SANKARIAINESTA @ Keltainen Teatteri

 mainos/alennushintainen kutsuvieraslippu saatu Keltaiselta Teatterilta

kuvat © Jani Enqvist

Näin Sankariainesta 22.8.

Vehmerjoen kylään muuttaa perhe: äiti Tuulikki (Siru Karjalainen), isosisko Manni (Aino Kuronen), koira Tex (Ville Saastamoinen) ja pikkuveli Juksi (Heikki Hoppania), joka toimii myös tarinan kertojana. Pikkuiseen mökkeröön asettuu nelikko asumaan, ja ryhtyy rakentamaan itselleen elämää uudessa paikassa. Tutuiksi tulevat niin pormestari (Oona Hynynen) kuin pian koittavissa vaaleissa tämän vastaehdokkaana oleva kirjastonhoitaja Stenius (Eppu Meriö), Tuulikkiin silmänsä iskevä sheriffi (Elias Kaukkila) sekä saluunassa omppumehua tarjoileva baarimikko (Aapo Strömmer). Juksi tutustuu uuteen ystävään Peltirumpuun (Peetu Savolainen), joka vie kaikenlaisiin vauhdikkaisiin seikkailuihin, kuten korttia pelaamaan kolmikon Ranko (Mikko Wilmi), Mölli (Aapo Loimalahti) ja Poppi (Minea Mantsinen) kanssa. Mutta kuinka käy elämän Vehmerjoella, kun pormestari pistää uuden vaihteen silmään? Lähteekö kylä nousuun vai onko syytä ryhtyä kapinaan? Kenestä löytyy sankariainesta?

Keltainen Teatteri vakuutti minut täysin viime vuonna ensimmäisellä produktiollaan Kärpästen herralla, ja nyt on pistetty vielä uusi vaihde silmään, kun porukka on tehnyt esityksen alusta saakka itse. Käsikirjoitus on Peetu Savolaisen ja Tino Karttusen käsialaa, ohjauksesta vastaa niin ikään Karttunen, ja musiikki on työryhmän yhdessä tekemää. Sankariainesta on länkkärisarjisten tyyliin tehty musikaali rohkeudesta, perheestä, leikistä ja seikkailusta. Hetken kesti päästä tähän vauhdikkaaseen ja mielikuvitukselliseen tyylilajiin mukaan, vaan kyllä Sankariainesta lopulta vei hyvinkin täysin mennessään. Tässä on mahtavaa energiaa, omannäköistä tekemistä, ihania hahmoja, erinomaisia esiintyjiä ja valtavasti paloa ja näkemystä juttuun. Tarkkoja havaintoja ja teräviä viittauksia myös, ja valloittavalla tavalla luotu hirmu lämmin ja lempeä, valoisa tunnelma. Ja tietty jännitystä, cowboy-meininkiä ja länkkärityyliin monenlaista kivaa yksityiskohtaa ja teemaa. Arokierijöitä hei! Ja kaikenmoisia muita hurmaavia ja huvittavia aavikon asukkaita. Visuaalisesti Sankariainesta on valloittava ja todella sisällä maailmassaan. Puvustus ja lavastus ovat Oona Hynysen suunnittelemat, valosuunnittelusta vastaa Riina Mäkinen. Molempien työ tuo lavalle oivalluksia ja oivallisia hetkiä, ja visuaalisesta suunnittelusta voi tunnistaa myös sankarileikkien ja mielikuvitusseikkailujen tunnelmaa. Puvustuksessa etenkin jokaiselle hahmolle mainiosti sopivat lookit sekä stetsonit ihastuttivat, lavastuksessa pidin siitä, miten se luo selkeät raamit ja tapahtumapaikat, ja heijastelee länkkärisarjisten fiiliksiä tosi onnistuneesti. Valosuunnittelussa riemastutti Uno-korttien lätkimiskaksintaistelun taustalla väriä vaihtavat valot, ja liikutti ennen väliaikaa ja esityksen lopussa vähitellen himmenevä valo ja laskeutuva hämärä.

Kokonaisuudessa on jonkin verran hajanaisuutta ja energiassa epätasaisuutta, mutta se ei kuitenkaan tee esityksestä tai tarinasta vaikeaa seurata, varsinkin jos uskaltaa luottaa siihen, että esityksen edetessä jokainen juonikuvio kyllä löytää paikkansa. Savolaisen ja Karttusen teksti ja Karttusen ohjaus ovat nokkelia ja onnistuvat etenkin siinä, miten tarinan teemoja ja aiheita sekä hahmojen kehityskaaria käsitellään. Sankariainesta on samaan aikaan hyvinkin täynnä vauhtia ja veikeyttä sekä sitten yllättävänkin liikuttavia ja puhutteleviakin hetkiä. Erityisesti Juksin kehyskertomus sekä riita Peltirummun kanssa näistä jäivät mieleen, samoin monet merkitsevät katseet Tuulikin ja sheriffin välillä... Pidin tosi paljon juuri tarinan hahmoista sekä siitä, millaisia persoonia he ovat ja miten heidän välisensä suhteet ja dynamiikat on kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Mainostekstissä Sankariainesta luokitellaan "maailman ehdottomasti parhaaksi lännenmusikaaliksi", mutta musikaaliksi tässä on lauluja kyllä aika vähän – musiikkia sitten sitäkin enemmän. Ja miten hienosti musa onkaan tarinassa mukana, etenkin tunnelmien, jännitteiden ja hahmojen tunteiden luomisessa. Mennään laidasta laitaan ja tyylistä toiseen mainiolla skaalalla, veikeästä herkkään ja menevästä liikuttavaan. Miinuksen saa minulta, kun biisien nimiä ei ole listattu käsiohjelmassa, joten pieni miinus siis tästä. Mieleen jäivät etenkin sheriffin sisääntulo, Juksin soolobiisi koreografioineen, sekä vallankumouksellisten laulu suljetussa kirjastossa. Samoin olin innoissani livemusiikin käytöstä kun painotetaan tunnelmaa, tyylilajia, tapahtumia ja mitä milloinkin. Musiikkidramaturgialle siis erityiskehut, musa on tässä aivan kantavia voimia muiden osa-alueiden ohella.

Vauhtia ja energiaa on lavalla paljon, välillä turhankin innokkaasti joka esityskauden tokalle esitykselle toki suodaan. Replikoinnissa tiivis tahti tosin hieman epäselvensi sanoja, samoin musiikin alle paristi hukkui puhe tai laulu. Pidin silti siitä, että lavalla on vauhtia, ja sitten saatetaan myös puhua aivan hiljaa, se jotenkin iski erityisen kovasti. Tässä on ihania avoimia hetkiä herkkien tunteiden äärellä, kaiken suuren seikkailun ja vallankumoushenkisyyden ohella. Ja miten kauniisti nämä näytellään! Läsnäolevasti, hetkessä eläen, monta sävyä tavoittaen. Ihanaa! Juksin roolissa Heikki Hoppania on valloittava, hänen ilmeikkäässä näyttelijäntyössään on paljon tasoja ja avoimuutta, joka tuo Juksin hahmoon eri sävyjä tosi vaivattomasti. Hoppanian lavaenergia sopii roolihahmolle erinomaisesti, ja hän on taitava lukemaan tunnelmaa ja tulkitsemaan sitä. Siru Karjalainen tekee Tuulikkina vahvan roolin, jossa on lempeyttä ja lämpöä sekä oikeudenmukaisuuden paloa ja asennetta. Hän on myös loistava laulaja. Aino Kurosen Manni on rohkea tyyppi ja varma itsestään, ja Kuronen näyttelee tämän roolin mainiolla kulmalla. Pidin etenkin niistä kohtauksista, joissa Manni on ns. niskan päällä, puhui hän sitten baarimikolle, kovanaamakoplalle tai veljelleen. Ville Saastamoinen on Tex-koirana hurmaava, vaikka hänellä ei ole minkäänlaista koirapukua tai muuta koiraksi osoittavaa juttua lavalla, on Saastamoisen roolityössä hyvin tunnistettavaa koiramaisuutta (en tiedä miten selittäisin tämän, mutta niin se on). Jos osaisivat ihmisen parhaat kaverit puhua, niin ihan varmasti puhuisivat juuri näin!

Peetu Savolainen tekee Peltirumpuna monitasoisen roolin, tästä tyypistä ei ihan ota selvää, sen verran on mielikuvituksellisia juttuja ja seikkailuja. Sitli peltirummusta huomaa hyvän sydämen ja sen, että hänen ystävyytensä on arvokasta. Savolainen on roolissaan sisällä hyvällä energialla ja lukee hahmoaan mainiosti. Elias Kaukkila on sheriffin roolissa samaan aikaan sankari ja ihminen, ihailtu ja ihan tavallinen. Kaukkila tasapainottelee näppärästi lähes legendan maineen saaneen ja tunteissaan kompastelevan miehen eri sävyissä, ja tekee kokonaisen, onnistuneen roolityön. Oona Hynysen pormestari on omissa tavoitteissaan ja ideoissaan varma ja suorastaan muiden äänet jyräävä johtaja, jolla karismaa ja käskyvaltaa riittää. Eppu Meriön sujuvasti näyttelemä, taiteen ja kansansivistyksen puolesta puhuva Stenius on pormestarille oiva vastinpari, ja hahmona muutenkin oikein mainio. Aaro Strömmer tekee sarjissankari Toothpick Tennesseenä sopivasti salaperäisen roolin, ja baarimikkona hänellä on hahmoonsa erinomainen ote myös. Kovanaamakolmikko Rankoa, Mölliä ja Poppia näyttelevät Mikko Wilmi, Aapo Loimalahti ja Minea Mantsinen tekevät herkulliset roolityöt, he tavoittavat juuri sellaisen sarjisten pikkupahisten tyylin ja ottavat hahmoistaan kaiken irti etenkin näiden käskytysbiisissä. Lina Juuselan lehtimyyjähahmo näkee mahdollisuuksia kahinoidenkin keskellä, ja toimittaa reippaasti hypellen kaikki uutiset iloisista epätoivottuihin. Koko porukka pelaa lavalla yhteen hienolla energialla, ja ne jo mainitut hahmojen väliset suhteet ja dynamiikat ovat todella hienosti näyteltyjä. Näyttelijäntyössä on avoimuutta ja lämpöä, joka koskettaa, ja porukka osaa olla upeasti läsnä lavalla yhdessä toisensa kanssa.

Sankariainesta osui ja upposi etenkin esiintyjien upean energian, läsnäolon ja palon, mainioiden hahmojen sekä tyylilajiinsa heittäytymisen kautta. Kokonaisuudessa on selkeyttämisen ja pienen tarkemman rytmittämisen varaa, mutta toisaalta tämä täysillä tehty ja täysin omassa maailmassaan elävä musikaali tuntuu olevan itsestään hyvin varma, ja se myös näkyy. Tyylilajillaan ja sen vaikutteilla leikittelevä esitys tunnistaa kaiken mistä ammentaa, ja jos itselleni olisi länkkärisarjisten tai -leffojen maailma tutumpi, olisin saanut tästä valtavasti enemmän vielä irti. Onpa herkullisia, riemukkaita oivalluksia! Keltainen Teatteri jatkaa vakuuttavaa tekemistä, ja tämä raikas ja riemukas esitys piristi ja lämmitti, liikuttikin. Sydämellinen, seikkailullinen ja siisti juttu!