo lavalle niin dramaattisia hetkiä kuin seesteisempää tunnelmaa, ja heijastelee myös suurten tunteiden kuohuntaa. Silja Huuhtasen naamiointisuunnittelussa on sliipattuja ja vapautuneempia tyylejä, hienosti hahmoille sopivia maskeerauksia ja hiuksia ja myös tarinaa onnistuneesti seurailevia ratkaisuja. Kaj Gyntherin äänisuunnittelu toimii oivallisesti, niin hiljaisesta äänekkääseen kuin taustahälystä huomion keskipisteeksi tulevissa äänissä.

Ella Mustajärvi näyttelee Annaa upeasti roolissaan läsnäollen ja isoja tunteita monitasoisesti tulkiten. Hän tuo hahmoonsa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, ja samalla epävarmuutta, hämmennystä ja hätää. Mustanen kantaa roolihahmonsa tarinakaaren varmasti ja herkästi, koskettavalla ja puhuttelevalla tavalla. Vahva roolityö, joka on kasvanut kokonaiseksi ja aidoksi. Juho Markkanen on Vronskin roolissa kyllä sellainen huoleton hulivili ainakin näytelmän alussa, että en tiedä mitä Anna hänessä näkee. Tokihan Vronskin rento itsevarmuus ehkä vetää puoleensa, mutta ei tyyppi mitään parasta rakastaja-matskua ole, ainakaan niin, että kannattaisi hänen kanssaan muhinoimalla vaarantaa koko olemassaoleva elämä. Vaan kyllä onnistuu Markkanen näyttelemään Vronskia tavalla, joka on aseistariisuva ja hurmaava – ehkä hän on vilpitön, ehkä rakkaus on aitoa, ehkä hän on valmis taistelemaan. Kummasti odotin koko ajan että Vronski vain päättää yhtäkkiä hylätä Annan, mutta eipä! Pääsi kreivi yllättämään! Monitasoinen roolityö, josta tykkäsin kovasti. Jarkko Sarjanen tekee Kareninin roolissa sellaista työtä että oksat pois, on asemaa, auktoriteettia ja hallitsevuutta vaikka muille jakaa. Sarjanen näyttelee todella hyvin sen, ettei Kareninin tarvitse huutaa tai olla fyysisesti uhkaava, sillä hänen olemuksensa ja sanansa menevät perille kyllä muutenkin. Vahvasti latautunut ja erinomaisilla nyansseilla näytelty hahmo.

Osku Haavisto on Stivan roolissa sitten toinen huoleton hulivili, juttua piisaa ja vauhtia riittää. Heiskanen tuo rooliinsa mainiosti Stivan levottoman energian mutta myös sen, miten mies ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa vähitellen tajuta, ettei elämää tai parisuhdetta voi jatkuvasti kohdella miten huvittaa. Miia Maaranen on Dollyn roolissa lämmin ja valloittava, Maaranen näyttelee tunteet ja ajatukset tosi taitavasti ja kertoo hahmonsa tarinaa kauniisti ja rauhassa. Ronja Keiramo näyttelee nuorta Kittyä energisesti ja sopivan ehdottomasti – Kitty tietää mitä haluaa, mutta kun hän ei saakaan sitä, menevät tunteet mutkalle ja hämmentävät kovasti. Mikkomarkus Ahtiainen on Levinin roolissa suloinen ja oivasti läsnä. Hän tekee hyväsydämisestä hahmostaan monitasoisen ja järkevän oloisen tyypin, jonka tekemisiä on kiva seurata. Anne Niilola tekee Nikolain roolin mainiolla huumorintajulla ja päättäväisyydellä, joka tuo hahmoon aitoutta ja isovelifiilistä. Nikolain ja Levinin väliset kohtaamiset olivat yksi suosikkijuttujani juurikin veljesten välisen välittömyyden ansiosta. Marika Huomolin näyttelee Lidiaa, Kareninin neuvonantaja-tyyppistä hahmoa, joka tavoittelee kenties myös omaa etuaan. Huomolin tuo rooliinsa onnistunutta energiaa ja fokusta, ja näyttelee hahmoaan mainioin ottein.

Kotkan kaupunginteatterin Anna Karenina on laadukasta puhedraamaa, joka palkitsee erityisesti sellaisen katsojan, joka malttaa asettua tarinan äärelle ja antaa sen kasvattaa kierroksia vähitellen. Jäin alkupuolelle kyllä kaipaamaan tiiviimpää dramatisointia ja enemmän jännitettä, mutta kun päästään ns. asian äärelle ja suuret tunteet alkavat olla pelissä, niin jopas tämä muuttuu nautinnolliseksi seurattavaksi ja käsinkosketeltavan latautuneeksi näytelmäksi. Intohimo, rakkaus, vaikeasti ymmärrettävät valinnat ja ihmissuhteiden vaikeus (ja toisaalta helppous) käsitellään kaikki sujuvasti ja inhimillisesti, ja traagisen tarinan auki kiertymistä katsoo lopussa melkein hengitystä pidätellen. Eikö edes kaiken vaikean läpi taisteltuaan saa onnea? Eikö elämä palkitse sitä, joka taistelee omien tunteidensa puolesta? Pitääkö tyytyä siihen mitä on, jotta pysyy turvassa? Erinomaisen oiva ensitutustuminen Anna Kareninan tarinaan!