Ihan pakko @ Mäntsälän Teatteri

kuvat © Jussi Virta

Näin Ihan pakko-näytelmän 23.4.

Kuuluisa erikoislääkäri Sten auttaa vaivaan kuin vaivaan, ja on muuten niin hyvä, ettei hänen tarvitse tavata potilaita kuin kerran. Vastaanotolle onkin jonoa, ja odotushuoneessa tunnelmaa kun sinne saapuu ihminen toisensa jälkeen. Fredi (Markus Hirvonen), Vinsentti (Vesa Parkkinen), Pulmu (Eija Willman), Maria (Mimi Henttinen), Lili (Johanna Kuittinen) ja Otto (Ville Virta) toivovat kaikki pakko-oireisiinsa jonkinlaista apua. Pian hoitaja (Kirsi Saikkonen) kuitenkin ilmoittaa, että lääkäri on jumissa lentokoneessa tai taksissa tai missä lie, ja odotusaika sen kun pitenee. Miten olisi extempore ryhmäterapiasessio siinä odotellessa?

Laurent Baffien näytelmän vuodelta 2005 on takuuvarmalla otteellaan suomentanut Reita Lounatvuori ja ohjannut Mäntsälän Teatteriin Tero Porali. Poralin ohjaus on hyvärytminen ja antaa tekstin komiikalle iskevyyttä. Kaikilla näytelmän hahmoilla on jokin oire, ja pakonomaisesta laskemisesta, bakteerikammosta, viivojen päälle astumisen välttämisestä, Touretten oireyhtymästä, sanojen toistamisesta ja asioiden tarkistamisesta lähes kaikki esityksen huumori kumpuaakin. Kun nauretaan pakko-oireille, neurooseille ja syndroomille, on mukana kysymys siitä, voiko tälle nauraa. Jos tarkoitus on vain repiä huumoria asioista, jotka tosielämässä tekevät ihmisten elämästä vaikeita ja hankaloittavat arkea, ei se lopulta ole yhtään hauskaa. Poralin ohjauksessa ja Baffien tekstissä tämä sudenkuoppa kuitenkin väistetään komeasti, ja esitys tosiaan on inhimillinen komedia, joka ravistelee ennakkoluuloja, kuten käsiohjelmassa luvataan. Vaikka huumori syntyy pakko-oireiden aiheuttamista, tahattomista tilanteista, sanomisista ja liikkeistä, ovat näytelmän hahmot enemmän kuin diagnoosinsa. Heistä löytyy myös samastumispintaa, sillä näytelmän hahmot ovat eri elämäntilanteissa ja muutenkin monenlaisia tyyppejä. Kovin syvälle yhteenkään hahmoonsa näytelmä ei mene, mutta antaa heille riittävästi olemusta, jotta esitys toimii. Kovin kauaa rivoille huudahduksille ja jatkuvalle käsienpesulle ei nimittäin jaksaisi nauraa, jos hahmoissa ei lisäksi olisi jotakin muuta sisältöä. Poralin ohjaukselle erityiskehuja myös siitä, että esityksessä säilyy tiivis tunnelma, ja lämminhenkisyys ja ymmärtäväisyys tulevat kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun tyypit oikeasti alkavat tajuta toisiaan. Kun kuusi erilaista ihmistä kohtaa, ei se heti helppoa ole, kuten esityskin kertoo. Mutta kun yhteistä puhuttavaa ja tehtävää löytyy, jokainen huomaa, että nämä kanssapotilaat ovat muuten aika mukavia ihmisiä.

Esityksessä on monta hyvää hetkeä, joista suosikkejani ovat hyvin intensiivinen Monopoly-peli, ne hetket, kun erimielisyydet yltyvät melkein talttumattomaksi riidaksi, ja kaikki Lilin pitkät repliikit, joita muu porukka ei tunnu millään oppivan odottamaan. Ihan pakko on pitkästä aikaa sellainen komedia, johon en kaivannut syvällisempää sisältöä, ehkä siksi, että sen teemat erilaisuudesta, ystävällisyydestä ja ennakkoluuloista ovat rivien välissä kuitenkin melko vahvasti läsnä. Myös porukan ryhmäterapiaistuntoa on hauska seurata, sillä hahmot suhtautuvat siihen tosi eri tavoin. Jukka Ratian lavastus tarjoaa kutsuvannäköisen odotushuoneen, jossa kaikki tapahtuu. Yksityiskohtia riittää, hyllystä voi tiirailla lautapelejä ja laskeskella maton viivoja, onko niitä saman verran kuin Vinsentti sanoi? Löytyypä hoitajan työpisteeltä vähän tuotesijoittelua naapurikiinteistön tunnistettavan putelin muodossa, ja paljon muutakin on hoitajan pöydällä. Tessa Metsärannan puvustus on hahmoille sopivaa ja tuo hyvin esiin heidän taustaansa ja tarinaansa. Samoin laukut ja tavarat, joita hahmoilla on mukanaan, ovat hyviä valintoja ja rakentavat hahmoja.

Jokainen näyttelijä tekee oikein hyvää työtä, nappivalintoja rooleihin ja kaikki ovat löytäneet mainion tavan tulkita hahmoaan. Hahmojen persoonat tulevat näyttelijöiden roolityössä hienosti läpi, siitä koko porukalle erityiskiitos. Markus Hirvonen tekee varman roolin Fredinä, Hirvosella on hahmolleen sopiva olemus ja rooliinsa onnistunut ote. Hienovaraista ja tarkkaa työtä. Vesa Parkkisen Vinsentti on reteästi näytelty hahmo, josta löytyy itsevarmuuden ja viisastelevuuden alta herkkyyttäkin. Eija Willman tekee sujuvan roolin Pulmuna, ja onnistuu naurattamaan joka kerta ikkunaa avatessaan tai käsipesulle kiiruhtaessaan, joka on bakteerikammoisen Pulmun käsipesureissujen määrään nähden vaikuttava suoritus. Mimi Henttinen pakkomielteisen tarkistusvimmaisena ja ristinmerkkiä viuhtovana Mariana on sopivan levoton ja epätoivoinen, Henttisen käsissä Maria pääsee näytelmän edetessä kasvamaankin. Johanna Kuittisen Lili on taitavasti näytelty hahmo, joka saa varsinkin näytelmän loppupuolella monta tähtihetkeä lavalla. Ville Virta on mainio Otto, joka toimii porukan neuvottelijana ja yrittää pitää kiihkeimmät kanssapotilaansa aisoissa. Kirsi Saikkonen tekee lakonisen hoitajan roolinsa sujuvasti, ja hänen selfien napsimisiaan ja jalkakylpyyn valmistautumisiaan jää huomaamattaan seuraamaan silloinkin, kun odotushuoneessa tapahtuu.

Oikein onnistunut toteutus komediasta, joka on parhaimmillaan hauska ja välittää viestin ymmärryksestä, ystävällisyydestä ja erilaisuudesta. Mäntsälän Teatterin versiota katsoessa saa tosiaankin nauraa, ohjaajalla ja näyttelijöillä on komediantaju hyppysissään. Tässä ei naureta ihmisille siksi, että heillä on pakko-oireita, vaan juuri tilanteille ja tapahtumille, jotka nyt sattuvat johtumaan potilaiden oireista. Huumori ei ole pahantahtoista, vaan tilannekomiikan lisäksi katsoo tarkasti myös ennakkoluuloihin ja oletuksiin, ja osoittaa niitä vääriksi. Esitys on tasapainoinen ja hyvin kasassa, rytmi säilyy alusta loppuun ja tämän parissa viihtyy oikein hyvin. Arvasin lopun käänteen hetki ennen sen paljastumista, mutta johtolankoja oli ilmassa jo aiemmin, eli tämä on mahdollista tajuta jo varhaisessa vaiheessa. Siinä tapauksessa esityksen seuraaminen on varmaankin vähän erilaista, minusta olisi ainakin mielenkiintoista tarkkailla yhtä hahmoista eri näkökulmasta nyt kun tiedän hänen salaisuutensa.

Huomaamattani olikin vierähtänyt jo seitsemän vuotta siitä, kun viimeksi näin Mäntsälän Teatterin tekemän esityksen, hups! Ihan pakko-näytelmän katsomossa oli enemmän kuin mukavaa palata kotikunnan teatterin ohjelmiston pariin, mutta tämän jälkeen en sentään päästä taukoa yhtä pitkäksi, vaan innolla odotan seuraavaa juttua, jonka tämä teatteri tekee. Sitä ennen kannattaa suunnata Ihan pakon katsomoon, suosittelen!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Mäntsälän Teatteri!