Egyptin prinssi @ Salon Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Salon Teatterilta

kuvat © Frans Rinne

Näin Egyptin prinssin 15.7.

Egyptin faarao Seti (Kari Rantanen) on huolissaan heprealaisten kasvavasta määrästä, ja käskee joukkosurmata heidän lapsiaan. Jokebed (Vilma Itäsalmi) päättää pelastaa pienen poikansa, ja laittaa tämän kaislakorissa matkaan pitkin Niiliä. Kori päätyy kuningattaren tielle, ja tämä ottaa vauvan hoiviinsa. Pian Mooses (Jerry Sarlin) varttuukin palatsissa Ramseksen (Maunu Toivari) pikkuveljenä, hallitsijaperheen täysivertaisena jäsenenä. Kun sotavangiksi otettu Sippora (Maria Ahmed) karkaa palatsista ja johdattaa Mooseksen torille, törmää hän heprealaisorjien joukossa sisaruksiinsa Mirjamiin (Taru Siljander) ja Aaroniin (Riku Ekman). Vaikka ei heitä tunnistakaan, vähitellen Moosekselle alkaa selvitä se, mistä hän on tullut, kuka hän on, ja millainen asema hänellä maailmassa on. Ja miten väärin on, että toiset ihmiset alistavat toisia, asettavat itsensä käskijäksi ja ottavat toiset orjaksi. Kohtaloonsa astuva Mooses lähtee suuntaan, jota ohjaa jokin suurempi voima. Mutta pystyykö yksi ihminen, vaikka sitten jumalallisen johdatuksen avulla, muuttamaan satoja vuosia vanhaa järjestystä ja kokonaisen kansakunnan suuntaa?

DreamWorksin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1998 pohjautuvan Egyptin prinssi-musikaalin on sanoittanut ja säveltänyt Stephen Schwartz ja käsikirjoittanut Philip LaZebnik. Musikaaliversiota elokuvasta odotettiin aika kauan, ensimmäiset workshopit olivat 2015, ja kokonainen produktio sai ensi-iltansa 2017. Ensimmäinen pohjoismainen versio nähtiin Kööpenhaminassa 2018, ja nyt siis myös Suomi on saanut tämän tarinan kamaralleen. Vuohensaaren kesäteatterissa nähdään nimittäin Suomen kantaesitys, joka on aina hieno juttu, ja jonka toteuttaminen etenkin tämän musikaalin kohdalla on (varsinkin harrastajateatterille) taiteellisesti ja tuotannollisesti melkoisen kunnianhimoinen projekti. Raamattuni suhteellisen huonosti tuntien piti itseään hetki muistutella siitä, kuka se Mooses olikaan ja mistä hänet muistetaan. Pian sieltä aivojen syövereistä nousivat kaislakori, palava pensas, meren halkaisu ja kymmenen käskyä, mutta niiden lisäksi tarina oli aika heikosti mielessä. Myöskään elokuva ei ole minulle tuttu, eikä sen tulkinta tarinasta. Vaan nytpä siihen pääsi musikaalimuodossa tutustumaan, ja millä tyylillä! Salon Teatterin korkea taso ja sen luotettavuus ovat minulle jo tuttu juttu, ja teatteri osoittaakin jälleen, että Vuohensaareen matkatessa voi valmistautua näkemään äärimmäisen hienoa teatteria. Iso tarina, iso musiikki, isot teemat, kaikki nämä ovat varmaotteisesti ja palavasti hallussa, ja kokonaisuus nousee lavalle vaikuttavana ja hämmästyttävänä. On tunnetta, latausta, suuria kaaria ja tarkkoja yksityiskohtia, näyttäviä koreoita ja näyttelijäntyöllisesti monitasoista tekemistä. Teatteria parhaimmillaan siis! Musikaalin on ohjannut ja suomentanut Peter Nyberg, joka kertoo käsiohjelmassa haaveilleensa Egyptin prinssin tekemisestä jo vuosikaudet. Rakastan sitä, että ihmiset pääsevät toteuttamaan unelmiaan, ja olen suuresti iloinen siitä, että Nybergin haaveesta tuoda Egyptin prinssi lavalle on syntynyt kymmenien ihmisten yhteistyönä esitys, jonka voisi viedä mille tahansa näyttämölle. Mutta parhaiten ja tietysti juuri Vuohensaareen, joka ottaa tarinan syliinsä avoimin sydämin. Nybergin ohjauksessa nähdään ja hallitaan niin tarinan isot kaaret kuin kaikki ne pienet hetket, tärkeät sävymuutokset ja maailmaa mullistavat mietteet, jotka tapahtuvat nopeasti ja melkein huomaamatta. Egyptin prinssi on tarinana tietysti raamatullinen ja sitä kautta melkoinen klassikko, sillä Raamattu nyt on Raamattu, mutta Vuohensaaressa nähdään ennen kaikkea tarina ihmisistä, jotka joutuvat ristiriitaisiin, hankaliin ja monenlaisia uhrauksia ja urheutta vaativiin tilanteisiin, ja koettavat niistä selvitä parhaiden kykyjensä mukaan. Kysymykset, tunteet ja tavoitteet ovat inhimillisiä ja tunnistettavia, ja ne menevät syvälle. Nybergin ohjaus antaa tilaa ihmisten keskeneräisyydelle ja sille, että oman tien löytäminen ja seuraaminen saattaa vaatia paljon myös silloin, kun sen tietää oikeaksi. Myös vallan, vallankäytön ja ihmisyyden teemojen käsittely tuntuu uskottavalta. On varsin vaikuttavaa, että näin eeppisiä mittasuhteita saavan tarinan pystyy tuomaan lavalle tavalla, joka tavoittaa eeppisen joka tasossaan, ja siitä huolimatta näyttää jokaisen tarinan hahmon ennen kaikkea ihmisenä.

Timo A. Aallon suunnittelema lavastus levittäytyy Vuohensaaren maisemiin aavikkona, joka yltää lavan joka reunalle ja pöllyää hiekkana niin ylhäisten kuin alhaisten jaloissa. Kaikki faaraon loisteliaasta palatsista rutikuivan maiseman keskelle nousevaan kaivoon ja punaiseksi muuttuvalla joella seilaavasta kuninkaallisesta jahdista luvattuun maahan matkaavien edessä kahtia menevään mereen on toteutettu näyttävästi, kekseliäästi ja yksityiskohtia säästelemättä. Marjo Haapasalon pukusuunnittelussa näkyy selvästi kaksi maailmaa: ne, jotka hallitsevat, ja ne, jotka siitä voivat vain haaveilla. Harmaan sävyihin puettujen orjien ja yksityiskohtaisia, häikäiseviä koristeluja kantavien hallitsijoiden asuissa näkyy yhteiskunnallinen asema. Erityisesti faaraoiden, Mooseksen, Nefertarin (Manna Kabanova), Jokebedin ja Sipporan puvut ihastuttivat kovasti, samoin pidin siitä, kuinka pienillä yksityiskohdilla erotetaan esimerkiksi Mirjam ja Aaron heprealaisten joukosta. Alisa Oksasen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa on myös selvä ero yhteiskunnan hyvä- ja huono-osaisten välillä. Monella hahmolla on hieno maskeeraus, esimerkiksi ylipappi Hotepin (Pasi Nikula) maski on hahmon asemalle juuri sopiva. Hiuksista jäivät mieleen Ramseksen sivutupsu, joka etenkin nukke-Ramseksen päästä sojottaessaan valloitti, sekä muun muassa Nefertarin letit ja Mooseksen vaihtuvat tukkatyylit. Tarpeistoa ja naamioita ovat valmistaneet ohjaaja Nyberg sekä ohjaajan assistentti Kris Mäki, ja viimeisen päälle ovat kaikki pienimmätkin jutut kohdillaan, niin ikoninen paimensauva kuin orjien työvälineet ja faaraon määräyksiä sisältävät kääröt. Naamiot ovat huikean hienoja, ja niitä käytetään kekseliäästi osana esitystä esimerkiksi hevosvaljakoiden rynnistäessä kaupungin halki. Esityksen näyttämökuvat vievät suoraan tapahtuma-aikaan ja -paikkaan, ja kerta toisensa jälkeen sai ihastella, miten upeasti asiat on tehty. Huh sentään! Äänisuunnittelun tehnyt Jouni Lehtonen tuo esitykseen niin dramaattisiin hetkiin sopivaa taustaääntä kuin aivan tavallista, arkista tunnelmaa, kuten lampaiden määkimistä ja torin hälinää. Äänentoistossa oli harmittavasti hieman ongelmia, sillä laulu tuppasi heti puuroutumaan, kun useampi kuin yksi ihminen lauloi. Siksi monen isomman biisin sanoituksista meni paljon ohitse, ja vaikka se ei juonen seuraamiseen vaikuttanut, niin häiritsi toki vähän. Tähän saattaa vaikuttaa oma istumapaikka, minulla oli viidennen rivin keskellä.

En ollut koskaan kuullut yhtäkään musikaalin kappaletta, ja odotin niitä innolla. En tiedä miksi – onhan tämä sentään Wicked-säveltäjä Schwartzin käsialaa – mutta en osannut odottaa näin mahtipontista, vaikuttavaa ja hienoa musiikkia. Nyt onkin Lontoon cast recording soinut ahkerasti Egyptin prinssin näkemisen jälkeen, ja moni biisi tullut suosikiksi. Vuohensaaressa ihastuin etenkin kappaleisiin Vauhtiin, Jäljet hiekkaan jää, Korjata tän voin, Mooses aavikolla, Koskaan vuosiin miljooniin, Puolellain, Simcha, Tunteet ja II näytöksen finaali. Nauhalta tulevan musiikin on johtanut Roope Pelo, ja hyvältä kuulostavat kaikki kappaleet, musiikki on täyteläistä ja siinä soivat kaikki tarinan sävyt. Myös näyttelijöistä löytyy lauluvoimaa suorastaan häikäisevästi, ja kaikki laulunumerot sooloista koko joukon biiseihin saivat aikaan kylmiä väreitä, siitäkin huolimatta, että isommissa biiseissä ei joka sanasta selvää saanutkaan. Nybergin suomennokset ovat erinomaisia niin dialogin kuin sanoitusten kohdalla, ja tavoittavat onnistuneesti sekä alkuperäistekstin tunnelman että hahmojen mielenliikkeet ja tilanteiden latauksen. Koreografiat on tehnyt Venla Viisanen (kauhuliikekielen koordinaattorina on toiminut Helmi Oja), jonka työn hedelminä on lavalle syntynyt huikeaa liikekieltä, ihanaa energiaa ja vahvaa tunteiden tulkintaa tanssin kautta. Erityisesti isommat tanssinumerot, kuten Johdata ja Simcha, tekivät ison vaikutuksen. Koreografioissa luodaan myös monelle hahmolle omaa tyyliä ja syvennetään roolihahmon tulkintaa, kuten Tanssi vapaudelle tekee Sipporan kohdalla. Viisanen käyttää liikettä ja tanssia monipuolisesti ja osaa liikekielen kautta välittää monenlaisia tunteita ja sävyjä, joka tuo esitykseen monia hienoja hetkiä.

Jerry Sarlin tekee Mooseksena hienosti kasvavan roolin, jossa näkyy Moosekselle vähitellen selviävän vastuun paino ja toisaalta se, miten nuori mies saa kohtalostaan myös voimaa. Sarlinilla on onnistunut ote hahmoonsa, hän tavoittaa hienosti tämän tunteet ja ajatukset, sen miten Moosesta repii eri suuntiin moni asia, ja miten tämä joutuu kamppailemaan itsensä kanssa ja etsimään tietään. Roolityössä on myös ihanaa pilkettä silmäkulmassa, varsinkin alussa, ja sellaista energiaa, jota ei voi vastustaa. Maunu Toivari on Ramseksen roolissa sujuvasti niin huoleton nuorukainen, asemaansa vastuuntunnolla asettuva faarao kuin isoveli, jonka suhde pikkuveljeen kokee paljon muutoksia. Toivarin roolityöhön tulee esityksen edetessä aina vain enemmän sävyjä, ja hän tulkitsee hahmoaan taitavasti, tunteet vahvasti välittäen. Lienee myös yksi hyvin harvoista kerroista, että näen saman esiintyjän kahdessa tuotannossa saman kesän aikana – Toivarin olen nimittäin nähnyt Ramseksen roolin lisäksi Notre Damen kellonsoittajan kuorossa Samppalinnassa! Maria Ahmed on Sipporan roolissa täynnä varmuutta ja voimaa. Sipporassa on samaan aikaan ylpeyttä ja hellyyttä, joita molempia Ahmed hahmossaan herättää eloon luontevin ottein. Hän tekee roolityön, joka valoisuudessaan ja viisaudessaan koskettaa ja puhuttelee. Kari Rantanen on Setinä hallitseva ja arvokas faarao, mutta samaan aikaan myös isä kahdelle vallattomalle pojalle. Rantanen näyttelee hahmonsa eri asemat sujuvasti, ja kantaa vanhan faaraon roolin varmuudella, jossa sekä auktoriteetti että isällisyys ovat aidon tuntuisia. Pasi Nikula tekee Hotepina erinomaisen roolin, hän tuo hahmoonsa paitsi pientä koomisuutta ylipapin joutuessa jatkuvasti kuninkaallisten pojanviikareiden jekkujen kohteeksi, myös sellaista pelottavuutta, että katsomossakin jo kylmää. Manna Kabanova on Nefertarin roolissa pidättyväinen ja velvollisuudentuntoinen nuori nainen, joka ajattelee aina askeleen edelle. Kabanova kasvattaa rooliaan kauniisti, ja erityisesti Tunteet-kappaleessa hänen näyttelijäntyönsä on hienoa. Taru Siljander tekee Mirjamin roolin onnistuneella energialla ja palolla, jossa näkyy tämän jatkuva usko siihen, että kohtalo vielä vie sinne, minne on luvattu. Esa Lehtinen tulkitsee Jetron roolin rennolla ja lämpimällä energialla, valloittavasti ja viisaasti. Suorastaan harmittaa että tämä hahmo on lavalla vain lyhyen aikaa, niin paljon häneen heti tykästyin. Koko iso ensemble pelaa yhteen todella hyvin, ja joukkokohtauksissa on väkevää tunnetta ja energiaa, sekä upeasti luotua jännitettä ja läsnäoloa. Hahmojen välinen dynamiikka, niin päähenkilöiden välillä kuin esimerkiksi orjien ja vartijoiden sekä hallitsijoiden ja alamaisten välillä, ansaitsee myös kiitosta, se tulee lavalla vahvasti näkyviin ja on todella luontevaa ja monitasoisesti tulkittua.

Egyptin prinssi on Vuohensaaren kesäteatterissa valtavan hieno musikaali, jossa näkyy se, miten kunnianhimoisiin ja suuriin projekteihin harrastajateatteri pystyy. Esitys on paitsi visuaalisesti vaikuttava, myös näyttelijäntyöllisesti, ohjauksellisesti, musiikillisesti, ja oikeastaan ihan joka tasolla täysosuma, pieniä ääniongelmia lukuunottamatta. Lähes kolmen tunnin kesto tuntui ainoastaan takaliston pienoisena puutumisena, eikä sitäkään ehtinyt huomata, sillä tarina vei täysin mukanaan. Teoksen inhimillisyys ja eeppiset mittasuhteet kulkevat käsi kädessä, ja ovat molemmat lavalla läsnä uskottavasti ja sujuvasti. Vahvoja tunteita ja suuria kohtaloita katsojien eteen tuova musikaali kasvaa kokonaisuudeksi, jonka kruunasi viimeisten kohtausten aikana täydellisesti näyttämölle säteilevä laskeva aurinko. Meinasi siinä tulla tippa jos toinenkin linssiin, kun Mooses kansansa johdattaa halki Punaisen meren ja jättää hyvästit veljelleen, joka on myös isojen muutosten edessä. Vaikuttavaa, vaikuttavaa, vaikuttavaa, sitä voisi tämän kohdalla kyllästymiseen saakka toistella. Yhtään en ihmettele, jos tämä jäisi suomalaiseen teatterihistoriaan – pikemmikin suorastaan hämmästyn, jos ei jää. Onnea siis Salon Teatteri, ja hurraa rohkeudesta. Miten upeaa, että tämä hurjan iso ja ihmeellinen prokkis on toteutunut näin hurjan hienosti!