Änglagård @ Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Svenska Teaterilta

kuvat © Cata Portin

Näin Änglagård-musikaalin 24.9.

Pienen kylän iso tilanomistaja on kuollut, vaan eipä hätää – hänen taakseen jättämälleen Änglagårdille on jo selvät suunnitelmat. Paikallisella Axelilla (Tero Harjunniemi) on paksu lompakko ja sukutaustastakin tulevaa kiinnostusta komeaan tilaan, ja ilman perillisiä sellainen huutokaupataan hyvään hintaan... Mutta sitten Berliinistä pamahtaa paikalle Fanny (Sannah Nedergård), edesmenneen ukon tyttärentytär, josta (lähes) kukaan ei ole kuullut, kera ystävänsä Zacin (Mikko Kauppila). Arvatahan sen saattaa, että kaikki menee sekaisin. Sisäänpäinkääntyneen yhteisön on hankala hyväksyä vieraita, ja etunenässä heitä ovat tylysti kohtelemassa Axelin vaimo Rut (Marika Westerling) ja kyläkaupan myyjä Eva (Josefin Silén). Uudet tulokkaat kuitenkin vähän myös kiinnostavat osaa kyläläisistä, kuten iäkkäitä veljeksiä Gottfridiä (Riko Eklundh) ja Ivaria (Nicke Lingell), sekä Rutin ja Axelin poikaa Mårtenia (Jakob Norrgård). Kun jännitteet kasvavat ja ennakkoluulot nousevat peittelemättä ilmoille, eivät vieraatkaan kaikkea kestä. Onko jonkun pakko luovuttaa?

Rakastan tarinoita, joissa erilaiset ihmiset, elämänkokemukset, ajattelutavat, perinteet ja asiat kolahtavat toisiaan vasten ja saavat aikaan rosoa, järistyksiä ja muutoksia. Ei siis ihme, että Änglagård kiinnosti jo lyhyen juonikuvauksen perusteella, eikä siis ihme, että kokonaisuus toimi minulle erinomaisesti. Pienessä kylässä maalla kasvaneena ja asuvana maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on minulle aihe, joka aina osuu, ja josta tuntuu riittävän ammennettavaa. Se ja maaseutu tarinan tapahtumapaikkana ovat itselleni totta eri tavalla kuin monet muut tarinat, sillä pystyn näkemään ja aistimaan tarinasta paljon sellaista, jonka tunnistan omasta elämästä. Ja se on aivan ihanaa! Katsomiskokemukseen tulee kuin huomaamatta yksi taso lisää, ja vaikka tarina ja hahmot itsessään olisivat aivan erilaisia kuin oma kokemukseni maalaisuudesta, niin jokin tunne, sävy, ominaisuus, mikä vaan, se on tuttu ja upottaa tarinaan vähän syvemmälle kuin ehkä muuten uppoaisin. Tätä "apua pienen kylämme elämä järkkyy"-tarinakonseptia on hyödyntänyt myös musikaali Så som i himmelen (Niin kuin taivaassa), jonka taustalta löytyy samoja nimiä kuin Änglagårdinkin, eli säveltäjä-sanoittaja Fredrik Kempe ja käsikirjoittaja Edvard af Sillén. Molemmat perustuvat menestyneisiin, samannimisiin ruotsalaiselokuviin (Änglagård 1992, Så som i himmelen 2004). Ja ruotsalaiset – tai Kempe-af Sillén-kaksikko yhdessä muiden tekijöiden kanssa – tosiaan osaavat tehdä erinomaisia musikaaleja leffojen pohjalta. Niin kuin taivaassa on minusta yksi kauneimpia musikaaleja ikinä, ja näinkin sen sekä Helsingissä että Seinäjoella. Änglagårdiin ehdin ihastua jo etukäteen kuunnellun musiikin perusteella, ja katsomossa vahvistui ennakkoaavistus siitä, että tämä on just eikä melkein minun makuuni. Kempen ja af Sillénin lisäksi tekijöihin kuuluvat käsikirjoittaja Daniel Réhn ja orkestraation tehnyt Karl-Johan Ankarblom. Svenska Teaternin Suomen kantaesitykseen musikaalin on ohjannut Maria Lundström, joka kuljettaa tarinaa hyvällä rytmillä alusta loppuun. Vaikka kestoa on väliajan kanssa kolme tuntia, olisin valehtelematta voinut istua katsomossa tuplasti pidempään. Pikkukylän elämä vei täysin mennessään, ja hahmojen ja tapahtumien kehittymistä seurasi oikein mielellään. Ajoittaisesta dramaturgisesta epämääräisyydestä (tästä lisää seuraavassa kappaleessa) huolimatta Änglagård on tarinallisesti ja tunnepuolella tosi hieno teos, ja parasta siinä on valtava inhimillisyys ja aitous, joka kaikesta säteilee. Musikaali on arkinen ja maanläheinen, tavallisten ihmisten tarina, jollaiset aina omaan sydämeeni käyvät. Ohjaus antaa tilaa tunteiden ja tilanteiden kehittymisille, ja siinä on nähty hienosti yksityiskohdat ja isommat kokonaisuudet. Etenkin hahmojen väliset kohtaamiset, suhteet, jännitteet ja lataukset ovat oivallisesti lavalle tuotuja. Vähän turhan "siisti" tämä joissain kohdissa on, hetkittäin olisin kaivannut pikkuisen lisää ja vahvemmin ilmaistuja säröjä tunnepuolelle, mutta väkevä, puhutteleva ja samaistuttava kokemus kyllä oli. Lundströmin ohjauksessa on lämpöä kaikessa, mitä lavalla tapahtuu, myös niissä hetkissä kun ihmiset toimivat väärin, ja se on tällaiselle tarinalle hyvin tärkeää. Vaikka ihmiset tekevät virheitä, he eivät ole pahoja tai kykenemättömiä muuttumaan, ja ohjauksen kyky nähdä heissä väärin tekemisestä huolimatta lämpöä tuo hahmoihin uskottavuutta ja sävyjä. Tarinan suuri salaisuus on pidetty vuosikymmeniä, ja sen ympärille rakentuvat juonikuviot Lundström on ohjannut myös oikein sujuvasti, samoin sen, miten salaisuus ihmisiin ympärillään vaikuttaa.

En ole nähnyt elokuvaa, johon Änglagård perustuu, mutta aion sen tässä hetimmiten katsoa. Saman tein Så som i himmelenin kanssa, kun ensin näin musikaalin ja sitten katsoin leffan. Näitä kahta musikaalia ei sinänsä kannata vertailla, kun ovat eri teoksia, mutta tekijäporukan samojen nimien ja niiden luomien odotusten takia huomioin nyt yhden asian. Dramaturgisesti Änglagård tuntuu nimittäin epätasaisemmalta kuin Niin kuin taivaassa, ja tarina repeilee hieman rajojensa yli tavalla, joka ei kokonaisuutta aivan palvele. En tiedä tuleeko tämä suoraan elokuvasta vai onko musikaalin kirjoittajien tekemisiä, ja kuinka paljon ohjauksellisetkin valinnat vielä lisäksi vaikuttavat. Joka tapauksessa huomio välillä kiinnittyi siihen, ettei tarina tunnu tietävän, mihin mennä. Suunnan etsimisen tunteeseen vaikuttaa se, että tarinalinjoista huolimatta ihan selkeää päähenkilöä ei ole, tai ainakaan musikaali ei tätä painotusta selkeästi tee, ja osa hahmoista taas jää harmittavan taustalle, vaikka heillä olisi tarinalle ja muille hahmoille enemmän annettavaa. Änglagårdin isossa tarinassa on paljon painavia asioita ja vuosikymmeniä pidettyjen salaisuuksien tuomaa raskautta, ja vakavaa draamaa tasapainottamaan on tuotu sydämellistä ja rehellistä huumoria, joka myös toimii. Tasapainoa eri kerronnallisten sävyjen välillä ei kuitenkaan ihan aina ole, joka myös tuo dramaturgiaan epämääräisyyttä. Mikä tässä hetkessä siis on nyt tärkeää, mihin tarina keskittyy, mitä katsojalle annetaan? Miksi painotetaan tätä tiettyä ja tuo jätetään sivummalle, miksei mennä syvemmälle tähän vaan käännytään toiseen suuntaan? Osittain tähän analyysiini vaikuttaa se, että odotin musikaalin näkemistä kovasti, ja myös se, mihin itse olisin halunnut tarinan menevän tai mitä painottavan. Änglagårdin hahmogalleria ja eri juonikuviot nimittäin tarjoavat monenlaisia mahdollisuuksia kuljettaa tarinaa, ja musikaaliin on valittu nyt tämä tapa kertoa tarina ja luoda kokonaisuus. Itselleni olisi riittänyt yksi huumorikappale, ja siltä toiselta vapautuneella ajalla olisin nostanut parin hahmon tarinaa vahvemmin keskiöön. Samoin tulipalolle olisin kaivannut vähän enemmän huomiota, se on kuitenkin aika iso juttu, joka nyt sivuutetaan hyvin nopeasti. Mutta vaikka tässä nyt dramaturgiaa hieman kritisoin, niin ei pidä luulla, ettenkö olisi rakastanut musikaalia – todellakin rakastin. Änglagård on raikas tuulahdus isojen, värikkäiden ja näyttävien musikaalien (joista osaa myös rakastan) keskellä, se ei yritä häikäistä ylenpalttisella ilotulituksella vaan ottaa musikaalinrakennuksen peruspalikat, pistää ne loistavasti kasaan, ja luottaa siihen, että muuta ei tarvita. Eikä muuta tarvita, ainakaan Svenskanissa. Tämä nimittäin toimii.

Lavastuksen on suunnitellut Erik Salvesen, puvustuksen Tiina Kaukanen, maskeerauksen Tiitta Stoor ja valot Julia Jäntti. Visuaalisuus on aivan ihanasti kiinni pienen kylän tunnelmassa jokaista yksityiskohtaa myöten, ja ai että kuinka siitä tulikin kotoisa olo. Koivumetsä, vanha talo, pieni kyläkauppa, kaikissa riittää paljon detaljeja, ja esimerkiksi Änglagård on sekä ulkoa että sisältä viimeisen päälle rakennettu kokonaisuus valokuvaseinineen, tapettivalintoineen ja isoine ikkunoineen. Sinne kun pääsisi itsekin kaikkia pikku juttuja ja esineitä ja asioita tutkimaan... Lavastus luo eri tapahtumapaikat lavalle tosi näppärästi, ja erityisesti ilahdutti siihen, kuinka paljon mitäkin tapahtumapaikkaa lavastetaan, löytynyt tasapaino. Puvustuksessa ollaan 1990-luvun tunnelmissa aivan täysin, ja Änglagård tarjoaa tässä suhteessa varmaan jokaiselle jotakin. On nahkaa, pitsiä, kimalletta ja näyttävää show-vaatetta, pastellinvärisiä mekkoja, ruutupaitoja ja työhanskoja, virallisempaa vaatetta hautajaisiin, ja monenlaista muuta tyyliä. Ja paljasta pintaakin on, jos mieluummin sitä kuin vaatteita katselee. Itse rakastin Fannyn, Zacin ja muiden kabaree-esiintyjien lookkeja, kylän miesten ruutupaitoja ja Evan tyyliä, Fannyn löytämää äitinsä kesämekkoa, sekä Gottfridin retroa Hankkija-lippistä. Samanlaisen haluaisin itse, mutta en ole vielä raaskinut ostaa. Maskeerauksessa näkyy myös suuren maailman meiningin ja pienen kylän perinteiden eri ääripäät, kun tyypeillä on syntisen punaisia huulia, vahvoja silmämeikkejä, kimalletta kasvoilla ja hiukset viimeisen päälle käherretyt ja sliipatut, ja toisilla taas vähemmän näyttävää tyyliä, luonnonläheisempää ja hillitympää. Maskeeraus tuo onnistuneesti hahmojen persoonaa esille, ja on oiva keino ilmaisemaan sitä, kuinka ihanan erilaisia kaikki ihmiset ovat. Valosuunnittelussa on mainiota luontevuutta ja luonnollisuutta, se vahvistaa pienen luonnonläheisen kylän tunnelmaa ja antaa pohjaa musikaalin arkisuudelle ja uskottavuudelle. Pelkästään luonnonvalomaista valosuunnittelua ei nähdä, vaan valoilla on myös paljon hetkiä, joissa ne vahvasti luovat erilaisia tunnelmia ja tilanteita, kuten Upp, superhieno Min plats i solenin loppu, Kött och blod ja tulipaloteemat.

Kuuntelin Änglagårdin levytyksen läpi muutamaankin kertaan ennen musikaalin näkemistä, sillä tarina ei ollut minulle aiemmin tuttu, ja halusin olla siinä jollain tapaa sisällä jo valmiiksi. Kielimuurin toki murtaa tekstitys, ja kielitaitokin riitti lopulta oikein hyvin perässä pysymiseen, mutta helpompi tarinaan on uppoutua ei-äidinkielellä silloin, kun se ei ole täysin vieras. Eikä kyllä ollut vieraudesta tietoakaan kun pisti biisit soimaan, sillä fredrikkempemäisyys on sen verran helposti tunnistettava musiikillinen ominaisuus. Ei siis ihme, että ajatukset menivät heti Så som i himmeleniin, sillä biiseissä, instrumenttien käytössä, melodioissa ja tunnelmissa on hyvin paljon samaa, eikä säveltäjän kädenjälkeä voi olla tunnistamatta. Ja sehän sopii, Kempe säveltää juuri sellaista musikaalimusiikkia, josta pidän. On pakahduttavan kauniita biisejä, kuten Barnet som försvann, vauhdikkaita kappaleita, kuten Upp, biisejä täynnä tunteita ja merkityksiä, kuten Kött och blod, hauskoja kappaleita, kuten En enkel gubbe, tietysti I want-song kuten musikaaliin kuuluu, eli Leva min dröm, ja monta biisiä jossa saa laulaa täysillä ja tykitellä, kuten Farfars händer, Minnet av dig, Jag är jag (tässä kuuluu kyllä Kempen Mello-säveltäjyys) ja Utan Änglagård. Rakastan sitä, että tässä musikaalissa hahmojen ratkaisu isoihin tunteisiin on usein mennä metsään belttaamaan. Kyllä! Oma suosikkibiisini oli etukäteen Poor Little Rich Girl, ja vaikka olin kappaleita kuunnellessani tulkinnut sen sävyn vähän väärin, niin sehän oli vielä hienompi livenä, ai että. Muiksi suosikeiksi muodostuivat Minnet av dig, Barnet som försvann, Min plats i solen, Kött och blod, Moln av vita lögner ja En del av något större. Bändi soittaa upeasti, ja kun nyt ehdin biiseihin itseni etukäteen tutustuttaa, niin olihan se maagista kuulla ne livenä. Kempen sävellyksissä on jotain sellaista hyvin juurevaa ja voimakasta tunnelmaa, joka heti iskee, ja katsomossa kuultuna sävelet menevät syvälle. Se täytyy erikseen sanoa, että Änglagård on, jos ei parhaiten, niin todellakin yksi parhaiten lauletuista musikaaleista, jonka olen koskaan nähnyt! Jestas sentään että tyypit lavalla laulavat hyvin, olin ihan tippa linssissä kun kuulosti niin hienolta. Lähetin jo väliajalla ystävälle ensimmäiset "mitä ihmettä miten nää laulaa näin hyvin?!"-viestit. Korviahivelevää laulullista ilmaisua ihan joka esiintyjältä. Lenka Vagnerován koreografioissa on samanlaista juurevuutta kuin musiikissa, ja ne sopivat pikkukylän tunnelmaan, ja toisaalta Berliinin hämyisään kabareehen, oivallisesti. Etenkin Upp-, Minnet av dig-, Sticka, sticka-, Kött och blod- ja Tropisk natt-kappaleiden koreografioista pidin, samoin siitä, että koreoissa yhdistyvät arkisuus ja vaikkapa kahvin sekoittaminen ja puupöllien kantaminen, sekä näyttävyys ja showmaisuus.

Paitsi että rakastan tarinoissa erilaisten ihmisten yhteentörmäyksiä, rakastan myös arkisia ja inhimillisiä tarinoita, ja sellaisen Änglagård hahmoineen kertoo. Jokainen lavalla nähtävä henkilö on kokonainen, ymmärrettävä, ärsyttävä, sydämellinen, hauska ja herkkä, ja tosi kauniisti näytelty. Sannah Nedergård on räiskyvä, vahva, haavoittuvainen Fanny, ja tekee roolityön täynnä sydäntä. Hän onnistuu tuomaan hahmoonsa ihan valtavasti sävyjä, ja tulkitsee Fannyn tunteet ja kokemukset vahvasti. On iso mullistus tulla pieneen kylään, omille juurilleen, vailla mitään tietoa siitä, miksei ole koskaan kuullut kaikesta siellä olevasta. Ja sitten vielä koko kylä kääntää kirjaimellisesti selkänsä, ei anna vastauksia vaan työntää pois. Ei ihme, että Fannyllä menee ns. tunteisiin. Nedergårdin näyttelijäntyöllinen ilmaisu on valloittavan helppoa ja uskottavaa, hienovireistä ja tarkkaa, hän kantaa ja kasvattaa rooliaan todella hienosti. Mikko Kauppilan Zac on kiehtova tyyppi, energinen ja hiljainen, itsevarma ja sovitteleva, Kauppilan käsissä valoisasti läsnä ja tilanteista tarkkanäköisesti perillä. Kauppilan roolityössä on teeskentelemätöntä itsetuntemusta, joka pitää Zacin kiinni itsessään myös pikkukylän sipinöiden ja supinoiden keskellä, ja tästä erityisesti pidin. Zacin ei tarvitse todistella mitään, ja jos joku ei hänestä pidä, niin sitten ei pidä. Ei se häneltä ole pois, eikä hänen vastuullaan ole muiden asenteita korjata. Silti Zac on kaikille ystävällinen ja avoin, ja minun sydämenihän tietty suli sitä katsellessa. Kauppila ja Nedergård tuovat Zacin ja Fannyn välille tosi hienosti sellaista yhdessä kuljetun matkan ja tiiviin, käytännössä sisaruussuhteen, mahdollistamaa yhteyttä, jossa toista tajuaa puolesta sanasta ja merkitsevästä katseesta. Marika Westerlingin understudy-veto Rutina oli todella hieno ja monitasoinen, hänen roolityössään on herkästi ja kärkkäästi paljon sävyjä. Rut on ristiriitainen hahmo, jonka tekoja toisaalta ymmärtää ja toisaalta ei sitten yhtään. Mutta Rut on yksi ihminen, joka toimii kuten parhaaksi näkee tai kuten pelot ja epävarmuudet ohjaavat toimimaan. Salaisuuden pitäminen on tapa pitää itsensä turvassa, mutta kun tämä tavoite ottaa kierroksia, lähtee Rutilla homma kyllä käsistä. Westerling näyttelee Rutin kaikki tunteet, pelot, toiveet, päättäväisyyden ja kynsin hampain omasta elämästä kiinni pitämisen vahvalla otteella ja suurella inhimillisyydellä, joka koskettaa, vaikka Rutin tekoset saavatkin suuttumaan. Riko Eklundh ja Nicke Lignell Pettersonin veljeksinä taisivat varastaa yleisön sydämet, ja omanikin saattoi mennä siinä mukana... Tämä kaksikko vastaa suurelta osin tarinan huumoripuolesta, mutta sydämellisen komedian rinnalla kulkevat molempien veljesten kaikki tunteet ja kokemukset. He tekevät veljeskaksikosta lämpimän ja hurmaavan parin, jonka lempeys lämmittää katsomossa saakka.

Tero Harjunniemi tekee Axelina mainiosti latautuneen roolityön, jossa paljon ilmaistaan rivien välistä ja näyttelijäntyöllisesti tarkasti. Etenkin lopussa Rutin ja Axelin puhuessa totuuksia Harjunniemen roolityö vakuuttaa. Hän myös vetäisi sellaisen Farfars händerin, että hetki meni toipuessa. Melkoisia vetoja tarjoilivat myös Jakob Norrgård Leva min drömin ja Josefin Silén Utan Änglagårdin tulkitessaan. Norrgårdilla on muuten jokaisessa häneltä näkemässäni musikaaliroolissa (tämä, Gambämark, Botnia Paradise) tällainen "olen pikkukylästä mutta minulla taitaa olla isompia unelmia"-biisi, ja komeasti ja tulevaisuudentoivoa ja -epävarmuutta säteillen hän tämäntyyliset biisit myös vetää. Norrgårdilla on Mårtenin rooliin mainion huoleton mutta harkittu ja monitasoinen ote, jossa tämän hyväntuulisen nuorukaisen suht helppo elämä kotikylässä ja samalla kaipuu jonnekin aivan muualle ja sen herättämät ristiriidat ovat liikuttavasti tasapainossa. Silén tekee Evastaan turhauttavan mutta tosi inhimillisen hahmon, jonka temperamenttinen luonne ja sanavalmius sekä (ainakin näennäinen) itsevarmuus toimivat hahmossa erinomaisesti. Silénin roolityössä on väkevyyttä ja hieno aito läsnäolo. Mårtenissa ja Evassa on myös molemmissa paljon sellaista, johon voin samaistua, ja jonka voin tunnistaa. Simon Häger kylän pastorina Henninginä tekee herkullisen roolityön, jossa on oivallista komiikkaa, mutta myös sydämellistä lämpöä ja pikkuhiljaa löytyvää itsevarmuutta. Häger on roolissaan aivan ihana! Koko ensemble pelaa yhteen hienolla jaetulla energialla, he luovat uskottavia kuvia kyläläisistä ja kabaree-jengistä, yhteisöistä, joissa jaetaan kaikki ja pidetään yhtä, joissa silti ollaan eri mieltä ja etsitään tapaa jakaa elämä muiden kanssa, ja jotka muotoutuvat ihmistensä mukaisesti juuri tietyiksi porukoiksi. Etenkin pikkukylän ihmisten käytös jaetuissa tilanteissa, kuten kirkossa, on näyttelijöiden lavalle tuomana hyvin aitoa ja luontevaa. Ja se jo mainittu laulu – kyllä sielussa jotain liikahti kun koko joukko samaan aikaan kajautti!

Olipas tämä ihana! Vahva tarina, loistavat näyttelijät, hienosti tavoitettu pienen kylän tunnelma ja se, miten erilaisten ihmisten on välillä aivan todella hankalaa tulla toimeen keskenään. Ja sitten kuitenkin joku yhteys löytyy, joku uskaltaa avata sydämensä, joku tajuaa että eihän meidän tarvitse näin olla, ollaan toisenlaisia, annetaan mahdollisuus. Pidin hahmojen tarinoista kaikkine sävyineen, musiikista väkevine, herkkine, hauskoine ja kylmiä väreitä aiheuttavine melodioineen, siitä tuttuuden tunteesta jonka maaseudulle sijoittuva tarina ihan eri lailla minulle antaa kuin mikään muu, lämpöisestä ja sydämellisestä katseesta kaikkeen tarinassa tapahtuvaan, inhimillisyydestä ja rehellisyydestä, isoista ristiriidoista, suurista salaisuuksista ja tunteista, jotka roihahtavat, puskevat pintaan eivätkä laannu noin vain. Kokonaisuudessaan erinomaisesti tehty musikaali, joka antaa katsojalle paljon, puhuttelee, liikuttaa, naurattaa ja itkettää. Ja pakko se laulamisen laatu nyt kerran vielä on nostaa esille – en malta odottaa että pääsen kuulemaan nämä vedot pian uudelleen! Ostinpa nimittäin samantien uuden lipun parin viikon päähän, kauempaa en malta Änglagårdista poissa pysyä.