Sutinaa ja säätöä @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Sutinaa ja säätöä-farssin 10.9.

Sylvia (Pihla Penttinen) on tullut viettämään jokakesäistä ilotteluirtiottoa salarakkaansa, miehensä veljen Beaun (Sauli Suonpää) kanssa poikain vanhan äidin omistamalle huvilalle. Vaan ihanan yön jälkeen seuraava aamu tuo jos jonkinlaista ongelmaa, kun paikalla ilmaatuu niin Sylvian aviomies Clarke (Heikki Ranta) kuin Beaun vaimo Marjorie (Emilia Sinisalo). Eikä siinä vielä kaikki! Huvilalle paukkaa vielä yksi salarakas – nuori nainen nimeltä Dierdre (Ella Lymi) – sekä tämän murhanhimoinen (ex)mies Richard (Mikko Virtanen). Luvassa on jos jonkinlaista juonenkäännettä ja yllätystä, kun rakkauden, himon ja hurvittelun verkkoja setvitään.

Arena-näyttämöllä säädetään ja sutinoidaan oikein olan takaa, kun Sandy Rustinin kirjoittama (suomennos Reita Lounatvuori) Sutinaa ja säätöä nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa. Ohjauksesta vastaa Sari Siikander. Oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa ei-ranskalaista farssia (amerikkalaista tässä tapauksessa), vaikka parisuhteet ja parit suhteet myös nyt toimintaa ohjaavat – kuten farsseissa noin yleensäkin. Ja ihmissuhteista jos mistä ammennettavaa riittää, eli ei ihme että suuret intohimot, kiihkeät halut ja pakahduttavat rakkaudet usein farssikomedian aiheina ovat. Sutinaa ja säätöä on raikas ja vauhdikas, oivaltavasti hauska ja monesti suorastaan riemukas esitys, ja onnistuu yllättämään. Paikoin aavistuksen turhan runsas teksti vie farssilta terävimmän rytmin, mutta Siikanderin ohjauksessa tapahtumat pysyvät onnistuneesti vauhdissa. Myös nopeasti ja tarkasti näyttelevä kuusikko pitää homman taitavasti kasassa ja liikkeessä. Ja taiteilee lavalle varsin valloittavia tyyppejä! Rustinin teksti on tosi sujuvaa ja huumoria syntyy niin käsikirjoituksen kuin fyysisen komediankin tasolla. Siikander on ohjauksessaan antanut tilaa liioittelulle ja suureelliselle eläytymiselle, joka toimii lavalla oivallisesti. Erityisesti huudahdukset, "poseeratut" liikkeet, isosti tehdyt eleet ja reaktiot sekä nykyajassa kirjoitetun, peribrittiläiselle tunnelmalle ja 1920-luvun tapahtuma-ajalle nyökkäilevän modernin tekstin tunnelman tavoittaminen vakuuttavat. Tunnelma on tässä farssissa muutenkin kohdillaan, esitys on hyväntuulinen ja suloinen, ja sen valloittavuus syntyy niin raikkaasta ja tarkasta tekstistä kuin riehakkaasta suhdesäädöstä.

Jos ihastutti tekstin raikkaus ja sujuvuus sekä ohjauksen oivallisuus, niin suuresti ihastusta aiheutti myös esityksen visuaalinen ilme. Peter Ahlqvistin lavastus on upea – jestas sentään mitä tyyliä, runsautta, silmäniloa ja upeita yksityiskohtia! 1920-luvun englantilainen maalaishuvila näyttää mitä hurmaavimmalta, eikä kaikkea tapeteista tauluihin, patsaista puupalkkeihin ja lasi-ikkunoista luksuskalusteisiin voinut olla ihailematta. Ja siis – sytyttimet! Aivan loistavia! Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ylellisyys ja hienostomaisuus istuu yläluokkaisten hahmojen ylle erinomaisesti, ja osuu myös ajankuvaan. Esityksessä liikutaan niin sensuelleissa yöasuissa kuin tyylikkäissä matkavaatteissa, ja liittyypä eräs tarinan yllätysten paljastumisista olennaisesti puvustukseen. Jutta Kainulaisen suunnittelema naamiointi tarjoilee ihania laineilla olevia kampauksia ja romanttisten säätöjen setvimiseen sopivan punaisia poskia. Petteri Heiskasen valosuunnittelu kiinnittää huomion etenkin isoissa juonenkäänteissä ja dramaattisissa paljastuksissa. Visuaalisuus on tosi näppärästi ja saumattomasti mukana iskuissa, huumorissa ja kierrosten nostamisessa. Esimerkiksi ne jo mainitut sytyttimet sekä erään tietyn hahmon puvustus saavat yleisössä aikaan melkoisia naurunremakoita, ja varsinkin lavastuksella ja tarpeistolla leikitellään hauskasti. Huvilan yksityiskohtien tutkiskelu myös kannattaa, on romanttisia tauluja ja monenlaista muutakin mielenkiintoista jota katsomosta katsella.

Lavalla nähtävä kuusikko tekee onnistuneet roolityöt ja pelaa hienosti yhteen niin koko porukan voimin kuin erilaisten suhdesoppien jäseninä. Vauhdikas näytelmä ja runsas teksti antavat näyttelijöille paljon paikkoja heittäytyä täysillä, ja sen nämä myös tekevät. Eläytyminen tilanteisiin, käänteisiin, roolihahmojen persooniin ja tarinan ihmissuhteisiin on hurmaavaa ja herkullista. Pihla Penttinen tekee Sylvian roolissa valloittavaa työtä, hän on erinomaisesti perillä roolihahmonsa luonteesta ja tyylistä, ja ottaa kaiken irti niin Sylvian romanttisista taipumuksista kuin siitä, miten tämä yllätykset ja paljastukset kohtaa. Penttisen läsnäolo lavalla on pieniä yksityiskohtiakin myöten tarkkaa ja rentoa, hän lukee kohtauksia ja niiden tunnelmaa ja tapahtumia taitavasti ja antaa Sylvian hahmolle vapauden olla juuri niin romanttinen, intohimoinen, spontaani ja päättäväinen kuin tämä on. Sauli Suonpää on Beaun roolissa näppärästi läsnä ja näyttelijäntyössään nopsa sekä notkea. Suonpää tuo hahmonsa lavalle mainiolla kulmalla, Beau on itsevarma ja ehkäpä vähän omahyväinenkin, mutta suloinen ja suuritunteinen myös, ja Suonpää tulkitsee hahmonsa mielenliikkeitä luontevasti. Erityisesti Beaun tunteiden kuohahtaessa ja monissa pienissä yksityiskohdissa Suonpää on loistava.

Emilia Sinisalo näyttelee Marjorieta arvokkaan pidättyväisesti, mutta heittäytyy myös hyvin riemukkaasti kun sen aika on. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva Marjorie on topakka ja tilanteen tasalla, ja Sinisalon näyttelijäntyössä on toimivaa jämäkkyyttä. Kun sitten Marjorie vedetään mukaan kaikenlaiseen sotkuun ja niiden selvittelyyn, syntyy siitä hersyvää komediaa ja mainiota vastapainoa hänen hienostuneelle tyylilleen. Heikki Ranta tekee Clarken roolin mainiosti itsepäisyyttä ja pientä nössöyttä tasapainottaen. Rannalla on roolihahmoonsa oiva ote, hän vetäisee sujuvasti niin dramaattiset tunteidenpurkaukset, Clarken pyrkimykset olla ja ajatella järkevästi, sekä tämän intohimoiset rakkaudentunnustukset. Ella Lymi näyttelee Dierdren roolin ihanalla energialla ja tämän koko persoonaa syleillen. Lymi tekee roolinsa säteilevästi ja taitavasti komediallisiin iskuihin osuen, roolityössä on suloisuutta ja säpäkkyyttä, ja monta aivan timanttista hetkeä. Mikko Virtanen tekee valloittavaa työtä ja on salaperäisen roolihahmonsa nahoissa kotonaan niin tummanpuhuvissa kuin herttaisissa hetkissä. Virtasen tekstin ilmaisu ja tulkinta on oivallisen sujuvaa, hän on tosi hyvin sisällä roolihahmossaan ja tuo lavalle erinomaisia nyansseja ja detaljeja siitä, millainen tyyppi Richard oikein on. Porukan yhteenpeluuta seuratessa heittäytyy katsomossakin suurten tunteiden ja intohimojen vietäväksi, näyttelijät ovat omaksuneet hienosti farssin käänteet ja tarina etenee siksi varsin luontevasti. Kaikissa paljastuksissa, suhteissa ja sotkuissa pysyy näppärän näyttelijäntyön ansiosta myös koko ajan mukana, vaikka lavalla yllätyksiä ja juonen mutkia paljon nähdäänkin.

Kun syksy tästä pimenee ja ilmat muuttuvat tihkusateisen harmaaksi, on tämä farssi valoisa ja vauhdikas täsmäisku kaikenlaista ankeutta vastaan. Huumori vie mennessään, suhdesotkujen verkkoon sotkeutuu täysillä, ja ihastuttavan kiihkeiden ja suuria tunteita säteilevien hahmojen seurassa viihtyy mainiosti. Kaikki osa-alueet pelaavat hienosti yhteen, meno on varsin sulavaa eikä kellään mene vauhdissa kieli solmuun tai pasmat sekaisin. Ihan suosikkifarssikseni Sutinaa ja säätöä ei nouse, mutta oivallinen lajinsa edustaja tämä kyllä on. Katsomossa oli oikein hauskaa, ja aika meni kuin siivillä. Pidin etenkin siitä, miten sujuvaa ja hyväntuulista tekemistä näyttämöllä nähdään, ja miten kuplivan eloisa esitys on. Vallan hurmaavaa tykitystä!