Den lilla skräckaffären @ Åbo Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Den lilla skräckaffären-musikaalin 17.9.

Seymour (Samuel Karlsson) asustelee Skid Row'lla, nuhjuisessa ja hämärässä osassa kaupunkia, ja työskentelee herra Mushnikin (Jerry Wahlforss) kukkakaupassa. Siellä on töissä myös Audrey (Saga Sarkola), jota Seymour unohtuu tämän tästä katsomaan... Mutta Audreyllä on jo poikaystävä, hammaslääkäri Orin (Peter Kanerva), joka jättääkin jälkensä siihen mikä on hänen – kirjaimellisesti. Elämä on kituuttamista ja pärjäämistä, kunnes Seymour pistää kaupan näyteikkunaan puolellatoista dollarilla ostamansa kummallisen kasvin. Lihansyöjäpuska on ensin viaton ja pieni, mutta kun Seymour keksii, millaista ravinnetta sille tarjota, ryhtyy Audrey II (ääni Julia Korander, nuketus Kira-Emmi Pohtokari) kasvamaan kohisten. Sehän poikii jos jonkinlaista tarjousta ja haastattelupyyntöä, radiovierailuja ja ehtymättömän asiakasvirran. Mutta menestyksellä on melkoinen hinta. Kuinka kauan sellaista on kukaan valmis maksamaan?

Olen nähnyt Little Shop of Horrorsin ensimmäistä kertaa Lontoossa, Regent's Parkissa kahdeksan vuotta sitten. Tämä Howard Ashmanin kirjoittama ja sanoittama, Alan Menkenin säveltämä teos iski kerralla kovaa, ja musikaalin riemukas, makaaberi, kreisi, suloinen, hämmentävä ja hurmaava maailma hurmasi heti. Tarina tarjoaa mahdollisuuksia sekä täysillä revittelyyn että vakavampien teemojen käsittelyyn, ja ÅST:n versiossa Emilia Nymanin tasapainoinen, tarkka ja sekä komediassa että draamassa erinomaisesti kiinni oleva ohjaus tuo esiin musikaalin parhaat puolet. Esitys rullaa hienolla vaivattomuudella ja on kokonaisuutena hyvin onnistunut, otteessaan pitävä ja tyylilajiaan ja tunnelmaansa loistavasti lukeva. Olin suorastaan hämmästynyt, miten nopeasti aika katsomossa meni, ja miten sujuvasti musikaali tarinaansa kuljettaa. Nymanin ohjauksessa onkin siis todella onnistunut tahti, jossa lavalla ei ole hetkeäkään tyhjäkäyntiä, vaan sekä kohtaukset itsessään että siirtymät kohtauksesta toiseen ovat saumattomia. Komediallisessa rytmissä on iskevyyttä, ja herkemmissä hetkissä sellaista avoimuutta, joka tuo riemukkaan mustan huumorin rinnalle syvyyttä ja antaa teokselle ryhtiä. Jack Johanssonin koreografioissa on mainiota energiaa ja pilkettä silmäkulmassa, tyylilajiin sopivaa leikkisää yli menemistä ja kuitenkin hyvin tarkat ajoitukset ja napakat liikekielelliset ratkaisut. Pidin paljon monesta yksityiskohdasta ja siitä, miten koreografiat ja ei-tanssillinen liike sopivat yhteen ja tukevat toisiaan. Ruotsinnos on Ebbot Lundbergin (laulut) ja Joel Nordströmin (dialogi), ja teksti soljuu sekä puheessa että lauluissa oivallisella rytmityksellä ja flowlla. Kielellisesti en sen tarkemmin pysty ruotsia analysoimaan, mutta hyvin pysyin mukana silloin tällöin tekstitystä tsekkailemalla – ja senkin bongasin, että ruotsiksi ainakin laulettiin ihan muita sanoja kuin mitä suomitekstityksessä luki. Tekstitys on tarjolla suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, joten kielimuuri on helppo ylittää.

Visuaalisesti Den lilla skräckaffären liikkuu 1960-luvun tunnelmissa, ja niin Teemu Loikkaan lavastus-, Marjo Haapasalon puvustus- kuin Sabina Segerströmin maskeeraussuunnittelu ovat ajan-, paikan- ja tunnelmankuvauksellisesti osuvia. Lavastus saa ÅST:n lavan näyttämään yllättävän syvältä, ja kahdessa tasossa liikkumisen mahdollistavat rakenteet lisäävät kaupungin vilinän tuntua. Tärkein tapahtumapaikka, Mushnikin kukkakauppa, on mainioita yksityiskohtia täynnä ja tarjoilee jos jonkinlaisia kimppuja ja kukkasia. Skid Row'n vähän ränsistynyt meininki on tavoitettu onnistuneesti. Puvustuksessa on kaikkea kimalluksesta kurjuuteen, ja vaateparret sopivat hahmoille oivallisesti. Etenkin Audreyn, Orinin ja tarinaa kuljettavan tyttötrion asuista pidin kovasti. Maskeissa ja hiuksissa erityisesti korkeat kampaukset ihastuttivat, ja myös realistiset haavat tekivät vaikutuksen, tässä mittakaavassa en sellaisia olekaan tainnut teatterissa ennen nähdä. Heini Maarasen nukkesuunnittelu herättää Audrey II:n eloon monessa eri kasvuvaiheessa, joista jokainen on edellistä kauhistuttavampi ja samalla ihastuttavampi. Nukkeen on hienosti luotu luonnetta ja ilmeikkyyttä, mikä ei tuollaisen jättimäisen lihansyöjäkasvin kohdalla liene ihan helpoin tehtävä. Vaan onnistuttu on, sillä Tvådrey on varsin ilmaisuvoimainen puska, ja varastaa shown moneen otteeseen. Antti Niitemaan valosuunnittelu sekä revittelee että noudattelee realismin rajoja, ja yhdistelmässä on veikeää fiilistä. Valosuunnitteluun mahtuu riehakkaan komedian keskellä myös tosi kauniita hetkiä, joista mainittakoon erityisesti Nu har du Seymour-biisi.

Olipa ilo kuulla nämä biisit vihdoin uudelleen livenä! Useampaa levytystä olen tässä kahdeksan vuoden aikana ehtinyt kuunnella, mutta eihän mikään livemusiikkia voita. Kapellimestari Tony Sikströmin johtama bändi on oivassa vedossa, ja nautin etenkin Mushnik och Sonin tosi onnistuneesta sovituksesta. Biiseistä iskivät myös etenkin Hem till Skid Row, I vårt paradis, Tandkirurg (tsiisus sentään mikä veto!), Göd mig, Nu har du Seymour, Det lönar sig att va ödmjuk (suosikkibiisini) ja Final (vägra dom blod!). Musiikillisesti Den lilla skräckaffären tarjoilee monenlaista menoa menevistä biiseistä herkkiin balladeihin, ja aika lailla kaikkeen siltä väliltä ja ympäriltä. Bändin erinomainen yhteissoitanta ja tarkkuus sekä irrottelu yhdistettynä ensemblen onnistuneisiin tulkintoihin kappaleista tekevät jokaisesta musanumerosta varsin hienon. Jaakko Savelan äänisuunnittelu tuo taustalle herkullisia (kirjaimellisesti) efektejä rouskuttelusta ja maiskuttelusta mainioihin kauhutunnelmaa luoviin äänellisiin teemoihin. Biiseissä äänisuunnittelu on hyvin onnistunutta, sillä niin yksittäisten laulajien äänet kuin yhteisnumeroiden sanat erottuivat tosi selkeästi. Samoin se, että puhutaan hiljaa, kuului erinomaisesti, mikä ei aina teatterissa ihan toteudu. Nyt ei tarvinnut huutokuiskata, vaan hiljainen puhe kyllä kantautui katsojien korviin saakka.

Samuel Karlsson tekee Seymourin roolin tarkasti hahmoaan ja tämän persoonaa lukien, ja on roolissaan onnistuneesti läsnä. Karlssonin roolityössä on epävarmuutta ja haurautta, joka saa rinnalleen vähitellen kasvavaa itsevarmuutta ja sellaisia unelmia, johon Seymour itsekin uskaltaa uskoa. Samaan aikaan lisääntyvät moraaliset pohdinnat ja katumus asettavat Seymourin harteille vielä yhden tason lisää. Karlsson välittää näyttelijäntyöllään taitavasti kaikki ne ristiriitaiset tunteet, joita Seymour käy läpi, ja tuo hahmoonsa paljon hyviä yksityiskohtia ja piirteitä. Saga Sarkolan Audrey on aito ja valoisa nuori nainen, jonka elämä on kironnut asumaan juuri Skid Row'lla ja juuri tietynlaisessa maailmassa. Sarkola onnistuu tavoittamaan roolityössään samaan aikaan kaksi täysin päinvastaista asiaa, sen miten Audrey on täynnä toivoa ja kuitenkin uskoo, että hänen täytyy alistua siihen, miten asiat nyt sattuvat olemaan. Audreyllä on yksi repliikki, "Jos se tekee mulle näin kun pitää musta, mitä se tekee jos suuttuu?", joka tavoittaa niin paljon enemmän kuin yhden fiktiivisen musikaalihahmon tunnelmat. Kuinka silloin uskaltaa lähteä, jos tietää, mitä voi tapahtua? Kuinka silloin voisi edes toivoa uskaltavansa? Vaikka musikaali on komedia ja pimeä sellainen, on sen vakavia teemoja käsittelevissä hetkissä paljon puhuttelevuutta, ja erityisesti Audreyn hirveän parisuhdekuvion kohdalla tuo puhuttelevuus tuli itselleni teoksesta läpi. En muista, että olisin sitä samalla tavalla jäänyt pohtimaan Lontoon-versiossa, mutta nyt jäin esiin nostamaani repliikkiin tiukasti kiinni. Sarkolan roolityössä on hieno tasapaino siinä, miten näytellä tällaista naishahmoa komediassa ja komediallisesti, mutta hahmoa ja tämän tilannetta kunnioittaen. Karlsson ja Sarkola tuovat Seymourina ja Audreynä lavalle uskottavat, rehelliset ja monitasoiset tulkinnat, ja heidän välisensä yhteys kasvattaa molempia hahmoja hienosti. Etenkin hiljalleen kehittyvän suhteen pienet nyanssit ovat kauniisti lavalle tuotuja. 

Tätä osasin jo etukäteen epäillä, ja kyllähän niin sitten kävi, että meikälle shown varasti täysin Peter Kanervan Orin. Tämä hammaslääketieteen pelätty nero on sadistisessa hirveydessään superherkullinen hahmo, ja Kanerva ottaa roolistaan irti ihan kaiken. Apua! Upea! Orin on kamala ihminen, eikä tätä ole tarkoituskaan yrittää peitellä tai kieltää, vaan päinvastoin alleviivata oikein paksulla kynällä. Ja sen Kanerva tekee. Millaista revittelyä! Jerry Wahlforss Mushnikina on roolissaan täysosuma, ja ottaa lavan haltuun mainiolla sekoituksella epätoivoisen bisnesmiehen charmia ja koomisuutta. Wahlforssilla on erinomainen komediallinen ajoitus, ja se osuu tässä roolissa aina kohdilleen. Audrey II:n karmivan kiehtovan persoonan herättävät eloon ääninäyttelijä Julia Korander ja kasvin liikkeitä hallitseva nukettaja Kira-Emmi Pohtokari. Heidän yhteistyönsä on sujuvaa ja elää yhteisessä rytmissä, eikä Tvådreyn viettelevän vaarallinen viekkaus jää epäselväksi. Minut hurmasi heti alussa kolmikko Chiffon (Amanda Lindgren), Crystal (Johanna Kylberg) ja Ronnette (Mathilda Kruse), joiden valovoimainen energia säteili katsomoon koko esityksen ajan. Ensemblessä nähdään lisäksi Pontus Simm, Ingemar Raukola, Heidi Kiviharju ja Vera Lillqvist.

Olipas tämä erinomainen ilta! Kauhis-tykästymiseni kahdeksan vuotta sitten osoittautui erittäin paikkansapitäväksi, ja Åbo Svenska Teaterin versio tarjoili niin onnistuneesti rytmitetyn esityksen, että aika katsomossa meni hujauksessa. Lavalla nähdään taitavasti yhteen pelaava ensemble, hienoja, hirvittäviä, herkkiä ja hillittömiä roolitöitä, mainiota visuaalisuutta ja monta musiikkinumeroa, jotka kertakatsomisella taisivat jäädä muistiini ikuisesti (kyllä, puhun Tandkirurgista). Musikaalin tyylilaji on tunnistettu ja siihen heittäydytään riemukkaasti ja riehakkaasti kaikilla osa-alueilla, joka tarjoaa tälle kreisille ja mustalle komedialle oivan tilaisuuden puhjeta kukkaan. Tämän soisi tulla katsotuksi ihan kielirajojen yli, sillä Kauhista ei viimeiseen reiluun kymmeneen vuoteen ole ainakaan ammattinäyttämöillä nähty. Vaan nyt nähdään, ja mikäli itsensä tämän musikaalin faniksi tuntee, niin uskonpa että ÅST:n katsomossa saa juuri sitä mitä tilaa. Ja jos ei juttu ole etukäteen tuttu, niin tämä teos tarjoaa oivan mahdollisuuden avartaa omaa musikaalikäsitystään – nyt ei todellakaan liikuta ihan siellä perinteisimmissä musikaalitunnelmissa!