Tytöt 1918 @ Teatteriyhdistys Kulissi

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!

kuvat © Riku Montonen

Näin Tytöt 1918-musikaalin 20.7.

Vuoden 1918 alussa Suomessa kuohuu, eikä se jää huomaamatta tehtaalla työskenteleviltä tytöiltäkään. Kun työläisten asioita aletaan ajaa, ovat myös Lempi (Elo Rautjoki), Rauha (Pihla Pohjola), Martta (Ora Mäkäräinen) ja Sigrid (Nella Salo) yhdessä muiden kanssa valmiina vaatimaan parempia oloja työväenluokalle, ja tasa-arvoisempaa asemaa naisille. Pian vallankumouksen aallot saavuttavat Tampereen, ja yksi toisensa jälkeen ihmiset tarttuvat aseisiin. Tyttöjen tarina on naiskaartin tarina, nuorten naisten tarina muuttuvan maailman ja sen kuohujen edessä, ihmisten tarina keskellä sotaa, pelkoa, vihaa ja toivoa. Toivoa paremmasta, pelkoa pahemmasta. Tämä on tarina, joka sykkii paloa aatteeseen, vimmaa muutokseen, rohkeutta taisteluun. Sodan ryskeessä syntyy inhimillinen kuva ihmisistä, jotka tahtovat muuttaa asioita, tahtovat tehdä itselleen paikan maailmasta, ja vallankumouksen keskellä tahtovat myös onnea, rakkautta ja hellyyttä, pieniä asioita. Hyvän elämän.

Matka Suomen sotahistoriaan kesäteatterin muodossa jatkui, kun kesän 20. esitys vei Tampereen kevääseen 1918 ja sisällissodan tapahtumiin. Aiemmin näkemäni Tuntematon sotilas ja Leiri N:o 5 ovat omalta osaltaan yhtä sotaa ja sen jälkeisiä tapahtumia kertoneet, mutta nyt hypättiin ajassa vielä vähän taaemmas, toiseen sotaan. Siihen, jossa veli käy veljeä vastaan, ja sisko myös. Kulissi tuo tänä kesänä ulkolavojen ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2018 kantaesitetyn, Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin pohjautuvan Tytöt 1918-musikaalin. Käsikirjoitus on Sirkku Peltolan tekemä, laulujen sanoista vastaa Heikki Salo ja sävellyksestä Eeva Kontu. Kulissille esityksen on ohjannut Eeva-Riikka Oja (ohjaajan työpari Anna Leino). Olen monet kerrat harmitellut, että TTT:n Tytöt 1918 jäi näkemättä, mutta nyt vihdoinkin pääsin tämän kokemaan! Olen kuunnellut musikaalin kappaleita vaikka ja kuinka, ja joku tunneside on selvästi syntynyt, kun heti ekat sävelet saivat minut kyynelehtimään. Tarina on tuttu paitsi biisien, myös samaan romaaniin perustuvan, Teatteri Vanha Jukon Veriruusut-näytelmän kautta, ja hahmotkin tuntuivat jo kovin tärkeiltä, vaikka musikaalimuodossa vasta nyt heidät tapasin. Ojan ohjaus on hyvin rytmitettyä, tunteet ja tunnelmat tunnistavaa ja sekä tarinan yksityiskohdat että isommat linjat näkevää. Peltolan käsikirjoitus antaa onnistuneesti tilaa monelle hahmolle, ja saman tekee Ojan ohjaus, joka fokusoi näkökulmahahmoihin monitasoisesti, mutta nostaa luontevasti valokeilaan myös sivuhenkilöiden kokemukset. Ohjauksessa on tosi vahvaa tunteiden käsittelyä, niin vallankumouksellisten, pelokkaiden, rakkaudentäyteisten, epätoivoisten, riehakkaiden kuin iloistenkin fiilisten kohdalla. Monet hahmojen väliset suhteet ja dynamiikat on mainiosti rakennettu, ja vilpittömyys ja uskottavuus yli sadan vuoden takaisten tapahtumien lavalle tuomisessa vakuuttaa. Erityisen kaunista on se inhimillisyys, jolla esitys kaikkia hahmojaan, heidän tekojaan ja koko tarinaansa katsoo. On julmuutta, on raakuutta, on vihaa, ylilyöntejä ja vääryyttä, mutta kaikki se kumpuaa jostain, ja kaiken sen esitys taitavasti asettaa sodan, ihmisyyden ja vallankumouksen kontekstiin. Ymmärrystä saa osakseen moni teko, mutta suoran vääryyden tuomittavuus ei jää epäselväksi.

Anne Joutsimäen koreografioissa on energiaa ja potkua, etenkin isot joukkokoreot täyttävät lavan asenteella ja meiningillä. Myös herkkä ja kerronnallinen liikekieli on Joutsimäen koreografiassa onnistuneesti luotua, ja varsinkin Lempin ja Grigorin jakama hetki sekä Milavidan valot ovat koreoiltaan hienosti kertovia ja draamallisia. Läpi esityksen liikekieli tarttuu sujuvasti kaikkeen siihen, mitä muut osa-alueet, etenkin kappaleiden sanat ja tunnelma, tarjoavat, ja rakentuu tärkeäksi osaksi draamallista kerrontaa. Oma suosikkikoreografiani lienee Punalikan kihlat-biisissä, mahtava meno! Lavastuksen on suunnitellut Markus Leino ja työryhmä, puvustuksen Emma Oittinen ja maskeerauksen ja hiukset Rebekka Laihonen. Lavalla on punatiilistä tamperelaista tehdastunnelmaa, kodin rauhaa ja taistelutantereeksi muuttuneen kaupungin turvattomuutta. Näppärästi suunnitellut muutokset lavastuksessa vaihtavat näyttämökuvaa niin kangaskaupaksi kuin metsäksi, ja tarinan eri miljööt nousevat lavalle sujuvasti. Yksityiskohtainen ja onnistunut puvustus on ajankuvalle uskollista, työväen ja herrojen eron selvästi tekevää, ja hienon näköistä. Kun sota alkaa, tulevat kuvaan asepuvut ja käsivarsinauhat, rivisotilaiden ja päälliköiden tunnusmerkit, sotapakolaisten surkeat rievut ja taisteluiden jalkoihin jääneen kengät, jotka voi vielä lämpiminä toisen jalasta itselleen ottaa. Maskeeraus ja hiukset sopivat myös ajankuvaan ja elävät sodan kuohuissa mukana. Tytöt vetävät housut jalkaan ja napsaisevat letit poikki kaartiin astuessaan, ja osa työryhmästä onkin leteistään luopunut jotta niitä on saatu irti poikkaistaviksi lavalle. Mahtavaa omistautumista!

Eeva Kontun säveltämä ja Heikki Salon sanoittama musiikki on vahvaa, kaunista, riehakasta ja herkkää, täynnä vallankumouksen tulta ja nuoruuden uhmaa. Sävelissä kaikuvat hellyys ja hätä, toivo ja kaipaus, rakkaus ja suru, ja Helmi Jonassonin kapellimestaroima bändi (Vili Kallonen, Aleksi Haukkaluoma, Ida Viren, Verneri Turpeinen ja Josefiina Fagerlund) soittaa kappaleet huiman hyvin. Musiikissa on voimaa ja energiaa, ja tutut sävelet menevät ihon alle. Tytöt 1918 on tosiaan siitä harvinainen suomalainen musikaali, että sen kantaesityksen biisit on levytetty. Niinpä nämä kappaleet ovat olleet soittolistallani jo vuosia, ja jokainen on tutuksi tullut. Hetihän siinä siis silmäkulmaa piti kuivata, kun Prologin ensimmäiset sävelet kuuli, ja vähän väliä senkin jälkeen. Erityisesti iskivät väkevä Halpoja likkoja, aatteen paloa ja muuttuvaa maailmaa henkivä Kumoon repriiseineen, tosi kaunis ja täynnä tunnetta vedetty Lumen paino, riehakas Housut, loistavasti koreografioitu ja esitetty Punalikan kihlat, sanoitukseltaan ja sävellykseltään ehkä musikaalin suosikkibiisini On Tampereen tyttöset sieviä, suloinen ja iloinen Suvihäät, myöskin tosi hienosti sanoitettu ja hienolla tunnelmalla esitetty Kun Jumala jätti Tampereen ja aina herkistävä Sadan vuoden päästä. Näyttelijät laulavat kauniisti ja vahvalla tunteella, ja näyttelijäntyö on sujuvaa myös laulaessa ja tanssiessa, hienosti pysyy hahmo ja tunnelma yllä kaikissa biiseissä. Harmittavasti mikit vähän pätkivät koko esityksen ajan, eikä kaikkea aivan kuullut. Tuttua tarinaa seuratessa ja tuttuja biisejä kuullessa se ei onneksi esityksen seuraamiseen niin vaikuttanut, mutta mielellään kaikki replat ja lyriikat toki kuulisi.

Lavalla on pääosin nuorista näyttelijöistä koostuva ensemble, joka tuo tyttöjen tarinat elävästi lähelle katsojaa. Tampereen naiskaartin keski-ikä oli vain kahdeksantoista vuotta, ja joukossa oli paljon nuorempiakin tyttöjä, toki vanhempia naisia myös. Kun lavalla ovat melko lähellä hahmojensa ikää olevat näyttelijät, tulee roolitöihin heti sellaista aitoutta, jota ei edes tarvitse näytellä. Nuorten naisten ja miesten, ja myös heidän vanhempiensa ja vanhempien kaartilaisten tarinat kerrotaan vivahteikkaasti ja sellaisella fokuksella, että hahmojen nyanssit ja kerrokset tulevat luontevasti esiin. Elo Rautjoki näyttelee Lempiä kauniilla rauhalla ja lämmöllä, roolityössä on lujuutta ja lempeyttä. Etenkin Rautjoen tapa antaa tilaa Lempin tunteille vakuuttaa. Pihla Pohjolan Rauha on reipas ja eloisa nuori nainen, joka tietää mistä haaveilee ja uskoo unelmiinsa. Pohjola tekee roolinsa valloittavalla energialla ja koskettavasti Rauhan tarinaa kuvaten. Ora Mäkäräinen tekee Martan roolin erinomaisella otteella roolihahmoonsa ja tämän persoonaan, Mäkäräisen roolityössä on syvyyttä ja varmuutta. Hän tuo Martan hahmoon rohkeutta ja neuvokkuutta, hyväsydämisyyttä ja epävarmuuksia, jotka saavat kyseenalaistamaan omia valintoja ja päätöksiä. Nella Salon roolityö Sigridinä on tosi hienosti rakennettu ja kokonainen, Salo tavoittaa taitavasti kaiken sen, mitä Sigrid tuntee ja kokee. Erityisen hieno on latautunut kohtaus, jossa Sigrid pistää tehtaanjohtaja Vikströmin (Aarni Auerniitty) maistamaan omaa lääkettään – ja sitten myöhemmin se hetki, kun osat ovat kääntyneet. Salolla on näyttelijäntyössään herkkyyttä ja voimaa, hänen Sigridinsä on päättäväinen ja rohkea tyttö, joka uskaltaa ja tahtoo toimia, mutta jota myös pelottaa ja surettaa. Hieno rooli. Punapäällikkö Vennua näyttelevä Aki Kelin tuo hahmonsa lavalle tasapainotellen nuoren miehen auktoriteettiasemaa ja kaikkea sitä, mitä sen takana on. Kelin on roolissaan hyvin sisällä ja lukee tarinan käänteitä sujuvasti. Hyrskyn roolissa Juuso Porras on omasta valovoimaisuudestaan vakuuttunut näyttelijä, joka joutuu kuitenkin kohtaamaan totuuden elämästä kaukana parrasvaloista. Porras tekee roolinsa mainiolla huumorintajulla ja tarkalla draamallisella rytmillä.

Lyytin roolissa Janina Ahola tekee kauniin roolin, jossa on lempeyttä ja tietynlaista viattomuutta, mutta myös voimaa ja pinnan alla väreilevää valmiutta toimia. Venla Pajukangas on Juuhannan roolissa rempseä ja oman tiensä raivaava nainen, joka ottaa tilan haltuun ja uskaltaa puhua suoraan. Itsevarman ulkokuoren alla sodan todellisuus saa kuitenkin Juuhannan epäröimään ja tunnistamaan pelkonsa. Mimi Stefansson näyttelee naiskaartin komentajaksi valittavaa Hilmaa, ja tekee onnistuneen, varmaotteisen ja monitasoisen roolin. Aliinaa, Sigridin äitiä, näyttelee Anni Muilu. Hänen roolityönsä on vahva, Muilu tulkitsee roolihahmoaan tosi toimivasti. Rauhan sulhasen Villen roolin tekee Vinski Santaniemi, joka tuo rooliinsa nuoren miehen uhmaa ja intoa, ja samalla ymmärrystä siitä, ettei vallankumous ole mitään leikkiä. Roolityössä on mainiota energiaa ja hieno kulma vakaviin sävyihin. Villen veljeä, Lyytin puolisoa Väinöä näyttelee Arttu Lavi. Hänen roolityössään näkyy upeasti se hätä ja pelko, ja kumminkin tahto ja varmuus, joka nuoren miehen mielen valtaa taistelun lähestyessä. Lavi tekee roolinsa lämmöllä ja herkkyydellä, joka vakuuttaa. Naiskaartille ampumista opettavaa Kallea näyttelee Pablo Delahay, joka nähdään myös Grigorin roolissa. Delahay on molemmissa rooleissaan lempeä ja rauhallinen, mutta Kallen roolissa pääsee näyttelemään myös sen, kuinka sota pistää hermot kireälle ja tuo sanoihin ja tekoihin terävyyttä ja arvaamattomuutta. Aarni Auerniitty on Vikströmin roolissa vähän nilkkimäinen, asemastaan tietoinen tehdasherra, jota eivät säännöt koske. Ja vaikka opetetaan, niin jotenkin hän silti onnistuu luikertelemaan taas asemaan, jossa pääsee polkemaan muita. Auerniitty heittäytyy inhottavan hahmonsa nahkoihin sujuvasti. Rosa Heikkinen tekee Emmin roolin hienolla herkkyydellä ja tomeruudella, ja Johanna Lampisen näyttelijäntyössä Olkan roolissa on niin aatteen paloa kuin muista huolehtivan naisen haikeutta ja tarkkanäköisyyttä. Koko näyttelijäporukka on lavalla tiiviisti kiinni tarinan tunnelmissa ja tunteissa, ja joukkokohtauksissa on sellaista voimaa, että ne menevät tosi syvälle.

Huh sentään miten iso juttu oli tämä kokea! On aina erityistä nähdä vihdoin livenä sellainen teos, johon on jo kauan, Tyttöjen tapauksessa siis useita vuosia sitten, tutustunut ja jonka musiikki on myös kulkenut matkassa aina albumin julkaistusta saakka. Kaikki on samaan aikaan tuttua ja uutta, kun ekaa kertaa näkee tarinan lavalla ja kuulee biisit livenä. Tämä musikaali nostaa esiin historiaa, jonka on tärkeää tulla kuulluksi, ja tekee sen tavalla, joka jättää hahmojen kohtalot ja tarinan käänteet mieleen pyörimään. Lavalla tunteet kuohuvat väkevinä, tyttöjen nuoruus, rohkeus ja voima on käsinkosketeltavaa, eikä musiikkinumeroiden aikana voi välttyä kylmiltä väreiltä. Koskettavaa, syvälle menevää ja niin upealla vimmalla ja herkkyydellä esitettyä ja tehtyä. Kiitos Kulissi ja koko Tytöt-työryhmä, tämä oli vahva ja hieno kokemus.