Notre Damen kellonsoittaja @ Samppalinnan Kesäteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Samppalinnan Kesäteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Notre Damen kellonsoittajan ensi-illassa 17.6.

Pariisin jylhänkaunis katedraali Notre Dame ottaa suojiinsa, opettaa ja johdattaa – jos kuulut siihen ihmisjoukkoon, joka seinien sisälle hyväksytään. Jos taas kuulut niihin toisiin, irtolaisiin, kiertolaisiin, kummajaisiin, on Notre Dame ja Pariisi vaarallinen paikka. Katedraalin tornissa asustelee ja kelloja soittelee Quasimodo (Karlo Haapiainen), jonka on vauvana hoiviinsa ottanut arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann). Frollo piilottelee fyysisesti erilaista poikaa muulta maailmalta, suojellakseen tai ulkopuolelle sulkeakseen, hän ei taida itsekään olla siitä varma. Sinä päivänä kun Quasimodo vihdoin uskaltautuu uhmaamaan isäntänsä käskyjä ja lähtee ulos tornistaan, kaupunkiin pelmahtaa samalla kertaa niin kiertävän romanijoukon mukana lumoava Esmeralda (Mitra Matouf) kuin katedraalin kaartin kapteenina aloittava Phoebus de Martinkin (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda kiinnittää sekä Phoebuksen, Quasimodon että Frollon huomion, eikä mikään enää ole ennallaan. Alkaa rakkaustarina, varovainen ystävyys, kamppailu himoa vastaan, vihan ja ennakkoluulojen kyllästämä ajojahti, kasvutarina, selviytymistaistelu ja seikkailu pitkin Pariisin kujia ja katedraalin varjoja.

Samppalinnan Kesäteatteri ei haasteita pelkää, ja miksi pelkäisi – Samppis pystyy mihin vaan! Vaikka sitten tuomaan lavalle tämän Victor Hugon (disneymankelin läpi menneen) ison klassikon. Alan Menkenin säveltämä, Stephen Schwartzin sanoittama ja Peter Parnellin käsikirjoittama musikaali nähdään Samppalinnassa Mikko Koivusalon suomennoksena. Ohjauksesta vastaa teatterin taiteellinen johtaja Jukka Nylund. Notre Damen kellonsoittaja kuvaa valtaa, ihmisyyttä, moraalia ja rakkautta tarkkanäköisesti ja disneymusikaaliksi yllättävän synkästi. En ole lukenut Hugon romaania tai nähnyt Disney-leffaa, ja tämän musikaalin suomalainen kantaesitys Tampereen Teatterissa meni sekin koronasulun vuoksi sivu suun. Tarina kuitenkin on tuttu, ranskalaismusikaalista Notre-Dame de Paris. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt samasta lähdeteoksesta kaksi eri musiikkiteatteriadaptaatiota, mutta harvinaista kuitenkin. Yksi vain taitaa olla nähtynä aiemmin, Ronja Ryövärintytär. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä pian joukkoon liittyy Romeo ja Julia, josta olen yhden musikaaliversion nähnyt, ja toisen näen muutaman viikon kuluttua. Mielenkiintoista! Katsoinkin tätä Notre Damea myös sillä silmällä, miten musikaalisovitus on tehty, mitä on otettu mukaan ja mitä jätetty pois, millaiset teemat korostuvat ja millaisia eroja näissä kahdessa musikaalissa on. No, se ainakin, että suosikkihahmoani Gringoirea ei Disney ole ottanut lainkaan mukaan, ja myös Phoebuksen kihlattu Fleur-de-Lys puuttuu. Perustarina on tietysti sama, ja oli hauska bongailla täysin samoja kohtauksia ja vuorosanoja. Yksi samanniminen biisikin näissä on, disneymusikaalissa Ihmeiden aukio (The Court of Miracles) ja ranskamusikaalissa La cour des miracles. Koska tarina oli tuttu jo yhdestä musikaalista, jonkinlaiselta vertailulta en voinut välttyä, mutta se oli ainoastaan kiinnostavaa, ei kumpaakaan teosta sinänsä arvostelevaa. Nämä ovat lopulta keskenään niin erilaiset, ettei missään "tämä oli tässä paremmin" ja "miksei tässä tehty samalla tavalla" vertailemisessa olisi mitään mieltä, emkä eri adaptaatioita näin ehkä vertailisikaan. Jos pohjateksti olisi tuttu, siihen vertaillessa suhtautuisin musikaaliinkin eri tavalla. Kokonaisten hahmojen pois jättäminen toki väistämättä muuttaa tarinaa ja jäljelle jääneitä hahmoja, mutta että tästä romaanitiiliskivestä on saatu disneyleffaksi sopiva kokonaisuus, ovat tiivistämiset ja rajaamiset todellakin olleet tarpeen, ja ne vaikuttavat sujuvasti tehdyiltä. Disneykäsittely on kyllä pehmentänyt varsinkin osaa hahmoista (erityisesti Phoebusta) ja tarinaakin jonkin verran, mutta kertomuksen pimeät puolet ovat yhä vahvasti ja karusti läsnä. Ja niin sen kuuluukin olla – tämä ei ole iloinen tarina eikä tässä ole onnellista loppua, eikä tätä sellaiseksi pidä vääntää. Ilmeisesti leffaversiossa on vähän vähemmän karu lopputulema, mutta musikaalissa ei.

Nylundin ohjauksessa musikaali levittäytyy Samppalinnanmäen maisemiin sujuvasti ja varmaotteisesti. Jonkinlaista pientä ensi-iltahaparointia oli alkuvaiheessa ehkä vähän ilmassa, ja tähän saattoivat myös vaikuttaa esityksen alussa pienen keskeytyksen vaatineet tekniikkaongelmat sekä roolipaikkaustilanne tai -tilanteet. Nopeasti jännitykset tai muut kyllä sulivat pois, ja tiiviissä treeniaikataulussa kokoon laitettu paketti toimii erinomaisen hyvin. Esitys kuulostaa, näyttää ja tuntuu hienolta, sen työryhmä on kaikilla osa-alueilla tehnyt työtä jonka hedelmät tulevat lavalla yhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Nylundin ohjaus tunnistaa tarinan monet teemat ja tasot, ja on tarkkaa ja onnistunutta kaikkien juonenkäänteiden ja tarinan tapahtumien kohdalla. Niin isommat juonikuviot kuin tärkeät silmänräpäyksessä ohi menevät hetket ovat vahvasti rakennettuja, ja kokonaisuudessa toimii kaikki. En tiedä mikä Notre Damessa on, liittyykö se tarinaan, sen muotoon, hahmoihin vai mihin, mutta en ainakaan vielä näin kahden musikaalin kokemuksella ole ihan saanut tästä "kiinni". Dramaattinen tarina, moraalikysymykset, rakkaus, viha, mahdollisuus toimia väärin ja rohkeus toimia oikein ovat nimittäin kaikki aiheita, joiden pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta jotenkin ne eivät tässä iske niin syvälle kuin voisivat. Ehkä se vaatii vain aikaa ja uusia katsomiskertoja. Tästä huolimatta istuin katsomossa lumoutuneena ja kylmät väreet menivät useaan otteeseen. Tarinassa, hahmoissa ja tapahtumissa on monta sellaista yksityiskohtaa, pientä hetkeä ja tärkeää sävyä, joista pidän todella paljon, ja nämä ovat Nylundin ohjauksessa hienosti esiin poimittuja ja tarkkanäköisesti toteutettuja. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Phoebuksen tärisevät kädet, Frollo kalliolla pienokainen sylissään, ja Fredrick (Pablo Ounaskari) tyrmässä valitsemassa, miten toimii. Iso tarina on sovitettu Samppalinnan näyttämölle niin, että se istuu sekä Mika Haarasen suunnittelemiin lavasteisiin että luonnon tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka katedraalin sisätiloja lasimaalauksineen ja synkkine nurkkineen ei auringonvalossa kylpevään ulkoilmateatteriin ole mahdollista loihtia, tarina herää kesänäyttämöllä eloon hengästyttävän hyvin. Haarasen lavastus on valtavan yksityiskohtaista ja samalla massiivista, joka tähän tarinaan sopii. Lavastusta tekisi mieli päästä tutkimaan ihan läheltä, niin aidon näköisiä ovat kivipaadet, katedraalin kellot (samat kuin Tampereen Teatterissa muuten!), hirviö- ja pyhimyspatsaat ja suuret ovet. Emilia Erikssonin pukusuunnittelu on pääosin tosi onnistunutta, mutta pikavaihtoja vaativa esitys verottaa joidenkin hahmojen asukokonaisuuksia ja niiden näyttävyyttä. Tämä näkyy erityisesti gargoilien kohdalla, heille ei kovin suurta omaa pukua ole tehty. Sotilaiden viitat tietysti ihastuttivat suuresti, samoin pidin etenkin Frollon ja Clopinin (Ville Saarenketo) lookeista sekä kyläläisten asuista. Myös Aki-Matti Kallion naamioinnissa ihastuttivat eniten ritarien komeat pitkät hiukset, kyllä on jylhä näky kun tuulessa liehuvat niin kutrit kuin viitat. Naamioinnissa onnistuu erinomaisesti se, että maski muuttuu esityksen aikana, tulee tahroja, haavoja ja sen sellaista. Tähän, kuten pukuvaihtoihinkaan, ei varmasti ole liikaa aikaa, mutta sujuvasti menee kaikki.

Chris Whittakerin koreografiat ovat vauhdikkaita ja valloittavia, näyttämöllä on hienoa liikettä niin tanssien kuin ympäriinsä tepastellen. Tarinan eri tunnelmat välittyvät tanssin ja liikekielen kautta kauniisti, ja erityisesti riemukkaimmat ja isoimmat koreografiat tuovat synkkään tarinaan sopivasti kepeämpää fiilistä. Tanssikoreoiden lisäksi rakastin Esmeraldan ja Phoebuksen veitsikikkailua katedraalissa, miten veikeä hetki! Musiikillisesti näyttelijät, orkesteri ja kuoro ottavat katsojilta luulot pois heti ekan biisin aikana – nyt todella mennään eikä meinata. Koko ensemblen ja kuoron yhteiset lauluosuudet erityisesti saivat ihon kananlihalle, mikä tarkkuus, kauneus ja pauhu! Harmoniat ja yhteissointi ovat maagisen hienoa kuultavaa, ja parasta koko musikaalissa minulle taisivatkin olla musikaalisesti isot ja voimakkaat hetket. Ville Myllykosken johtama orkesteri soittaa taidolla ja tarkkuudella, ja musiikki kuulostaa tosi hyvältä. En ollut etukäteen kuullut kuin kolme biisiä, niistä Hornan tulta alkuperäiseltä levytykseltä muutama vuosi sitten, Huipulla (mahdollisesti, tai sitten se oli Joukkoon) yhdessä musikaalikonsertissa viime vuonna, ja Auta mun kansaa toisessa musikaalikonsertissa muutama viikko sitten. Koska en tähän mennessä ollut nähnyt elokuvaa, en halunnut spoilata tätä versiota itseltäni, enkä tahtonut sitten biisejäkään kuunnella. Koko homma puhtaalta pöydältä, niin tämä oli hyvä kokea! Yksikään kappale ei jäänyt ensikuulemalta päähän soimaan, mutta kun olen alkuperäislevytystä nyt pari kertaa luukuttanut, on sieltä erottunut muutama biisi, jotka ovatkin sitten korvamadoiksi jääneet. Onneksi näen tämän esityksen jo viikon kuluttua uudelleen, niin pääsen kuuntelemaan biisitkin uudelleen! Samppiksessa suosikkikappaleikseni muodostuivat ensimmäisellä kerralla Notre Damen kellot, osat 1-6, Tamburiini, Ihmeiden aukio, Ihmeiden paikka, Kivikuori ja Finale Ultimo. Ja Hornan tulen kuoro-osuudet, mitä iloa korville! Kuorossa esiintyy vuorotellen kaksitoista jäsentä, yhteensä kuorolaisia on lähes neljänkymmenen hengen porukka, pääosin harrastajia ja muutama ammattilaisvahvistus. Ensi-illassa bongasin joukosta Jasper Leppäsen ja Anna-Maija Ihanderin. Äänisuunnittelija Eero Auvinen saa täydet pisteet työstään, aivan todella hyvin ja tasapainoisesti kuuluu kaikki vuorosanoista soolo-, duetto- ja koko porukan lauluun. Edes puuskainen tuuli ei aiheuttanut mitään ongelmia!

Pidän Notre Damen hahmoissa kovasti siitä, että heissä on paljon tasoja ja sisältöä, eikä heitä ole helppoa purkaa tietynlaisiksi tai selittää tietyllä tavalla. Tämä tuo heihin inhimillisyyttä ja tunnistettavuutta, kiinnostavuutta ja ärsyttäviä sekä ihania ja sydäntälämmittäviä piirteitä. Karlo Haapiaisen näyttelemä Quasimodo on utelias, rohkea ja sydämellinen nuori mies, joka on saanut elämälleen julman alun. Siitä huolimatta hän uskaltaa luottaa, uskaltaa nähdä ihmisissä hyvää, uskaltaa antaa maailmalle mahdollisuuden. Erilaisuutensa vuoksi rajoitettu, kummasteltu ja väheksytty Quasimodo kasvaa Haapiaisen roolityössä sekä hyvin viisaaksi ja tarkkanäköiseksi tyypiksi että sydäntäsärkevän hyväuskoiseksi ja helposti johdateltavaksi nuorukaiseksi. Haapiainen on hahmossaan täysin läsnä, hän tuo tämän tarinan lavalle täynnä nyansseja, ja kiipeilee pitkin katedraalilavasteita kuin olisi kelloja soitellen tornin kätkössä kulkenut kauemminkin. Ensimmäisessä musikaaliroolissaan Esmeraldaa tulkitseva Mitra Matouf tuo roolihahmoonsa niin väkevää asennetta kuin kaunista herkkyyttä ja valoa. Esmeralda on itsevarma, fiksu ja nokkela, kiltti ja ystävällinen, ja täynnä elämää. Matouf näyttelee häntä valloittavalla tavalla, räiskyvästi ja hellästi, antaen onnistuneesti tilaa roolihahmonsa eri puolille. Matoufin näyttelijäntyössä on energiaa, joka vangitsee, ja herkkyyttä, joka puhuttelee. Erityisesti se, miten luonteva ja helposti soljuva roolityö on, tekee vaikutuksen. Aaro Wichmann tuo Frollon rooliin hienosti tämän ristiriitaisen miehen sisäistä kamppailua, vallanhimoista ja valta-aseman mahdollistamaa toisten alaspainamista, ja ison menetyksen kokeneen ihmisen katkeruutta ja rikkinäisyyttä. Frollo ei ole paha, kokonaan ainakaan, hän on ihminen. Ja kun ihmiselle tapahtuu tarpeeksi juuri oikeassa hetkessä elämää, hänen tiensä siitä eteenpäin saattaa kääntyä ihan väärään suuntaan. Wichmann näyttelee tämän tosi hyvin, hänen roolityönsä on inhimillinen ja ymmärrettävä, vaikka Frollon teot vääriä ja tuomittavia ovatkin. Taitavasti näyttelee Wichmann myös sen, miten itsessään roihahtavia tunteita säikähtävä Frollo syyttää himoistaan niiden kohdetta Esmeraldaa eikä itseään. Onhan hän vain viaton ja tunteilleen mitään mahtamaton hurskas mies, jonka paha nainen viettelee. Ei kai siinä pappismies muuta voi kuin käydä kaikin voimin tuota naista vastaan. Tuomas Korkia-Ahon hurmaavasti näyttelevä Phoebus on pöyhkeä ja sulava tyyppi, omatuntoaan kuunteleva hyväsydäminen sotilas ja painajaisiaan peittelevä säröille mennyt mies. Korkia-Aho taitaa kevyemmän ja vakavemman yhdistämisen älyttömän hyvin, ja hänen mainiosti tasapainottelemansa huumori ja vilpittömyys tuovat Phoebuksen hahmoon paljon syvyyttä ja ihmisyyttä. Tässä versiossa Phoebus on kyllä kunnon hurmuri, mutta ei kuitenkaan ole kihloissa ja nauti Esmeraldan kanssa vain hetken huumaa, vaan rakastuu oikeasti. Hahmossa on siis vähemmän tarinallisia ristiriitoja kuin alunperin, mutta monitasoinen tyyppi Phoebus tästä huolimatta on. Korkia-Aho myös lataa moneen hetkeen paljon merkityksiä, ja antaa roolityössään Phoebukselle tilaa kasvaa ihmiseksi, jolla on kannettavanaan menneisyyden painolastia, uratavoitteita, omantunnonkysymyksiä, uusia tunteita ja moraalisia päätöksiä. Yksi suosikkikohtauksistani on jo kerran mainittu Phoebuksen ja Esmeraldan nokittelu katedraalissa, tämä on aivan ihana hetki!

Ville Saarenketo on Clopinin roolissa aivan loistava! Hän ottaa tilan haltuun ja tuo roolityöhönsä erinomaisesti oveluutta ja kaduilla opittua viisautta ja vikkelyyttä. Herkullinen hahmo, joka välillä seikkailee vähän harmaalla alueella, mutta jolta löytyy myös suloinen sydän. Pablo Ounaskari näyttelee oivallisesti hankalaan tilanteeseen joutuvan, virkaansa vakavasti suhtautuvan mutta käskyjä silti kyseenalaistavan Fredrickin roolin. Sotilaalla on sotilaan työ, ja kaartissa pitää toimia käskyjen mukaan, mutta jos käskyt tuntuvat vääriltä, mitä sitten pitäisi tehdä? Tätä Fredrick pohtii, ja vähitellen löytää itselleen sopivia vastauksia. Ounaskarin roolityö on tasapainoinen ja todella onnistunut, siinä on sekä pilkettä silmäkulmassa että hienoa inhimillisyyttä. Samuli Pajusen Jehan ei ole lavalla kovin kauaa, mutta tykästyin tähän roolityöhön tosi paljon. Pajunen tekee varsin onnistuneita ratkaisuja hahmoaan rakentaessaan, ja onnistuu välittämään tästä kokonaisen, monisävyisen kuvan lyhyessä ajassa. Saman tekee Samuli Kakko kuningas Louis XI:n roolissa, kuninkaan kierros katedraalissa kestää pari minuuttia, mutta jää varmasti mieleen. Erinomaiseen ensembleen kuuluvat myös Marissa Lattu, Eleonoora Martikainen, Mikko Nuopponen, Dora Seitovirta sekä TAMKin musiikkiteatteriopiskelijat Nicolas Gosalvez, Eero Ketonen, Veera Lapila, Suvituuli Lehtovirta ja Elli Pasonen.

Sellainen spektaakkeli sitten! Oikein sydän pakahtuu ja tekee mieli hurrata, kun tällainen riski ohjelmistovalinnan suhteen on uskallettu ottaa, ja esityksen toteutus on viety maaliin äärimmäisen ammattitaitoisesti ja taiteellisella huipputasolla. Samppalinna nostaa tasoaan ja rimaa kesä toisensa jälkeen, ja siitä on tullut yksi kiinnostavimmista teattereista tässä maassa. Ulkoilmateatterin puitteet ovat upeat, pyörivä katsomo tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia, ja työryhmät niin kulissien takana kuin lavalla heittäytyvät vuodesta toiseen täysillä toteuttamaan valittua teosta. Kyllä sitä huomaa nykyään kihisevänsä jännityksestä aina kun tietää, että Samppiksen ohjelmistopaljastus lähestyy – sieltä kun saattaa tulla mitä vaan! Tänä kesänä Notre Damen tarinaa seuratessa meno on vakuuttavaa ja tekeminen energistä, herkkää, taitavaa ja teoksen teemat ja tunnelmat tunnistavaa. Minuun tämä iski etenkin isoissa musakohtauksissa, vahvojen tunteiden ja suurten kysymysten äärellä, ja sekä moraalisessa että inhimillisessä pohdinnassaan. Olipa ihanaa, että sain tutustua tähän versioon Notre Damesta ekaa kertaa Samppiksen pyörivästä katsomosta käsin!