Tuntematon sotilas @ Pyynikin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri (Tuntematon sotilas, 2025)

Näin Tuntemattoman sotilaan 25.6.

Syttyy sota, ja Suomi kutsuu kansalaisiaan rintamalle. Nuoret miehet harjoittelevat sotimaan, kunnes on aika hypätä auton lavalle ja lähteä sinne jonnekin. Isänmaata pitää puolustaa, kaveria ei jätetä, tuleen ei jäädä makaamaan, eteenpäin mennään vaikka pelottaa. Rintamalle lähtee poikia ensimmäiseen sotaansa ja vanhempia miehiä kokemaan uudelleen kaikki kauhut. Vuodet kuluvat, taistelut sekoittuvat toisiinsa, rinnalta kaatuu ystäviä, oma luoti kaataa vihollisia. Pelko nakertaa mieltä rikki, sielu kovettuu. Mitä järkeä tässä on? Eikö tämä koskaan lopu?

Tänä keväänä järjestettiin kyläilta, johon etsimme sukutilaltamme kaikenlaista vanhaa tavaraa näytille. Samassa yhteydessä otettiin kaapista esille pieni pahvirasia, jonka päällä lukee "Sotakirjeitä". Useampana päivänä luin näitä mummillani säilössä olevia kirjeitä, joita isoisovanhemmilleni ja muille sukulaisille on sodasta rintamapostina lähetetty. Mukana on pääsiäiskortti ystävälle, kuulumisia rintamalta, täältä jostakin, viestejä mieheltä, joka on hoitanut sotaan otettua hevosta ja kirjoittaa kertoakseen miten Maijastiina voi. Joukossa on myös kirje, jossa kerrotaan suruviesti pojan kaatumisesta. Kirjeeseen sen kirjoittanut pappi on piirtänyt kauniin ristin. Pian tämän jälkeen itsekin rintamalla olleet nuoret miehet ovat lähettäneet kirjeitä, joissa ottavat osaa vanhempien suruun ja pahoittelevat, etteivät nyt pääse hautajaisiin, kun ovat juuri sellaisissa olleet, eikä lomaa enää saa. Isosetäni Kauko kaatui sodassa 20-vuotiaana kesäkuussa 1944, ja hänen kohtalonsa oli mielessäni nyt, kun Pyynikillä katsoin Tuntemattoman henkilöhahmoja sodan kuohujen keskellä. 70-vuotista taivaltaan juhlivan Pyynikin kesäteatterin teosvalinta, Tuntematon sotilas, on klassikko, ja täysin ansaitusti. Olen sen lukenut useamman kerran, viimeisimmästä lukukerrasta tosin on jo muutama vuosi aikaa. Uusimman elokuvan olen nähnyt, vanhempia en, ja tämä Pyynikin hieno versio oli minulle toinen teatterissa näkemäni Tuntematon (eka oli Teatteri Vanha Jukon hyvin erilainen mutta yhtä lailla hieno versio). Osasin odottaa vaikuttavaa, syvälle menevää ja herkällä otteella tehtyä näytelmää, onhan työryhmä varsinkin suunnittelijoiden osalta suurilta osin sama kuin vuonna 2023 Täällä Pohjantähden alla-produktiossa. Ja todella vaikuttava tämä myös on. Roolitus on erinomainen, tarinalliset ja teemalliset painotukset vahvoja, kirkkaasti ajateltuja ja yksityiskohtia myöten harkittuja, tunteet käsinkosketeltavia, eikä katsettaan tai ajatuksiaan saa irti näyttämön tapahtumista.

Sovituksen on Väinö Linnan romaanin pohjalta tehnyt Sami Keski-Vähälä, jonka dramatisoinnissa näkyvät sekä sodan isommat kokonaisuudet että yksittäisen ihmisen kokemukset rintamalla olosta. Keski-Vähälä on ottanut mukaan kaikki tunnetuimmat kohtaukset, tärkeimmät lauseet, merkittävimmät hahmot ja isoimmat käänteet, ja sen lisäksi keskittynyt niihin hetkiin, joissa inhimillisyyttä ja ihmisyyttä tarvitaan ja punnitaan. En ole niin intohimoinen Tuntematon sotilas-fani, että tietäisin jäikö joku oleellinen romaanissa oleva timantti puuttumaan, mutta mielestäni tässä versiossa on vahvana läsnä Linnan romaanin sanoma ja henki. Kolmisen tuntia väliajan kanssa kestävä esitys ei tosiaan päästä otteestaan, ja olisin hyvin voinut istua katsomossa vielä vaikka pari tuntia lisää, niin väkevästi näytelmä vei mukanaan. Ohjaaja Antti Mikkolan lähestymiskulma tarinaan kulkee pienen ihmisen rinnalla, yhteisön voimassa, sodan mielettömyydessä ja kauheudessa, lempeyden tärkeydessä ja pakon edessä toimimisessa. Mikkola on äärimmäisen taitava ohjaamaan näyttelijöitä ja kuvaamaan ohjauksessaan tunnekokemuksia tavalla, joka on aito ja uskottava. Hän antaa näyttelijöiden tehdä työn, lavalla ei ole sotakoneita, ylipitkiä taistelukohtauksia tai suuria määriä tekoverta, vaan näytelmän keskiössä ovat ihmiskohtalot sodan keskellä. Tietenkin lavalla myös soditaan, Sami Silénin oivallisessa äänisuunnittelussa aseet paukkuvat ja räjähdykset kumisevat, ja taisteluiden tuoksinnassa tunnelma on kiihkeä ja täynnä hätää, päättäväisyyttä, uhmaa, pelkoa ja yhteishenkeä. Pääosassa ovat silti näiden hahmojen kokemukset, heitä koettelevat taistelut ja se, mitä sota ihmiselle tekee. Tuntematon perustuu Väinö Linnan omiin kokemuksiin sodasta, ja Mikkolan ohjauksessa näytelmän sitoo todellisuuteen myös esityksen alussa ja lopussa kuultavat sotaveteraani Aimo Reinikaisen sanat. Hän on myös hahmona mukana lavalla (näyttelijänä Ukko-Ilmari Majamaa), tämä ratkaisu kosketti kovasti.

Kimmo Sirénin lavastus on toimiva ja asettuu luontevasti osaksi kesäteatterin luonnonnäyttämöä. Lavastus ei rakenna suoraan korsuja, taitelukenttiä tai leirejä, vaan antaa tarinalle raamit ja jättää tilaa tulkinnalle. Laudasta rakennetut kiipeilytasot siltoineen ja aukkoineen toimivat kohtauksissa erinomaisesti, mustista laatikoista rakentuu sänkyjä, herrojen juhliin lattia, ja sankarivainajille viimeiset lepopaikat. Lehdon (Pyry Kähkönen) kuolemakohtaus on lavastuksellisesti (ja muiltakin osin) vahvasti, upealla tavalla toteutettu. Näyttämön ympäristöä kallioineen ja metsikköineen hyödynnetään myös erittäin toimivasti, eikä Pyynikin miljööseen sen suurempia lavastuksia edes tarvitse. Näyttämölle kaivettu pieni lampi on tärkeä osa montaa kohtausta. Jaana Aron pukusuunnittelussa ja Riina Vänttisen kampaus- ja maskeeraussuunnittelussa lähdetään liikkeelle puhtaista asepuvuista ja ulkonäöltään siisteistä miehistä, joita sota puskee kerta toisensa jälkeen pölyyn, mutaan, vereen, veteen ja tiheisiin metsiin. Vaatteet likaantuvat, kasvot naarmuuntuvat, luoti sattuu ja veri valuu, taistelut repivät takista. Puvustus on ajankuvan mukaista, on kesän ja talven sotilasvarustusta, kypäriä, karvalakkeja ja eri sotilasarvojen mukaisia merkkejä. Tarpeistoa (valmistus Satu Wiinikka), esineistöä ja tavaraa on repuista aseisiin ja konekivääreistä kirjeisiin, ja kaikki luo lavalle autenttista visuaalisuutta. Näyttämökuvat ovat monessa kohtauksessa hurjan hienoja ja väkeviä, niitä olisi voinut tuijottaa ja sisäistää vaikka kuinka kauan. Esityksen aikana satoi ja paistoi, ja kun lopussa "hyväntahtoinen aurinko katseli heitä", kultaiset säteet ylsivät myös näyttämöä silittelemään. Silmäkulma ei siinä vaiheessa pysynyt kuivana.

Jokainen näyttelijä tekee onnistuneen, vahvan ja vilpittömän roolityön, ja klassikkoteoksen tutut hahmot nousevat lavalle sekä esikuviensa oloisina että uuden sukupolven omikseen ottamina. Näyttelijäntyössä on herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja tunneälyä, näiden ihmisten kohtalot tuodaan lavalle yksityiskohtaisesti, aidosti tarinaan eläytyen. Minulla ei ole Tuntemattomassa sotilaassa varsinaista suosikkihahmoa, vaan se, kenen hahmon kokemukset ja kohtalo eniten puhuttelevat, vaihtelee tulkinnan mukaan. Poikkeus on Koskela (tässä versiossa roolia upealla rauhalla, lämmöllä ja tarkkuudella näyttelevä Jussi-Pekka Parviainen), josta olen aina pitänyt kovasti ja joka onkin minulle Tuntemattoman tärkein hahmo, jollain tapaa oikeastaan koko tarinaa määrittävä voima. Pyynikillä erityisesti koskettivat, vakuuttivat ja menivät syvälle myös Pyry Kähkösen näyttelemä taipumaton, kovasanainen Lehto, Konsta Laakson tulkitsema valloittava, hyväntuulinen Rahikainen ja Antti Tiensuun esittämä, itsestään kerta toisensa jälkeen rohkeutta kaivava Kariluoto. Myös Kai Vaineen näyttelemä, sääntöjä tiukasti vahtiva, tiukkaluontoinen Lammio, Tommi Raitolehdon muihin vaivattomasti rohkeutta valava Rokka ja Kalle Koskisen pelkoaan piilottamaan pystymätön Riitaoja jäivät mieleen. Yhtään näyttelijää ei kuitenkaan voi toisen yli nostaa, sillä jokainen on hahmonsa tarinaa kertoessaan lavalla tärkeä, osa komppaniaa, tapahtumien keskipisteessä, jakamassa sodan todellisuutta ja herättämässä klassikkoa eloon. Kuten jo kirjoitin aiemmin, roolitus on erinomainen. Näyttelijöiden käsissä nämä hahmot ovat kokonaisia ihmisiä toiveineen, pelkoineen, ajatuksineen, tapoineen ja tunteineen.

Kiitos koko työryhmälle. Upea tulkinta, upeat roolityöt. Ihmisyys, inhimillisyys, ihmisen hajoava mieli, sielun rikkova pelko, vallan tuoma sokeus ja julmuus, sekä lempeys joka on joskus tärkeämpää kuin mikään muu tuodaan Pyynikillä lavalle aidosti tuntuen ja syvästi koskettaen. Moni kohtaus jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, ja ostinkin jo itselleni elokuulle lipun tätä toista kertaa katsomaan, jotta näkisin uudelleen miesten jakamat rohkaisevat katseet, lohduttavat kädenpuristukset, yhteiset naurut, pelokkaat vilkaisut ja hetken hengähdystaukojen tarjoaman helpotuksen. Ja viimeisen näyttämökuvan - huh kuinka hieno. Kylmät väreet meni.

Onnea Pyynikin kesäteatterille 70 vuodesta!