Spring Awakening @ Korsholms Teater

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Korsholms Teater!

kuvat © Benjamin Nordberg

Näin Spring Awakeningin 13.7.

Wendla Bergmanin (Petra Rauhala) äiti kertoo tyttärelleen, että raskaaksi tullaan, kun nainen rakastaa puolisoaan oikein tosi kovasti. Melchior Gabor (Kalle Halmén) tietää kyllä miten ihmisten väliset suhteet toimivat, tai ainakin kuvittelee tietävänsä, ja valistaa aiheesta myös ystäväänsä Moritz Stiefeliä (Thomas Lindell). Moritzilla tosin riittäisi stressattavaa ihan vaan koulussa, ei sen lisäksi vielä intiimin kanssakäymisen arvoituksia miettiessä. Kaupungin nuoret haaveilevat kuka mistäkin, puheissa ovat tytöt ja pojat ja fantasiat, vanhemmat, koulun ankarat opettajat, kirkon kaikkialle ulottuva katse, kaikki mitä nuori mieli miettii ja mitä kavereille sanotaan ja esitetään, vaikka vähän nolottaisikin. 1890-luvun Saksaan sijoittuva Spring Awakening kuvaa elämänjanoisia, rohkeita, uteliaita, tietään ja tietoa etsiviä nuoria ihmisiä, jotka elävät aikuisten, uskonnon ja koulun säännöillä vailla ymmärrystä tai keinoja saada kokonaiskuvaa siitä, miten maailma toimii ja miten he aikuisuuden kynnyksellä siihen asettuvat. Kun omin päin kokeillaan, opitaan, etsitään ja tutkitaan, kaikki menee joskus aika hyvin. Mutta sitten jos ei mene, jos sattuu ja hämmentyy ja eksyy, seuraukset voivat olla traagisia.

Spring Awakening perustuu saksalaisen Frank Wedekindin vuonna 1891 ilmestyneeseen Kevään herääminen-näytelmään, ja näytelmän alaotsikko, "lasten tragedia", osuu kyllä tähän musikaaliversioonkin. Teemoja ovat muun muassa nuorten heräävä seksuaalisuus, tukahduttava, lapset ja nuoret hiljaa ja ruodussa pitävä uskonnollinen yhteiskunta, muutos, identiteettikysymykset ja itsensä löytäminen. Musikaali koskettaa isoja aiheita, kuten tiedon ja sen saamisen merkitystä, itsemurhaa, paineita jotka maailma nuorille asettaa, ja puhumattomuuden kulttuurin vaikutuksia sekä yksilöihin että yhteiskuntaan. Siinä missä musikaalin (ja varsinkin aikanaan näytelmän) avoin ja suora tapa puhua teemoistaan ei ehkä enää synnytä sen suurempaa kohua, puhuttelee yli sadan vuoden taakse sijoittuva tarina ehdottomasti myös nykykatsojia ja osuu ajankohtaisiinkin aiheisiin. Korsholms Teater juhlistaa 50-vuotista taivaltaan suomenruotsalaisella kantaesityksellä tästä Steven Saterin kirjoittamasta ja sanoittamasta, Duncan Sheikin säveltämästä musikaalista. Ruotsinnoksen ovat tehneet Fredrik Fischer ja Linnea Sjunneson. Komeasti 50v-juhlavuotta vietetäänkin, sillä Spring Awakening on kesäteatterin näyttämöllä väkevä, herkkä, kiivas, kaunis ja kauhea. Hienovireisesti ja samalla räjähtävästi ohjattu esitys pureutuu teemoihinsa suoraan, antaa ajateltavaa ja ennen kaikkea on kiinni nuoruudessa, sen kysymyksissä ja kokemuksissa. Ohjaaja Isa Lindgren-Backman antaa tilaa niin tarinan synkille sävyille kuin myös nuorten hahmojen ystävyydelle, huumorille, rakkaudelle, kaipuulle ja ilolle. Tummissakin sävyissä on aavistus toivoa, eikä musikaali ole pelkästään traaginen, vaikka pohjavire onkin surumielinen. Kun synkkien aiheiden rinnalla kulkee nuoruuden energia, uhma ja into, myös traagisuus näyttäytyy monitasoisemmin ja menee syvemmälle. Etukäteen odotinkin aika rankkaa menoa, ja yllätyin siitä, miten paljon huumoria ja iloa musikaalissa myös on, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla. Tämä oli tarinaltaan ja biiseiltään minulle tuttu teos, mutta en ole Spring Awakeningia ennen nähnyt, joten en ihan tiennyt miten tarina kerrotaan. Tässä Lindgren-Backmanin ohjauksessa nuorten tarinat kerrotaan tarkasti hahmojen tunteita ja kokemuksia katsoen, teini-ikäisten itsevarmuuksia ja hämmennyksiä ymmärtäen, ja isot teemat käsinkosketeltavasti ja vilpittömästi lavalle tuoden. Pidin erityisesti yksityiskohtaisesta lähestymistavasta paitsi isompiin ja tärkeimpiin kohtauksiin, myös taustalla tapahtuviin juttuihin. Ohjauksen fokus on kirkas, mutta tarinaa ei rajoiteta tai kahlita vaan se valtaa lavan riehakkaan rock-scoren säestyksellä täynnä nuoruuden myllerrystä.

Dora Seitovirran koreografia levittäytyy koko näyttämön mitalle ja katsomoonkin, ja jatkaa ohjauksen energistä ja vimmaista nuoruuskuvausta. Myös herkkyyttä on, kuten ohjauksessa, ja koreografia onkin hienosti linjassa kaikkien muiden osa-alueiden kanssa siinä, miten tarinaa kerrotaan. Seitovirta on luonut liikekieltä, joka tutkiskelee, korostaa, vahvistaa ja heijastaa hahmojen kokemia tunteita ja asioita, ja on saumaton osa kokonaisuutta. Koreoissa on kivaa voimaa ja jämäkkyyttä, tietynlaista horjumattomuutta, joka juurruttaa niin päähenkilöt kuin koko hahmojoukon tiukasti kiinni tarinaansa. Erityisesti herkempien biisien koreografioissa on myös hienoja nyansseja, jotka sopivat kohtauksiin tosi hyvin. Suosikkikoreoni on ehkä Totally Fucked-biisissä, erinomainen meno! Lina Johansson on onnistuneesti lauluvalmentanut parinkymmenen hengen ensemblen väkeväksi ja lauluvoimaiseksi joukoksi, joka vyöryttää biisien mukana lavalle aimo annoksen nuoruuden uhmaa ja uskallusta. Koko ensemblen yhteiset biisit kuulostavat erityisen hyviltä, niissä on voimaa ja vimmaa, vaan hienoja vetoja kuullaan myös sooloina ja duettoina sekä pienemmällä porukalla. Käsiohjelmalle vähän miinusta siitä, ettei siitä löydy biisilistaa, mutta mennään englanninkielisillä nimillä tässä. Minulla ei etukäteen ollut mitään suosikkibiisejä, vaikka luukutin ahkerasti origical cast recordingia jotta pysyn toisella kotimaisella tarinasta perillä. Ja pysyinkin, eli kannatti! Tässä produktiossa iskivät etenkin Mama Who Bore Me repriiseineen, The World of Your Body ja sen repriisi, And Then There Were None, Left Behind, Totally Fucked, Whispering ja The Song of Purple Summer. Richard Mittsin johtama bändi soittaa hyvällä meiningillä ja mainiolla energialla, biisit kuulostavat tosi hyviltä ja niissä saavat laulajien lisäksi kyllä tykitellä menemään myös soittajat.

Skenografian on suunnitellut Ludwig Sandbacka, joka on lavastuksessaan asettanut tarinan raamit onnistuneesti osaksi kesäteatterin luonnonmaisemia. Hieno paikka muuten, vanhan talon pihapiiri metsän keskellä ja joen varressa, tosi kaunista. Lavastuksen vinot laudat, vähäeleisyys ja maanläheiset sävyt taipuvat sujuvasti kouluksi, kodeiksi ja muiksi tapahtumapaikoiksi, ja vaihdot ovat näppäriä. Varsinkin lakanoiden ja juuttikankaan käyttö muuttamaan tapahtumapaikkoja, peittämään ja paljastamaan on tarinan kannalta toimivaa. Hieno etenkin se hetki, kun Moritz menee lakanoiden taakse ja kun ne putoavat, siinä onkin Melchior. Moni lavastuselementti taipuu yllättävänkin useaa asiaa esittämään, ja ratkaisut ovat käytännöllisiä ja sopivat kohtauksiin. Puvustus- ja maskeeraussuunnittelu ovat Marina Karppisen käsialaa. Puvustus on tosi onnistunut ja osuu ajankuvaan, ottaen kuitenkin vähän moderneja vaikutteita myös. Värimaailma on hillitty, asut sopivat hahmoille oivasti ja monen hahmon kohdalla vaatteet heijastavat myös enemmän tai vähemmän myös kantajansa persoonaa tai asemaa tarinassa. Maskeeraus- ja hiusjutuista ihan ekana erityispisteet kaikille leteille, upeita! Tykkäsin myös kovasti siitä, miten Wendlan hiustyyli esityksen aikana muuttuu ja miten tämä ratkaisu keskustelee tarinan ja sen tapahtumien kanssa. Kuten puvustus, myös maskeeraus- ja kampaussuunnittelu sopii ajankuvaan, mutta siinä on myös modernille tulkinnalle sopivia ratkaisuja, jotka tuovat hahmojen tyyliin mainiosti rouheutta ja tasoja. Tässä visuaalisuutta käsitellessä myös kehut hienolle käsiohjelman kansikuvalle/esityksen mainoskuvalle. Skenografi Sandbacka on sen taiteillut, ja esityksen nähtyäni voin myös nostaa esiin, että onpa onnistuneesti valitut elementit tarinasta mukana kuvassa.

Vahvaa energiaa ja taitavaa tunnekuvausta tarjoileva ensemble tuo nuoret (ja vanhemmatkin) hahmot lavalle varmoin ottein, tarinassa ja tapahtumissa luontevasti läsnäollen. Erityisesti roolitöiden yksityiskohtaisuus ja tarkkuus tekivät vaikutuksen. Petra Rauhala tekee roolityönsä Wendlana taitavasti viattomuutta ja sinisilmäisyyttä sekä uteliaisuutta ja uskallusta tasapainottaen. Wendla haluaa oppia maailmasta vaikka ja mitä, ja hänellä onkin joissain asioissa jo ote aikuisuudesta, mutta samaan aikaan haaveissa ja unelmissa on sadunomaista, lapsellistakin sävyä. Rauhalan näyttelijäntyö rakentuu monitasoiseksi ja hän näyttää hienosti etenkin sen, miten asiat selviävät Wendlalle ja mitä tämä tuntee, ajattelee ja kokee niissä hetkissä, kun joutuu äkkiä tilanteeseen joka ei olekaan enää niin kiva ja jännittävä kuin miltä vielä äsken tuntui. Sydän melkein särkyi kun Wendla viimeiselläkin hetkellä huutaa äitiä apuun, vaikka äidin kiusaantuminen ja kiertely alunperin tytön hätään saattavatkin. Roolityössä on myös valoisaa iloa ja riemua, ja varsinkin ystäviensä kanssa nauraessaan ja heitä kiusoitellessaan Rauhalan Wendla säteilee. Melchioria näyttelevä Kalle Halmén tekee hienon roolin, hän on hahmossaan läsnä vaikuttavalla herkkyydellä ja energialla. Melchior on monimutkainen hahmo, monitasoinen myös, ja siksi tosi kiinnostava. Halmén on tyypistä oivallisesti perillä, hän tavoittaa Melchiorin persoonan tarkasti ja antaa tulkinnassaan tilaa kaikelle sille, mitä Melchior on, miten hän toimii ja miksi. Varsinkin se hetki, kun Melchior saa tietää Wendlan odottavan lasta, on mahtavan yksityiskohtaisesti ja vahvasti näytelty. Thomas Lindell näyttelee Moritzia sujuvalla otteella, hän kuvaa onnistuneesti haaveilevan, hyväsydämisen ja herkän Moritzin luonnetta ja kokemuksia. Lindellin roolityössä on hiljaista voimaa ja taitavasti viritettyä latausta, ja etenkin And Then There Were None-biisissä tämä näkyy erinomaisesti. Livia Wikström tekee Ilsenä roolin, jossa on asennetta ja ystävällisyyttä, ja Emilia Enelundin tulkinta Marthasta on tosi kaunis ja vakuuttava. Mila Nymanin Hänschen ja Jonathan Holmin Ernst ovat söpöjä pikku vilkutuksia, ujoja hymyjä ja pitkiä katseita vaihtaessaan, ja heidän The Word of Your Body-repriisinsä on ihana. Julle Vestman riemastuttaa Georgina etenkin komediantajullaan, ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti. Useissa aikuisrooleissa nähdään Ann-Sofi Loo, Therese Braskén ja Thomas Sundell, jotka tuovat roolityöihinsä mainiosti niin koulun henkilökunnan ankaruutta, vanhempihahmosta riippuen ymmärrystä, lämpöä tai jyrkkyyttä kuin ilahduttavasti riehakasta heittäytymistäkin. Esiintyjäjoukon täydentävät Robin Nygren (Otto), Ingrid Finne (Anna), Lollo Kolehmainen (Reinholdt/ensemble), Liisa Kuivalahti (Thea) sekä ensemblessä nähtävät Lydia Backman (vuorottelee Annan roolissa), Anna Backgren, Emma Laaksovirta, Leandra Granlund ja Miranda Klockars. Koko jengi tuo omiin rooleihinsa energiaa, tarkkuutta ja sujuvaa tekemistä, ja esityksen parasta antia ovat kyllä meikän suosikkien eli synkkien hetkien ohella joukkokohtaukset, joissa taitoa ja voimaa riittää. Erityisesti kaikkein rokeimmissa hetkissä lavalla on huikea meno! Myös lopun The Song of Purple Summer on aivan ihana. Mainitaan vielä se, että osassa esityksiä Ilsen roolin tekee koreografi Dora Seitovirta.

Tämä oli minulle ensimmäinen Spring Awakening, mutta ei varmasti vika. On synkkää, rokkaavaa, traagista ja isoja tunteita eli juuri minun juttuni kuten jo etukäteen arvelinkin, joten tie vie varmasti joskus jonnekin vielä uudelleen tätä musikaalia katsomaan. Vaikka onkin yli sata vuotta vanhaan näytelmään perustuva musikaali, puhuttelee ja koskettaa tämä nykyaikanakin. Ovathan nuoret nuoria myös nyt, ja silloin elämässä myllertää. Sen Spring Awakening kuvaa kauniisti ja suoraan, niin tapahtuma-aikansa kontekstissa kuin ajattomasti. Onpa hienoa, että juuri tämä musikaali tärkeine teemoineen, nuorten ihmisten tarinoineen ja väkevine biiseineen on valikoitunut puolen vuosisadan teatteritaivalta juhlistamaan. Tätä Korsholms Teaterin versiota varten kannatti ehdottomasti reissata vähän pidemmälle, sillä esitys on tosi hieno, vahvasti ja herkästi näytelty ja tarkkanäköisesti ja energisesti ohjattu. Erinomaista tykittelyä niin rokkaavien biisien, isojen teemojen kuin suurten tunteidenkin suhteen, sekä huumoriin että kipeisiin sävyihin heittäydytään tosi sujuvasti. Toisella kotimaisella kun mentiin, niin ihan en kaikkea ymmärtänyt, mutta hyvin pysyin kärryillä, olihan tarinakin toki etukäteen pääpiirteittäin tuttu. Tulevissa esityksissä on vielä osassa saatavilla tekstitys suomeksi ja englanniksi, hieno juttu!

Hurmaava joukkoitsemurha @ Ohkolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan Teatteri!

kuva © Kimmo Virtanen

Näin Hurmaavan joukkoitsemurhan ensi-illassa 11.7.

Kolme itsemurhaa hautovaa ihmistä, eversti Hermanni Kemppainen (Aatu Johansson), liikemies Onni Rellonen (Vesa Saralehto) ja vararehtori Helena Puusaari (Anu Päivinen) järjestää itsetuhoisten suomalaisten seminaarin. Kokoontumisen jälkeen sekalainen joukko elämästään erkanemista toivovia hyppää bussiin ja suuntaa kohti kuolemaa. Tie vie ensin Norjaan ja sitten ympäri Euroopan, kun etsitään sopivaa niemennokkaa, rotkoa tai kalliota, josta kaasuttaa kulkupeli ja kyytiläiset kuolon auvoon. Mutta mitä ihmettä, elämänhalu tuntuu valtaavan matkustajat yksi toisensa jälkeen! Jääkö joukkoitsemurha suunnittelun asteelle? Onko sittenkin niin, että elämässä, ihmisissä ja itsessä on jotain, jonka vuoksi maallista taivaltaan jatkaa?

Ohkolan Teatteri kantaesittää tänä kesänä Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha-romaanista sovitetun näytelmän. Lähipiiri muisteli kyllä nähneensä jotain tällaista aiemminkin, ja totta tosiaan, Komediateatteri Arenassa on Arto Paasilinna ja Hurmaava joukkoitsemurha-niminen esitys 2008 mennyt. Vaan siinä oli vähän eri tarina, ja tämä on ensimmäinen kerta kun itse romaani teatterimuodossa nähdään. Ja onpa hienoa että nähdään! Öljymäellä kerrotaan lämminhenkinen, koskettava, hauska, lempeä, liikuttava ja ilahduttava tarina, jossa kaikki osa-alueet pelaavat yhteen ja rakentavat taiten tehdyn kokonaisuuden. Synkästä aiheestaan huolimatta Hurmaava joukkoitsemurha ei ole ankea teksti, vaan Paasilinnalle tyypillisesti humoristinen, pohdiskeleva ja vähän piikittelevä. Tämä romaani ei ole minulle tuttu, mutta Kalle Tahkolahden sovitus ja ohjaus siitä vaikuttaa tavoittavan kaiken olennaisen, ja oikein sujuvasti. Kerronta on selkeää, hahmot rakentuvat näyttelijöiden käsissä yksityiskohtaisesti, ja teemoja, huumoria ja vakavia aiheita käsitellään mainiolla otteella. Livemusa tuo vielä yhden tason lisää, ja kappaleet sopivat esitykseen erinomaisesti. Pidin monista ohjauksellisista valinnoista kerronnan, katsomon käytön ja rivien välistä näytetyn suhteen, sekä siitä, miten punainen lanka pysyy esityksen edetessä selkeänä. Yllätyksiä, oivalluksia ja ihmetystäkin tarinassa on, ja varsin hyvällä fiiliksellä ja huumorilla tarinaa kerrotaan. Komedia on välillä mustaa, välillä lempeää, välillä suorapuheista, mutta vaikka kuolemalle, sen suunnittelulle ja elämässä vastaan tuleville vaikeuksille nauretaan, esitys pysähtyy myös herkkyydellä samojen aiheiden ja teemojen äärelle. Tämä tasapaino sen kohdalla, miten mitäkin teemaa milloinkin käsitellään, on ohjauksellisesti ja sovituksellisesti tosi näppärästi kohdillaan.

Hurmaavan joukkoitsemurhan musiikin on sovittanut ja tuottanut Iivo Johansson, ja musiikkia kuullaan niin livenä esitettynä kuin nauhalta. Erityisen hyvin tunnelmaan sopivat ja mieleen jäivät Väliaikainen, Sateentekijä ja Nocturne sekä Turisti, ja livenä lauletut ja soitetut kappaleet etenkin ilahduttivat. Puvustuksen, tarpeiston ja lavastuksen parissa on työskennellyt iso määrä ihmisiä, ja näytelmän visuaalisuus onkin oivallista. Kahdenkymmenen näyttelijän ja vielä runsaamman hahmogallerian päälle on loihdittu asukokonaisuuksia, jotka sopivat niin hahmojen ammattiin, persoonaan kuin tyyliinkin. Erityispisteet Aleksanteri II:n patsaalle, ranskalaisille ukkomiehille patonkeineen ja ranskalaisrouville talikoineen, sekä kaikille univormuille/ammattivaatteille. Visuaalisessa ilmeessä on paljon mietittyjä yksityiskohtia, jotka syventävät niin tarinan maailmaa kuin hahmojakin, ja tuovat sujuvuutta kerrontaan. Olipas myös ihanaa, kun kaikki Öljymäen rakennukset olivat tällä kertaa näkyvissä, vaikka eivät varsinaisesti tarinassa mukana olleetkaan. Lavastus itsessään on melko pelkistetty, eikä esitys suuria rakennelmia vaadikaan, vaan toimii näillä näyttämökuvilla oikein hyvin. Tai no – onko se nyt kovin pelkistettyä, jos lavalla on kokonainen linja-auto? Ehkäpä ei! Korpelan Vauhti-Linjat Oy sai ansaitut aplodit lavalle kurvatessaan, ja bussi osana tarinaa ja lavastusta on istutettu näyttämölle sujuvasti niin, ettei kulkupeli ole pelkkä tausta tapahtumille vaan se tuodaan myös mukaan kohtauksiin ja käänteisiin.

Näyttelijöitä on siis peräti kaksikymmentä, ja roolihahmoja sitäkin enemmän. Tarinassa on monta erilaista ihmistä, kaikki yhteisellä matkalla, kaikki omia kokemuksiaan kantaen mutta toisia tukien suuntaamassa sovittua päämäärää kohti. Aatu Johansson näyttelee eversti Kemppaista armeijamiehen arvokkuudella, lesken surumielisyydellä ja toivonsa menettäneen ihmisen itsevarmuudella. Kun Hermanni sitten saakin yllättäen syitä elää, on mainiota katsoa miten hänellä on perhosia vatsassa ja sanat sekaisin. Vesa Saralehdon Onni Rellonen on konkurssin toisensa perään tehnyt bisnesmies, jota elämä on murjonut mutta joka silti on ystävällinen ja huumorintajuinen. Saralehto tekee roolinsa sujuvasti ja on hyvin perillä hahmonsa luonteesta ja ajatuksista. Anu Päivinen vararehtori Puusaaren roolissa tekee mainiota työtä, hän tulkitsee Helenan järjestelmällistä luonnetta onnistuneesti. Perhosia lepattaa Helenankin vatsassa, kun eräs tietty eversti osuu paikalle, ja tämän Päivinen näyttelee hurmaavasti. Tenho Oinonen tekee poromies Uula Lismangin roolin ja näyttelee roolinsa varmoin ottein, sujuvalla lavaläsnäololla ja näppärästi hahmonsa tunnelmia tulkiten. Korpelan Vauhti-Linjojen linja-autoyrittäjää Railia näyttelee Aino Kivikkola, jonka roolityössä on reipasta toimeen tarttumisen energiaa ja vahvaa päätyyn saakka menemisen ajatusta, sekä sujuvaa tilanteiden lukemista. Korpelan linjurin kyydissä kulkevassa joukossa ovat mukana myös muiden muassa ruostunutta paattiaan itsetuhoisten viimeiselle risteilylle tarjoava vesiliikenneyrittäjä Mikko Heikkinen (Jyri Pekonen), vääpeli evp Jarmo Kovanen (Jaakko Latva-Pukkila), kotitalousopettaja Elsa Taavitsainen (Johanna Kuittinen) ja vaihetyöntekijä Leena Mäki-Vaula (Riikka Holm). Pekosella on viinaanmenevän venekapteenin rooliin onnistunut ote, hän tavoittaa hahmostaan koomisen sävyn lisäksi sujuvasti syvyyttä. Latva-Pukkila tekee varman roolityön, hyvällä energialla ja eläytymisellä, samoin Holm hyppää roolihahmonsa saappaisiin eläytyen tämän kokemuksiin ja tekemisiin luontevasti. Kuittisen roolityössä on hienoa herkkyyttä ja monitasoisuutta sekä kuorestaan ulos uskaltavan ihmisen intoa.

Matkalla ovat myös Mari Hurstin näyttelemä varakas leski Aulikki Granstedt, Ari Lehdon tulkitsema eläkkeellä oleva insinööri Jarl Hautala sekä Anna Tapperin näyttelemä Tarja Halttunen, joka on kuolemansairas. Hurstin, Lehdon ja Tapperin roolitöissä on luontevaa varmuutta ja mainiota huumoria, sekä vilpitöntä lähestymiskulmaa tarinan vakavampiin sävyihin. Korpelan kuolemanlinjan kyydissä kulkevan joukon nuoriso-osastoa edustavat Lilja Omenaisen näyttelemä ilmailuharrastaja Emmi, parturi-kampaaja Lisbeth, jota tulkitsee Anni Pasanen, Emma Catanin näyttelemä Hillevi, joka on kassatyöntekijä, sekä talkoolaiseksi matkaan hyppäävä Sorjosen Seppo (Leo Siljander), joka ei ole itsensä tappamista koskaan ajatellutkaan, mutta ajattelee että voisi lähteä matkalle muuten vain seuraksi. Omenaisella on roolissaan säteilevää energiaa ja hän tuo roolihahmoonsa onnistuneesti yksityiskohtia. Pasanen ja Catani tekevät sujuvat roolityöt, he rakentavat hahmoihinsa tasoja näppärästi ja lukevat tarkasti kohtausten tunnelmia. Siljander tekee roolinsa reippaalla otteella, hyväntuulinen ja välitön Seppo piristää itsetuhoisten kerhon matkaa ja on tarkka huomaamaan, millä fiiliksellä kukakin on liikenteessä. Annariitta Helenius, Terhi Paloheimo, Manti Koli ja Alisa Marjakangas tekevät kaikki useamman roolin, ja tuovat lavalle monta mainiota hahmoa. Helenius ja Paloheimo jäivät mieleen etenkin tarkastaja Hunttisen ja ylietsivä Rankkalan osista, Kolin rooleista etenkin riemukas Aleksanteri II:n patsas ihastuttaa, ja Marjakankaan tulkitsema supikoira varastaa shown moneen otteeseen.

Hurmaava joukkoitsemurha on, kuten ohjaaja Tahkolahti käsiohjelmassakin toteaa, tarina elämästä eikä suinkaan kuolemasta. Paasilinnan teksti sopii näyttämölle erinomaisesti, ja ison hahmojoukon matkaa kohti toivoa, yhteyttä toisiinsa ja uskoa elämään seuraa mielellään. Esitys on hauska ja koskettava, samaan aikaan lämminhenkinen ja ymmärtävä sekä tarkkanäköinen ja vähän teräväkin. Lempeys kuitenkin on se vahvin sävy, jolla tarinan tunnelmaa kuvailisin. Paasilinnan teksteissä usein onkin lempeyttä pientä ihmistä kohtaan, vaikka humoristin romaaneissa ei säästelläkään huumorin tai piikittelyn kohteita. Pitääkin ottaa lukuun Hurmaava joukkoitsemurha, ainakin näin näyttämöllä nähtynä tarina puhutteli, viihdytti, liikutti ja sai hyvälle mielelle. Erityisesti näyttelijöiden eläytyminen roolihahmoihinsa, kokonaisuus kerronnan tapoineen, oivalluksineen ja ratkaisuineen, sekä näytelmän tunnelma tekivät vaikutuksen. Tässä on paljon tosi hauskoja juttuja, monta kaunista ja herkkää kohtausta myös, sekä sujuvasti käsiteltyjä ihmisyyden kysymyksiä ja teemoja, joita huomaamattaan ajattelee vielä monta päivää esityksen näkemisen jälkeenkin.

Merimonsterit @ Lahden Kesänäyttämö

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kesänäyttämö!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Merimonsterit 10.7.

Professorit Emeritus (Tuomas Hovi), P (Angelina Blomqvist) ja Ii (Helmiina Kauhanen) astuvat yleisön eteen pitämään tieteellistä seminaaria ja esittelemään elämäntyötään, ihka-aitoa merimonsteria. Vaan mikä on, kun ei otus herää eloon? No heräähän se sittenkin! Vaan mitä nyt? Merimonsteri sujahtaa viemäristä kohti aavaa ulappaa! Emeritus ja Pii-kaksikko lähtevät toki perään, ja siitähän seikkailu syntyy. Kolmen professorin kopla jahtaa milloin mitäkin tutkimuskohdetta, ja matkan varrella nähdään niin Huijari Hai (Johannes Haahti), Kalmari Kaa (Liisi Kinnunen) ja Hummaushummeri (Manu Heinonen) kuin kuullaan seireeni Muusa Meduusan (Linnea Koivulahti) laulua ja merikäärmeen röyhtäilyä. Mutta syntyykö tieteellisiä läpimurtoja?

Lahden Kesänäyttämöllä sukelletaan merellisiin mysteereihin, kun vinkeä ja vauhdikas Merimonsterit tuo lavalle kaikenmoisia syvyyksien otuksia. Värikäs ja viihdyttävä koko perheen seikkailu tarjoilee puolitoistatuntisen täynnä musaa, laulua, tanssia, nukkeja ja seikkailua. Viime vuonna Kesänäyttämöllä esitetty Yökyöpelit ihastutti meikäläistä kovin, ja olipas hauska palata katsomoon nyt uudelleen. Tälläkin kertaa nuorten esiintyjien ja bändin meininki ihastutti, ja vallaton ja huumorintäyteinen musikaali vei mukanaan. Laura Ruohosen käsikirjoittaman ja Markus Fageruddin säveltämän esityksen on ohjannut Sanna Heiskanen. Ruohosen teksti-ilottelussa mielikuvitusta ja veikeitä riimittelyjä, sanavalintoja ja koomisia oivalluksia riittää. Tekstissä on kerroksia, jotka iskevät eri tavalla lapsiin ja aikuisiin. Sehän onkin parasta, kun teos onnistuu samaan aikaan tykittelemään huumoria monenikäisille yleisöille, ja vielä näin näppärästi. Fageruddin sävellykset ovat mainiosti kiinni teoksen huumorissa, ja monentyylisissä biiseissä on menoa, meininkiä ja myös herkkyyttä. Heiskasen ohjaus on rytmikästä ja energistä, leikkisä ja hyväntuulinen ote tarinaan ja hahmoihin tekee esityksestä sujuvan. Heiskanen tuo ohjauksellaan esityksen lähelle katsojaa, ja Pikkuteatterin pienessä tilassa kohtausten äärellä ollaan yhdessä niin lavalla kuin yleisössä. Tästä kunnia kuuluu myös näyttelijöille. Varsinkin lapsiyleisö eli kaikessa vahvasti mukana, ja siitä lienee lasten spontaaniuden ohella kiittäminen sitä, miten läsnä ja hetkessä esiintyjät ovat, ja kuuntelevat yleisön reaktioita tarkalla korvalla. Myös ohjauksella on tärkeä osa siinä, miten esitys yleisön kanssa vuorovaikuttaa, ja onkin tosi hienoa, että Merimonsterit taipuu elämään sen mukaan, millä fiiliksellä yleisö esitystä seuraa. Neljättä seinää rikotaan myös tarkoituksella, se tehdään taitavasti, innostaen ja hyvällä energialla.

Lavastuksesta vastaavat Erika Airas, Maarit Kettunen ja Emma Yildirim, tarpeistosta ja nukeista Katri Sinkkonen, Sofia Hillberg, Sirja Suojala ja Nuppu Penttilä (alkuperäiset monsterinuket ja -asut Erika Kallasmaa) ja puvustuksesta Lyyli Tanskanen-Kaczmarczyk. Kuvituksen ja animoinnin takaa löytyvät Moona Nikunen ja Suvi Vainikka. Näyttämökuvat ovat hurmaavan värikkäitä, mielikuvituksellisia ja vähän hullunkurisia, esityksen tunnelmaan osuvia. Yksityiskohtia on paljon, ja kaikessa visuaalisuudessa riittää oivalluksia. Erityisesti kaikki sadun- ja unenomainen, kuten varjorauskut, meduusat ja se sinisenkiiltelevä verho joka välillä vedettiin lavalle taustaksi, näyttävät upeilta ja luovat salaperäistä tunnelmaa. Myös kaikki humoristinen ja kekseliäs ihastutti, varsinkin silloin kun puvustus, lavastus ja muu visuaalisuus sopii täydellisesti hahmolle tai kohtaukseen. Esimerkiksi Hummaushummerin koko lava-aika on mahtavaa revittelyä visuaalisesti ja biisillisesti, taustalle heijastettavat otuskortit ovat aivan ihania (niitä olisi kauemminkin katsellut!), ja professorien laboratoriossa on vaikka mitä kiinnostavaa katsottavaa. Merimonsterinuket ovat suloisia, hurjia, hauskoja ja kiehtovia, jos jonkinlaista otusta löytyy tarinan aikana ihmeteltäväksi ja tutustuttavaksi. Fageruddin säveltämät biisit ovat siis monentyylisiä, ja joukosta löytyy niin riemastuttavia kuin kauniita kappaleita, biletunnelmaa ja suloista seireeninlaulua unohtamatta. Bändi (Livia Dobinda, Johannes Haahti, Manu Heinonen, Tuomas Hovi, Linnea Koivulahti, Hilma Siekkinen ja Aada Viljanen) soittaa mainiosti, biisit kuulostavat erinomaisilta ja soivat hauskoin, herkin ja eloisin sävelin. Suosikkibiisejäni ovat Merimosterit Overture, jonka aikana saa ihailla Liisi Kinnusen sirkuskoreografiaa, Manu Heinosen vetäisemä riehakas tykittely Hummaushummeri, Seireeni alias Muusa-Meduusa ja Kiltti Kalmari Kaa, joissa on molemmissa tosi hienot näyttämökuvat ja tunnelma, sekä Varjorauskut ja Suuri Aalto, jotka ovat fiilikseltään vähän vakavempia, ja jälleen näyttävät lavalla hienoilta. Ihana oli se kun yleisön päällä lainehtivat aaltokankaat, arvasin että niin tapahtuu! Työryhmän koreografioimissa tansseissa on energiaa ja ne sopivat sekä biisien tunnelmaan että hahmojen persooniin hyvin.

Roolityöt ovat ilmeikkäitä, lavalla on huikea energia, ja musikaali herää riemukkaasti eloon ensemblen käsissä. Tuomas Hovi hyppää professori Emerituksen rooliin sujuvin ottein ja mainiolla energialla, hän on roolissaan hienosti läsnä ja tarkasti perillä komediasta ja vauhdikkaasta tunnelmasta. Angelina Blomqvist ja Helmiina Kauhanen P ja Ii eli Pii-kaksikkona näyttelevät professoreitaan valloittavalla ilmeikkyydellä ja eläytymisellä, tämä kaksikko taitaa niin komedian ajoitukset kuin tunteisiin ja tilanteisiin heittäytymisen. Liisi Kinnunen näyttelee professorikolmikkoa seurailevaa Yksisoluista ja kilttiä Kalmari Kaata, ja tekee roolinsa veikeällä läsnäololla ja oivallisella herkkyydellä. Linnea Koivulahti on Merimakkara ja Muusa Meduusa-seireeni, ja tulkitsee erilaisia roolihahmojaan näppärin ottein, niin komediallisen ja hauskan Merimakkaran kuin uhkaavankiehtovan seireeni-Muusan lavalle toimivalla kulmalla tuoden. Manu Heinonen hyppää lavalle Hummaushummerina ja dubbaa Petrus Perushirviön roolin. Etenkin tämä Hummaushummeri on melkoinen tyyppi, kyllä on menoa ja meininkiä! Ja discopallokin vielä! Mainio rooli ja tykkiä esiintymistä. Nèa Virtanen on Hummaushummerin apukäsi eli Roudausrapu, joka kyllä itsekin ottaa valokeilasta kaiken irti ja pistää jalalla koreasti. Virtasella on rooliinsa energinen ote ja hyväntuulinen meno lavalla. Johannes Haahti liidaa bändiä ja dubbaa Huijari Hain roolin, jossa huumoria ja haimaista viekkautta riittää. Moni näyttelijöistä myös hyppää bändiin, ja bändistä dubataan nuketettavia hahmoja. Sujuvaa on monitaitureiden tekeminen niin soitinten äärellä kuin roolitöiden muodossa. Koko lavalla oleva porukka tekee yhteistyötä vahvasti ja varmasti, ja tekemisen energia säteilee yleisöön.

Valloittavaa ja vauhdikasta koko perheen teatteria tämä, taitavasti tehtyä ja mukanaan vievää menoa. Pidin erityisesti siitä, kuinka hyvä meininki lavalla on ja kuinka hyvin porukka pelaa yhteen. Esityksen huumori, seikkailullisuus ja vallattomuus ovat läsnä kaikessa tekemisessä, ja tämä nosti kyllä hymyn naamalle tunnelmallaan ja tyypeillään. Tykkäsin kovasti myös visuaalisuudesta niin hahmojen, nukkien, lavastuksen kuin projisointienkin suhteen, kaikista yksityiskohdista, yllätyksistä ja oivalluksista, joita näyttämökuvasta löytyy. Saippuakuplakoneelle erityismaininta! Oli myös ihanaa kun teatteri oli jo ulkona ja lämpiössä merenalaisissa fiiliksissä, heti pääsi tunnelmaan kun Pikkuteatterin parvekkeelta kurottelevat lonkerot näki.

Jope – Matkiva kulkuri @ Sappeen kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Sappeen kesäteatteri!

kuvat © Henry Toivari

Näin Jope – Matkiva kulkuri-esityksen 5.7.

Jope Ruonansuu ei ole minulle kovin tuttu taiteilija, vaikka Jopet-Shown, muutaman Ruonansuun kappaleen ja joitain imitaatioita tiesinkin ennen tämän esityksen näkemistä. Pääosa Sappeen kesäteatterissa nähtävän näytelmän kertomista asioista oli kuitenkin uusia, ja Mika Räinän kirjoittama ja ohjaama musiikkikomedia onkin oiva tapa tutustua mieheen, joka oli muun muassa monitaituri, imitaattori, viihdyttäjä, tulkitsija, veli, puoliso ja isä. Ruonansuu oli monipuolinen viihdeammattilainen, ja koki ja teki paljon niin urallaan kuin sen ulkopuolella. Kaikkea ei näytelmässä tokikaan ehditä läpi käydä, mutta monta tärkeää hetkeä ja tapahtumaa kyllä. Näyttämöllä nähdään pääroolissa Jopena Mikko Penttilä ja muissa rooleissa Karlo Haapiainen, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Aleksi Seppänen, Kerttu Nieminen ja Anniina Koivuniemi.

Jope – Matkiva kulkuri-näytelmä on sujuvasti kirjoitettu, lämminhenkinen, hauska ja päähenkilönsä tarinan onnistuneesti kertova esitys. Siinä näkyy hienosti se, että käsikirjoittaja-ohjaaja Räinä on tehnyt lavalle tarinan ystävästään. Räinä on ollut kirjoittamassa muun muassa Jopet-Showta ja Jope ite-dokumenttielokuvaa, ja myös näytellyt Jopet-Showssa. Pitkä yhteistyö ja ystävyys Ruonansuun kanssa lienee tuonut näytelmän tyylilajiin, yksityiskohtiin, hahmokuvauksiin, huumoriin ja herkkyyteen paljon sellaisia tasoja, jotka juuri Ruonansuusta kertovaan esitykseen sopivat ja kuuluvat. Pidin varsinkin siitä, miten esitys ehtii käsitellä montaa Ruonansuun elämän käännekohtaa ja tärkeitä tapahtumia, miten kerrontaratkaisu välillä rikkoo neljättä seinää ja puhuttelee yleisöä suoraan, miten vakaville ja herkille sävyille annetaan tilaa, ja miten hyvin kappalevalinnat ja komedialliset ratkaisut kokonaisuuteen istuvat. Katsomossa on moneen otteeseen tosi hauskaa, ja monesti myös pala kurkussa. Räinän ohjaus on sujuva ja etenee erinomaisessa rytmissä. Hän on kirjoittanut näytelmään iskevää komediaa ja koskettavaa draamaa, ja tasapainottaa tunnetilojen vaihtelut, taiteilijaelämän auvot ja kiroukset sekä kansanviihdyttäjän julkisen ja henkilökohtaisen puolen onnistuneesti. Esitys pitää otteessaan ja siinä on monta tosi hyvää kohtausta, oivallusta ja yksityiskohtaa. Huumori on lämmintä ja railakasta, vakavammat teemat käsitellään aidosti, ja esityksen sävy on sydämellinen. Musiikkikomedia on siis kyseessä, ja lavalla luonnollisesti kuullaan Ruonansuun kappaleita ja vähän muutakin musiikkia. Nostettakoon näistä esiin ainakin Työnnä kännykkä hanuriin, Enkeleitä toisillemme, Essayahh, Nocturne ja Tähdet taivaan takana, sekä biisi jota lauletaan kun Jope tapaa Marin ensimmäistä kertaa. Käsiohjelmassa ei ole listaa kappaleista, joten ihan jokaista en muista, mutta nämä mainitut jäivät erityisesti mieleen. Kapellimestarina on toiminut Antti Paavilainen. Pääosin musiikki tulee nauhalta, mutta kitaraa soitetaan lavalla livenäkin.

Mikko Ahdin koreografia tukee tarinankerrontaa ja on sekä viihdyttävää ja humoristista että näyttävää. Liikekieli inspiroituu kuultavien kappaleiden tunnelmasta, tarinan tapahtumista ja lavastuksen mahdollisuuksista, ja koreografioissa on niin herkkyyttä kuin vauhtia, komediaa ja kimallusta. Lavastus on koottu pääasiassa kuormalavoista, ja toimii sujuvasti tarinan raameina. Pienillä muutoksilla vaihdetaan tapahtumapaikasta toiseen, edetään uralla ja luodaan lavalle niin levytysstudio, eri asuntoja kuin kapakoita. Elina Vätön pukusuunnittelussa ollaan sekä tapahtuma-ajoissa kiinni useamman vuosikymmenen mitalta, että luodaan kimaltavaa showtunnelmaa, tunnistettavia asukokonaisuuksia, hahmoja ja ihmisiä, ja laskeudutaan arkisiin tunnelmiin viihdemaailman myllerryksestä. Iina Rajamo vastaa maskeerauksesta, ilmeisesti myös peruukeista. Maskeeraus ja hiukset/peruukit/viikset luovat tunnistettavia hahmoja ja ovat tärkeässä osassa myös nopeissa vaihdoissa, samoin kuin Vätön puvustus. Näyttelijät hyppäävät hahmosta toiseen hengästyttävällä tahdilla, siinä saa pukea ja riisua vaatetta ja laittaa peruukkeja ja irtoviiksiä melkoisella vauhdilla, että ehtii kohtauksesta toiseen. Vaihtojen vauhdikkuus näkyy vähän lavallekin, eikä se ole yhtään huono juttu, vaan tuo esitykseen mainiota, hyväntuulista tunnelmaa. Saman tekee myös pieni käsikirjoituksesta poikkeaminen ja improvisaatio, johon näkemässäni esityksessä innostivat ainakin lavalla pörrännyt paarma/ampiainen ja vähän sekaisin menneet sanat.

Esiintyjäjoukko heittäytyy näppärästi usean eri hahmon nahkoihin, ja lavalla nähdään niin riemukkaan koomisia kuin aidon kokonaisia tyyppejä, joilla on Jopen tarinassa oma roolinsa. Mikko Penttilä näyttelee Jope Ruonansuuta monitasoisesti ja vakuuttavasti, taitavalla otteella. Penttilän roolityö on vahvasti läsnä Jopen kokemuksissa, ja hän astuu monitaiturin saappaisiin sujuvasti. Niin imitaattorin kuin muusikon otteita nähdään, samoin Penttilän taidot sekä välittömän ja vilpittömän komedian että syvemmän draaman tulkitsijana pääsevät esille. Muu porukka tarjoilee onnistuneesti niin perheenjäsenten, ystävien, työkavereiden kuin muiden elämässä vastaan tulevien ihmisten kohtaamisia herkällä, komediallisella, lempeällä ja innostuneella otteella. Tuukka Huttunen näyttelee niin Jopen veljeä ja isää kuin montaa ihmistä tämän uran varrelta manageri-Tapsasta Spede Pasaseen ja Ile Vainioon. Huttusella on moniin hahmoihinsa luonteva ote, ja hän taitaa niin humoristisen revittelyn kuin rauhallisemman näyttelijäntyön, ja tulkitsee roolejaan sekä pienin että vähän isommin sisäisin keinoin. Herkullista komediaa on etenkin moneen otteeseen Huttusen roolitöissä, esimerkiksi Jopen isän tulkinnassa. Marika Heiskanen tekee isoimmat roolityönsä Jopen siskon sekä Jopen puoliso Marin osissa, ja hänen läsnäoleva roolityönsä tuo rooleihin lämpöä ja sävyjä. Heiskasen näyttelijäntyö on aitoa ja tavoittaa vaivattomasti tunnetiloja ja kokemuksia, joita hänen näyttelemänsä hahmot käyvät läpi. Pidin varsinkin Heiskasen tulkinnasta Jopen Ulla-siskosta, Heiskanen rekee roolin hyvällä energialla ja siskoenergia on näyttelijäntyössä vahvasti mukana.

Karlo Haapiainen näyttelee muun muassa Jopen veljeä, Vesa-Matti Loiria sekä useampaa viihdebisneksen tyyppiä. Hän on komediassaan tarkka ja varsinkin one linereiden sutkauttelussa näppärä. Erityisen onnistunutta on vakavampien kohtausten ja hetkien tulkinta, ja Haapiainen näytteleekin varsinkin Jopen Seppo-veljen roolissa hienosti ja yksityiskohtaisesti sen, miten Seppoa alkaa huolestuttaa ja turhauttaakin Jopen kiivas tahti. Musiikillisesti Haapiaisen Nocturne-tulkinta on esityksen hienoimpia hetkiä. Aleksi Seppänen, Kerttu Nieminen ja Anniina Koivuniemi tekevät useampia sivurooleja ja tuovat lavalle myös tanssin taikaa. Tanssia on siis monenlaisissa tunnelmissa, kuten aiemmin kirjoitin, ja varsinkin herkemmistä koreografioista, väkevästä tulkinnasta ja vahvasta tunteesta tanssissa pidin kovasti. Varsinkin yhdistetty paritanssi-lavasteidensiirtämiskoreografia, jonka Seppänen ja Nieminen tanssivat vaaleissa vaatteissa, jäi mieleen, se on tosi upea. Seppäsen roolitöistä jäivät mieleen etenkin aivan loistava Sari Essayah (jokainen pikakävelijä oli kyllä huikea!) ja useampi tarjoilijahahmo. Nieminen on kaikissa rooleissaan oikein hyvä, Jopen baarissa tapaama nainen ja Elli ja Nelli-kaksikko, jonka toista osapuolta näyttelee Anniina Koivuniemi, etenkin ovat maininnan arvoisia. Koivuniemen roolitöistä etenkin Jopen ensimmäinen puoliso jäi mieleen, samoin Koivuniemen kaunis lauluääni Enkeleitä toisillemme-kappaleessa. Lavalla on rento ja hyväntuulinen meno, koko porukan yhteistyö toimii erinomaisesti ja esiintymisessä on mainiota energiaa.

Jope – Matkiva kulkuri on hieno elämäkertanäytelmä, päähenkilönsä näköinen hauska ja koskettava kunnianosoitus tämän elämälle ja työlle. Näytelmä nostaa esiin Ruonansuun monet roolit niin imitaattorina, taiteilijana ja viihdyttäjänä kuin poikana, veljenä ja isänä, ja tekee sen sujuvasti, ilot ja surut kuvaten ja lämpimästi elämän varrella tapahtuneita asioita katsoen. Seitsemän hengen esiintyjäporukka on lavalla varmassa ja vauhdikkaassa vedossa, ja tykittelee niin tanssia, laulua, huumoria kuin herkempiä tunnekuvauksia taitavasti. Katsomossa viihtyy, nauraa, nauttii ja liikuttuu, ja esityksen jälkeen tekee (ainakin näin vähemmän miehen työtä tuntevana) mieli tutustua Ruonansuun tuotantoon tarkemmin. Kiitos koko työryhmälle!

The Full Monty – Tappiin asti @ Orimattilan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan Teatteri!

kuvat © Teemu Töyrylä

Näin The Full Monty – Tappiin asti-esityksen ensi-illassa 3.7.

Ollaan Sheffieldissä, Iso-Britanniassa keskellä 1990-luvun lamaa. Työtön Gaz (Eerik Kuronen) kavereineen käy työklubilla, polttelee tupakkaa, tehtailee pikkuvarkauksia ja menettää uskoaan elämään. Gazilla on kuitenkin poikansa Nathan (Kaapo Siltaniemi), joka pitää miehen pinnalla. Kun roikkumaan jääneet elatusmaksut uhkaavat viedä Gazilta oikeuden tavata lastaan, on keksittävä jotain. Mistä saisi rahaa? Ainakin kaupungin naiset vievät sitä runsaasti klubilla esiintyville miesstrippareille... Urkenisiko moisesta ura myös Gazille ja kavereille? No, kokeilla aina voi! Mukaan porukkaan tulevat Gazin lisäksi tämän paras kaveri Dave (Mikko Varmola), tehtaan vartija Lomper (Ranssi Toiviainen), miesten entinen esimies Gerald (Jarmo Keskevaari), taidoillaan yllättävä iäkkäämpi Ori (Kyösti Kyrö) sekä vaatteistaan täysin luopumaan valmis mutta tanssitaidoton Guy (Justus Keskevaari). Epätodennäköinen kuusikko taistelee tiensä läpi tanssiharjoitusten, vaatteiden vähentämisen ja keskinäisten kähinöintien, kunnes koittaa esiintymisen aika. Menevätkö he tappiin asti?

Jos alkuasetelma tai näytelmän nimi kuulostaa tutulta, niin kyllä – kyseessä on sama tarina kuin Housut pois-elokuvassa ja -musikaalissa. Musikaali tosin on amerikkalaistettu ja eri tekijöiden adaptoima, tämä vuonna 2013 kantaesitetty näytelmäversio taas on nimenomaan alkuperäisen leffan käsikirjoittajan, Simon Beaufoyn itse sovittama ja sijoittuu Sheffieldiin kuten elokuvakin. Ja nyt Orimattilan Teatteri tuo ensi-iltaan näytelmän ensimmäisen suomenkielisen version! Aivan mahtavaa! Meikä tykkää Housut pois-musikaalista kovasti, ja etenkin tarinasta ja sen teemoista, joten odotin tätä näytelmäversiota innolla. Enkä turhaan! The Full Montyn on Suomen kantaesitykseen suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Lassi Puodinketo, jotka ovat molemmat tehneet oivallista työtä. Siltasen suomennos on sujuva ja kieli tehdaskaupungin äijien suuhun sopivaa, kirosanoja viljellään ja puhutaan suoraan. Huumorin kääntämisestä vielä erityismaininta, vitsit ja komedia ovat iskeviä ja niiden kanssa on oltu tarkkana ja tehty oivalluksia. Näytelmässä on hienosti tasapainotettuja draamallisia ja tarinallisia sävyjä, rouheaa komediaa ja vilpittömiä vakavia tasoja, ja tarina kerrotaan Orimattilassa komeasti. Puodinkedon ohjaus tarttuu luontevasti näytelmän eri tunnelmiin, antaa tilaa draamalle ja revittelee komediallisesti kun on sen aika. Puodinketo on ohjannut tosi hienoja hetkiä, jotka koskettavat, sekä niin riemukasta huumoria, että sydäntä lämmittää. Tarinan ydin tuntuu löytyneen, kun näytelmästä on saatu irti näin paljon, ja näin vaivattoman oloisesti. Esityksen isot teemat ovat mukana luontevasti, herkällä otteella käsiteltyinä, ja etenkin lempeä ja ymmärtäväinen mutta samaan aikaan terävä ja suora katse tarinaan vakuuttaa. Ja se komedia! Ai että mitä huumoria ja miten näppärästi nähty tila naurulle ja mahdollisuudet ottaa irti komediaa erilaisista tilanteista. Yhden yksityiskohdan haluan erityisesti ohjauksesta nostaa esiin, on niin hieno hetki, ja tärkeä. Kun Gaz on menettänyt oikeuden tavata poikaansa, jokainen tanssiryhmäläinen taputtaa häntä olalle ja lohduttaa. Viimeisenä niin tekee Gerald, joka myös pussaa Gazia poskelle. Tämä! Tämä on erinomainen, lämmin ja vahva pieni yksityiskohta, joka minulle jäi väkevästi mieleen, ja joka on Gazin ja Geraldin suhteessa myös iso juttu. Alusta asti enemmän tai vähemmän napit vastakkain olleet miehet ovat vihdoin siinä pisteessä, että oikeasti näkevät toisensa ja pystyvät olemaan tilanteen äärellä aidosti, ilman suojamuureja. Jes!

Laura Peltoniemen koreografiat ja näyttämöliike ovat sopivasti "kotikutoisia" ja täysillä tehtyjä. Kuuden miehen tanssiryhmä heittäytyy ns. syvään päätyyn uudelle uralle astuessaan, ja Peltoniemi on luonut esitykseen liikekielen, joka sujuvasti kasvaa ja löytää itseään sitä mukaa, kun hahmot treenaavat esiintymistä ja uskaltautuvat pistämään uutta vaihdetta silmään. Kun sitten tosipaikan tullen astutaan lavalle, on meno jo melkoisen sulavaa ja villitsee yleisön. Amadeu Vivesin suunnittelema lavastus luo onnistuneesti yhden näyttämökuvan, joka tarjoaa raamit kaikille kohtauksille, ja osuu lamavuosien ränsistyneeseen tehdastunnelmaan oikein hyvin. Lavasteissa pääsee liikkumaan useassa tasossa ja laajalla alueella, ja vähän karu maisema on tälle tarinalle erinomainen kerrontapaikka. Puvustuksesta vastaavat Johanna Immeli ja Anne Heiskanen, joiden kädenjälki on onnistunutta ja hahmoille sopivaa. Ajankuvan mukaista on vaatetus myös, ja joitain viittauksia pohjalla olevaan leffaankin löytyy. Tässä esityksessä riisutaan ja puetaan useaan otteeseen, sitä on luultavasti puvustusta suunnitellessa täytynyt miettiä, jotta vaatteet saa päälle ja pois ilman turhia taisteluita. Tavallisten arkivaatteiden lisäksi lavalla nähdään toki myös strippareiden helposti pois kiskaistavia asuja, ja kyllähän katsomoon saakka lentää yksi jos toinenkin vaatekappale... Jos siis kaipaa lähituntumaa esityksen loppushowhun, kannattaa valita paikkansa melko edestä.

Vakuutuin siitä, miten pääkuusikon rooleissa (ja muissa myös) todella ollaan hahmossa läsnä, annetaan tilaa näiden kipupisteille ja epävarmuuksille, ja toisaalta revitellään ja annetaan palaa täysillä. Alastomuus sinänsä, varsinkin kesäteatterissa, taitaa olla melko peruskauraa, kerrankos sitä kesäkomediassa vilahtavat paljaat pakarat kun kylänraitilla kirmaillaan. Vaatii vaatteiden pois viskaaminen silti varmasti heittäytymistä, ja tämä The Full Montyn alastomuus lienee kuitenkin vähän erilaista kuin pikainen viuhahdus lavan poikki, sillä puolialasti ollaan moneen otteeseen ja lopussa, kuten näytelmän nimi kertoo, mennään tappiin asti. Heittäytymistä siis tarvitaan, ja sitä lavalla todellakin nähdään! Eikä pelkästään strippaushommissa, vaan tunnetasolla ja teemoihin sukellettaessa myös. Tämä on komedia, mutta ei mikään kevyt sellainen, vaan isoja kysymyksiä käsittelevä ja yhteiskunnallisiakin asioita esiin nostava. Vanhemmuus, työttömyys, ennakkoluulot, itsetuhoisuus, tyhjältä tuntuva elämä, itsensä löytäminen ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat kaikki The Full Montyssa läsnä painavasti, mutta niitä käsitellään taitavin ottein myös huumorin keinoilla. Aikas vaikea yhdistelmä muuten, synkkien asioiden komediallinen käsittely, vaan hyvin sujuu. Ja siitä on kiittäminen paitsi tekstiä, myös niin ohjauksen kuin näyttelijäntyön tarkkanäköisyyttä. Eerik Kuronen tekee Gazin roolin monitasoisesti ja hahmonsa persoonaa sujuvin ottein tulkiten. Gaz on vähän lapsellinen ja vähän vastuuton tyyppi, mutta rakastaa poikaansa tosissaan ja haluaa olla hyvä isä. Hän kasvaa tarinan aikana ja ymmärtää vastuusta yhden jos toisenkin asian. Kuronen tekee roolinsa taitavalla herkkyydellä, hän taitaa niin vakavan draaman kuin riemukkaan komedian, ja on kohtausten rytmistä erinomaisesti perillä. Mikko Varmola on Daven roolissa hienosti sisällä siinä, mitä Dave ajattelee ja kokee, ja miten hän omaan elämäänsä asettuu. Varmola näkee hyvin roolihahmonsa yksityiskohdat ja pintaa syvemmälle tämän piirteisiin. Jarmo Keskevaari näyttelee Geraldia onnistuneella kulmalla, hän tuo hahmoonsa eri sävyjä ja hienosti niin sulkeutuneisuutta ja varautuneisuutta kuin lämpöä ja kannustavuutta. Erityisen kivaa on seurata, miten Gerald päästää irti kangistuneista ajatuksistaan ja tulee oikeasti osaksi miesten porukkaa.

Ranssi Toiviainen näyttelee Lomperia, joka nousee todella syvistä vesistä ja oppii näkemään niin elämässä kuin itsessään aika paljon enemmän hyvää kuin on ennen nähnyt. Toiviaisella on loistava ote komediaan ja luonteva tapa tulkita huumoria, mutta etenkin hänen tapansa asettua vakavemman draaman äärelle tekee vaikutuksen. Justus Keskevaarin näyttelemä Guy on sinut itsensä kanssa monellakin tapaa, niin homouden, alastomuuden kuin ylipäätään elämän hankaluuksien tasolla, ja hahmo toimiikin vastavoimana ennen kaikkea Lomperille, mutta myös muille miehille. Guylla ei ole tarinassa niin vahvasti kipupisteitä tai epävarmuuksia kuin muilla hahmoilla, sillä hän on käsitellyt ne jo ennen näytelmän kuvaamia tapahtumia. Riittää Guyssa silti tasoja, vaikka hänellä ei olekaan yhtä vaikeaa kuin monella muulla hahmolla, ja Keskevaarin läsnäoleva roolityö tekee tästä reippaasta, seinäjuoksun oppimaan haluavasta nuoresta miehestä kokonaisen, kiinnostavan tyypin. Kyösti Kyrö näyttelee Oria, jolla on aivan mahtavia reploja. Etenkin "jos minä kylmetyn niin se on teidän vika" on täysi kymppi! Ori on jo vanha mies, on kremppaa lonkassa ja vaikka mitä, mutta strippausprojekti vie hänetkin mukanaan. Kyrö tekee roolityönsä onnistuneella otteella ja hyvällä huumorintajulla, hän on mainiosti sisällä roolissa ja heittäytyy näytelmän tapahtumiin vakuuttavasti. Luin ennen esityksen näkemistä lehtijutun, jossa ohjaaja kertoi kantaesityksen tekemisestä ja Orin roolittamisesta. Vaikka sopimuksessa edellytetään rooliin etniseltä taustaltaan valtaväestöstä eroavaa näyttelijää, on Orimattilan Teatteri harrastajateatterina ja sopivan näyttelijän löytämisen hankaluuden vuoksi saanut tästä poiketa, ja rooliin valitulle näyttelijälle on saatu siunaus Englannista saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että roolin tekee harrastajateatterissa valkoinen näyttelijä, enkä kyllä koe muutenkaan olevani millään tapaa oikea henkilö sanomaan asiaan mitään. Halusin kuitenkin nostaa roolituskysymyksen esille, sillä Orin roolissa on perinteisesti nähty poc-näyttelijä, ja mielestäni se, miksi näin ei nyt ole, on tärkeää perustella.

Kaapo Siltaniemi näyttelee Gazin poikaa Nathania. Siltaniemi tekee roolityönsä sujuvasti ja varmasti, hän tavoittaa onnistuneesti isänsä jatkuvaan sekoiluun tottuneen pojan turhautumisen ja toisaalta sen, miten isä on Nathanille tosi tärkeä, eikä tämä halua hänestä luopua. Muu näyttelijäjoukko tekee jokainen useamman roolin, ja lavalla on niin vaimoja, kanssatyöttömiä, poliiseja, rosvoja kuin konservatiiviklubilaisiakin. Nea Äystö näyttelee muun muassa Nathanin äitiä Mandya, ja on roolissaan mainiosti tiukka ja napakka, mutta ei liian ilkeä tai vahingoniloinen, enemmänkin ehkä sillä fiiliksellä, että tämä tilanne ei tästä miksikään muutu eikä Gazilta kannata odottaa ihmeitä. Jack Hertsin rooleista mainittakoon Mandyn puoliso Barry ja strippausryhmään koe-esiintyvä Reggie. Hertsi tekee roolinsa sujuvasti, hyvin kohtausten tunnelmaa lukien. Muun muassa klubin omistajana Alanina nähtävä Tiia Korpi tekee varmaotteista roolityötä, hän on komediallisissa iskuissa tarkka ja hyppää näppärästi hahmosta toiseen. Daven vaimoa Jeania näyttelevän Heli Yläjoen roolityö on onnistunut ja Yläjoki tuo siihen hyvin eri sävyjä, samoin Outi-Elina Keskevaari Lindan, Geraldin vaimon roolissa näyttelee oivasti Lindan ajatukset ja tunteet. Tuula Manelius on lavalla monessa roolissa, niistä etenkin hyväntuulinen Sharon ja ammattimaisen taipumattomin ottein tilanteessa luoviva sosiaalityöntekijä jäivät mieleen. Koko ensemble puhaltaa erinomaisesti yhteen hiileen ja hyppää näytelmän maailmaan energisesti ja oivalla otteella, heidän käsissään hahmot heräävät eloon mainiolla tavalla.

The Full Monty on draamakomediaa parhaillaan, riemukas, hauska ja viihdyttävä, ja samaan aikaan hyvin tarkkanäköinen, koskettava ja aitojen tunteiden äärellä. Joitain sellaisia kohtauksia, jotka ovat mukana elokuvassa ja musikaalissa, mutta eivät näytelmässä, jäin vähän kaipaamaan. Tarinan toimimiseen tai sen teemoihin ne eivät sinällään vaikuta, enemmänkin olisi ollut kiva jos tutut jutut olisivat nytkin olleet osa tarinaa. Näytelmä itsessään on eheä ja hieno kokonaisuus, ja jo ensi-illassa tekeminen lavalla oli varmaotteista ja rentoa, ja koko homma erinomaisesti hallussa. Kaikki osa-alueet visuaalisesta suunnittelusta ohjaukseen ja tekniikasta näyttelijöihin hoitavat tonttinsa onnistuneesti, ja Jätinpesässä nähdään upeasti toteutettu, lämmin ja riehakas, herkkä ja suorapuheinen esitys. Oli ihanaa käydä katsomassa tämä, sai niin sydäntälämmittäviä herkkiä kohtauksia kuin kunnon nauruja, ja päälle vielä vauhdikasta show-tunnelmaa. Suosittelen!

Leiri N:o 5 @ Paimion Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Paimion Teatteri!

kuvat © Urpo Helenius

Näin Leirin N:o 5 sunnuntaina 29.6.

Eletään kesää 1945 Paimion internointileirillä, leirillä numero viisi. Luonnonmaan parantolan alueelle perustetussa, piikkilangoin aidatussa leirissä asustaa saksalaisia ja unkarilaisia puolisoineen ja lapsineen, vartijoita, leiripäällikkö, emäntä ja keittiöapulainen. Piipahtaapa paikalla aina välillä lähiseudun asukkaita, poliiseja ja muita vieraitakin. Valtiollisen poliisin tarkastuskäyntejä on myös, mutta niitä ei kukaan leirillä odota. Vapautta sen sijaan odotetaan, sitä että saisi vihdoin sodan jälkeisessä epävakaassa maailmassa alkaa rakentaa itselleen uutta elämää. Pysähtyneisyyden tunne, pienet piirit ja epätietoisuus aiheuttavat rähinöitä ja jännitteitä, mutta osataan leirillä myös iloita, ihastua, juhlia ja nauraa. Sekä tanssia ja laulaa! Vihdoin maaliskuussa 1946 internoidut vapautetaan ja leirit suljetaan. Osan kohtalona on kuitenkin menetetty vapaus ja karkotus.

En muista, että olisin koskaan koulussa historiantunneilla, tai missään muuallakaan kuullut internointileireistä. Suomessa näille 1944–46 toiminnassa olleille leireille suljettiin jatkosodan jälkeisen rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomessa asuneet Saksan ja Unkarin kansalaiset sekä heidän puolisonsa ja lapsensa, vaikka nämä olisivat olleet suomalaissyntyisiä. Paimion 700v juhlavuoden ohjelmistoon kuuluva musiikkinäytelmä tarttuu paikallishistoriaan, ja kertoo Paimiossa sijainneen leirin numero viisi tarinan. Yhteensä internointileirejä oli Suomessa kahdeksan. Oli mielenkiintoista nähdä tämä näytelmä samalla viikolla Pyynikin Tuntemattoman sotilaan kanssa, ikään kuin jatkumona sodan ja sen jälkeisten tapahtumien kuvaamiselle. Leiri N:o 5 käsittelee sodan päättymisen jälkeen vallinnutta jännitteistä, poliittisesti kireää ja epävakaata aikaa, ja on tosi tärkeä näytelmä varmasti etenkin paikallisesti, mutta myös laajemmin. Opin ennen esitystä internointileireistä kertovassa näyttelyssä, johon teatterin pihapiirissä pääsee tutustumaan, että myös omassa naapurikunnassani Oitissa on sijainnut internointileiri. Sitä sitten kotimatkalla jo googlailin lisätietoa saadakseni. Tämäkin osa historiaa pitää tuntea, ja siihen Leiri N:o 5 tutustuttaa erinomaisen toimivalla, mukaansatempaavalla, koskettavalla ja hienosti mennyttä eloon herättävällä tavalla. Näytelmän on kirjoittanut Pekka Saaristo, joka esityksen on myös ohjannut, ja musiikin on säveltänyt Outi Ollila.

Paitsi historian oppitunti, Leiri N:o 5 on myös – ja etenkin – tasapainoinen, monia ihmiskohtaloita esiin nostava, hauska, koskettava, hätkähdyttävä ja otteessaan pitävä musiikkinäytelmä. Käsikirjoitus, ohjaus ja laulut tavoittavat vahvasti monenlaisia tunnelmia, ja lavalla on iso ensemble joka kertoo tarinan vilpittömästi, läsnäolevasti ja taidolla kohtauksiin eläytyen. Erityisen onnistunutta on se, miten monen hahmon kokemuksia ja ajatuksia ehditään nostaa esiin, ilman että tarina paisuisi liikaa tai sen kertomisessa tulisi kiire. Ohjaaja Saaristo pitää niin isommat linjat, historialliset käänteet kuin yksittäisten henkilöiden tarinat hyppysissään, ja ohjauksen tarkat näkökulmat ja valitut tarinalliset painotukset tuovat esitykseen varmuutta ja sujuvuutta. Tässä liikutaan monenlaisissa tunnelmissa epätietoisuudesta ja epävarmuudesta turhautumiseen, nuoruuden innosta ja uhkarohkeudesta vastuunkantoon ja isoihin päätöksiin, sekä hauskanpidosta ja ilosta rakkauteen ja ihastukseen. Esityksen tapahtumat ja ihmisten tarinat kerrotaan monitasoisesti, ja vaikka jokaisesta oikeaan ihmiseen pohjautuvasta hahmosta olisi ehkä saanut kirjoitettua ihan oman näytelmänsä, yhteisenä, jaettuna kokemuksena kerrottu tarina tuntuu ainakin minulle katsojana oikealta muodolta antaa ääni tälle palalle historiaa. Pekka Saaristo on myös tehnyt lavastussuunnitelman, ja lavastevastaavana on toiminut Anton Simolin. Puvustus on Jenny Sainion käsialaa, maskeerauksen takaa löytyy Anni Salomaa, ja tarpeistokoordinoija on Mari Mäntylä. Visuaalisuus on ajankuvan mukaista, iso näyttämö useine rakennuksineen tarjoaa tapahtumille erinomaisen miljöön, ja puvustus ja maskeeraus rakentavat hahmoille muun muassa aseman, toimenkuvan, iän ja persoonan mukaista ulkoasua. Näyttämökuva on kaikilta osa-alueiltaan pieteetillä toteutettu, niin lavastuksessa, puvustuksessa kuin tarpeistossa on paljon hienoja yksityiskohtia, ja visuaalisuus todella herättää tapahtumat eloon yhteistyössä näyttelijöiden kanssa. Näyttämöalueen takana olevaa metsää hyödynnetään myös sujuvasti osana kerrontaa.

Esityksen musiikin on säveltänyt Outi Ollila, ja mukana on myös olemassa olevaa vanhaa musiikkia, ainakin Pai, pai, paitaressu. Lavalla musisoi Romuorkesteri eli haitarissa kapellimestari Juho Paltta, viulussa Kata Rainio, perkussioissa Kalle Tuominen ja bassossa ja huilussa  Timo Lehtovaara. Musiikki soi letkeästi ja se esitetään niin musisoiden kuin laulaen ja tanssien hyvällä fiiliksellä, kauniisti kappaleiden tunnelmaa tulkiten. Pidin etenkin kosiolaulusta, iltamien kuplettilaulusta, leirin naisten esittämästä kappaleesta, jossa oli huivikoreografia, sekä viimeisestä laulusta, joka erityisesti kosketti. Käsiohjelmassa on kattavasti tietoa ja paljon vanhoja valokuvia Paimion leiriltä, ja sitä luki mielenkiinnolla ennen ja jälkeen esityksen. Biisilistaa ei kuitenkaan mukaan ole mahtunut, siitä vähän miinusta. Esityksen ovat koreografioineet Emmi Tiermas ja Marko Carlsson. He ovat tuoneet esitykseen iltamatunnelmaan ja yhteisiin juhliin oivallisesti sopivaa tanssia niin kihlajaisvalssin, iltamaesitysten kuin juhannusjuhlinnan muodossa. Koreoita on niin yksittäisille esiintyjille, ryhmille kuin isommallekin porukalle, ja myös koko ensemble pääsee koreografioihin mukaan loistamaan.

Lavalla nähdään melkein kolmekymmentä näyttelijää aikuisista lapsiin ja nuoriin, ja porukka pelaa yhteen tosi hienosti. Leirin asukkaiden ja henkilökunnan välillä on monenlaisia ihmissuhteita ystävyydestä kireisiin väleihin ja jaetuista arvoista ihastukseen ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin. Näyttelijät herättävät sujuvin ottein eloon niin hahmonsa kuin leirin dynamiikan, ja roolisuoritukset ovat onnistuneita. Erityisesti – hahmona, roolisuorituksena ja sekä että – mieleen jäivät Lassi Turve vartija Armas Vornasen roolissa, Pekka Turtolan roolityö leirinvanhin Kurt Voglerina, emäntä Marttaa näytelleen Hanna Suomen roolisuoritus, Tommi Lahtela Friedrich Egen roolissa, Satusofia Kangasluoman näyttelemä opettaja Ester sekä Jannu Hytönen, Hannu Puhakka ja Päivi Laakso Wellingin perheen tyttären Theresen, isän Eduardin ja äidin Annan rooleissa. Turve tekee Armaksen roolissa ilmeikästä työtä, leppoisa ja huumorintajuinen nuori vartija ei ehkä ota työtään niin vakavasti, mutta on aina leiriläisten puolella ja valmis juhliin, hauskanpitoon tai vaikka lähtemään metsäretkelle yhdessä niin leirin lasten kuin erään hurmaavan opettajankin kanssa. Turtola näyttelee Kurtin roolin lempeällä auktoriteetilla, leirinvanhinta kuunnellaan ja hänen sanaansa uskotaan, sillä mies on oikeudenmukainen ja tarkoittaa mitä sanoo. Suomi tekee emännän roolin topakasti ja lämpimästi, emännältä löytyy napakoita ohjenuoria, lohduttavia sanoja ja yllättävän tarkkoja huomioita joka tilanteeseen. Lahtela tekee Egen roolin hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla, roolityö on tarkka ja onnistunut. Kangasluoma näyttelee Ester-opettajaa mainiolla otteella, hän tuo hahmoonsa niin vastuunkantoa ja huolta leirin lapsista kuin kaiken muun ilon, huolen ja toivon, mitä Ester tuntee. Hytönen on Theresen roolissa oman tiensä kulkija ja mielipiteissään vahva nuori nainen. Puhakka Theresen isän Eduardin osassa näyttelee luontevasti vanhan miehen hämmennyksen ja turhautumisen tilanteessa jota tämä ei ihan ymmärrä. Laakso näyttelee Annaa päättväisellä lempeydellä ja rakkaudella, joka kestää myös vaikeat ajat. Leiri N:o 5 tarjoaa sekä onnistuneita yksilöllisiä roolisuorituksia että tosi hienoja joukkokohtauksia, joissa se jo mainittu leirin dynamiikka näkyy erinomaisen hyvin. Varsinkin kohtaukset, joissa kaikki leiriläiset kokoontuvat yhteen, ovat hienosti ja vahvasti näyteltyjä, ja teki mieli seurata vähintään kymmentä hahmoa samaan aikaan, jotta näkisi miten kukakin tilanteeseen reagoi.

Olipa onnistunut ja tekemisen arvoinen ensimmäinen reissu Paimion Teatteriin! Teatterin miljöö on tosi kaunis, ja Leiri N:o 5 oli esityksenä hieno, koskettava ja vaikuttava kokemus. Isolla ensemblellä ja työryhmällä tehty, historiaan pohjautuva, omalle paikkakunnalle sijoittuva kantaesitys ansaitsee suuret aplodit, tämä tarina on tärkeää kertoa ja missä muualla sen voisi paremmin tehdä kuin siellä, mihin näytelmän tapahtumat sijoittuvat. Esitys on kirjoitettu, sävelletty, herätetty visuaalisesti eloon ja näytelty sujuvasti ja onnistuneesti, ja tarina kulkee jouhevasti sekä leirin tapahtumien että yksittäisten hahmojen rinnalla. Pidin etenkin siitä, miten hahmojen väliset suhteet eri sävyineen on kuvattu, sekä siitä, miten teemoja, tunteita ja tapahtumia käsitellään. Esityksessä on tasapainossa mukana niin huumoria kuin vakavuutta, ja taitavasti Leiri N:o 5 rakentaa näyttämölle kokonaisen yhteisön piikkilangoin suljetussa arjessaan, elämässä elämäänsä kuten parhaiten voivat, solmimassa suhteita ja liittolaisuuksia, hankkimassa vihamiehiä, valamassa toisiinsa toivoa, pitämässä epätoivoa loitolla, juhlimassa ja iloitsemassa, pelkäämässä ja turhautumassa, kaikki samassa paikassa ja samassa tilanteessakin suurin osa, mutta kaikki myös omien henkilökohtaisten kysymysten, toiveiden ja epävarmuuksien äärellä. Hieno, koskettava, taidolla toteutettu esitys. Kiitos koko työryhmälle!