Lopetus @ Kansallisteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Kansallisteatterilta

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Lopetus-näytelmän 29.9.

Kirjailija B on tehnyt itsemurhan, ja hänen ystävänsä/kustannustoimittajansa Keserű (Janne Reinikainen) uskoo, että tämä on kirjoittanut romaanin, joka selittäisi kaiken. B:n jäämistöstä romaania ei kuitenkaan löydy, mutta löytyy näytelmä nimeltään Lopetus. Suljettavassa valtion kirjankustantamossa työskentelevä Keserű, Sára (Annika Poijärvi), Kürti (Heikki Pitkänen) ja Obláth (Antti Pääkkönen) ovat kaikki tunteneet B:n, ja osan suhde tähän on ollut läheisempikin. Silti se on juuri Keserű, jolle asioiden selvittämisestä tulee lähes pakkomielle. Hän yrittää tulkita Lopetus-näytelmää, joka tuntuu ennustavan B:n kuoleman jälkeiset ajat tarkalleen, hän yrittää saada käsiinsä kadonneen romaanin, hän sotkee soppaan myös B:n entisen vaimon Juditin (Marketta Tikkanen). Mutta romaania ei löydy, eikä vastauksia.

"Kaikki on ristikkäin ja päällekkäin", kuuluu yksi Kansallisteatterin Lopetus-näytelmän repliikki, ja se kuvaa tätä esitystä erinomaisesti. Miten monta tasoa mahtuu yhteen näytelmään! On metateatterillinen taso, keskustelua näytelmän pohjalla olevan romaanin dramatisoimisesta, yhteyksien vetämistä historian ja nykypäivän välillä, sitten on Keserű, päähenkilö, kertojahahmo, monella tasolla läsnä, on se tarina joka kertoo miten Keserű selvittää kuolleen kirjailijan B jäämistöä ja etsii kadonnutta romaania, on B:n Lopetus-näytelmä, se mitä siinä näytelmässä tapahtuu, näennäinen todellisuus, vaihtuvat vuosikymmenet ja näkökulmat. Ydintä etsitään, ehkä, totuutta, identiteettiä, oikeaa kulmaa, myyttisen tuhon rehellisyyttä ja historiasta kertomisen mahdollisuutta. Miten puhua ja näyttää ja tehdä, miksi nyt, me, täällä, tällä tavalla? Hurjasti teemoja ja sävyjä, kysymyksiä, pohdintaa, haastetta. Ei mitään selkeää vastausta, kenellekään kai. Lopetus on näyttämöllinen kuvaelma, palapeli, pohdinta ja prosessikin, se selvittää ja siinä selvitetään isoja kysymyksiä, nostetaan esiin isoja aiheita, ja yritetään löytää vastauksia paljoon sellaiseen mihin yhtä vastausta ei edes taida olla. Katsoja ei pääse helpolla, tämä katsoja ainakaan, mutta jotenkin minä tähän uppouduin vaikka kokonaisuus ei tainnut täysin avautua. Se hämmensi ja veti puoleensa, puski kauemmas ja houkutteli taas etsimään omaa kulmaa lähestyä lavalla tapahtuvaa. Koko ajan sai olla hereillä ja tarkkana, jotta tasoissa ja sävyissä pysyi mukana, siksi varmaan tuntui että aika meni tosi nopeasti. En tiedä mitä mieltä olen, en ehkä edes sitä, pidinkö vai enkö vai onko tämä sellainen näytelmä, josta yksinkertaisesti pidetään tai ei pidetä. Katsomisen arvoinen ainakin ehdottomasti.

Nobel-palkitun unkarilaiskirjailijan Imre Kertészin romaaniin (2003, suomeksi 2006) perustuvan näytelmän on Kansiksen Pienelle näyttämölle dramatisoinut Katariina Numminen ja ohjannut Milja Sarkola. Nummisen lähestymiskulma romaaniin ja näytelmään tulee lavalla harvinaisesti esille, sillä Keserűn ja kumppaneiden tarinan lisäksi osaksi esitystä on dramatisoitu dramaturgi Katariinan (Heikki Pitkänen) keskusteluja muun muassa näyttelijä-näytelmäkirjailija Noora Dadun (Otto Rokka) ja toimittaja Ruben Stillerin (Antti Pääkkönen) kanssa. Näissä lienee jonkin verran käytetty näytelmänkirjoittamiskynää, mutta uskoisin keskustelujen pohjautuvan enemmän tai vähemmän ihan oikeasti käytyihin juttutuokioihin. Tämänkaltaista metateatterillista tasoa en varmasti ole koskaan missään nähnyt, ja kunhan pääsin siitä perille, näin näille kohtauksille paikan olennaisena osana kokonaisuutta. Niissä kuuluvat esityksen taustalla oleva pohdinta ja sellaisetkin ajatukset, äänet ja näkökulmat, joita lavalle ei ehkä muuten olisi päätynyt. Teatterin tekemisen prosessin ottaminen osaksi valmista esitystä on myös hyvin kiinnostava keskustellessaan sekä romaanidramatisoinnin että itse dramaturgisten valintojen kanssa. Kertészin romaani ei ole minulle tuttu, joten sen sovittamista näyttämölle en sen enempää pysty analysoimaan, mutta hyvin yksityiskohtainen, hienovarainen ja tekstipainotteinen on tämä sovitus, ja monitasoinen. Sekavaksi kokonaisuus ei mene, vaikka vaatiikin tarkkaavaisuutta ja välillä jää (minulle) avoimeksi. Milja Sarkolan ohjauksessa on kiehtova, jotenkin hermostuttava tunnelma, kuivan huumorin herkullista käsittelyä ja onnistunut ote esityksen moniin tasoihin. Näyttelijäntyö ja näyttelijöiden läsnäolo lavalla on todella vaikuttavaa, tässä on näyttämötyöskentelyllisesti paljon hienoja hetkiä ja isoja asioita, joita näyttelijät taitavasti ilmaisevat. Sarkola on ohjannut vahvan kokonaisuuden, joka luottaa näyttelijöiden energiaan ja karismaan, sellaiseen läsnäoloon, joka ei tarvitse taakseen mitään ylimääräistä. Vaikka puhetta on paljon ja tapahtumat kiertyvät auki ja esiin melko hitaasti ja ainakin vähän salaperäisesti, näyttelijöiden työ pitää fokuksen ja kiinnostuksen koko ajan lavalla.

Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen pukusuunnittelu ovat ruskeansävyisiä eivätkä tarjoile minkäänlaista pirskahtelevuutta, joka 1980- ja 90-lukujen unkarilaiseen maisemaan varmasti sopiikin. Tämän näytelmän tunnelmaan ainakin, sillä maanläheiset värit näyttämökuvissa luovat jollain tavalla samanlaista odottavaa painostavuutta mitä tarinakin henkii. Jotenkin on paikalleen pysähtynyt ja tähän nyt tyytynyt olo, synkeää ruskeaa mitäänsanomattomuutta, mutta se kuitenkin herättää tunnetta siitä, että kohta jotain tapahtuu. Pidin siitä, että näyttämökuvassa näkyy se, että tässä on nyt teatterin lavalle rakennettu tämä esitys, näkyy lamppuja, varoitusteippejä tolpissa, merkintöjä lavasteseinissä ja niin edelleen. Myös rosoisuus ja monimateriaaliset ratkaisut lavastuksessa ovat toimivia, ja puvustuksen ajankuvaan sopivuudesta tykkäsin kovasti. Puvustus ja lavastus ovat molemmat ruskeansävyisyydestään huolimatta yksityiskohtia täynnä, ja etenkin vaatteissa on paljon kivoja kuvioita ja printtejä. Monet pöksyt ovat varsin mainioita! Jari Kettusen tekemä naamiointisuunnittelu on arkista ja tarinaan sopivaa, ja siinä näkyy myös yhteiskuntaluokan tai ainakin hahmojen elämäntilanteen välinen ero, kun Juditin ja Adamin (Otto Rokka) punatut huulet ja sliipatut hiukset ovat kustantamon työntekijöihin verrattuna kuin toisesta maailmasta. Heikki Paasosen valosuunnittelu seuraa tarkasti esityksen eri tasoja ja auttaa katsomossakin hahmottamaan, missä mennään ja mihin keskittyä. Valojen sävyissä on esityksen tunnelmaan ja tyyliin todella sopivia valintoja, joihin kiinnitin monesti huomioita. Musiikista ja äänisuunnittelusta vastaava Aleksi Saura on loihtinut oivallisen äänimaailman, jossa etenkin musiikin jokin pieni vieraannuttavuus toimii osana kokonaisuutta erinomaisesti. Äänisuunnittelu tuo tunnelmaan syvyyttä ja sävyjä, ja saman tekee musa.

Kuusi näyttelijää tekee lavalla erinomaista työtä, ja tämän näytelmän näyttelijäntyöllinen energia on todella vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Lopetuksessa on pitkiä dialogeja, puhetta monenlaisissa yhteyksissä, tunnelmissa ja sävyissä, ja tekstiä sen verran paljon, että välillä hämmentää miten nämä tämän kaiken oikein muistavat. Etenkin Janne Reinikainen Keserűn roolissa tulkitsee monesti hyvin runsaita monologeja, joita hän käsittelee hyvin taitavasti. Reinikaisen näyttelijäntyö on varmaa ja monitasoista, hän on taitavasti perillä esityksen tasojen vaihtelusta ja siitä, mitä se juuri hänen näyttelemälleen hahmolle ja tämän ilmaisulle tarkoittaa. Hän tavoittaa raastavasti Keserűn pakkomielteiseksi yltyvän ja keinoja kaihtamattoman tarpeen saada kadonnut romaani käsiinsä. Reinikaisen ote tekstin kuivahkoon huumoriin on myös hurmaava. Annika Poijärvi on Sáran roolissa herkästi läsnä ja näyttelee kauniisti tämän tunteet. Lyhyesti lavalla piipahtava kahvilan työntekijä on timanttinen tonnin setelinä tarjoillessaan, ja kahta eri dramaturgia näytellessään Poijärvi tuo lavalle pohdiskelevaa ja ajatuksia jäsentelevää energiaa. Heikki Pitkäsen näyttelijäntyöstä pidin tosi paljon, hänen kiivas Kürtinsa iski minuun heti ekasta kohtauksesta, ja myös dramaturgi Katariinaa näytellessään Pitkänen tekee oivaa työtä. Hänen roolitöissään on mainiosti nyansseja, ja läsnäolo lavalla on vaivatonta. Antti Pääkkönen tekee jokaisessa roolissaan hyvää työtä ja tavoittaa hahmojensa erilaiset persoonat. Etenkin Ruben Stillerinä hän jäi mieleen, samoin kustantamon johtajan roolista pidin. Marketta Tikkanen tekee Juditina hienon roolin, jossa on paljon yksityiskohtia ja näyttelijäntyöllisesti onnistunut tasapaino. Judit on kiinnostava hahmo, ja muuttaa yhä kiinnostavammaksi mitä enemmän hänestä paljastuu. Tikkanen ilmaisee hahmonsa tunteita ja ajatuksia tarkasti, ja varsinkin toisen puoliskon pidemmässä perinteisessä näytelmäkohtauksessa hänen roolityönsä on väkevää. Otto Rokka tuo Adamin roolissa hienosti esiin miehen käymän prosessin, kun hän oppii Juditista koko ajan lisää. Rokan näyttelijäntyön nyanssit ovat hienovaraisia ja ilmaisu uskottavaa, ja pidin siitä, miten hänen ja Tikkasen yhteistyö kohtauksessa rakentuu. Lopussa näytelmään tulee vielä yksi taso tai tyyli lisää, kun Rokan ja Tikkasen roolihahmot puhkeavat laulamaan, ja molemmat tulkitsevatkin kappaleen vahvasti.

Pidin näyttämötyöskentelyn sävyistä, visuaalisesta ilmeestä, musiikista joka jotenkin irrotti ja irtaannutti, ei antanut upota liikaa, lopun tavanomaisemmasta näytelmäkohtauksesta (no tämä ei ole ihme, se oli suoraviivaista ja siten "helppoa" katsottavaa), eri tasoilla liikkumisen sujuvuudesta ja siitä, että esitys seisoo omassa maailmassaan varmasti ja vakaasti. Kiinnostava esitys, joka puhutteli, hämmensi ja jätti paljon ajatuksia. Tämä ei ole teatteria jota käyn usein katsomassa, koska olen yleensä mukavuudenhaluinen katsoja ja haluan istua katsomossa ilman, että joudun koko ajan hämmentymään, ihmettelemään ja tulkitsemaan, vaikka pidänkin siitä, että esitys vähän kuitenkin haastaa. Lopetuksen useat tasot, sen varsinaisen tarinan lisäksi koko ajan läsnä olevat holokausti, kansanmurha, ne jotka eivät selviytyneet ja ne joita painaa selviytyneiden syyllisyys, nykyajan taso ja sen todellisuus tai näennäinen sellainen, historian ja tämän hetken yhteydet, pitkät monologi- ja dialogipätkät, erilaiset teatterin tekemisen tyylit, jo esityksen tunnelma jossa on kiihkeää, painavaa pakkoa saada vastauksia ja ymmärtää, nämä kaikki yhdessä ja moni muu yksityiskohta tekevät Lopetuksesta ajoittain raskaan seurata. En usko itse saaneeni ihan kaikista teemoista kiinni, tai ymmärtäneeni kaikkia viittauksia tai valintoja, mutta se ei silti tehnyt katsomiskokemuksesta lainkaan huonoa. Kuten jo sanottu, lähes kolmetuntinen esitys meni yllättävänkin nopeasti, ja piti hyvin otteessaan. Erityisesti se, että tämä ottaa toisella puoliskolla ihan uusia kierroksia ja siirtyy filosofoinnista enemmän toimintaan, sai katsomossa väliajan jälkeen oikein asettelemaan omaa katsomisfiilistään uuteen asentoon. Vielä löytyy uusia tasoja, vaikka niin moni ehtii ensimmäisellä puoliskolla lavalle tulla. Sekin on jo sanottu, etten osaa päättää, pidinkö tästä vai en, mutta näin parin päivän pohdinnan jälkeen kallistun siihen, että kyllähän minä tästä pidin. Vaikka Lopetus haastaa ja hämmentää, se myös antaa katsojalle paljon, ja aina minä nautin siitä, että aivot hyrräävät esityksen jälkeen. Ja tämän jälkeen ovat kyllä todella hyrränneet, sillä näytelmän isoa sisältömäärää ei mitenkään pelkästään katsomossa istuessaan ehdi käsitellä. Kiinnostava esitys, tosiaan, ja erityisesti näyttelijäntyöllisesti todella hienoa katsottavaa.