Mammal @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Antti Sepponen

Näin Mammal-näytelmän 29.1.

Äiti (Laura Huhtamaa) lähettää teini-ikäisen Pojan (Nenna Tyni) viettämään kesää Mamman (Kati Outinen) luo. Pari vuosikymmentä myöhemmin Aikuinen poika (Tomi Enbuska) palaa tyhjillään olevaan mammalaan. Läsnä ovat muistot yhteisestä kesästä, omasta nuoruudesta, Mamman kanssa luetuista kuolinilmoituksista ja teini-iän kipuiluista keskellä ei mitään. Mamman tekemät perunapiirakat, sohvalla katsotut saippuaoopperat, sukupolvien yli löytyvä yhteys, nauru ja lämpö. Ne viimeiset yhdessä vietetyt ajat.

Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here on yksi niitä näytelmiä, jotka ovat jääneet minulle ikuisesti mieleen ja joista pidän todella paljon. Niinpä tämä hänen kirjoittamansa Mammal kiinnosti kovasti, ja myös teemojensa ja hahmojensa puolesta jo ennen kuin tiesin esityksestä paria mainoslausetta enempää. Teini-ikäinen ja isovanhempi, olemisen tuska ja kuoleman läheisyys, kesä ja mammala kaukana kaikesta. Kaikki lupaavia aineksia näytelmälle. Ja kannatti odottaa, sillä olipa tämä jotenkin ihanan rauhallinen, lämmin ja vilpitön näytelmä. Surumielinen ja painavia muistoja täynnä myös, mutta päällimmäisenä jäi tästä lempeä tunne ja toivo. Elämä, kuolema ja oman paikkansa löytäminen maailmassa, nuoren ja vanhan suhde, sukupolvien ketjut, kipu ja sen hellittäminen, hukassa oleminen ja paikkaan juurtuminen, levottomuuden laantuminen ja turva rähjätä kun siltä tuntuu, tila vain olla ja hengittää ja vähitellen tulla sinuiksi itsensä kanssa. Näitä kaikkia teemoja poimin näyttämöltä ja moni puhutteli kovasti. Teksti on arkista ja hyvällä tavalla "pientä", siis sellaista, ettei se kurottele moneen suuntaan ja suuriin teemoihin ja tapahtumiin, vaan keskittyy hahmoihinsa ja heidän elämänpiiriinsä. Ja tavoittaa toki sitä kautta myös laajempia teemoja, mutta pakottamatta ja luontevasti. Nuutisen tekstin on suurelle näyttämölle ja neljälle näyttelijälle ohjannut Minna Harjuniemi, jonka ohjauksessa kokonaisuus onnistuu olemaan intiimi ja henkilökohtainen, läsnä hahmoissaan ja tarinassaan täyttäen koko ison tilan mammalan tunnelmalla ja nostalgialla. Onpa muuten hienoa, että tällaista ns. pienemmän skaalan näytelmää tehdään isolla näyttämöllä! Ei nimittäin ole jutun kokoluokasta kiinni se, täyttääkö se suuren salin, ja sen Mammal osoittaa. Lämpö, lempeys, kipeät hetket ja herkkävireinen tunnelma leijuvat salin perälle saakka, ja kokonaisuus kantaa. Harjuniemen ohjaus on viipyilevää ja verkkaista, tunnelmiin uppoutuvaa ja aikaa ottavaa. Ajoittain kerronnan hitaus muuttuu paikallaan junnaamiseksi, eikä ihan kaikkiin teemoihin mennä niin syvälle kuin toivoin, mutta se ei kokemusta haitannut. Tässä ei ole mitään turhaa, ei kikkailua tai alleviivattua kerrontaa, vaan tarina, näyttelijät ja teos, joka luottaa kaikkiin osa-alueisiinsa ja uskaltaa tuoda isolle näyttämölle pienesti tekemistä, yksityiskohtiin keskittymistä, verkkaista kerrontaa ja mummolanostalgian voimaa. Pidin kovasti myös aikakausien limittymisen sujuvuudesta ja selittelemättömyydestä. Kaikki ennen tätä hetkeä on aina läsnä, niin ikävässä kuin tosi hyvässä.

Lavastus ja pukusuunnittelu ovat Minna Välimäen käsialaa, ja molemmat juuri tarinan tyyliin ja kerrontatapaan sopivia. Visuaalisia yksityiskohtia ja merkityksiä riittää, ja kaikki lattiaa vasten napsuvista, jotenkuten jalkaan tungetuista kengistä lattialla nököttävään Karjala-sarjaan, retroista kodinkoneista renkipoika-nukkeen ja kalliomaalauksista kulleroon ovat tarinaa syventäviä ja kasvattavia asioita, jotka löytävät lavalla paikkansa ja painotuksensa sujuvasti. Puvustuksessa hahmojen elämäntilanne ja persoona ovat mainiosti läsnä, ja aika- ja ikäkausien kuvaaminen vaatteiden kautta on onnistunutta. Lavastuksessa ihastuttivat toisaalta jylhyys isojen kallioseinien ja korkeiden puunrunkojen kohdalla, ja sitten henkilökohtaisuus ja kotoisuus pirtinpöydän ja päiväpeittojen äärellä. Isot raamit isoja tunteita ja teemoja sisältävälle tarinalle, mutta kuitenkin niin, että fokus säilyy ja ollaan mammalassa lähellä muistoja. Eija Nurmisen naamiointisuunnittelu on tarinaan sopivasti arkista ja tavallista, hienovaraisesti hahmojen persoonaa syventävää ja tarinaan kerroksia lisäävää. Harri Peltosen valo- ja Antti Rautavan videosuunnittelu ovat tärkeässä osassa tarinankerrontaa ja tunnelman luomista, ja molemmat saavat lavalla myös hetkensä pääroolissa. Valoista jäi mieleen etenkin "ufovalot", kun valot laskeutuvat alas ja ympäröivät Pojan. Vau! Nopeatempoinen ufo-ohjelma jäi sekin mieleen, mutta vielä enemmän Čomat da Julgiet! Olisin katsonut tätä suhdedraamaa pidempäänkin. Ei ihme että meni Pojalla ja Mammalla tunteisiin. Tatu Virtamon äänisuunnittelusta nousi siitäkin esiin ufo-tunnelmat, mutta myös kaikki luontoäänet.

Lavalla nähtävät neljä näyttelijää tekevät hienoa roolityötä jokainen. Nenna Tyni, Kati Outinen ja Tomi Enbuska pysyttelevät yhdessä roolissa esityksen läpi, Laura Huhtamaa taas ahkeroi kokonaiset kahdeksan hahmoa. Lisäksi Aarre Reijula piipahtaa alussa ja lopussa pienissä rooleissa mukana menossa. Nenna Tyni tavoittaa onnistuneesti elämäänkyllästyneen, itsessään kipuilevan ja rajojaan ja paikkaansa etsivän teinin olemuksen, ja rakentaa hahmonsa tarinakaaren lempeydellä ja tarkkuudella. Poika puskee vastaan, rähjää ja kapinoi, mutta käpertyy sitten turvalliseen mammalaan ja Mamman luo sydän auki, ihan vähitellen rauhaa ja varmuutta löytäen. Tynin näyttelijäntyö on hienosti tarkkaa ja oivaltavaa, ja hän tekee Pojasta hyvin inhimillisen ja monitasoisen tyypin. Kati Outinen on Mamman roolissa valloittava ja niin tunnistettava, hänessä on sellaista yleismaailmallista isoäitienergiaa joka heti lämmittää sydäntä. Outinen näyttelee hurmaavalla energialla ja oivalla tarkkanäköisyydellä, ja antaa hahmonsa vanhuudelle ja tämän mielen hajanaisuudelle koskettavasti tilaa. Tomi Enbuska on Aikuisen pojan roolissa tunnistettavasti sama hahmo kuin Tynin näyttelemä teini, mutta ei liian osoittelevasti tai korostetusti. Ihmiset muuttuvat, mutta ydin säilyy, ja se Enbuskan roolityössä hyvin näkyy. Enbuska tekee onnistuneen roolin, ja erityisesti hänen taitonsa olla läsnä kohtauksissa ja välittää tunnetta ilman suurta ilmaisua tai vahvoja eleitä on tosi vaikuttava. Myös se rauha olla itsessä, jota Tynin näyttelemä teini vielä opettelee, mutta jonka aikuinen jo paremmin osaa, on Enbuskan näyttelijäntyössä ihanasti mukana. Laura Huhtamaa näyttelee kaikki roolihahmonsa onnistunein ottein, tuoden heihin jokaiseen jonkin kiinnekohdan ja merkityksen, oli hahmo lavalla sitten aivan pienen hetken tai muutaman kohtauksen ajan. Etenkin Äiti, enon rakastajatar, radiojuontaja ja talon ostajaehdokas jäivät mieleen. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan todella kauniisti ja helposti läsnä, he antavat näiden tunteille ja ajatuksille tilaa ja tulkitsevat niitä vilpittömällä tavalla.

Näytelmässä kuullaan kolme laulua, Reppurin laulu, Jos mie saisin jouten olla ja My My Hey Hey (Out of the Blue), ja jokainen sopii tarinaan ja kohtaukseensa mainiosti. Erityisesti Reppurin laulu liikutti, kauniisti sovitettuna ja taustalle heijastettuine muinaisine kulkijoineen. Tämä oli ehdottomasti odotuksen arvoinen esitys, ihanan tunnelmallinen ja lämmin juttu, ja kuitenkin myös kipeisiin kohtiinsa kiertelemättä katsova. Läsnäolevasti ja tarkasti näytelty, tosi toimivalla verkkaisuudella ohjattu ja kerrottu, ja monia samaistuttavia ja tunnistettavia teemoja käsittelevä. Tällaisiin esityksiin on ihan parasta vain uppoutua, olla hetki sisällä tarinan maailmassa ja mukana hahmojen tekemisissä. Ja Mammal suorastaan kutsuu luokseen, voisin melkein sanoa, että esityksessä on kodikkuutta, joka on sekä lempeää että rosoista. Ja rosoissaankin sellaista, että jättää toiveikkaaksi ja hyvälle mielelle. Hieno näytelmä, kaunis tunnelma ja vahva tarina.