Tom of Finland @ Hämeenlinnan Teatteri & Verkatehdas

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Hämeenlinnan Teatterilta

kuvat © Tapio Aulu/Mainostoimisto Precis

Näin Tom of Finland-musikaalin 19.9.

Nuori Touko Laaksonen (Rasmus Koskinen) haluaisi vain piirtää, ja paperille syntyykin paitsi perhekuvia, myös sellaisia piirroksia, jotka poika pistää muilta piiloon. Piirroksia, joita inspiroivat rengin nahkasaappaat, kengittäjän essu ja linja-autokuskin koppalakki, miehekkäiden miesten voima ja vartalot. Kun sota syttyy ja Touko (Olli Rahkonen) joutuu rintamalle, kohtaa hän taistelujen kauhujen lisäksi myös elämänsä onnellisemmat ajat. Hetkessä elävässä maailmassa ei kukaan vahdi sitä, miten miehet toisiaan koskettavat tai missä tupakkansa tulipäätä pitävät. Sodan jälkeen asenteet koventuvat ja puiston varjoissa saattaa hellyyden sijasta kohdata virkavallan kylmyyttä. Touko löytää itsensä laittomuuksien parista – rakastamasta miehiä, piirtämästä paperille fantasioita ja tilanteita, jotka pahimmillaan voisivat viedä vankilaan. Mutta miksi maailmalta pitäisi kieltää kauneus ja rakkaus? Miksei niitä saisi kuvien muodossa jakaa jokaiselle, joka niistä iloa saa? Ja heitä kyllä riittää, sillä piirrokset leviävät ja Toukosta tulee pian Tom of Finland, taiteilija, joka tekee näkyväksi homomiesten halut ja haaveet. Nimi, joka tunnetaan, mies, joka muuttaa monen monta elämää.

Ilolla kohti vapautta, rakkautta ja totuutta! Tätä julistaa Tom of Finland-musikaali toisessa tulemisessaan Hämeenlinnassa, ja valloittavalla, riemukkaalla ja valoisalla tavalla teos sanomaansa kertookin – ja hurjan liikuttavasti. Näin musikaalin ensimmäisen kerran kantaesityksessään Turussa yhdeksän vuotta sitten, joten aivan tuoreita muistikuvia jutusta ei enää ollut. Vaan sitäkin suuremmalla innolla odotin, että pääsen uudelleen tämän tarinan pariin! Tuomas Parkkisen kirjoittama, sanoittama ja ohjaama, Jussi Vahvaselän ja Jori Roosbergin säveltämä musikaali nähdään nyt Hämeenlinnan Teatterin ja Verkatehtaan yhteistuotantona, Verkatehtaan Vanaja-salissa. Jotain on musikaalissa muuttunut, paljon pysynyt samana, ja yksityiskohtia on matkan varrella hiottu. Kuten sanottu, en muista Turun versiosta niin paljoa, että voisin osoittaa miten tämä Hämeenlinnan versio siihen vertautuu, mutta erinomaisesti kaikki ainakin toimii, ja tutulta tämä tuntui kun katsomossa istui. Pidin musikaalista kovasti Turussa, ja niin pidin myös nyt. Parkkisen teksti ja ohjaus kuljettavat Toukon tarinaa vuosikymmenten, nuoruuden ja aikuisuuden, yhteiskunnallisten muutosten ja yksityiselämän tapahtumien halki hyvällä rytmillä, ja kokonaisuus pysyy kasassa, vaikka paljon tapahtuu. Toki sen huomaa, että kun on paljon kerrottavaa ja käsiteltävää, kiire tulee välillä eikä kaikkeen mitenkään pysty käyttämään sitä aikaa, minkä jotkin yksityiskohdat tai teemat ansaitsisivat. Omaan musikaalimakuuni myös osuisi hieman rauhallisempi dramaturginen tahti ja pidemmät viivähtämiset merkityksellisissä hetkissä, mutta se ei musikaalilta ole pois, sillä teos on tasapainoinen ja onnistuneesti rakennettu. Parkkinen pitää isot linjat ja yksityiskohdat toisiinsa sidoksissa ja koko ajan liikkeessä, vaikka välillä pimeyden kautta tapahtuvat kohtausvaihdot rytmiä turhaan rikkovatkin. Niille ei tällaisella lavalla tosin mitään voi. Tunteiden käsittelyssä Parkkisen teksti ja ohjaus ovat erityisen onnistuneita, tunnekirjo välittyy helposti ja uskottavasti, siinä on herkkyyttä ja avoimmuutta, ja hienosti vaivaton tapa antaa kaikkien fiilisten näkyä. Myös eri sävyjen välinen suhde, se, miten rinnakkain kulkevat muun muassa vakava draama, rakkaustarina, komedia ja kasvutarina, on varmaotteista.

Visuaalisuudessa nähdään odotetusti nahkaan verhottuja miehiä ja Toukon piirroksia monenlaisissa yhteyksissä, mutta myös sota-ajan kuvaa, vuosikymmenten vaihtumista, ihan tavallista arkea ja arjen yläpuolelle nousevaa kuvitelmaa. Lavastus on Teemu Loikkaan käsialaa, videosuunnittelusta vastaa Alex Hautamäki. Puvustuksen on suunnitellut Tuomas Lampinen ja naamioinnin Petriina Suomela. Valosuunnittelun takana on Juha Rouhikoski. Verkatehdas ei ole teatteri, eikä lavalle ole lähdetty rakentamaan isoja lavasteita, vaan screenit ja niille heijastetut projisoinnit ja videot luovat suurimman osan näyttämökuvista. Lisäksi on kaksitasoinen työhuone-alakerta-rappuset, sänkyjä, tuoleja, tukkeja ja sen sellaista. Pidin projisointien maisemista esimerkiksi sota-ajan kaupunkikuvassa ja kaupoilla käydessä, sekä vellovasta merestä, mutta jäin silti kaipaamaan lisää kolmiulotteisia, "oikeita" lavasteita, tai vaihtoehtoisesti kevyempää lavastusta ilman jatkuvaa screenien läsnäoloa. Nyt ne tuntuvat välillä vähän jyräävän muuta visuaalisuutta, vaikka on videon, animaation ja nopeasti vaihdettavissa olevien kuvien käytöllä myös vahvuutensa ja ehdottomasti paikkansa osana kokonaisuutta. Puvustuksessa on onnistunutta ajankuvaa ja tietenkin mieskauneutta ja miehen vartaloa juhlivia asukokonaisuuksia vaikka ja kuinka. Vielä kiitoksiinkin vaihtuvat jokaisen esiintyjän asut, ja silloin vasta silmäkarkkia tarjoillaankin monenmoisten nahka-asujen muodossa. Naamioinnista etenkin eri vuosikymmenten tunnelman mukaiset kampaukset ja Tomin miesten monenlaiset tyylit jäivät mieleen, ja valosuunnittelu kiinnitti huomion varsinkin muuttuvilla tunnelmilla. Musikaalin tarina liikkuu toden ja fantasioiden, arjen ja haaveiden välillä, ja valosuunnittelulla on tässä tosi selvä ja tärkeä rooli.

Musiikillisesti Tom of Finland on hieno musikaali, sillä scoresta löytyy vahvasti sävellettyjä kappaleita monenlaisissa tyyleissä ja tunnelmissa. Moni jää päähän soimaan, ja moni muistui heti ensisäveliltä mieleen, kun ne oli kantaesityksessä kuullut. Sanoituksissa sekä iloitellaan että tavoitetaan isoja, aitoja tunteita. Repriisien ja musiikillisten teemojen käytöstä ja toistoista erityisplussaa! Aleksi Laukkosen johtama orkesteri soittaa täydellä soundilla ja hyvällä meiningillä, ja sointi täyttää ison salin vaivatta. Musikaalin äänisuunnittelu on Olli Lintuniemen tekemä, ja saliäänisuunnittelusta taas vastaa Sakari Kiiski. Istuin itse aika edessä, ja siihen kuuluivat niin dialogi kuin musiikki ja laulu oikein hyvin. Kappaleista mieleen jäivät etenkin Sieppaa noi sun saappaat, Pimennetyn kaupungin tango, En ole niitä, Elämänviiva, Panen paperilla, Ai jaa, Jumala loi miehen, Likaiset kuvat, Sisällään, Ei saa lannistua, Hyvää matkaa, kultapieni ja kiitosten Glad to be Gay. Eli lähes kaikki kappaleet, jotka ovatkin toinen toistaan mainiommin lavalle tuotuja. Niin lauluvoima, koreografia, tunnelma kuin ilmaisu ovat kunnossa sekä yksittäisten näyttelijöiden että koko ensemblen kohdalla, ja latausta ja energiaa riittää sekä sooloissa, duetoissa että joukkonumeroissa. Jukka Haapalaisen koreografiassa on paljon hienoja hetkiä, joista ainakin Pimennetyn kaupungin tangon tahdon nostaa esiin, samoin Sieppaa noin sun saappaat-kappaleen koreosta pidin kovin. Koreografioissa on iloa ja energiaa, leikkisää liikettä ja myös herkkyyttä ja latausta. Etenkin isoissa joukkonumeroissa ensemble säteilee, ja näissä hetkissä on mainio meininki.

Toukon rooliin palaava Olli Rahkonen on lavalla läsnä niin täysin ja vahvasti, että kaikki hänen sanomansa ja tekemänsä on helppo uskoa. Miten hienovireinen, kokonainen ja aito roolityö! Rahkosen näyttelemisessä on upea rauha, joka tuntuu yltävän katsomon jokaiseen nurkkaan saakka, ja joka tuo roolityöhön valtavasti syvyyttä. Rahkosella on taito lukea tilanteita, tunteita ja sävyjä tarkasti, ja hän herättää Toukon tarinan eloon niin, että jokainen yksityiskohta osuu kohdilleen. Nuorta Toukoa näyttelevä Rasmus Koskinen tulkitsee todella hienosti hahmonsa itsetuntemuksen, intohimojen ja unelmien kasvun. Koskisen roolityössä on samaa aitoutta ja läsnäoloa kuin Rahkosella hahmon vanhempaa versiota näytellessä, ja Koskisen tulkinta luo oivan pohjan Toukon tarinalle lähteä kasvamaan. Sivurooleissaan muun muassa sotamiehenä ja Heklana Koskisen lavaenergia pääsee myös loistamaan. Antti Langin Veli on lämmöllä ja tarkkuudella lavalle tuotu, ihana hahmo. Lang näyttelee roolinsa tasapainotellen monia tunnetiloja, ja tekee hahmostaan kokonaisen ihmisen, jonka tarina koskettaa. Natalil Lintala on Kaijan roolissa valloittavan inhimillinen ja säteilee hurmaavaa energiaa. Pidin kovasti siitä, miten Lintala tulkitsee Kaijan tunteita, rakkautta, katkeruutta, kaipuuta, lämpöä, kaikkea mitä hän läpi käy. Lauri Ketosen Markus Palinia ja En ole niitä-vetoa odotin innosta kihisten, enkä turhaan – Ketonen tekee roolinsa ja vetää biisinsä todellakin erinomaisesti. Luutnantti Palinin tarina kulkee Toukon tarinan rinnalla, ja vaikka Palin monesti asetetaan koomiseen valoon, näkyy hänen tarinassaan myös se surullinen ja raskas taakka, jota itsensä ja tunteensa kieltävä mies kantaa. Ketonen on roolityössään vahvasti sisällä, ja kasvattaa Palinista monitasoisen, puhuttelevan hahmon. Ketosen komediantaju on vertaansa vailla, ja sitäkin hän pääsee tässä roolissa väläyttelemään. Severi Saarinen on Toukon luomuksena Kakena samaan aikaan fantasia ja turva, saavuttamaton ja aina siinä. Sydän suli kohtauksessa, jossa Kake lohduttaa Osmoa (Pablo Ounaskari) tämän isän tylyn vihan jälkeen. Ei saa lannistua tosiaan, sillä koko maailma odottaa! Koko ensemble on loistava, ja tuo lavalle useita pienempiä rooleja, jotka jäävät mieleen. Porukka pelaa yhteen hienolla toisiaan lukevalla ja tukevalla sykkeellä, ja joukkokohtauksissa on aivan ihanaa energiaa.

Tuntuu valtavan tärkeältä, ettei Tom of Finland-musikaali ole jäänyt yhden kaupungin ihmeeksi, vaan on nyt saanut toisen, isosti ja kunnianhimoisesti tehdyn, uuteen versioon entisestään hiotun tuotannon. Se, että isolla näyttämöllä juhlitaan paitsi yhden suuren suomalaisen taiteilijan perintöä, myös seksuaalivähemmistöjen rakkauden ja olemassaolon riemua ja arvokkuutta, on aivan hurjan hieno asia. Ja että päällimmäisenä on ilo, että rakkaus on näin räiskyvää ja hyväntuulista ja helppoa, että se on itsevarmaa ja hellää ja lämmintä, herkkää ja riehakasta – miten pakahduttavaa! Ilo, se tuntuu olevan tämän musikaalin sielu ja sydän, ja sykkii taustalla myös silloin, kun tapahtuu synkkää, surullista, ennakkoluuloista tai toisten olemassaolon kieltävää. Iloa on kaikkialla – hahmojen välisissä kohtaamisissa ja suhteissa, sanoitusten leikkisyydessä, koreografioiden veikeydessä, puvustuksen pullistuksissa ja puristuksissa, projisointien liikkeessä, valojen väreissä ja musiikin melodioissa. Ja iloa ja rakkautta todellakin tarvitaan, tässä(kin) ajassa enemmän kuin mitään muuta. Kokonaisuus on tasapainoinen, kaunis ja riemukas, syvältä koskettava ja herkkä, rehellinen ja täynnä unelmia.