Pridgertön @ Aleksanterin teatteri / Stella Polaris & Tanssiteatteri Tsuumi

 mainos/pressilippu saatu

harjoituskuvat © Juho Uusitalo

Näin Pridgertönin ensi-illassa 11.9.

Peruukkimarkkinoilla vaurastunut Bloody Ironin perhe saapuu 1800-luvun Lontooseen juuri parahiksi seurapiirikauden alkaessa, ja se onkin hyvä, sillä ainoa (vai onko..?) tytär, kaljunsa peruukin alle piilottava Marley on avioliittoa vailla. Mitä nopeammin, sen parempi, niin unohtuu sitten se edellinen hunsvontti. Suureen maailmaan on pitkän matkan takaa pöllähtänyt myös Vesa Bridgerton, suvun Suomen Turusta löytynyt pakkasen purema lehtolapsi, jonka ottoäiti Marjatta on matkalleen lähettänyt taskut täynnä metallia. Nämä kaksi tuoretta lontoolaista kohtaavat, ja pian salaperäinen Lady Whistledownkin heistä jo kirjoittelee... Mutta molemmilla on omat rakkaansa, Marleyllä Oxfordissa Jack (joka tosin jo "pesee hampaita" toisten kanssa), ja Vesalla entinen au pairinsa Lidia, joka nykyään uima-allashuoltajana tunnetaan. Mutta jos viemärissä, rottien keskellä ja musikaalisävelin paljastaa tunteensa, voiko siinä vanha rakkaus lopulta uutta enää estää?

Tällaista menoa siis nähtiin, vaan turhapa sitä on kerrata, kun ei kukaan enää pääse samasta nauttimaan – vaan minäpä pääsin! Improvisoitu kokoillan komediaparodia on siis tämä Pridgertön, joten kaikki tapahtuu vain kerran. Voimansa ovat yhdistäneet Improvisaatioteatteri Stella Polaris ja Tanssiteatteri Tsuumi, ja herkullisesta konseptista ja ohjauksesta vastaa Mikko Penttilä. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Sari Siikander, Miiko Toiviainen, Ushma Olava ja Pihla Penttinen, tanssijat Salla Korja, Sampo Kerola ja Samuli Nordberg sekä muusikot Jouni Kannisto ja Jarno Tastula. Tämä esitys oli ensi-ilta, joten monenlaisia romansseja ja juoruja on siis vielä tästä eteenpäinkin luvassa, kun Stellan ja Tsuumin tyypit pistävät regency romancen kliseet ja suoratoistohitin innoittamat suhdekuviot koetukselle. Todistamani hetkessä syntynyt riemukas ja monisäikeinen tarina olisi ainakin voinut olla suoraan suoratoistohömpän sielusta sepitettyä, niin oli suuria tunteita, klassishenkisesti soitettua Mombasaa ja Sataa salamaa sekä pikkuisen tuhmuuksia ja melkoisesti sydämen asioita mukana tarinassa. Ja yllätyksiä! Esitykselle lienee harjoiteltu jonkinlaiset raamit, ja samoja elementtejä varmastikin toistuu joka vedossa, mutta improvisaatio on pääosassa ja paitsi yleisölle, myös esiintyjille taisi tulla illan aikana jos jonkinlaista yllätyksellistä käännettä vastaan. Yleisön ehdotukset kuunnellaan ja pistetään muistiin oivallisesti, ja tarinalla on tilaa kasvaa ja kasvattaa myös sivujuonia varsin vapaasti. Sekavaksi tai holtittomaksi homma ei kuitenkaan mene, vaan pakka pysyy kasassa ja hahmoille oikeasti muodostuu historiaa, persoonallisuutta, tarinakaaria ja kaikkea sitä, mitä käsikirjoitetussakin esityksessä tavallisesti näkee. Ajattelin silti moneen otteeseen, että miten ihmeessä nämä tyypit tekee tämän! Väliajalle mennessä nimittäin vaikutti siltä, ettei kukaan tiedä yhtään mihin tässä päädytään vai päädytäänkö minnekään, mutta niin vain kaikki langat vedettiin yhteen ja tarina sai eheän lopun ja sivujuonetkin päätöksensä. Ja millaisia hahmoja syntyikään!

Esiintyjät hyppäsivät kaikki sekä tekemään roolitöitä että tanssi-improamaan, ja heidän heittäytyessään lavalle ilmestyi monenlaisia kiinnostavia ihmisiä. Tarinan päähenkilöiksi muodostuivat Sari Siikanderin tulkitsema Marley ja Miiko Toiviaisen näyttelemä Vesa, ja monessa mukana olivat myös Ushma Olava Marleyn äitinä sekä Pihla Penttinen Bloody Ironin perheen sisäkkö-Shirleynä ja au pair-Lidiana. Jokaiselle esiintyjälle riitti monta roolihahmoa, ja välillä he taisivat olla monena samaan aikaankin, kun ei ollut sen enempää yleisölle kuin lavallaolijoillekaan ihan selvää, ketkä näyttämöllä nyt siis keskenään keskustelevatkaan. Myös nimien sekoittamista esiintyi, ja siitä muotoutui riemukkaasti osa tarinaa. Komediaimpro on usein varsin herkullista, ja tässä sen monipuolisuudesta ja viihdyttävyydestä sai nauttia täysin siemauksin. Parasta on myös se, jos lavallakin naurattaa, ja se herättikin yleisössä hilpeyttä useaan otteeseen. Koko näyttämöllä nähty porukka sukeltaa tyylilajiin ja sen kiemuroihin valloittavalla energialla ja sopivalla uteliaisuudella, ja jokainen oli hyvin valmis ottamaan koppia siitä, mitä yleisö, toiset esiintyjät tai lavalle syntyvät tilanteet ehdottivat. Yhteistyö sujuu mainiolla sykkeellä ja etenkin se teki vaikutuksen, että näyteltiin samaan aikaan kahta kohtausta, ja molempien näyttelijät osasivat aina oikealla hetkellä antaa tilaa toisille. Toisten kuunteleminen lieneekin impron tärkein taito, ja se on Pridgertönissä selvästi hiottu huippuunsa. Musikaalikohtauksen nyhjäiseminen tyhjästä on sekin aina yhtä vaikuttavaa, olipa kiva että sellainen oli mukana, vaikka tämä ei improvisoitu musikaali olekaan. Tyylilajista puheenollen, tämä on sataprosenttisen varmasti ensimmäinen näkemäni improvisoitu komediaparodia – mikä ihastuttava genre! Kuten esityksen nimestä voi päätellä, lavalla parodioidaan siis Netflix-hitti Brigertonia, ja sarjasta onkin mukana kuningattaren ja Lady Whistledownin hahmot ja muutama sille tyypillinen tarinallinen juttu. Mutta vaikka ei olisi koskaan jaksoakaan nähnyt, ei se vaikeuta katsomista tai vaikuta esityskokemukseen, sillä tarina syntyy "tyhjästä" joka tapauksessa. Toki Bridgertonin tai epookkiromanssin tyylilajin tunteminen saattaa antaa kokemukselle jotain lisää, mutta ilmankin siis pärjää mainiosti!

Muusikot soittavat niin sujuvasti ja luontevasti kaikenlaista taustamusiikkia tapahtumia säestämään, että oikein havahduin kun sieltä alkoi Sata salamaa tai Mombasa yllättäen herätellä tunnistushermoja. Niin ei tämä ollutkaan mikään "regency romance mood music 10 hour version", vaan ihan livenä täydellisesti kaikkiin käänteisiin sopivaa säveltaituruutta! Soittajat seurailevat näyttämölle syntyvää tarinaa siis erinomaisesti, ja musiikin tyyli ja tempo osuvat kohtauksiin oivallisesti. Myös se jo aiemmin mainittu musikaalikohtaus teki vaikutuksen myös musiikillisesti, hämmästyttävää miten muusikot luovat tietyn melodian ja näyttelijät improavat siihen tietyt sanat niin synkassa. Suuria lavasteita tai tarpeistoa ei ole, mutta kimaltavat nauhat, kulkusilta ja portaat tarjoavat tarinalle toimivat raamit, joihin syntyy niin ylellinen palatsi, tanssiaissali, Lontoon viemäriverkosto kuin vesijuoksijoiden kansoittama uima-allaskin. Kuningattarella on varsin komea peruukki, ja esiintyjien asuissa sopivasti ajankuvaan osuvia yksityiskohtia. Teatteri on pohjimmiltaan leikkiä, ja impro on teatterileikkiä parhaimmillaan. Ei tarvita suuria visuaalisia ihmeitä, kun on esiintyjien ja yleisön yhteinen sopimus siitä, että siinä kaikkien silmien edessä lavalle rakentuu kokonainen 1800-luvun maailma kaikkine detaljeineen. Ja niin myös tapahtuu! Loppusilauksen antavat valot, jotka tunnelmia tukevat ja eri sävyillä ja väreillä tapahtumia sävyttävät.

Vaikka jätän siihen heittäytymisen ehdottomasti mieluummin muille, improilu ei ole minulle ihan vierasta tekijänäkään. Vaikka teatteriryhmävuosistani pitkä aika jo onkin, ja satunnaisista improkerroista senkin jälkeen, oli hauska tunnistaa lavalta ainakin yksi sellainen improvisaatioharjoite, jonka parissa on itsekin saanut aivonsa laittaa raksuttamaan, eli kaikkien sanojen aloittaminen samalla kirjaimella, tai vaihtoehtoisesti puhuminen täysin ilman yhtä kirjainta. Tämä myös sopi tarinaan ja esitykseen oikein mainiosti. Kokonaisuus on muutenkin rakennettu näppärästi ja sillä tavalla selkeästi, että vaikka tarina voi ja saa kasvaa ihan mihin suuntaan tahansa, esitys noudattaa omia lainalaisuuksiaan ja rakennettaan. Sen näkee esiintyjien tekemisestä ja siitä, miten kokonaisuus ohjautuu kuin itsestään sitä kohti, että se lopussa antaa tarinalle jonkinlaisen päätöksen. Mutta vaikka raamit on, niin tämä tosiaan lähti melkoisen mielikuvituksellisille urille ennen sitä saavuttamaansa päätöstä, ja sitä oli riemukasta katsoa. Ihailin moneen otteeseen esiintyjien taitoa pitää kiinni siitä, mitä jo on tapahtunut, ja silti olla avoimia kaikille uusille käänteille ja jutuille, joiden sovittaminen tarinaan vaikutti vähintäänkin hankalalta. Vaan improälykkyyttä on koko porukalle sen verran avokätisesti suotu, että mikä tahansa asia tai oivallus heidän käsissään paitsi yhdistyi jo kerrottuun tarinaan, myös toi siihen odottamattomalla tavalla jotain lisää. Ja kaiken tämän päälle jokainen tarjoili tarkkaa ja vapautunutta komediallista tykitystä, joka ilahdutti ja sai pyrskähtämään nauruun tämän tästä.

Stellan ja Tsuumin yhteistyö tarjoilee syyskaudelle sellaisen piristyksen, että jos kaipaa elämäänsä esitystä, jossa ei etukäteen tiedä mitä tapahtuu, mutta jossa voi odottaa saavansa Bridgerton-henkisiä romanssikuvioita ja kunnon naurut, niin tämä osuu siihen täysin. Tarinan käänteisiin saattaa myös päästä vaikuttamaan, jos on innokas katsomosta huutelija ja keksii ehdotuksia esimerkiksi tapahtumapaikaksi tai musiikkikappaleeksi. Itselläni ei ollut tällä kertaa niin nopeat hoksottimet, että olisin ehtinyt keksiä mitään, mutta kanssakatsojilta sateli kyllä varsin veikeitä ehdotuksia siihe, mitä ja missä voisi tapahtua... Vaikka en Bridgertonia katsonut kuin yhden kauden, tätä seurapiirisekoilua ja -söpöilyä voisin katsoa kyllä ihan joka näytöksen. Miten riemukas, yllättävä ja suloisen sekopäinen tarina tämä olikaan, ja millaisia seikkailuja Aleksanterin teatterissa loppuvuoden aikana vielä nähdäänkään... Näkisinpä kaikki!