Ihan pakko @ Mäntsälän Teatteri

kuvat © Jussi Virta

Näin Ihan pakko-näytelmän 23.4.

Kuuluisa erikoislääkäri Sten auttaa vaivaan kuin vaivaan, ja on muuten niin hyvä, ettei hänen tarvitse tavata potilaita kuin kerran. Vastaanotolle onkin jonoa, ja odotushuoneessa tunnelmaa kun sinne saapuu ihminen toisensa jälkeen. Fredi (Markus Hirvonen), Vinsentti (Vesa Parkkinen), Pulmu (Eija Willman), Maria (Mimi Henttinen), Lili (Johanna Kuittinen) ja Otto (Ville Virta) toivovat kaikki pakko-oireisiinsa jonkinlaista apua. Pian hoitaja (Kirsi Saikkonen) kuitenkin ilmoittaa, että lääkäri on jumissa lentokoneessa tai taksissa tai missä lie, ja odotusaika sen kun pitenee. Miten olisi extempore ryhmäterapiasessio siinä odotellessa?

Laurent Baffien näytelmän vuodelta 2005 on takuuvarmalla otteellaan suomentanut Reita Lounatvuori ja ohjannut Mäntsälän Teatteriin Tero Porali. Poralin ohjaus on hyvärytminen ja antaa tekstin komiikalle iskevyyttä. Kaikilla näytelmän hahmoilla on jokin oire, ja pakonomaisesta laskemisesta, bakteerikammosta, viivojen päälle astumisen välttämisestä, Touretten oireyhtymästä, sanojen toistamisesta ja asioiden tarkistamisesta lähes kaikki esityksen huumori kumpuaakin. Kun nauretaan pakko-oireille, neurooseille ja syndroomille, on mukana kysymys siitä, voiko tälle nauraa. Jos tarkoitus on vain repiä huumoria asioista, jotka tosielämässä tekevät ihmisten elämästä vaikeita ja hankaloittavat arkea, ei se lopulta ole yhtään hauskaa. Poralin ohjauksessa ja Baffien tekstissä tämä sudenkuoppa kuitenkin väistetään komeasti, ja esitys tosiaan on inhimillinen komedia, joka ravistelee ennakkoluuloja, kuten käsiohjelmassa luvataan. Vaikka huumori syntyy pakko-oireiden aiheuttamista, tahattomista tilanteista, sanomisista ja liikkeistä, ovat näytelmän hahmot enemmän kuin diagnoosinsa. Heistä löytyy myös samastumispintaa, sillä näytelmän hahmot ovat eri elämäntilanteissa ja muutenkin monenlaisia tyyppejä. Kovin syvälle yhteenkään hahmoonsa näytelmä ei mene, mutta antaa heille riittävästi olemusta, jotta esitys toimii. Kovin kauaa rivoille huudahduksille ja jatkuvalle käsienpesulle ei nimittäin jaksaisi nauraa, jos hahmoissa ei lisäksi olisi jotakin muuta sisältöä. Poralin ohjaukselle erityiskehuja myös siitä, että esityksessä säilyy tiivis tunnelma, ja lämminhenkisyys ja ymmärtäväisyys tulevat kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun tyypit oikeasti alkavat tajuta toisiaan. Kun kuusi erilaista ihmistä kohtaa, ei se heti helppoa ole, kuten esityskin kertoo. Mutta kun yhteistä puhuttavaa ja tehtävää löytyy, jokainen huomaa, että nämä kanssapotilaat ovat muuten aika mukavia ihmisiä.

Esityksessä on monta hyvää hetkeä, joista suosikkejani ovat hyvin intensiivinen Monopoly-peli, ne hetket, kun erimielisyydet yltyvät melkein talttumattomaksi riidaksi, ja kaikki Lilin pitkät repliikit, joita muu porukka ei tunnu millään oppivan odottamaan. Ihan pakko on pitkästä aikaa sellainen komedia, johon en kaivannut syvällisempää sisältöä, ehkä siksi, että sen teemat erilaisuudesta, ystävällisyydestä ja ennakkoluuloista ovat rivien välissä kuitenkin melko vahvasti läsnä. Myös porukan ryhmäterapiaistuntoa on hauska seurata, sillä hahmot suhtautuvat siihen tosi eri tavoin. Jukka Ratian lavastus tarjoaa kutsuvannäköisen odotushuoneen, jossa kaikki tapahtuu. Yksityiskohtia riittää, hyllystä voi tiirailla lautapelejä ja laskeskella maton viivoja, onko niitä saman verran kuin Vinsentti sanoi? Löytyypä hoitajan työpisteeltä vähän tuotesijoittelua naapurikiinteistön tunnistettavan putelin muodossa, ja paljon muutakin on hoitajan pöydällä. Tessa Metsärannan puvustus on hahmoille sopivaa ja tuo hyvin esiin heidän taustaansa ja tarinaansa. Samoin laukut ja tavarat, joita hahmoilla on mukanaan, ovat hyviä valintoja ja rakentavat hahmoja.

Jokainen näyttelijä tekee oikein hyvää työtä, nappivalintoja rooleihin ja kaikki ovat löytäneet mainion tavan tulkita hahmoaan. Hahmojen persoonat tulevat näyttelijöiden roolityössä hienosti läpi, siitä koko porukalle erityiskiitos. Markus Hirvonen tekee varman roolin Fredinä, Hirvosella on hahmolleen sopiva olemus ja rooliinsa onnistunut ote. Hienovaraista ja tarkkaa työtä. Vesa Parkkisen Vinsentti on reteästi näytelty hahmo, josta löytyy itsevarmuuden ja viisastelevuuden alta herkkyyttäkin. Eija Willman tekee sujuvan roolin Pulmuna, ja onnistuu naurattamaan joka kerta ikkunaa avatessaan tai käsipesulle kiiruhtaessaan, joka on bakteerikammoisen Pulmun käsipesureissujen määrään nähden vaikuttava suoritus. Mimi Henttinen pakkomielteisen tarkistusvimmaisena ja ristinmerkkiä viuhtovana Mariana on sopivan levoton ja epätoivoinen, Henttisen käsissä Maria pääsee näytelmän edetessä kasvamaankin. Johanna Kuittisen Lili on taitavasti näytelty hahmo, joka saa varsinkin näytelmän loppupuolella monta tähtihetkeä lavalla. Ville Virta on mainio Otto, joka toimii porukan neuvottelijana ja yrittää pitää kiihkeimmät kanssapotilaansa aisoissa. Kirsi Saikkonen tekee lakonisen hoitajan roolinsa sujuvasti, ja hänen selfien napsimisiaan ja jalkakylpyyn valmistautumisiaan jää huomaamattaan seuraamaan silloinkin, kun odotushuoneessa tapahtuu.

Oikein onnistunut toteutus komediasta, joka on parhaimmillaan hauska ja välittää viestin ymmärryksestä, ystävällisyydestä ja erilaisuudesta. Mäntsälän Teatterin versiota katsoessa saa tosiaankin nauraa, ohjaajalla ja näyttelijöillä on komediantaju hyppysissään. Tässä ei naureta ihmisille siksi, että heillä on pakko-oireita, vaan juuri tilanteille ja tapahtumille, jotka nyt sattuvat johtumaan potilaiden oireista. Huumori ei ole pahantahtoista, vaan tilannekomiikan lisäksi katsoo tarkasti myös ennakkoluuloihin ja oletuksiin, ja osoittaa niitä vääriksi. Esitys on tasapainoinen ja hyvin kasassa, rytmi säilyy alusta loppuun ja tämän parissa viihtyy oikein hyvin. Arvasin lopun käänteen hetki ennen sen paljastumista, mutta johtolankoja oli ilmassa jo aiemmin, eli tämä on mahdollista tajuta jo varhaisessa vaiheessa. Siinä tapauksessa esityksen seuraaminen on varmaankin vähän erilaista, minusta olisi ainakin mielenkiintoista tarkkailla yhtä hahmoista eri näkökulmasta nyt kun tiedän hänen salaisuutensa.

Huomaamattani olikin vierähtänyt jo seitsemän vuotta siitä, kun viimeksi näin Mäntsälän Teatterin tekemän esityksen, hups! Ihan pakko-näytelmän katsomossa oli enemmän kuin mukavaa palata kotikunnan teatterin ohjelmiston pariin, mutta tämän jälkeen en sentään päästä taukoa yhtä pitkäksi, vaan innolla odotan seuraavaa juttua, jonka tämä teatteri tekee. Sitä ennen kannattaa suunnata Ihan pakon katsomoon, suosittelen!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Mäntsälän Teatteri!

KESYTÖN eli O:n markiisitar – Faster Pussycat! Kill! Kill! @ KokoTeatteri

kuvat © Heidi Bergström

Näin Kesyttömän 22.4.

Vuonna 1808 julkaistu Heinrich von Kleistin novelli O:n markiisitar ja vuoden 1965 elokuva, Russ Mayerin ohjaama Faster, Pussycat! Kill! Kill! törmäävät toisiinsa Enis Macin kirjoittamassa tuoreessa näytelmässä. Kesyttömän päähenkilöitä ovat O-pisteen markiisitar Julietta (Cécile Orblin) ja pussycats/harpyijat Varla (Cristal Snow), Rosie (Petriikka Pohjanheimo) ja Billie (Jani Toivola). Markiisitar on raskaana, mutta lapsen isästä ei ole tietoa, joten häntä aletaan etsiä lehti-ilmoituksella. Lopulta ratkaisu perheen kunnian palauttamiseksi on mennä naimisiin raiskaajansa kanssa, vai onko sittenkään? Häämatkalla ajellaan aavikolla avoautolla, joudutaan harpyijoiden kaappaamaksi ja etsitään kostoa, oikeutta ja rahaa.

Kumpikaan alkuteoksista, eli novelli tai elokuva, eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Luin niistä kuitenkin yhteenvedot ennen esityksen katsomista, joten olin pääpiirteittäin perillä siitä, millaisista tarinoista Macin teksti on inspiroitunut. Ensimmäinen puolisko nojaa O:n markiisittareen, toinen puolisko Faster, Pussycat-elokuvaan, ja markiisitar ja hänen tarinansa kulkee mukana molemmissa. Kiinnostaa kyllä tutustua novelliin ja elokuvaan tämän jälkeen, erityisesti markiisitar hahmona on selvästi puhutellut Macia, samoin novellin ja elokuvan tilanteet. Tekstissä on riemastuttavaa terävyyttä ja nokkeluutta, suoruutta ja herkkyyttä, ja pidän erityisesti siitä, miten vuorosanat on hahmojen kesken jaettu, monesti niin että saman pätkän sanoo moni hahmo samaan aikaan. Ville Koskivaaran suomennos on mainio, sujuva ja iskevä. Teksti on irtonaista ja jättää vuorosanojen välissä tilaa kaikelle muulle. Esityksessä onkin paljon liikettä, musiikkia ja tanssia, jotka sopivat sen tyyliin ja tunnelmaan hyvin ja myös luovat sitä. En osaisi kuvailla Kesytöntä millään yhdellä sanalla, sillä siinä ehdistyy usea tyylilaji, tunnelma ja tarinankerronnan tapa. Melkoinen runsaudensarvi koko esitys, hauska, yllättävä, raivostuttava ja toiveikas. Kesytön esittää paljon kysymyksiä, väitteitä, epäkohtia, odotuksia ja vaatimuksia, joista osa on hyvin tarkkoja havaintoja, mutta joista osa jää vaille merkitystä ja tuntuu turhalta.

Anna Veijalaisen ohjaus on terävää ja tarkkaa. Esityksessä on paljon kohtauksia, joissa kaikki näyttelijät ovat lavalla samaan aikaan ja läsnä samassa tunteessa, ajatuksessa tai vuorosanassa. Minulla oli mahdollisuus lukea näytelmä ennen sen näkemistä, ja käsikirjoituksen perusteella odotin kiinnostuneena sitä, miltä tämä lavalla näyttää. Monitasoisen tekstin monet tasot tavoitetaan Veijalaisen ohjauksessa näppärästi, ja sekä Kesyttömän huumori että vakava yhteiskunnallinen sävy tulevat esityksestä hyvin läpi. Veijalaisen roolitusratkaisut, joista hän käsiohjelmassa sanoo, ettei "halunnut välittää käsikirjoituksen sukupuolimerkinnöistä", ovat toimivia ja sopivat esityksen luonteeseen. Jokainen hahmo herää lavalla eloon kokonaisena, kiinnostavana ja kiihkeästi, ja Veijalaisen ohjaus pitää fokuksen toimivasti kokonaisuudessa ja sen merkityksissä, hahmoja ja heidän tekemisiään unohtamatta.

Cécile Orblin tekee vahvan ja monipuolisen roolin markiisittarena. Hän elää roolihahmonsa tarinaa joka solullaan ja tuo tämän lavalle vaikuttavalla, samaan aikaan herkällä ja rajulla tavalla. Markiisitar on hahmo, jossa ja jonka tarinassa on valtavasti tasoja, ja Orblin tavoittaa ne kaikki. Hän naurattaa, koskettaa, hätkähdyttää, ilahduttaa ja järkyttää, ja tekee kaiken sujuvasti ja vaivatta. Varla, Rosie & Billie-kolmikkoa näyttelevät Cristal Snow, Petriikka Pohjanheimo ja Jani Toivola ovat kaikki löytäneet hahmoilleen oman persoonan ja tyylin. Snown Varla on kujeileva, kuriton ja hyväsydäminen, Pohjanheimon Rosie suorasanainen, vauhdikas ja terävä, ja Toivolan Billie tarkkaavainen, itsenäinen ja yllättävä. Pussycats-kolmikolla on kiinnostava dynamiikka, ja pidän siitä, miten näyttelijät tuovat sitä esille. Kertojahahmot ovat minusta aina kivoja, ja pussycats-/harpyijakertojat vievät mukanaan, houkuttelevat syvemmälle esityksen maailmaan ja vetävät puolelleen ja puoleensa. Tämän esityksen myötä minusta tuli heti kreivin roolissa nähtävän Sara Ritalan fani. Hän tekee loistavan roolin kreivi F-pisteenä ja on juuri niin röyhkeä, lipevä, itserakas ja karismaattinen kuin kreiville sopii. Roolityössä on sellaista vastaansanomatonta mahtailua, että kreivi tekee vaikutuksen, oli miten niljakas tyyppi tahansa. Ihan erilainen mutta varsin onnistunut rooli Ritalalta on myös toisen näytöksen good-guy Kirk. Upeaa lavaläsnäoloa! Markiisittaren äitiä ja vihannesta näyttelevä Anu Palevaara on rooleissaan erinomainen, varsinkin äitinä hänen roolisuorituksensa on tosi hieno, hillitty mutta voimakas ja vivahteikas. Wilma-Emilia Kuosa on mahtava, hän näyttelee ekalla puoliskolla markiisittaren isää ja tokalla puoliskolla naisia vihaavaa pyörätuolimiestä, ja tekee vaikuttavat roolit. Kuosa lukee esitystä onnistuneesti, hänen näyttelijäntyönsä on nopeaa ja tarkkanäköistä. Koko näyttelijäjoukko pelaa loistavasti yhteen, se on tämän esityksen kohdalla todella tärkeää. He tuovat lavalle ironista katsetta, huumoria, vakavaa pohdittavaa, feminismiä, kostonhimoa, oikeudenkaipuuta, yhteen hiileen puhaltamista, häpeää ja siitä pois murtautumista, väkivaltaa ja bileet.

Kai Salon pukusuunnittelun yhtenäinen teema ovat shakkiruudut, jotka toistuvat jokaisen esiintyjän asussa. Eri tyylikausilla ja tyyleillä leikittelevässä puvustuksessa riittää ihastuttavia yksityiskohtia ja toinen toistaan hurmaavampia ratkaisuja. Mustavalkoiset shakkiruudut yhdistettynä vaaleanpunaiseen ja punaiseen väriin luovat esitykselle hienoa visuaalista ilmettä, jota Pietari Salmen moneen taipuva valosuunnittelu jatkaa ja tukee. Anssi Vättö vastaa runsaasta äänisuunnittelusta, ja Eeppi Ursinin ja Vätön sovittama musiikki on sekin runsasta. Musiikkivalinnoissa riittää viittauksia niin Joutsenlampeen, Sound of Musiciin kuin Psykoonkin, muiden muassa. Suosikkihetkiäni esityksessä olivat laulukohtaukset, erityisesti Papa Don't Preach, joka myös yhdistyy juoneen saumattomasti. Lopun Never Gonna Not Dance Again ei ehkä löydä yhtä helposti yhtymäkohtaa esitykseen, mutta sopii silti päättämään esityksen iloiseen ja toiveikkaaseen tunnelmaan ja jättää hyvälle fiilikselle. Esitys antaa paljon ajateltavaa, joten ennen kuin kaikkia sen herättämiä pohdintoja lähtee purkamaan, on mukava saada vielä viimeinen piristys vauhdikkaan biisin muodossa. Kesytön on täynnä kaikkea, niin kulttuurisia viittauksia, teemoja, ajatuksia, liikettä, tapahtumia kuin hahmoja ja tasojakin. Välillä runsaus on melkein hyökkäävää, kaikkea ei millään ehdi sisäistämään, mutta tärkeimmät asiat jäävät mielen perukoille pyörimään. Minä, vannoutunut perinteisen kertovan teatterin ystävä suhtaudun aina jonkinlaisella varauksella esityksiin, jotka eivät sitä tyyliä edusta, vaikka yleensä saankin aina yllättyä iloisesti. Niin on Kesyttömänkin kohdalla. Esityksessä on tosi monta hetkeä, elementtiä ja ratkaisua, joista pidän, ja sen käsittelemät teemat ovat tärkeitä. Kostofantasiaksi yltyvä tarina on juonellinen ja hahmot monitasoisia, joten tässä on mitä seurata. Monipuolinen, kabareemainen ilottelu tarjoaa aihetta riemuun ja ärsytykseen, aikakaudet ja intertekstuaalisuus kolisevat yhteen ja tuloksena on esitys, joka antaa paljon.

Kesytön on ensimmäinen Maailma näyttämölle-hankkeen ensi-illoista, ja innolla seuraan tämän hankkeen etenemistä edelleen, seuraavaa ensi-iltaa odotellessa. Maailma näyttämölle-hankkeessa "käännätetään teoksia suomeksi ja tuetaan niiden tuottamista esitettäväksi suomalaisissa teattereissa". Ihan mahtavaa! Kannattaa käydä Tinfon sivuilla tutustumassa hankkeeseen, sieltä löytyy paljon mielenkiintoista tietoa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KokoTeatteri!

Käärmeenpääntallaajat @ Espoon Kaupunginteatteri

kuva © Darina Rodionova

Näin Käärmeenpääntallaajat Espoon Kaupunginteatterin ensi-illassa 4.4. Esitys on yhteistuotanto, jossa ovat mukana myös Folk Extreme, Tampereen Työväen Teatteri, Tanssiteatteri Tsuumi, Kallion lukio ja Tampereen yhteiskoulun lukio (TYK).

Käärmeenpääntallaajia esitettiin muutama viikko sitten Tampereen Työväen Teatterissa, ja katsoin kiinnostuneena ja vähän harmissani TTT:n yleisön videoita kiitoksista. Houkuttelevan näköinen spektaakkeli kiehtoi, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä sitä Tampereelle katsomaan. Niinpä ajattelin, että siinä taas yksi esitys, joka jää näkemättä. Vaan ei hätä ollut tämän näköinen, vaan sekä esityksen että minun tieni veivät Espooseen, ja pääsin sukeltamaan tämän uskomattoman messun maailmaan. Marjo Kuuselan esitysdramaturgiasta, Anne-Mari Kivimäen musiikista, Kuuselan, Reetta-Kaisa Ileksen ja työryhmän korografiasta, Janne Teivaisen lavastus-, valo- ja videosuunnittelusta, Mirkka Nyrhisen pukusuunnittelusta ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelusta muotonsa saava esitys yhdistelee tanssia, teatteria ja musiikkia. Käärmeenpääntallaajat on rituaali, festivaali, konsertti, esitys, näiden kaikkien yhdistelmä, jonka aiheita ovat ilo, vapaus, unelmat, usko, onni ja kaipuu. Teemoja sitoo yhteen 1800-luvulla vaikuttanut eteläpohjalainen uskonlahko, vasulaisuus. Iloa korostanut, tanssilla ja laululla uskoa esiintuonut liike eli vahvana erityisesti Kuortaneella. Jumalaa etsitään hengästyttävällä liikkeellä, ilman tiukkoja sääntöjä tai rajoittavia kahleita, ja riemu vie hurmokseen. Vasulaisuuden lisäksi esitykseen mahtuu teemoja menneestä ja tulevasta, historiasta ja nykyisyydestä ja näiden yhtymäkohdista.

Espoossa esityksessä on mukana Kallion lukiolaisia, jotka tuovat tapahtumia myös lämpiöön ennen esitystä ja väliajalla. Esityksen teemat levittäytyvät varsinaisen teatterisalissa tapahtuvan kokonaisuuden lisäksi siis koko teatteritaloon. Myös tykkiläisten kirjoittamia tekstejä löytyy ympäri teatteria, niitä lukiessa ja pohtiessa aika kuluu nopeasti esitystapahtuman alkua odotellessa. Jo tämä tekee Käärmeenpääntallaajista sellaisentyyppisen esityksen, jota en ole usein nähnyt, muistaakseni vain ihan parissa aiemmin näkemässäni esityksessä on tapahtunut esityksen maailmaan liittyviä juttuja myös salissa esitettävän tarinan ulkopuolella. Vielä ainutlaatuisemmaksi kokemukseksi Käärmeenpääntallaajat tekee sen omaleimainen esitysmuoto – tämä on sellaista teatteria, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Olen nähnyt monenlaisia esityksiä, mutta en tällaisia, joissa yhdistyy näin monta eri teatterin lajia ja tyyliä. En usein innostu esityksistä, jotka ovat mukavuusalueeni tai katsomistottumusteni ulkopuolella (eli jotain muuta kuin perinteisen tarinankerronnan keinoja noudattavia musikaaleja/näytelmiä/muita esityksiä), mutta Käärmeenpääntallaajat kiinnosti näkemieni esityskuvien ja kiitoksista kuvattujen videopätkien perusteella kovasti, samoin "uskomaton messu"-alaotsikko kiinnitti huomioni. Ja mieleenpainuva nimikin esityksellä on. Ei siis muuta kuin ennakkoluulottomasti katsomoon ja kohti hurmosta!

kuva © Darina Rodionova

Yksi suosikkijuttuni esityksessä on ehdottomasti sen visuaalisuus. Värikkyys, kimallus, kirkkaus ja valoisuus sekä tummemmat sävyt ja hämäryys tasapainottavat toisiaan ja rakentavat tunnelmaa. Pari kertaa tummuus ja värikkyys ovat lavalla samaan aikaan, nämä ovat voimakkaita hetkiä. Visuaaliset ratkaisut tuovat esitykseen särmää ja luonnetta, ja näyttämökuvassa riittää ihasteltavaa. Mirkka Nyrhisen pukusuunnittelu on ihastuttavaa, pidän siitä, miten erilaisia tyylejä puvustus yhdistelee ja miten siihen on kuitenkin löytynyt elementtejä, jotka sitovat eri tyylit yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Yksityiskohtia on runsaasti, ja virkistävät puvustusratkaisut hivelevät silmää. Lavastuksessa huomion kiinnittää erityisesti pyörivä lava, joka on tosi hieno. Esiintyjät pyörittävät lavaa ihan käsivoimin, välillä niin vauhdikkaasti että vähän jo hirvittää, ja hienoja hetkiä ovat varsinkin ne, kun lava pyörii ja joku tanssii sen päällä. Myös tummat palkit, joita siirrellään ja nostellaan ympäriinsä, ovat hyviä lavastuselementtejä. Esityksen lavastus on melko pelkistettyä, ja riisuttu näyttämö tarjoaakin Käärmeenpääntallaajien pääosassa olevalle tanssille, musiikille, liikkeelle ja riemulle tilavan temmellyskentän. Lavaa käytetään kokonaisuudessaan ja esitys levittäytyy ympäri tilaa onnistuneesti. Lavastus on olennaisena osana mukana koreografiaa, mutta antaa valokeilan juurikin esiintyjille ja heidän kehoilleen.

Viihdyin katsomossa, ihastelin ihmiskehon liikettä, notkeutta, voimaa ja vauhtia, ja nautin musiikin voimakkuudesta ja poljennasta, vaikka en ihan tullutkaan vedetyksi mukaan hurmokseen ja vimmaan. Lauloin ja tanssin kyllä mukana kun sellaiseen innostettiin, ja siitä tuli mukava fiilis, yhteisöllinen olo kun myös muu katsomo jammaili yhdessä esiintyjien kanssa. Esitys etenee nopeasti ja olisin katsonut sitä kauemminkin, erityisesti niitä kohtia, joissa tanssi on vauhdikkainta ja näyttävintä. Eniten pidin ekasta tanssista, jossa myös Kallion lukiolaiset ovat mukana, siinä on kohdallaan niin koreografia, musiikki, visuaalisuus kuin yleinen tunnelmakin. Monta kivaa hetkeä esitykseen mahtuu myös tuon ensimmäisen tanssikohtauksen lisäksi, ja esitystä katsoessa saa nauraa ja välillä vähän liikuttuakin, kun liikkeen kauneus ja musiikin hypnoottisuus saa pysähtymään sen äärelle. Tanssi on hengästyttävää, upeaa ja vaikuttavaa, ja Käärmeenpääntallaajissa tätä taidemuotoa lähestytään juuri ilon, riemun ja riehakkuuden kautta. Ei ole vaikeaa kuvitella, että parisataa vuotta sitten tanssien on etsitty tietä taivaaseen ja toteutettu omaa uskoa. Vasulaisuus ja uskonlahkon tavat ovat esityksessä läsnä, mutta kovin syvällisesti liikkeen tarinaa ei kerrota, se on enemmänkin teema, jonka ympärille esitys rakentuu. Tämä ratkaisu toimii, ja ainakin minusta tuntui katsojana siltä, että esitys ei ohjaile mihinkään tiettyyn tulkintaan, vaan katsomossa saa tuntea, ajatella ja kokea sitä, mitä esitys nyt sattuu itsessä herättämään.

Kannatti kokea tämä! Odotukseni olivat ehkä vähän liian korkealla, eikä Käärmeenpääntallaajat ollut aivan sellainen kuin kuvittelin, pidin siitä kuitenkin ja moni odotukseni myös täyttyi. Esityksessä on huippukohtansa, paljon hienoja hetkiä ja yllätyksellistä, riemastuttavaa ja ihastuttavaa menoa, mutta olisin kaivannut siihen vähän erilaisia dramaturgisia ratkaisuja muutamaan otteeseen. Esityksen palaset ovat toisistaan välillä melko irrallisia, osittain se palvelee kokonaisuutta, mutta hieman selkeämpi punainen lanka olisi tuonut Käärmeenpääntallaajiin ryhdikkyyttä. Kuten jo todettu, tämä ei ole sellaista teatteria, jota yleensä käyn katsomassa, mutta mieltymyksiensä ravistelu silloin tällöin kannattaa. Katselukokemuksena Käärmeenpääntallaajat menee reippaasti positiivisen puolelle, ja esityksessä on monta hetkeä, jotka kokisin mielelläni uudelleenkin. Show tarjoilee energiaa, iloa ja riehakasta fiilistä, tämä jättää kihelmöivän tunteen ja ihmetyksen.

kuva © Kari Sunnari

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!

Bengtskär itä kahdeksan (Leena Paasio)

Postaus sisältää juonipaljastuksia.

Harmaja luode seitsemän aloittama Itämeri-teospari täydentyy Bengtskär itä kahdeksalla, ja luvassa on jälleen kuohuntaa niin merellä kuin maallakin, sekä purjehduksen, ihmissuhteiden että mysteerien aalloissa. Näkökulma siirtyy ensimmäisen kirjan minä-kertojalta Eetulta hänen pahimmalle kilpakumppanilleen Rasmukselle, ja ajassa hypätään puoli vuotta edellisen kirjan lopun tapahtumista eteenpäin. Pitkään lukiosta poissa ollut Eetu palaa sekä kouluun että purjehdustreeneihin, eikä Rasmus enää voi pitää tunteitaan padottuna sisälleen, vaikka muutakin ajateltavaa riittää. Olympiavoittajaisä painostaa ja puhisee niskaan purjehdustreeneissä, isoisä on huonossa kunnossa, paikka omassa perheessä tuntuu epäselvältä, mikään, mitä Rasmus tekee, ei vaikuta riittävän, ja sitten on vielä Eetun äidin katoaminen ja sen epäselvyydet. Perheyrityksen toiminnassa on siinäkin jotain hämärää, josta Rasmus ei oikein pääse perille. Miten kauan kulisseja voi pitää pystyssä?

Bengtskär itä kahdeksan on ehdottomasti koko kevään eniten odottamani kirja, ja ahminkin sen sitten kokonaisuudessaan muutamassa tunnissa, viimeiset sivut sopivasti metrossa kohti Espoota, jonne teoksen tarina sijoittuu. Suunnitelmani oli lukea Harmaja luode seitsemän uudelleen ennen tämän kakkososan ilmestymistä, mutta se jäi. Olen välillä kertaillut suosikkikohtiani, mutta kokonaisuudessaan ensimmäisen osan uudelleenluku koittaa sitten myöhemmin, ja sittenhän pääsen uusintalukemaan koko teosparin kerralla. Kuten Harmaja luode seitsemän, myös Bengtskär itä kahdeksan on vetävä, sujuvasti etenevä ja otteessaan pitävä romaani. Toisessa osassa jännitys tiivistyy ja välillä meno yltyy aika hurjaksi, ja parasta tässä mysteerijuonessa on se, että se on uskottava ja sen oloinen, että voisi ihan oikeasti tapahtua. Tarinassa ja hahmoissa on muutenkin aito ja samaistuttava fiilis, ja arkisten asioiden kuvauksessa pienet asiat nousevat näppärästi kiinnostaviksi ja kertomisen arvoisiksi. Ne myös tasapainottavat niitä hetkiä, joissa adrenaliini virtaa. Purjehduskohtaukset ovat kakkoskirjassakin yksi parhaista jutuista, meren pärskeitä ja veneen vauhtia kuvataan elävästi ja innostavasti. Ihan tekisi mieli hankkiutua purjeveneen kyytiin, kuulostaa niin houkuttelevalta! Kertojan vaihtuminen tapahtuu onnistuneesti ja tarina jatkuu luontevasti, vaikka välistä "puuttuu" puolisen vuotta tapahtumia. Kahden kirjan väliin jäävistä tarinamaailman tapahtumista paljastetaan tarpeeksi, jotta juoneen pääsee heti ensimmäiseltä sivulta helposti mukaan. Koska Rasmus on päähenkilö, tarinassa tulee aluksi etäisyyttä edellisen kirjan tapahtumiin ja kysymyksiin, kunnes niihin palataan kun Rasmus saa asioita selville. Toinen näkökulma samaan mysteeriin on kerronnallisesti toimiva ratkaisu, ja aloin itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani ajattelemaan, millainen teospari olisi ollut, jos molemmissa kirjoissa olisi ollut kaksi kertojaa. Tämä yksi kertoja per kirja on Itämeri-mysteerille onnistunut muoto, vaikka olisi tietysti ollut ihan kiva päästä sisälle molempien hahmojen ajatuksiin molemmissa kirjoissa. Mutta koska tämä ajatus kahdesta kertojasta tuli mieleen vasta tässä vaiheessa, en selvästikään osannut sellaista kertojaratkaisua edes kaivata.

Parasta romaanissa on tietenkin se, että suosikkihahmoni Rasmus pääsee päähenkilöksi, kuten jo edellisen kirjan jälkeen aavistelin. Rasmus on, kuten jo Harmaja luode seitsemän kohdalla totesin, juuri sellainen hahmo, josta tykkään kovasti. Ja kun häneen pääsee nyt tutustumaan enemmän, Rasmuksen motiivit selkenevät ja hänen toimintaansa, tekojaan ja käytöstään ymmärtää enemmän. Valtavien paineiden keskellä oleva Rasmus yrittää vain tehdä parhaansa, ja yrittääkin sitten ihan todella kovasti, mutta kun mikään ei riitä, ei omalla parhaalla pitkälle pötkitä. On tosi kiinnostava asetelma kuvata pojan ja isän suhdetta ja sen tasoja huippu-urheilun maailmaan sijoittuen, ja lisätä yhdeksi mausteeksi se, että Weckmanien perhe on hyvin varakas. Rasmus ja hänen isänsä Erkka ovat erinomaiset hahmot, toki Rasmus päähenkilönä on lähtökohtaisesti jo kokonainen hahmo kaikkine yksityiskohtineen, mutta myös Erkasta saa tietää riittävästi, ettei hän ole pelkkä vaativan isä karikatyyri. Näiden kahden välinen suhde ja sen nyanssit on kirjoitettu taitavasti, ja lukiessa tuntuu jo siltä, että omillakin hartioilla painavat suuret odotukset. Samoin se, miten solmussa Rasmus on, tuntuu lukijanakin kehossa. Paasio on tosi hyvä kirjoittamaan juuri tunnetta, ja Rasmuksen kohdalla se tarkoittaa paljon pakahduttavia tunteita, pakahduttavaa ihastusta, pakahduttavaa epäreiluuden kokemusta, pakahduttavaa iloa ja pakahduttavaa kiukkua. Kun ei uskalla sanoa, mitä ajattelee, tai haluaa pitää ajatuksensa omanaan jotta elämä olisi helpompaa, saattaa helposti mennä lukkoon. Sääliksihän siinä käy, kun Rasmus-raukka on ihan sotkussa tunteidensa kanssa, mutta meikälukija tykkää kun hahmoilla on vaikeaa. Rasmus on tosi monitasoinen ja kiinnostava hahmo, sillä hänestä on jo saanut tietynlaisen kuvan ensimmäisen kirjan perusteella, ulkoa kuvattuna, mutta nyt kuva muuttuu, kun Rasmus itse pääsee ääneen. En muista, että Eetusta olisi jäänyt mieleen jokin tietty lause, mutta Rasmuksesta jäi useampikin. Ehkä tärkein niistä, se, joka minulle tiivistää hänet hahmona, löytyy sivulta 224 ja menee näin: "En halunnut olla taas yksin."

Eetu on tietenkin mukana tässä toisessakin kirjassa, ja kun hänen näkökulmastaan Rasmus oli melkein pelkästään ärsyttävä, tyly ja leuhka, niin Rasmuksen näkökulmasta Eetu on kyllä melkoinen herra täydellisyys. Eikä muuta kannata toki odottaakaan, Rasmuksella kun keikkuvat vaaleanpunaiset lasit silmillä. Rasmuksen ihastumisen kuvaus on ihanan söpöä, vaikka hän kamppaileekin tunteidensa kanssa eikä uskalla sanoa heti mitään, niin ihastus on suloista ja hyvällä tavalla jännittävää. Rasmuksen ja Eetun välisiä kohtauksia on mukava lukea, niissä näkyy hienosti se, miten paljon kaikkea poikien välillä väreilee. Välillä tosin ekan kirjan Rasmuksen ja toisen kirjan Rasmuksen välinen ero on aika suuri, mutta ehkä siinä näkyy ajan kuluminen ja se, että lukija on Rasmuksen näkökulmassa. Aivan niin ilkeitä ja julmia kommentteja ei kuitenkaan Rasmuksen suusta kuulla Bengtskär itä kahdeksassa kuin ensimmäisessä kirjassa, jossa hän muutamaan otteeseen laukoo napakasti ikävää tekstiä. Mikä on tietenkin kivaa, Rasmuksen kasvaminen ihmisenä näkyy tässä. Eetu on yhtä hyvä hahmo myös sivuhenkilönä kuin päähenkilönä. Minulle ei tullut ikävä Eetun näkökulmaa, vaan hän asettuu uuteen rooliinsa ulkopuolelta katsottavana hahmona vaivatta, ja on tietenkin sivuhenkilöstatuksestaan huolimatta tarinassa isossa osassa. Eetun lisäksi tärkeitä sivuhahmoja ovat Rasmuksen vanhemmat ja isoisä sekä Salla, Hene ja Eetun pikkusisko Isla. Ja tietenkin Hyrrä! Suosikkijuttujani tässä teosparissa on se, miten monitasoisia ja kiinnostavia myös pienemmässä roolissa olevat sivuhahmot ovat. Heillä on selvästi oma persoonansa ja omat juttunsa, joista lukijakin pääsee osalliseksi.

Romaanissa on montaa teemaa, joille kaikille riittää tilaa. Perheasiat, ystävyyssuhteet, ihastuminen, urheilu, menettämisen pelko ja salailu nousevat tarinassa tärkeimmiksi tasoiksi, ja niiden käsittely on sujuvaa. Pidän erityisesti siitä, miten kolmen sukupolven tarinat kietoutuvat yhteen Rasmuksen, hänen isänsä ja isoisänsä muodossa. Teosparia voi kuvailla monella tavalla, kuten trilleri, rakkaustarina tai urheilutarina, ja myös perhetarina. Kun ensimmäisessä kirjassa käsitellään tiivistä perhettä, joka on menettänyt yhden jäsenensä yllättäen ja yrittää selvitä tästä, toisessa kirjassa käsitellään perhettä, jossa välimatkat ovat pitkiä ja suhteet epävarmoja. On Rasmuksen perheessäkin rakkautta, lämpöä ja välittämistä, mutta niiden eteen nousee vaatimusten, odotusten ja velvollisuuksien verho. Paasio tarttuu asetelmaan näppärästi ja antaa tilanteelle aikaa kehittyä ja kasvaa. Sekä tämän perhetarinan että muiden teosparin teemojen kohdalla voi katsoa myös sitä, millaisia vastinpareja tarina tarjoaa. Eetu ja Rasmus ovat vastakkain paitsi purjehtijoina, myös kertojina, samoin erilaisille tunteille löytyy vastinpari molemmista teoksista. Molemmissa kirjoissa on surua, menetystä, epäilystä, pettymystä ja epätoivoa, ja myös iloa, rakkautta, lämpöä, riemua, yllätystä, tukea ja ystävyyttä. Kaikkien näiden kohdalla löytyy teosparista sekä yhteneväisyyksiä että erilaisuuksia, ja niinhän se oikeastikin menee. Aivan kaikkeen ei pysty samaistumaan, mutta muiden kokemasta voi löytää sekä yllättäviä samankaltaisuuksia että ymmärrettäviä erilaisuuksia.

Bengtskär itä kahdeksan on erinomainen jatko Harmaja luode seitsemälle, se kutoo langanpäät yhteen eikä jätä liikaa avoimia kysymyksiä tai käsittelemättömiä jännitteitä, mutta antaa kuitenkin lukijalle tilaa kuvitella myös tulevaisuutta kirjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäisen kirjan jättämät odotukset täyttyvät, ja myös sellaisia juttuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa, mahtuu mukaan. Ihan aloitusosan tasolle ei päätösosa yltänyt, mutta ei se paljosta kiinni jää. Ensimmäisessä osassa suru, kaipaus ja menetys ovat läsnä eri tavalla kuin tässä toisessa, vaikka molemmat samoja tunteita kävittelevätkin. Minulle lukijana Eetun tunteet, kun hän käsittelee äitinsä menetystä, tarjoavat enemmän kiinnostavia tasoja, joten ehkä siksi Harmaja luode seitsemän iski vähän kovemmin kuin Bengtskär itä kahdeksan. Tässä toisessa kirjassa sen sijaan pidän eniten ihastuksen käsittelystä, ja varsinkin siitä, miten tämä ihastumiskuvio etenee. Myös arkisuus ja aitous ovat taitavasti kuvattuja ja pidän tarinan tunnelmasta kovasti, molempien kirjojen kohdalla. Ihanaa, että Bengtskär itä kahdeksan ei pelkästään täydennä teosparia, vaan on oma tarinansa ja oma kirjansa, tarinakokonaisuudelle yhtä tärkeä kuin Harmaja luode seitsemän.

Hieno teospari! Tässä kirjakaksikossa ovat palaset loksahtaneet kohdilleen kaikilla osa-alueilla, ja lukiessa saa nauttia otteessaan pitävästä tarinasta, mahtavista hahmoista ja monenlaisista käänteistä.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Carnage @ Keski-Uudenmaan Teatteri

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Carnagen ensi-illassa 9.3.

Annen (Elina Varjomäki) ja Aleksin (Teemu Koskinen) poika on lyönyt Veronikan (Ilona Pukkila) ja Miken (Kalle Tahkolahti) poikaa kepillä puistossa. Vanhemmat tapaavat keskustellakseen tapahtuneesta sivistyneesti. Mutta kun kohteliaisuudet on vaihdettu, kahvit juotu ja torttua kehuttu, muuttuu ääni kellossa. Pian käynnissä on niin verbaalinen kuin fyysinenkin taistelu, jossa aseiksi joutuvat sen enempää säästelemättä lapset, ammatit, arvot, parisuhteet, ulkoinen ja sisäinen olemus ja kaikki muu, mikä keksitään vetää mukaan.

Yasmina Rezan näytelmä Carnage (suomennos Reita Lounatvuori) nähdään KUTissa Lija Fischerin ohjauksena, josta ei vauhtia puutu. Esitys etenee tasaisen tiiviillä tahdilla, ja kierrokset nousevat hetki hetkeltä. Intensiteetti pysyy yllä hyvin, ja erityisesti loppupuolella on näyttämöllä sellainen flow, että katsomossakin hengästyttää. Tämän kohdalla olisi melkein perusteltua vetäistä koko esitys putkeen ilman väliaikaa, sillä niin vauhti ei katkeaisi. Väliaika vain puolen tunnin jälkeen tuntui vähän oudolta, kun juuri oli vasta päästy vauhtiin, mutta ei se lopulta enempää häirinnyt. Teksti on terävää ja tarkkaa, se ei tarjoa montaakaan hengähdyshetkeä, mikä on hyvä. Tykitys on jatkuvaa, hauskaa ja viiltävää, samaan aikaan koomista ja hätkähdyttävää. Carnage on tosiaankin verilöyly, ihan nimensä mukaisesti, ja pidin suuresti siitä, ettei näytelmä säästä mitään tai ketään. Hahmot ottavat kaiken irti – toisistaan, itsestään, tilanteestaan – ja siitä näytelmän tasot syntyvät. Carnage on paitsi komedia, myös ajatuksia herättävä ja kiinnostava katsaus ihmisiin, vanhempiin, puolisoihin ja aikuisiin. Olemmeko kaikki aina lapsellisia, kun tarpeeksi ärsyttää, vai voiko kaikesta puhua rauhassa ja hillitysti? Onko perusteltua suuttua, raivota ja riehua, jos muutkin niin tekevät? Pitääkö aina olla se järkevä, hillitty ja rauhallinen?

Ia Ensterän skenografia tarjoaa tyylikkään, tavallisen, kodikkaalla tavalla mitäänkertomattoman olohuonemiljöön. Kirjoissa ei ole kansia, levyissä ei ole kansia, kaikki on kulissia. Paitsi Kokoschka. Tämä "kasvottomuus" on kiinnostava visuaalinen valinta, ja erinomaisen toimiva. Lavastus jättää molemmat pariskunnat tyhjiksi tauluiksi, ja on myös puolueeton, vaikka Veronikan ja Miken kodissa ollaankin. Kun lavastus on nimenomaan vain kulissi, tulee näytelmän sisältö enemmän esiin. Ei ole väliä sillä, millaisissa olosuhteissa tai huoneissa ihmiset asuvat, he voivat silti sanoa ja tehdä ihan mitä vaan. Erityiskiitos sille, että se, mikä lavastuksesta/tarpeistosta erottuu, ovat lasten tavarat. Niitä löytyy laatikoista ja koreista, ja ne ovat visuaalisuuden väripilkku ja tapahtumia konkretisoiva elementti. Toisin kuin lavastus, puvustus on hyvin persoonallista ja hahmoja kasvattavaa. Yksityiskohdat ovat tärkeitä ja merkityksellisiä, ja vaikka puvustus on arkista, on siihen ladattu paljon. Viljami Lehtosen äänisuunnittelu on yhtä terävää kuin näytelmän teksti, ja äänen kautta nostetaan esiin yksityiskohtia ja tunnelmia. Saman tekee Olli Tammisen näppärä valosuunnittelu, joka elää tunnelmien mukana sujuvasti ja saumattomasti. Välillä pysähtyneiden, korostettujen tehostehetkien käyttöä on hyödynnetty vähän liioitellusti, ne kääntyvät liiallisen koomisiksi eivätkä enää rakenna intensiteettiä kuten parhaimmillaan tekevät. Mutta kun nämä korostetut hetket ovat oikeissa kohdissa, ne ovat erinomaisia tehokeinoja. Ville Seivon taistelukoreografia on huima, vauhtia, tarkkuutta ja loistavaa dramatiikkaa. Ansaitut aplodit tälle revittelylle!

Näyttelijänelikko vetäisee kyllä sellaiset roolit että huh! Jokainen pistää lavalla likoon niin komediantajunsa, fyysiset ja ajatukselliset näyttelijäntaidot kuin lavan haltuun oton ja muiden kuuntelemisen. Carnage vaatii jatkuvaa hereilläoloa, nopeatahtista näyttelijäntyötä ja sitä, että vastanäyttelijän kanssa ollaan samalla aaltopituudella. Ja tämän nelikko tosiaan taitaa, heidän käsissään hahmot ja teksti kasvavat ja juoksevat vaivattomasti kohti loppuhuipennusta. Ilona Pukkila on loistava Veronika, häneltä sujuu niin pienin sisäisin keinoin hahmon rakentaminen kuin suuret eleet ja dramaattinen eläytyminen. Kalle Tahkolahti lukee hahmonsa kerroksia onnistuneesti, ja tekee häneltä näkemistäni rooleista ehkä suosikkini. Mikke on samaan aikaan kiinnostava, ärsyttävä, samaistuttava ja rasittava hahmo, ja Tahkolahti saa roolistaan kaiken irti. Elina Varjomäen rooli Annena on erinomainen, hän menee syvälle hahmonsa sisimpään ja löytää tavan tuoda Annesta kaikki piirteet esiin ilman, että se tuntuu liialta. Anne on tosi mielenkiintoinen hahmo, ja Varjomäen tulkinta hänestä hienosti täynnä nyansseja. Teemu Koskinen tekee varman ja vauhdikkaan roolin Aleksina. Vaikka näytelmä on Carnage ja hahmo Aleksi, Koskisen tyyli näytellä on jotenkin tosi herkkä ja rauhallinen, ja pidin hänen roolityöstään tosi paljon. Nelikko pelaa yhteen taidokkaasti, he tuovat hahmojensa erimielisyydet, samankaltaisuuden, yhteiset ajatukset ja erilaiset näkemykset lavalle uskottavasti ja näytelmän tyyliä palvellen. Carnage on älykäs, terävä komedia, ja näiden näyttelijöiden käsissä sekä näytelmä kokonaisuutena että hahmot rakentuvat vakuuttavalla tavalla.

Carnage on hengästyttävä, hätkähdyttävä, hauska ja viiltävä näytelmä. Keski-Uudenmaan Teatterissa siitä nähdään toteutus, joka viihdyttää ja herättää ajatuksia, ja jonka näyttelijäntyö on upean tarkkaa ja napakkaa. Koomisuus, traagisuus, melodramaattisuus ja dramaattisuus ovat tasapainossa, eikä ote herpaannu hetkeksikään. Erinomaisen onnistunut teatteri-ilta, suosittelen Carnagea lämmöllä. Tämä ei jätä kylmäksi!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

9 hyvää syytä elää @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin 9 hyvää syytä elää-näytelmän ensi-illassa 25.2.

Klara (Tiina Löytynoja) on kamppaillut mielenterveysongelmien kanssa pitkään, ja päivä toisensa jälkeen tuntuu tasaisen vaikealta. Omassa asunnossaan Klara on suhteellisen vapaa, mutta kun uloskin pitäisi mennä, hakea ruokaa, tavata ihmisiä ja tehdä kaikenlaista. Vaan ei se ole niin helppoa. Naapurustossa asustelevat muun muassa hurmaava koira Urho Kaleva (Artturi Frisk), tämän omistaja Oskari (Jani Vesanen), teinityttö Lumi (Lotta Leistola) ja hänen äitinsä Külli (Satu Prittinen) sekä pöytätuolin kanssa kulkeva vanha mies, jota Klara kutsuu Hämähäkkimieheksi (Heikki Simolin). Arki kulkee eteenpäin, Klara pakottaa itsensä ulos asunnostaan, kohtaa ihmisiä, ja vähitellen muodostuu yhteyksiä niin uusiin ystäviin kuin vanhoihin tuttuihin.

Ihan ensimmäisenä täytyy kehua Järvenpään Teatteria siitä, miten kaikkien niiden vuosien aikana, kun olen heidän esityksiään nähnyt, ohjelmistovalinnat ovat olleet monipuolisia, kiinnostavia, välillä yllättäviä, onnistuneita ja kunnianhimoisia. Tämä pätee myös 9 hyvää syytä elää-näytelmään. Anna Krogeruksen teksti ei ole kaikista helpoin sen enempää näyttelijöille kuin katsojillekaan. Synkkiä sävyjä ja harmaata pohjavirettä henkivä näytelmä kasvattaa kuitenkin ohjaaja Jukka Keinosen johdolla tarinansa toiveikkaaksi ja ihmisen-/ihmistenkokoiseksi onnen ja tulevaisuudenuskon kokonaisuudeksi. 9 hyvää syytä elää on monessa kohtauksessa varsin riipaiseva ja surullinen tarina, se näyttää ihmiset heikoimpina hetkinään eikä kaunistele asioita, vaan saattaa välillä tehdä synkkyydestä enemmänkin humoristista. Pohjasävynä on kuitenkin lämpö ja ymmärrys, lempeys jolla kanssaihmiset pitäisi kohdata, ja se, miten pienikin asia voi auttaa, ilahduttaa ja olla vaikutukseltaan suuri. Harmaus on tarinassa kantava teema, ja niin myös näytelmän toteutuksessa. Klaran sukunimi on Harmaa, hänen puvustuksensa on tummasävyistä, samoin näyttämökuvan talot. Arki on harmaata sekin, elämä kuin usvassa tarpomista. Mutta kun tähän harmauteen sitten alkaa pieni toivonsäde paistamaan, tuntuu tulevaisuus taas mahdolliselta. Ohjaaja Keinosen tapa pitää harmaus ja synkkyys jatkuvasti mukana taustalla, melkein viimeiseen kohtaukseen saakka, on toimiva ratkaisu. Arkinen ja aidonoloinen tarina saa myös uskottavan lopun, kun kaikki ei yllättäen muutu ruusuilla tanssimiseksi. Lämmin ja toiveikas loppu kuitenkin on, ja antaa voimaa ja luottamusta siihen, että kaikki voi mennä myös hyvin.

Esityksen skenografiasta vastaa Tiina Hauta-aho, jonka kädenjälki on esityksen arkiseen tunnelmaan sopivaa. On harmaata, on mustaa, on pieniä valoja ikkunassa. Sopivasti vähän hiljainen, tavallisuudessaan melkein tylsä lähiöfiilis, josta kuitenkin paljastuu vaikka mitä kiinnostavaa. Sekä lavastuksessa että puvustuksessa on vaivattoman oloista tarkoituksenmukaisuutta, yksityiskohtia, joilla on merkitys. Valosuunnittelu (Jukka-Pekka Saastamoinen) tukee tarinan maailman rakentamista, ja tavoittaa tarinasta niin sen synkät kuin toiveikkaat hetket. Äänisuunnittelu (Vesa Saralehto) on tosi onnistunutta, moni ääni on kova ja voimakas, ja korostaa Klaran fiiliksiä hienosti. Äänisuunnittelu laajenee tukemaan tarinankerrontaa myös Klaran asunnon ulkopuolelle, ja koko esityksen läpi äänimaailman suhteen on tehty hyviä päätöksiä. Musiikkivalinnat ja musiikin käyttö ansaitsevat myös kehuja.

Tiina Löytynoja tekee Klaran roolissa huiman hyvää työtä. Hän on roolissa sisällä erinomaisesti, Klara kasvaa kokonaiseksi hahmoksi, jonka tarina tuntuu uskottavasti ulottuvan myös näytelmän kertoman tarinan rajojen ulkopuolelle. Löytynojalla on rooliinsa onnistunut ote, hän kantaa Klaran kaikki kerrokset vakaasti ja kertoo tämän tarinan taitavasti. Sanna Erdoğan Klaran siskon Ursulan roolissa tekee myös mainiota roolityötä, ja pidin erityisesti siitä, miten uskottava sisaruussuhde näiden kahden hahmon välillä on. Erdoğan lukee roolihahmoaan sujuvasti ja tekee varman roolin. Stella Wnuk siskosten äitinä Aulikkina tekee oikein hyvän roolin, hahmo on toimiva ja hänessä näkyy epävarmuus ja hämmennys siitä, kun oma lapsi tuntuu vieraalta. Markus Peltola tekee onnistuneen roolin Sakuna, joka vauhti päällä viuhtoo menemään, kunnes pysähtyy seuraavassa hetkessä täysin. Peltola tuo hahmonsa lavalle valmiina, ja kertoo tämän tarinaa tarkalla otteella. Samoin Jani Vesanen Oskarina ja Juha Latvala Jannena tavoittavat tarkasti hahmojensa tärkeimmät piirteet, ja tekevät vahvat roolit. Erityisesti Vesasen erinomainen roolityö jäi mieleen. Koko näyttelijäjoukko heittäytyy kertomaan hahmojen tarinaa taidolla ja tavalla, joka nostaa esiin kaikista hahmoista paitsi sen, että heillä menee välillä huonosti, myös sen, että heissä on kaikissa paljon hyvää. Porukka pelaa yhteen tosi hyvin, ja näyttelijäntyössä näkyy ymmärrys omasta hahmosta, ja myös muiden hahmojen tarinasta, sekä näytelmän kokonaisuudesta.

9 hyvää syytä on hieno esitys. Teksti on arkinen, synkkäsävyinen ja surullinen, mutta tarjoaa vastapainoksi lämpöä, ymmärrystä ja siellä täällä toivonkipinöitä, vahvojakin. Näyttelijöiden työ hahmojen parissa tarjoaa samaistumispintaa, kauniisti kuvattuja kohtaamisia ihmisten välillä, paikan liikuttua ja paikan nauraa. Kokonaisuus on kasassa ja valmis, ja katsojille avautuu monia ajattelemisen aiheita. Esityksessä on paljon harkittuja, mainioita yksityiskohtia, ja se jättää sekä vaikuttuneeksi onnistuneen teatterielämyksen jälkeen että herättää miettimään omia hyviä syitä elää ja sitä, mistä kaikesta toivoa löytyy.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!

10 teatteritärppiä keväälle 2023

Teatterikevät on jo vauhdissa, ja vihdoin on myös tärppipostauksen aika! Tällä kertaa muodossa 10 teatteritärppiä, näidenkin lisäksi kiinnostavia esityksiä on tietysti ensi-illassa paljon, ja myös viime syksyltä jatkuu monta hienoa juttua.

Tässä siis tulevat Teatterinnan teatteritärpit mallia kevät 2023!

Pienen hauen pyydystys, TTT © Kari Sunnari            Pienen hauen pyydystys, Oulun Teatteri  © Antti Sepponen

Tärppi #1 – Pienen hauen pyydystys (Tampereen Työväen Teatteri & Oulun Teatteri)

Juhani Karilan samannimiseen, aivan loistavaan romaaniin perustuvaa näytelmää esitetään keväällä peräti kahdessa teatterissa, TTT:llä ja Oulun Teatterissa. TTT:llä ensi-ilta oli 17.1. ja Oulussa ensi-iltaa vietetään 11.3. Romaanin maailma ja hahmo-/otusgalleria on tosi laaja ja kiinnostava, ja tarinassakin riittää tasoja ja tarttumakohtia, joten näyttämölle sovittaessa tuskin on materiaalista ollut pulaa. Pienen hauen pyydystys on romaanina hurmaavan veikeä ja toisaalta aika koskettavakin. Suomalaisen mytologian kiehtova läsnäolo tuo tarinaan mainioita hahmoja, kuten Musti-peijoonin ja Näkin, joka on ihan suosikkityyppini. Suosittelen, ihan jo näin esityksiä näkemättä. On tämä sen verran mahtava tarina!

Tärppi #2 – Special Night (Helsinki Dance Company, Helsingin kaupunginteatteri)

HKT:n tanssityhmä täyttää 50 vuotta (onnea!) ja juhlistaa sitä erikoisillallaan suurella näyttämöllä. Koreografina on Anton Lachký, "eurooppalaisen nykytanssin kärkinimi" kuten teoksen esittelyssä sanotaan, ja lavalla yksitoista tanssijaa. Ensi-ilta 8.3. ja tätä unista ja mielikuvituksen voimasta kertovaa esitystä pääsee ihastelemaan vain viiden näytöksen verran, kannattaa siis hankkia liput ajoissa. Tätä odotan innolla, saattaapi olla aikamoisen hieno show luvassa. Ja sopii myös päätökseeni siitä, että tämä on se vuosi kun käyn katsomassa enemmän tanssia.

Toksinen kabaree, Kotkan kt © Niklas Malinen

Tärppi #3 – Toksinen kabaree (Kotkan kaupunginteatteri)

Viihdettä, avaruutta, improa, ihmiskunnan kohtaloa... Kyllä kiitos! Tätä ja paljon muuta tarjoaa riemukas Toksinen kabaree, joka sai Kotkan kaupunginteatterissa ensi-iltansa 18.2. Näin esityksen Q-teatterin striiminä pari vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Mahtavaa että Toksinen kabaree saa uuden version, se on hauska, tarkka, kaunis, viisas ja terävä esitys. Ihanan viihteellinen ja vieläkin ihanammin kriittinen ja ajatuksia herättävä.

Tärppi #4 – Straight Acting (vierailu, Teater Viirus)

Straight Acting on Anssi Niemen monologiesitys, jota kuvataan esittelyssä komediaksi joka saattaa itkettää, eli "kuin Kiviä Taskussa, homohoukuttimella". Esitys käsittelee roolia, identiteettiä, näyttämön ja oikean elämän suhdetta, sisäistettyä homofobiaa, uskottavuutta ja sitä, millainen on vakuuttava miesnäyttelijä. Kiinnostaa! Meikällä alkaa olla monologitaukoa noin muutenkin, ja tällä se on hyvä katkaista. Esitykset Viiruksessa 10.3. – 1.4.

Pikku naisia, Turun kt © Otto-Ville Väätäinen, AD Marita Koivisto

Tärppi #5 – Pikku naisia (Turun kaupunginteatteri)

Pikku naisia tulee Turkuun ja rooleissa on monta kiinnostavaa nimeä. Minulle tämä klassikkotarina on tuttu vain uusimman leffaversioinnin kautta, mutta ehkäpä pitäisi lukea myös Louisa May Alcottin romaani ennen esityksen katsomista. Hahmoista tykkään, ja odotan innolla, millainen siskonelikko lavalla nähdään. Kulisseista otettujen kuvien ja mainosilmeen perusteella vaikuttaisi ihanan pirteältä, värikkäältä ja hurmaavalta esitykseltä. Ensi-iltansa Pikku naisia saa 29.3.

Tärppi #6 – Lear (Kansallisteatteri)

Shakespeare kiinnostaa meikää aina, joten Kansallisteatterin Lear menee automaattisesti tärppilistalle. Bardin historianäytelmät ovat tähän asti tosin saaneet minut lähinnä haukottelemaan, mutta ehkä katsomiskokemus on erilainen katsomosta kuin tallenteelta? Kuningas Learista muistan kyllä tykänneeni, joistain hahmoista ja kohtauksista ainakin. Voisi siis olla kiva nähdä tämä versio, ja vierailla myös ekaa kertaa Vallilan Kansallisteatterissa.

Tärppi #7 – com-passion (Teatteri Jurkka)

"Tervetuloa myötäelämään suuria tunteita!" toivottaa com-passionin esittelyteksti, ja mitä muuta hyvään teatteriesitykseen vaaditaan, ei mitään. com-passion on Aina Bergrothin tuore näytelmä, josta löytyy niin mustaa huumoria, arkisia tilanteita, vihaa, inhoa, häpeää ja rakkautta sekä näiden tunteiden tarkastelua eri kulmista. Muodoltaan tämä on episodinäytelmä, joka kiinnostaa myös, olen niitä nähnyt tosi vähän. com-passionin ensi-ilta oli 4.2.

Poikakoodi, Jyväskylän kt © Jiri Halttunen, graafinen suunnittelu ja kuvanmuokkaus Eija Haukka

Tärppi #8 – Poikakoodi (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Poikakoodi vaikuttaa juuri sellaiselta näytelmältä, joka sopii minulle. Se kertoo perheestä, rajoista ja rakkaudesta, nuoruudesta ja kasvamisesta, vanhemmuudesta ja elämästä. Kaikki nämä ovat aiheita, joista tykkään, ja niiden käsittely teatterissa kiinnostaa aina. Poikakoodin ensi-ilta oli 25.1.

Tärppi #9 – Det perfekta livet (vierailu, Svenska Teatern)

Det perfekta livet-musikaali sai ensi-iltansa Viiruksessa 2021, ja nyt se nähdään Svenska Teaternissa, eka esitys oli 17.1. ja viimeinen on 4.3. Tarinassa korostuu ystävyys ja ja sen voima, ja muita aiheita ovat muun muassa äitiys, erilaiset elämäntilanteet ja avioliitto. Tämä jää minulta näkemättä (taas) ainakin tällä Svenskanin vierailulla, harmi kyllä, mutta ehkäpä joskus pääsen Det perfekta livetin näkemään. Olen kyllä jokaisella kerralla lippuja katsellut, kun tätä on esitetty, mutta vielä ei ole kalenteriin sopinut. Jos saat lipun ja ehdit katsomaan, niin luulen, että tämä on hyvä.

Tärppi #10 – Speksit

Kevätkauden spekseistä – eli interaktiivisista opiskelijoiden tekemistä musiikkiteatteripläjäyksistä – suosittelen kaikkia, ihan sen mukaan mikä eniten kiinnostaa. Valinnanvaraa riittää, ja esitysten aiheitakin laidasta laitaan. Itse odotan innokkaimmin Humanistispeksiä vuosimallia 2023, Ikikorven kätkemät (ensi-ilta 28.2.), sillä meikä on ekaa kertaa mukana speksissä! Lavastustiimissä olen tarinan maailmaa luomassa, ja onpas se hauskaa! En ole koskaan tuntenut paloa esiintymään, mutta kulissien takana on kivaa päästä tekemään esitystä. Parasta yliopistossa on speksi, tietysti, sillä mikäpä teatterin voittaisi. Humanistispeksi on yksi niistä neljästä speksistä, joiden esityksiä olen aiemmin nähnyt, ja nyt saan olla mukana produktiossa! Kolme muuta ovat Lääkiksen ja Kumpulan speksit sekä Teekkarispeksi. Tänä vuonna ajatus on suunnata taas parin uuden speksin katsomoon, vanhojen tuttavuuksien lisäksi.

Humanistispeksin lisäksi muista spekseistä kevätkaudella esitetään käsittääkseni ainakin seuraavat: Lääkiksen speksi 2023: Riidankylväjät, Penkereen speksi 2023: Sylissä syvien vesien, Valtsikan speksi 2023: Avaruudessa ei ole yötä, Teekkarispeksi 2023: Univelka, Thoracala Medicinarspexet 2023: Cluedå, Viikki-speksi 2023: Eloparadoksi, Kumpulan speksi 2023: Jos metsään haluat mennä nyt..., Turkulainen humanistispeksi 2023: Varo mitä varastat, TLKS-speksi 2023: Sana on vapaa, JyväSpeksi 2023, KuoLOn speksi 2023: Ensimmäinen, toinen, varastettu!, RajaSpeksi 2023, Terwaspeksi 2023: Voimat vastakkain, PahkiSpeksi 2023: Ferravia Dolorosa – Kärsimysten rautatie, HybridiSpeksi 2023: Kreivin aikaan, TuKY-speksi 2023: Oikotie Onneen ja LexSpex 2023.

Suosittelen ehdottomasti suuntaamaan speksikatsomoon, jos opiskelijoiden tekemä musiikkiteatteri kiinnostaa! Speksin erikoisuuksiin kuuluu omstart-huuto, jonka voi katsomosta karjaista ja näin vaikuttaa esitykseen. Huuda vaikkapa "omstart: tanssibattle" tai "omstart: mikä on elämän tarkoitus?" ja esiintyjät tämän ratkaisevat.

Hauskaa, kiinnostavaa, ajatuksia herättävää, koskettavaa, yllättävää ja teatterin taikaa säteilevää teatterikevättä kaikille!