Ronja Ryövärintytär @ Taaborin kesäteatteri

 mainos/vapaalippu saatu Taaborin kesäteatterilta

kuvat © Elsa Wellamo

Näin Ronja Ryövärintyttären 18.7.

Ukkonen räsähtää ja syvällä metsän suojissa sijaitseva ryövärilinna halkeaa kahtia. Se ei suinkaan ole tuon yön suurin tapahtuma, vaan ryöväripäällikkö Matias (Timo Lavikainen) ja puolisonsa Loviisa (Kirsi Mäkelä) saavat lapsen, pienen tyttären. Tuo lapsi saa nimekseen Ronja (Iida Kukkonen), ja pian hän jo seikkailee pitkin Matiaksenmetsää. Utelias tyttö törmää seikkailuillaan paitsi männiäisiin, ajattaroihin ja muihin metsän mönkiäisiin, myös linnan halkaisseen Helvetinkuilun yli hyppiessään Birkiin (Samuli Ainasvuori). Vaan kumma juttu on tuo kyllä, sillä ei kilpailevalla ryöväripäälliköllä Borkalla (Taavi Vartia) ja Undiksella (Sofia Parkkola) poikaa pitäisi olla..? Mutta on kuin onkin, ja nyt tämä perheineen ja porukoineen on muuttanut linnan pohjoispuolelle! Siitäkös matiasryövärit kiivastuvat, mutta yllätyksekseen Ronja huomaa, ettei uusi tuttavuus olekaan joku, jota ajaa pois ja härnäillä, vaan joku, jonka voi päästää lähelle ja ottaa veljekseen. Vaan kuinkahan mahtaa isä-Matias tällaiseen vihollisen kanssa veljeilyyn suhtautua?

Kyllä kesään aina (vähintään) yksi Ronja kuuluu! Tälle kesälle matka Matiaksenmetsään suuntautui Taaborinvuorelle, jossa Ronjan tarina nähdään valloittavalla energialla ja mainiolla huumorilla tulkittuna. Käytössä on (muistaakseni) minulle uusi sovitus, Akse Pettersonin käsialaa, ja ohjauksesta vastaa Taavi Vartia. Kuten moni tietää ja loput arvaavat, Ronja Ryövärintytär on yksi suosikkitarinoitani. Onhan tässä kahden toisiaan vihaavan suvun vesojen ystävystymisessä jotain samaa kuin eräässä shakespearelaisessa tragediassa, joten ei ihme, että ihastuin Ronjaan heti ensinäkemältä vuosia sitten. Ja niin ihastuin myös nyt! Näyttämöllä on juuri sellainen leikkisä, riehakas, villi fiilis, joka Ronjaan kuuluu, ja samalla nousevat esiin oikeudenmukaisuuden, ystävyyden, vihapidon, uteliaisuuden ja luonnon teemat. Vartian ohjauksessa on vauhdikkuutta ja huumoria, ja myös hyvin tunnistettu ne hetket, joissa on mahdollisuus rauhoittaa menoa ja katsoa haikeita ja vaikeitakin tunteita. Ronjassa minua viehättää luonnonläheisyyden, rohkeuden ja maailmaa avoimella sydämellä lähestyvien hahmojen lisäksi se, millaista perhe-, ystävyys- ja vihollisuusdynamiikkaa tarinassa on, ja miten yhteisö ryöväreiden maailmassa rakentuu. Erityisesti ne hetket, joissa kaksi ryövärisukua on vastakkain enemmän tai vähemmän vihamielisissä tunnelmissa, ovat minulle tärkeitä. Samoin Birkin hahmon kautta esille tuodut vihanpidon vaikutukset tämän ensin joutuessa Matiaksen vangiksi, ja myöhemmin hänen kyräillessään ja katkerasti katsellessaan Karhuluolalla ramppaavia Ronjan vierailijoita. Ilahdutti kovasti vahvasti latautunut kohtaus, jossa Matias seuraa Birkiä, vaikka varsinaista birknappingia ei nähtykään. Pidin kovasti siitä energisestä ja valoisasta otteesta, jolla koko esitys tuodaan lavalle. Meininki on alusta loppuun mainio, siinä on veikeitä sävyjä ja leikkisyyttä, joka hurmaa. Välillä lava tosin jää tyhjäksi hieman turhaan venyviksi hetkiksi, kun näyttämölle tullaan katsomon läpi ja edellinen kohtaus on jo loppunut, mutta kokonaisuuden tunnelmaa eivät nämä hetket eivät kuitenkaan häiritse. Koko tilan käyttö itsessään toimii mainiosti, ja metsämaiseman reunustamalla lava-alueella kelpaa Ronjan, Birkin ja kumppaneiden seikkailla. En siis ole juuri tätä sovitusta Astrid Lindgrenin teoksesta ennen nähnyt, mutta ihanalla tavalla tulee tarina lavalle. Ainoastaan kakkiaisia jäin kaipaamaan, ja ehkä villihevosia pyrähtämään lavalle myös muuten kuin ääniefektinä.

Taavi Lehtosen taustamusiikki rytmittää kohtauksia sujuvasti, ja monessa hetkessä tuo tunnelmaan lisää sävyjä. Välillä musiikki tuntui vähän ylimääräiseltä herkimmissä hetkissä, vaan erityisen hyvin se sopi jännittäviin ja vauhdikkaisiin hetkiin. Lauluja kuullaan yksi, Susilaulu tietenkin, mutta sen kohdalla muuten erinomaisesti pelittänyt äänentoisto ja -voimakkuus vähän jokaisessa laulukohtauksessa petti ja jätti sanat melko hiljaisiksi. Puhe sen sijaan on oikein hyvin miksattua ja selvää. Lavalle on luotu metsäiseen satumaailmaan oivallisesti istuva linna, ja lavan ympäristöä koristeltu kivin, kukkasin ja sammalmättäin. Kukkaisköynnöksiä kulkee myös linnan seinillä. Helvetinkuilun halkeaminenkin on tuotu lavalle näppärästi! Lavastuksen takana ovat Joonas Vartia (suunnittelu) ja Jyrki Riikinsaari (toteutus). Puvustuksesta vastaa Elsa Wellamo, joka on loihtinut ryöväriporukalle oikein onnistuneita asukokonaisuuksia. On maanläheistä värimaailmaa, metsän läheisyyttä henkiviä materiaaleja ja satuun sopivia oivalluksia. Ajattarojen tummanpuhuva ulkomuoto etenkin jäi mieleen, samoin Kertojan (Amelie Blauberg) upea punainen asu.

Iida Kukkonen hyppää Ronjan rooliin valoisuudella ja veikeällä energialla, hahmonsa loputtoman uteliaisuuden, luontaisen oikeudenmukaisuuden ja hämmästyttävän viisauden tavoittaen. Hänellä on roolityössään tosi kaunista läsnäoloa, sellaista, jossa on lämpöä, ilkikurisuutta ja aidolta vaikuttavaa syvällisyyttä. Samuli Ainasvuoren Birk on valloittava tyyppi, nokkela, sydämellinen ja tarkkanäköinen. Ainasvuori tuo rooliinsa luontevaa kuvausta siitä, miten Birk maailman kokee ja mitä siitä ajattelee, ja tulkitsee Birkin hahmoa hienosti tämän persoonan ymmärtäen. Kaksikko näyttelee hahmojensa ystävystymisen ja ystävyyden herkästi ja vauhdilla, rajoja kokeillen ja toisiinsa luottaen. Mikä lämpö ja ilo heidän roolitöissään, kaksikon välinen suhde on minulle yksi tarinan tärkeimpiä juttuja, ja Kukkonen ja Ainasvuori tulkitsevat sitä aidosti. Timo Lavikainen tavoittaa Matiaksen roolissa niin isällisen rennon läsnäolon kuin nollasta sataan kiihtyvän ryöväripäällikön raivon, ja antaa palaa molemmilla saroilla. Hän tuo hahmoonsa hyvin eri sävyjä, ja osuu niin huumoriin kuin herkkiin hetkiin. Kirsi Mäkelän näyttelemä Loviisa on järjen ääni remuavan ryövärijoukon keskellä, ja ehtii jopa hetken miettimään asioita eikä ole suin päin ryntäämässä ties minne. Mäkelä tuo hahmoonsa varmuutta ja jämäkkyyttä, Loviisa ei turhia vastaväitteitä tai valituksia kuuntele, mutta on sydänjuuriaan myöten ymmärtäväinen ja lämmin tyyppi.

Kalju-Pietua, matiasryöväreiden vanhinta, näyttelee Jonttu Vartia, joka on roolissaan mainion vekkuli. Kalju-Pietu on nähnyt sen verran elämää, että osaa siitä kertoa ja pistää sen myös vitsiksi, ja Vartia tavoittaakin roolityössään niin hahmonsa elämänviisauden kuin verrattoman vitsiniskennän. Amelie Blauberg näyttelee Kertojaa ja Lärviä. Etukäteen mietiskelin, että kuinkahan sopii kertojahahmo tähän tarinaan, niin eipä huolta, sopii erinomaisesti. Kertojan osa on tainnut enemmän tai vähemmän olla aiemmin näkemissäni versioissa Kalju-Pietulla, mutta tällainen tarinasta erillinen kertojaratkaisu oli siis tosi toimiva. Ja hauskakin, kun Blauberg milloin Lärvinä, milloin ajattarana äkkiä vaihtoi kertojaääneen ja -ilmeeseen, ja sitten taas takaisin sillä hetkellä tulkitsemaansa hahmoon. Lärvinä Blaubergilla on aivan loistava komediallinen ajoitus! Taavi Vartian tulkitsema Borka on kova uhoamaan ja vähän sellainen itsestään jo liian varma, vaikka tilanne ei sitä ehkä tue. Vartia on roolissaan hyvin sisällä, ja näyttelee Borkaa juuri sopivan vakavasti. Sofia Parkkola näyttelee Undista, ryöväriä, ajattaraa ja männiäistä, ja tekee kaikki roolinsa sujuvasti. Isoin niistä on Undiksen osa, jonka Parkkola tuo lavalle itsevarmalla hiljaisuudella, joka pukee Undista. Tämä ei lähde ryöväripäälliköiden huutomatseihin mukaan, mutta on valmis sanomaan mielipiteensä juuri silloin, kun sille on sopiva hetki.

Tosiaan – kyllä kesään aina yksi Ronja Ryövärintytär kuuluu! Ja juuri tämä Ronja tälle kesälle oli ihana juttu, sai nauttia vauhdikkaasta menosta ja lämpimästä energiasta, taitavasti tavoitetusta syvyydestä ja riemukkaasta humoristisuudesta. Koko näyttelijäjoukko tekee oivallista työtä, ja tuo näyttämölle sekä komediallista ilottelua että hellyyttä ja herkkyyttä. Ja jännitystä tietty, ei sovi sitä unohtaa! Matiaksenmetsästä poistuessani oli minulla jälleen leveä hymy naamalla, ja sellainen olotila Ronja Ryövärintyttären pitäisi katsojalle jättääkin. Onnelliseksi tästä Taaborin versiosta tosiaan tuli – itselle rakasta tarinaa katsoessa on helppo tuntea lämmintä iloa silloin, kun toteutus tällä tavalla tavoittaa tarinan sydämen ja ytimen.