Täällä pohjantähden alla, osa 1: Kuu on torpparin aurinko @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Robert Seger

24.2. suuntasimme erään yhdistyksen perinteiselle teatterimatkalle, tällä kertaa Lahteen, Täällä pohjantähden alla-esitysparin ykkösosaa, Kuu on torpparin aurinko-nimistä esitystä katsomaan. Tämä(kin) on ollut katsomislistallani jo pidemmän aikaa, onhan esityksen ensi-ilta ollut jo 5.10.2017 eli monta kuukautta sitten. Nyt vihdoin sitten istahdin katsomoon ja yhden tärkeän suomalaisen tarinan äärelle.

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Tai oikeastaan alussa on joukko tuoleja, joiden päällä on kasa vaatteita ja vieressä kenkiä. Näyttelijät kävelevät tuolien luo, ottavat vaatteet käsiinsä ja pukevat päällensä. Hahmot ilmestyvät lavalle paitojen, hameiden ja housujen mukana. Mielenkiintoinen alku, oikein toimiva ja hieno. Esitys alkaa rauhallisesti, kun hahmot puetaan yksi kerrallaan päälle, mutta pian jo Koskelan Jussi (Aki Raiskio) raivaa torppansa suolle ja komeat seinät nousevat hänen ja rouvansa Alman (Lumikki Väinömä) katoksi. Lapsukaiset Akseli (Tapani Kalliomäki), Aleksi (Jari-Pekka Rautiainen) ja Akusti (Paavo Kääriäinen) asuttavat perheensä torppaa toki myös. Monenlaista muuta porukkaa pyörii menossa mukana, on kirkkoherra Lauri Albin Salpakari (Teemu Palosaari) ja hänen topakka vaimonsa Ellen (Laura Huhtamaa), Akselin sydämen varastava Elina Kivivuori (Liisa Loponen), kotoaan häädetyksi joutuvat Laurilat, punapäällikkö Hellberg (Jarkko Lahti), räätäli Adolf Halme (Mikko Pörhölä) ja paroni (Mikko Jurkka).

En ole lukenut Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa, mutta suurin osa tarinasta on tullut tutuksi äidinkielen tunneilla ja muiden ihmisten kertomien juttujen myötä. Viime kesänä näin myös Akseli ja Elina-nimisen kesäteatteriesityksen Joka-teatterissa, joten varsinkin Akseli Koskelan ja Elina Kivivuoren tarina muistui mieleen. Aika paljon samoja juttuja oli näissä kahdessa esityksessä, vaikka ovatkin ihan eri tavoin toteutettuja. Lahden Pohjantähdestä olin vähän lueskellut arvosteluja etukäteen, niiden perusteella osasin odottaa jotain hienoa mutta ei-niin-perinteistä. Ja sellaista sainkin! Tässä on liike ja tanssi isossa osassa, ja Panu Varstalan koreografian ohjailemana hahmot liikkuvat lavalla varsin hienosti ja valloittavasti. Hannu Kellan ja Kai Poutasen musiikki ja äänisuunnittelu tukee liikettä hyvin, ja varsinkin vauhdikkaammat kappaleet ja koreografiat olivat mieleeni. Ja kyllä vaan hienolta kuulostaa, kun Kansainvälinen lauletaan suureen ääneen monen ihmisen voimin, se on nyt muutamassa esityksessä ollut mukana, kuten vuosi 1918 myös. Minna Välimäen lavastus ihastutti heti kun näin lavalle ensimmäistä kertaa. Korkeat, puiset tornit/seinät ovat mahtavat ja vaalea puu näyttää hienolta. Lavastus tuo koko näyttämön hyvin esiin ja ulottuu lavan etureunasta kauas taakse näyttäen koko matkalta hyvältä. Katosta roikkuvat juurakot ovat tosi hienot! Tässä on ehkä yksi kivoimpia lavastuksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja se sopii tarinaan loistavasti myös, eli kokonaisuutena oikein mainio. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu sopii esityksen ajankuvaan ja on monipuolista ja kaunista.

Tässä on paljon rooleja ja monella näyttelijällä onkin ainakin kaksi hahmoa, mutta hyvin on löydetty kaikille omille hahmoille ominaispiirteitä, jotta ne eivät sekoittuisi. Välillä olin tosin epävarma siitä, mikä hahmo lavalla on, mutta kunhan kiinnitti huomiota muihin kohtauksen hahmoihin ja tämän epävarmuutta aiheuttaneen hahmon olemukseen ja puvustukseen, oli helppo palata takaisin kartalle siitä, kuka milloinkin lavalla on. Mieleen jäivät erityisesti Aki Raiskion Jussi, Tapani Kalliomäen Akseli, Teemu Palosaaren Lauri Salpakari, Liisa Loposen Elina, Hiski Grönstrandin Anttoo Laurila, Mikko Pörhölän räätäli Halme, Anna Pitkämäen Aune Leppänen, Jarkko Lahden Ilmari, Hiski Grönstrandin sika ja Paavo Kääriäisen kurki. Kaikki hahmot on kyllä rakennettu hyvin, ja näyttelijät tekevät sekä yksittäiset että joukkokohtaukset hyvällä energialla, kaikki jännittyneet, ihastuneet, rakastuneet, vihastuneet, toiveikkaat ja epäuskoiset tunteet tulevat hyvin esiin.

Muutama hieman hitaasti etenevä kohta hiukan vajaassa kolmessa tunnissa tuli, mutta eivätpä ne katsomisnautintoon vaikuttaneet. Välillä lavalla myös tapahtui aika paljon, jolloin ei ehtinyt ihan joka paikkaan silmiänsä kohdistaa, eli jotain jäi aina näkemättä. Näistä huolimatta olin ihan myyty esityksen aikana ja varsinkin sen jälkeen, tällainen perinteisestä poikkeavampi, vahvasti liikkuva ja musiikillinen, hieno toteutustapa sopi minulle paremmin kuin hyvin ja oli mahtava katsoa, miten hyvin lavalla oleva porukka esitystä teki. Onnistunut esitys, joka on toteutettu sujuvasti ja hyvällä tyylillä, eikä ole menty sieltä missä aita on matalin vaan on löydetty paljon hienoja elementtejä, joista esitys on rakennettu. Tämän jälkeen odotan oikein innolla, että pääsen katsomaan Pohjantähti kakkosen, Mäensyrjäkansan kärsimystie on se nimeltään.

1918 Teatteri taistelussa @ Tampereen Teatteri

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!

kuvat Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterissa sai 27.1. ensi-iltansa 1918 Teatteri taistelussa-niminen esitys, jonka keskiössä on sisällissodassa kolhuja saanut ja kymmenien ihmisten kohtalon nähnyt teatterirakennus. 28.1.1918 Tampereen teatteri suljetaan ja 3.2. se otetaan punakaartin majoitusjaoston käyttöön. Esityksessä eletään näitä hetkiä niiden alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Päärooleja ei ole, kaikki ihmiset joiden tarinaa kerrotaan ovat tärkeitä. Oli kyseessä sitten punapäällikkö Verner Lehtimäki (Martti Manninen), hänen rakastettunsa. sairaanhoitajatar Hellä Nieminen (Pia Piltz), Soosi-Hanna (Mari Turunen), venäläinen everstiluutnantti Georgi Bulatsel (Ville Haapasalo), naiskaartilainen Iida (Ella Mettänen), teatteritalon emännöitsijä Olga Leinonen (Aliisa Pulkkinen) tai Bulatselin tulkki (Antti Tiensuu), hänen kohtalonsa ja toimintansa sodan keskellä on olennainen osa esitystä, kuten jokaisen lavalla nähtävän hahmon kohtalo ja toiminta.

Täytyy sanoa, että tämä kyllä iski ja kovaa! Odotin tätä todella paljon, ja vaikka en etukäteen edes tiennyt esityksestä kovin paljoa, lunasti se kaikki odotukset. Tässähän on 20 katsojalla mahdollisuus osallistua esitykseen ja kiertää teatteria näyttelijöiden kanssa. Varmasti ihan mahtava kokemus, en kyllä itse halunnut osallistua tähän kun luulen, että olisi minulle liian rankka juttu. Katsomossa istuskelijat saivat osallistua kierrokselle videon muodossa eikä mistään siis periaatteessa jäänyt paitsi, vaikka tietenkin on eri asia katsoa videolta, kuinka sotaan osallistunut nuori mies suree kaatunutta toveriaan kuin olla itse osa tilannetta. Suosittelen siis tätä osallistavaa kierrosta ihan ilman omaa kokemusta siitä. Varmasti hieno!

Esityksestä jäi parhaiten mieleen katsomon poikki kulkevat ja yleisön joukossa huutelevat punakaartilaiset, kolmeen kohtaan ripustetut iskulauselakanat, sotilaiden ruokailusta vastaavan Aadolf Ahon (Risto Korhonen) lukitseminen pieneen huoneeseen ja miehen avunhuudot, jotka kaikuvat teatterissa, nuorten miesten epävarmuus sodan edetessä, punaisten puolella taistelevien naisten joutuminen valkoisten käsiin, sodan tunnelma ja pauhu, koko ajan vaaniva pelko ja kuolema sekä se, miten eri tavalla jokainen suhtautuu taisteluun. Katsomoon asti tuntui, miten pelko pysäyttää paikalleen, miten oikelta tuntuva ajatus saa tarttumaan aseisiin, miten rakkaudessa voi pettyä pahastikin, miten vastuu painaa ja miten epävarma tilanne tuo helposti huonot puolet esiin kenestä tahansa. Esitys etenee sujuvasti, koko ajan tapahtuu jotain eikä silmiään saa irti näiden ihmisten tarinoista.

Kaikki hahmot oli rakennettu taitavasti historiallisten esikuviensa pohjalta, minä pidin eniten ehkä Martti Mannisen Verneristä, Risto Korhosen Aadolfista, Jukka Leistin hienosti näyttelemästä esikuntapäällikkö Tuomas Hyrskymurrosta, Kirsimarja Järvisen ylihoitajatar Aleksandra Petrovna Rogovskajasta ja Pia Piltzin Hellästä. Paljon on porukkaa lavalla, mutta jokaisesta hahmosta jää jotain mieleen, eikä kukaan huku muiden varjoon. Hienolta tyypit myös näyttävät, Mari Pajulan pukusuunnittelu on sisällissotavuoden ajassa kiinni ja näyttää tosi hyvältä ja uskottavalta, aivan kuin vaatteet olisi haettu vuoden 1918 kauppojen hyllyiltä. Myös lavastus (Marjatta Kuivasto) tukee ajankuvaa loistavasti ja lavastuksessa on tehty mahtavaa työtä koko talon osalta, lavastusta ei siis ihastella pelkästään lavalla vaan ympäri teatteria. Panostus näkyy myös Tampereen Teatterin henkilökunnan vaatteissa ja talon muussa yleisilmeessä - kaikki on kuin suoraan vuodesta 1918. Mahtavan hienoa! Joonas Tikkasen videosuunnittelu on oikein onnistunutta, videot toimivat osana tarinaa ja luovat tunnelmaa. Lisäksi ne ovat laadukkaita ja hyvin kuvattuja - hienoa työtä!

Tiivistettynä siis yksi suosikkiesityksistäni koskaan, tykkäsin tästä tosi paljon ja suosittelen ehdottomasti! Toimii myös historian kertauksena/opiskeluna, ja käsiohjelmasta (joka sekin on esityksen ajan mukainen) saa tietoa sisällissodasta ja teatterin osuudesta siinä. Plussaa myös siitä, että ennen esitystä, väliajalla ja esityksen jälkeen laulu raikaa ja tanssi tömistää teatterin lattiaa. Ei meinannut ehtiä kakkuakaan mutustaa väliajalla kun näyttelijät pistävät lauluksi, mutta tämähän on oikein positiivinen juttu! Tietysti todella kiinnostavaa nähdä esitys, joka kertoo oikeasti tapahtuneista asioista ja vieläpä siellä, missä ne ovat tapahtuneet. Historialliset jutut ovat varmaankin aikalailla kohdillaan, historia-asiantuntija Tuomas Hoppu on niistä pitänyt huolen. Anna-Elina Lyytikäisen käsikirjoitus ja ohjaus ovat mainioita, eikä esitystä voisi kuvitella erilaiseksi kuin se oli, sillä juuri tällaisena se on onnistunut, koskettava, pelottava, vakuuttava, mahtava, todenmukainen ja hauskakin.

Suuret kiitokset Tampereen Teatteri ja esityksen koko porukka, tämä oli hieno!

Ei kiitos @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

 kuvat © Aki Loponen, Pictuner Oy

On pariskunta, joka on ollut yhdessä pitkään. On pariskunnan tytär, jota molemmat rakastavat. On tavallista arkea, etelänmatkaa, töitä, ystäviä, videopelejä, ruoanlaittoa, puhelinriippuvaisen teinin kaitsemista, eläinvideoita. Perhe-elämää. On myös ongelma, iso sellainen. Heli (Vappu Nalbantoglu) haluaa. Matti (Antti Timonen) ei. Mikäpä tähän sitten ratkaisuksi?

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos-romaaniin pohjautuvan näytelmän lisäksi samasta tarinasta on myös elokuva. Kirja ja elokuva minulla olikin jo luettu ja nähty ennen tätä, joten ei kahta ilman kolmatta ja kolmas kerta toden sanoo, vai mites se meni. En kyllä ihan muistanut kaikkea mitä tapahtuu, ja hieman erilainenhan tämä totta kai on kirjasta luettuna tai ruudulta katsottuna kuin lavalla, vaikka samat tyypit ja samat jutut jokaisessa versiossa ovat mukana. Joka tapauksessa tässä Helsingin kaupunginteatterissa 7.2. ensi-iltansa saaneessa Ei kiitos-lavaversiossa ollaan oikein hyvin onnistuttu, hauska se on, mutta ei liian hauska, vaan ajatus aiheesta kuitenkin mukana. Eiväthän esityksen teemat mitään naurun asioita ole, kaikki ainakaan.

Täytyy sanoa, että oikein odotin, milloin Jarno (Pyry Äikää) ilmestyy stagelle... Ja siihen tuntui kuluvan aikaa, vaikka se johtuikin siitä, etten muistanut, missä kohtaa juonta tämä hurmaava saksankielen oppilas tunnille putkahtaa. Heli nimittäin toimii saksanopettajana ja työpaikalta löytyy yllättäen vastaus myös parisuhteen intohimo-ongelmiin. 28-vee nuorimies Jarno on kieltämättä valloittava, kun hän flirttailee opettajansa kanssa virne naamallaan. Pyry Äikää tekee roolin loistavalla otteella, hän tekee Jarnosta sekä huolettoman ja hieman ilkikurisen että ystävällisen ja kohteliaan. Oikein mainio roolisuoritus! Jarnon ja Helin hissiin juuttuminen on ehkä yksi lempparikohdistani.

Vappu Nalbantoglu on mielettömän hyvä ja nappivalinta Helin rooliin, niin hienosti hän tavoittaa naisen eri tunteet, turhautumisen Mattiin ja ihastumisen Jarnoon, kamppailun siitä, haluaako Heli pettää, miten se vaikuttaisi koko elämään, entä itseen? Nalbantoglu tekee Helistä uskottavan ja kiinnostavan, kuitenkin tavallisen naisen, jolla on tavallisia haaveita ja murheita. Hieno hahmo ja hienosti näytelty! Antti Timosen Matti taas haluaisi olla yksin, ilman vaimon jatkuvia lähentely-yrityksiä. Videopelit vaatisivat aikaa ja pitää olla oikeus sanoa "ei". Myös Timonen onnistuu roolissaan oikein hyvin, Matti on niin erilainen kuin esityksen muut hahmot, että hänen hiljaisuutensa ja sisäänpäin kääntymisensä tuo tarinaan kokonaan uuden näkökulman.

Leenamari Unho ja Aksinja Lommi tekevät näytelmän muut roolit, joista mainittakoon Unhon näyttelemä Helin ystävä Manna, varsin hauska ja ihastuttava, suorapuheinen nainen, sekä Lommin näyttelemä Sissi, Helin ja Matin tytär, jonka kautta Lommi tavoittaa täydellisesti kapinallisen mutta hyväntahtoisen teinin. Myös Jarnon koiran roolissa Lommi on ihan mahtava, samoin etelänlomalla tavattavana Jorgoksena! Leenamari Unho on hyvä myös Helin äitinä ja Matin isänä. Näyttelijäviisikko on valittu onnistuneesti, he tekevät lavalla toimivaa työtä ja hahmojen suhteet ovat uskottavia ja luontevia.

Lavastus (Tuomas Lampinen) on aika pelkistetty, mutta toimii oikein hyvin. Toni Haarasen videosuunnittelulle iso plussa, hienoa katsottavaa ja toimii erinomaisesti. Lavallaolijat puikahtelevat sujuvasti valkoisten kankaiden lävitse lavan taakse ja lavalle, välillä tämä vähän häiritsee, mutta pääosin kankaita käytetään varsin kekseliäästikin. Freedomin tahtiin tanssitaan vauhdikkaasti ja sille yleisö taputtaa innoissaan, samoin koko esitykselle sen loputtua. Hyvä oli tämä, hauska myös ja ajatuksiakin herätti. Onnistunutta näyttelijäntyötä, sujuva esitys ja varsin viihdyttävä reilu parituntinen.

Teatteritärppejä keväälle 2018

Teatterivuosi 2018 on lähtenyt minun kohdallani hitaasti käyntiin, sillä tammikuussa näin vain kaksi esitystä, mutta tästä eteenpäin kalenterissa on taas tasaisin väliajoin merkintöjä. Tässäpä kiinnostavimmat teatterijutut keväälle 2018!

Helsingin kaupunginteatterissa tulee ensi-iltaan monta kiinnostavaa juttua, niistä ensimmäisenä Rakastunut Shakespeare. Elokuvaversiosta pidän tosi paljon, varsin hurmaava ja ihana. Heikki Ranta pääroolissa lisää myös odotuksia, hän on ollut tosi hyvä edellisissä jutuissa, joissa olen hänet nähnyt. Anna-Leena Härkösen kirjaan perustuva Ei kiitos on myös ehdottomasti katsomislistalla, kirja on luettu ja elokuva katsottu, joten teatteriversio on nähtävä myös. Älä pukeudu päivälliselle- komedia vaikuttaa myös hyvältä ja kaavailenkin sitä synttäripäiväni teatterihetkeksi, kun monta vuotta olen jo syntymäpäiväni teatterissa viettänyt niin tänä vuonna totta kai myös.

Rakastunut Shakespeare/Helsingin kaupunginteatteri, kuva Tapio Vanhatalo

Tampereen Teatterissa nähdään 1918 Teatteri taistelussa joka on ehdottomasti yksi kiinnostavimmista esityksistä ainakin tänä keväänä jos ei koko vuonna. Odotan kovasti että pääsen tämän näkemään, hurjan hienolta ja hyvältä vaikuttaa! Tampereen Työväen Teatterissa nähdään Tytöt 1918-musikaali, tämäkin kiinnostaa oikein paljon, odotan innolla siis. Sisällissodan muistelua on luvassa monessa teatterissa, KOM-teatterissa saa ensi-iltansa Veriruusut-niminen näytelmä, jossa seurataan sisällissotaa nuorten naisten näkökulmasta, joka onkin itseäni eniten koskettava näkökulma.

Kansallisteatterin esityksistä eniten kiinnostaa Lemminkäinen, joka vaikuttaa oikein kiehtovalta ja mielenkiintoiselta esitykseltä. Riihimäen teatterissa taas tutkitaan poliisin työtä ja sitä, millainen poliisilaitos ehkä saattaisi olla vuonna 2028. Virkavalta on esityksen nimi ja siinä poliisiksi pääsee pikakoulutuksella ja tv-sarjojen katselulla. Keski-Uudenmaan Teatterissa tarkastellaan uusioperhe-elämää, exiä ja nykyisiä ja ihmissuhteita noin muutenkin Exän uus ja vanha-komediassa.

Lemminkäinen/Kansallisteatteri, kuva Tommi Mattila

Turun kaupunginteatterissa jatkavat Kybersielut ja Seitsemän veljestä, joita en ole vielä ehtinyt katsomaan, mutta jotka molemmat ovat tosi kiinnostavia. Suurin tapaus on kuitenkin ensi-iltaan tuleva Taru sormusten herrasta, jonka valmistumista olen Instagramista jo mielenkiinnolla seurannut. En ole nähnyt Taru sormusten herrasta-leffoja, mutta esitystä odotan innolla. Uuden Iloisen Teatterin musiikki-ilottelussa on taas kerran hienon kuuloinen näyttelijä/laulaja/tanssijakattaus ja Tuhansien ämpärien maa esityksen nimenä lupailee myös hyvää.

Kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen tarkoituksena olisi suunnata jälleen Englanninmaalle, joten sielläkin on luvassa toki teatteria. The Grinning Man-musikaali kiinnostaisi oikein paljon, se vaikuttaa hienolta! Myös Aladdin olisi kiva nähdä näyttämöllä, leffasta pidän kovasti ja musikaali on varmasti myös hyvä. Wicked totta kai on vaihtoehto  jälleen, se on aina ollut Lontoossa hieno.

The Grinning Man/Trafalgar Studios, photo Helen Maybanks

Kultakausi @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuva © Kapina Productions

Keski-Uudenmaan teatterissa juhlittiin Kultakausi-pienoisnäytelmän uusintaensi-iltaa 24.1.

1900-luvun alussa kolme taiteilijaa, Jean Sibelius (Kalle Tahkolahti), Helene Schjerfbeck (Elina Varjomäki) ja Akseli Gallen-Kallela (Jari Hämäläinen) kohtaavat toisensa muistellessaan edesmennyttä Eino Leinoa. Kahta kuvataiteilijaa painavat erimielisyydet, Sibelius taas tuskailee musiikkinsa merkityksen kanssa. Halosenniemen historiallisessa ympäristössä katsojien silmien eteen tuodaan kolmen suuren taiteilijan keskustelu taiteesta ja sen olemuksesta.

Jos nämä taiteilijat eivät ole etukäteen kovin tuttuja, käsiohjelmasta löytyy Sibeliuksesta, Schjerfbeckistä, Gallen-Kallelasta ja Eino Leinosta napakat tietopaketit, joista heidän elämästään saa lisäinfoa. Vaikka olen toki kaikista kuullut, on Leino minulle ehkä tutuin ja tämä näytelmän kolmikko vieraampi. Senkin takia Kultakautta oli mielenkiintoista mennä katsomaan, ja väitän oppineeni tästä ainakin jotain Suomen ja suomalaisen taiteen historiasta. Halosenniemi paikkana herätti myös kiinnostuksen, en ole ennen siellä käynyt, mutta olihan se nyt tosi hieno paikka! Täytyy joskus valoisan aikaan käydä uudelleen katsomassa.

Näyttelijäkolmikko tavoittaa esikuviensa mielenmaiseman ja olemuksen oikein hyvin, tai ainakin kuvittelen niin, mistäpä sitä tietää kun ei taiteilijoita ole itse tavannut. Lavalla kulkevat henkilöt tuntuvat kuitenkin sadan vuoden takaisilta taiteilijoilta, jotka ovat vajaaksi tunniksi palanneet kansansa pariin taiteesta keskustelemaan. Elina Varjomäen Helene Schjerfbeck nousee suosikikseni, hänen ja Jari Hämäläisen näyttelemän Akseli Gallen-Kallelan välinen jännite tulee lavalle uskottavasti ja kantaa tarinaa hyvin. Kalle Tahkolahden Sibelius yrittää hillitä kaksikon yhteenottoa ja pohtia siinä samalla sinfonioitaan. Kolmikon keskustelua taiteesta on kiehtovaa kuunnella, ja se kuulostaa siltä, kuin tulisi hahmojen esikuvien suusta.

Tämä on oikein onnistunut kurkistus kultakauden taiteilijoiden elämään, pieni pala historiaa nykypäivän ihmisille. Hienot näyttelijäsuoritukset, upea esityspaikka, hyvä teksti ja kaunista pianonsoittoa, kiitos siitä Anu Silvasti! Varsinkin Finlandia soi upeasti. Mielenkiintoinen, varsinkin jos suomalainen taidehistoria yhtään kiinnostaa, mutta vaikkei kiinnostaisikaan, saa tästä paljon irti 1900-luvun alkupuolesta ja ajan tyylistä. Hieno!

Rakastunut Shakespeare @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatterissa sai eilen 25.1. ensi-iltansa Rakastunut Shakespeare.

Seitsemän Oscar-palkintoa saaneeseen samannimiseen elokuvaan perustuva näytelmä kertoo näytelmäkirjailija William Shakespearesta (Heikki Ranta), jonka kirjoittaminen takkuilee. Sattumalta Will kohtaa tanssiaisissa Viola de Lessepsin (Miila Virtanen), joka hurmaa runoilijan ja saa hänen mielikuvituksensa taas laukkaamaan. Shakespearen Romeo ja Julia alkaa muotoutua Rose-teatterin lavalle ja Romeoksi valikoituu huomattavan lahjakas Thomas Kent (Miila Virtanen), joka ei olekaan ihan sitä miltä näyttää. Kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen) intoutuu valvomaan vetoa siitä, voiko teatteri esittää rakkauden todellisen luonteen, jolloin Rose-teatterilaisilla onkin jo vähän paineita esityksensä tekemisessä. Violaa taas naitetaan lordi Wessexille (Mikko Vihma) ja tämähän ei Williä saati sitten Violaa miellytä, mutta minkäs teet kun toinen on pahainen runoilija ja toinen ylhäinen aatelisneito.

Rakastunut Shakespeare on ehdottomasti yksi ihanimmista elokuvista, joita olen nähnyt, joten odotin tätä näyttämöversiota innolla. Ja kannatti kyllä odottaa, tässä on vaikka kuinka paljon hienoja juttuja! Vaikkei näyttämösovitus seuraakaan elokuvan juonta ihan samalla tahdilla, tarina on kuitenkin sama ja se kulkee teatterin lavalla yhtä hienosti kuin valkokankaalla. Lavastus (Katariina Kirjavainen) on valtavan hieno, varsinkin Rose-teatterin lava on upea ja kapakka näyttää sopivan hämyiseltä ja kiehtovalta. Puvustus (Elina Kolehmainen) tuo Shakespearen ajan elävästi lavalle ja varsinkin naisväen hameet saavat meikäläisen huokailemaan ihastuksesta, samoin kyllä näyttelijäherrojen vaatetus. Komealta ja kauniilta näyttää porukka lavalla.

Heikki Rannan näkemistä Willinä odotin, sillä hän on ollut edellisissä rooleissaan tosi hyvä ja tässä Ranta jatkaa samalla linjalla. Will on riehakas, fiksu, taiteellinen, kärsimätön ja rakastunut nuori mies, joka lupailee näytelmiään monelle tyypille ja pukeutuu vaikka mekkoon vahtiakseen Violan vierailua hovissa. Ranta tuo rooliin sopivasti nuoren runoilijan itsevarmuutta ja umpirakastuneen miehen epävarmuutta ja onnellisuutta, ja onnistuu Shakespearena oikein hyvin. Miila Virtasen Viola on teatteriin rakastunut nuori nainen, jolle aatelisten säännöt ja tavat aiheuttavat halun kapinoida ja jota lavalla esiintyminen vetää vahvasti puoleensa. Virtanen tekee roolinsa vakuuttavasti ja on sekä hurmaava Viola että uskottava Thomas Kent. Violan ja Willin ihastuminen ja heidän välillään räiskyvät kipinät erottuvat selvästi, lavalla näytellyt tunteet vakuuttavat myös katsomossa.

Tuukka Leppänen näyttelee Willin ystävää Kit Marlowea, jonka teksti on suosittua luettavaa Romeon ja Julian pääsykokeissa ja joka auttaa Williä hurmaamaan Violan. Leppäsen Kit on miellyttävä ja hurmaava herrasmies, vauhdikkaan Willin rinnalla Kit on hieman ystäväänsä rauhallisempi. Tunnettu näyttelijätähti Ned Alleyn (Kari Mattila) on varsin kiva hahmo, ja miehen olemus lavalla ja muiden näyttelijöiden porukassa kyllä kielii siitä, että tähden viitta leijuu Nedin harteilla koko ajan. Kaduilta kotoisin oleva nuorimies John (Luca Elshout, roolissa vuorottelee Eetu Alppi) on ehdottomasti yksi suosikkihahmoistani tässä, tarkkanäköinen poika huomaa pienetkin yksityiskohdat ja osaa käyttää niitä hyväkseen. Elshout tekee roolin taitavasti ja tuo Johnin hahmon lavalle viekkaana ja hurmaavana tyyppinä, josta on vaikea olla pitämättä. Mainitaan vielä Curtain-teatterin omistaja Burbage (Petrus Kähkönen), naisrooleistaan tunnettu, äkillisen äänenmurroksen kokeva Sam (Jyrki Kasper) sekä Heidi Heralan ihastuttava Imettäjä, joka venyy aikamoisiin suorituksiin Violan ja Willin rakkaustarinaa piilotellessaan. Ja tietenkin Heppu-koira, jonka on helppo kuvitella hurmaavan itsensä kuningatar Elisabeth ensimmäisen. Koiran roolissa vuorottelee Kida, joka on varmasti yhtä ihastuttava!

Varsin hurmaava ja ihastuttava esitys, jossa riittää huumoria ja romantiikkaa, hienoja henkilöhahmoja ja paljon kauniita yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät varsin varmaa työtä ja toteuttavat hahmonsa hyvällä otteella, katsomossa on helppo nauttia kun lavalla tehdään esitystä lumoavissa lavasteissa ja viihdyttävää juonta seuraten. Oscar-menestystä saaneen esikuvansa rinnalla ei tarvitse tämän esityksen kalveta, sillä minä ainakin nautin teatterin maailmaan tuodusta, rakkauden lumoissa olevasta William Shakespearesta jopa enemmän kuin elokuvassa seikkailevasta Willistä. Hyviä ovat silti molemmat. Joka tapauksessa tämä rakastunut Willy sai minut ainakin ihastumaan, jos ei pikkuisen rakastumaankin tähän esitykseen, kiitoksia hurmaavasta showsta HKT ja tekijäporukka!

5 leffavinkkiä

Nämä kaikki löytyvät Netflixin valikoimasta.

Maria Lang: Crimes of Passion-elokuvat (2013)

Maria Langin salapoliisiromaaneihin perustuvassa ruotsalaisessa elokuvasarjassa kirjallisuudenopiskelija Puck (Tuva Novotvy), etsivä Christer Wijk (Ola Rapace) ja Christerin paras ystävä Eje (Linus Wahlgren) tutkivat rikoksia 1950-luvun Ruotsissa. Murhamysteerit, ihmissuhdekuviot, alibit ja motiivit kietoutuvat tiukasti toisiinsa tässä kuuden elokuvan sarjassa. Minusta parasta näissä elokuvissa ovat juurikin kiinnostavat ihmissuhdekuviot, taitavat näyttelijät ja kaunis 50-luvun miljöö.

Ego (2013)

Ruotsalaiselokuva kertoo 25-vuotiaasta Sebastianista (Martin Wallström), joka menettää näkökykynsä onnettomuudessa. Itserakas Sebastian saa avustajakseen Mian (Mylaine Hedreul) ja kaksikko oppii tuntemaan toisensa. Myöhemmin Sebastian saa näkönsä takaisin ja vanhat tavat uhkaavat palata. Minä pidin tässä eniten Mian ja Sebastianin välisistä kohtauksista, Sebastianista hahmona ja sujuvasta juonesta.

Valkoinen kuin maito, punainen kuin veri (2013)

Italialaiselokuva kertoo Leosta (Filippo Scicchitano), joka on rakastunut Beatriceen (Gaia Weiss), joka ei tosin tiedä tätä. Juuri kun Leo saa avattua suunsa ja puhuttua Bealle, tyttö sairastuu vakavasti ja Leon maailma järkkyy. Tästä tuli heti yksi suosikkileffoistani! Vallan ihastuttava, raastava ja hieno, juuri sopiva minun leffamakuuni. Eniten pidin Leon ja hänen opettajansa (Luca Argentero) välisistä kohtauksista sekä Bean ja Leon välisistä kohtauksista, elokuvan juonesta ja aika lailla kaikesta, mitä tässä tapahtui. Ihan minulle sopiva!

Healing (2014)

Australialainen Healing kertoo Viktorista (Don Hany), joka määrätään vankilafarmille. Tilalla Viktor alkaa hoitamaan loukkaantuneita petolintuja kahden muun vangin, Paulin (Xavier Samuel) ja Shanen (Mark Leonard Winter), kanssa. Majesteettinen kiilapyrstökotka Yasmine lumoaa Viktorin, ja hän hoitaa tunnollisesti vastuunsa lintujen hoidossa. Kaikenlaista ongelmaa ja tapahtumaa aiheutuu, kun muut vangit ja ihmiset rikollisen elämän ulkopuolelta haluavat mielipiteensä ja toiveensa kuuluviin. Minusta tämä on hieno ja vaikuttava elokuva, linnut ovat valtavan kauniita ja vahvan näköisiä. Eniten pidin Paulista, hieno ja kiinnostava hahmo. Juoni pitää hyvin otteessaan ja ohjaus on oikein hyvä.

Elämäni seinäruusuna (2012)

Amerikkalaiselokuva kertoo Charliesta (Logan Lerman), joka yrittää käsitellä parhaan ystävänsä itsemurhaa ja selvitä elämästä muutenkin. Charlie tutustuu Patrickiin (Ezra Miller) ja Samiin (Emma Watson), johon hän myös ihastuu. Tästäkin pidän paljon, täynnä kaikenlaista nuorta elämää ja kiinnostavia tapahtumia, hyvää näyttelijäntyötä ja toimivia juonenkäänteitä. Lempparihahmoni on Ezra Millerin Patrick ja eniten pidän siitä, miten juoni etenee ja miten aidoilta hahmot vaikuttavat.