Tule kotiin, tähtityttö! @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Aki Loponen

Näin Tule kotiin, tähtityttö-näytelmän 17.10.

Reetta (Nenna Tyni) on lähtenyt kotoa viisi vuotta sitten pikkuveljensä Jussin (Kaarlo Hirviniemi) kuoleman jälkeen, mutta joutuu nyt palaamaan takaisin. Ei hän sitä haluaisi, mutta on pakko, sillä Stara of Finland-laulukilpailuun kuuluu vierailu kilpailijoiden kotona. Niinpä Reetta ja mukana seuraava kameraryhmä matkaavat muistojen keskelle ja käsittelemättömien tunteiden sotkuun. Reetan äiti Elina (Liisa Vuori), isäpuoli Jari (Tapani Kalliomäki) ja veli Aki (Markus Järvenpää) ottavat kotiinpalaavan vastaan omalla tyylillään, kömpelösti ja osaamatta puhua oikein mistään. Mutta kameroiden edessä pitää Yli-Rönnien esittää onnellista perhettä, vai mitä? Näyttää maailmalle, mistä se oma tähtityttö ponnistaa. Se vaan on hiukkasen hankalaa, kun suru, joka myllää koko talossa ja kaikkien perheenjäsenten mielissä, nakuttelee taustalla aina vain vahvemmin. Pääseekö siitä koskaan eroon?

Kaisa Lundánin kirjoittama ja Tomi Korhosen ohjaama Tule kotiin, tähtityttö on kuvaus perheestä, surusta ja siitä, kuinka puhumattomuus ja käsittelemättömät tunteet ajavat ihmiset tilanteisiin, joista on vaikea nähdä ulospääsyä. Kun tunteille ei anneta tilaa ja niitä haudotaan vain oman pään sisällä, syntyy konflikteja, ristiriitoja, väärinymmärryksiä ja tilanteita, joissa ei osata enää olla sen enempää perhe kuin ihmisiä ihmiselle. Lundánin teksti on uskottavaa ja tunnistettavaa, hän on kirjoittanut hahmojen väliset suhteet, heidän tunteensa ja tavoitteensa aidosti ja sujuvasti. Korhosen ohjauksessa nämä suhteet, tunteet ja tavoitteet tunnistetaan ja tuodaan lavalle onnistuneesti. Kuten joskus käy, minulla oli esityksestä sellaisia odotuksia, jotka eivät osuneet yksiin sen toteutustavan kanssa, ja hetki meni, että omat ennakkoajatukset ja sen, millainen esitys oikeasti on, sai osumaan kohdilleen. Korhosen ohjauksessa on välillä karnevalistiseksi yltyvää ilmaisua, joka tuntuu aluksi menevän ohi näytelmän aiheesta, mutta joka osoittautuukin oivalliseksi tavaksi käsitellä tarinan teemoja. Korostava, ajoittain liioiteltu näyttelijäntyö ja visuaalinen suunnittelu, jossa liikutaan realistisen ja ei-realistisen näyttämökuvan välillä, nostavat fokukseen sekä tavan tehdä teatteria että tarinan itsensä. Tämä ei mennyt niin syvälle kuin ajattelin, siis omassa katsomiskokemuksessani, mutta se johtui osittain juuri niistä ennakko-odotuksista, joihin esitys ei vastannutkaan, koska se oli erilainen kuin kuvittelin. Tämähän ei sitten ole esitykselle viaksi, vaan osoitus siitä, että ei ehkä kannata luoda liian tiukkoja mielikuvia kun ne sitten ovat usein väärässä. Koskettava ja puhutteleva Tähtityttö kyllä on, ja liikutti myös minua monessa kohtaa. Hahmot käyvät läpi melkoisen emotionaalisen turbulenssin, ja se näyttämöllä tosi hienosti kuvataan. Lundánin teksti ja Korhosen ohjaus siitä rytmittävät tapahtumia ja hahmojen muutoksia ja kasvua mainiosti. Heidän kamppailuaan ja tuskasteluaan, epätoivoista suunnan etsimistä ja surun tönimäksi tulemista katsoessaan huomaa ajattelevansa perheitä, suruja, yhteisöjä ja yksilöitä, sitä miten jokainen reagoi traumaan eri tavoin. Tähtityttö kuvaa yhtä traumaa ja yhden perheen reaktiota siihen, mutta sen teemat koskettavat laajemmin. Millaisia ihmisiä suru meistä tekee? Hirviöitä, enkeleitä, selviytyjiä, nujerrettuja? Sellaisia, jotka osaavat antaa tunteen tulla, vai sellaisia, jotka puskevat sitä kaikin voimin pois? Teatterin nettisivuilla mainitaan, että näytelmästä käytetään lyhennettyä versiota. Tämä on mielenkiintoista, ja jäi mietityttämään, mistä kohtaa tekstiä on lyhennetty, mitä kaikkea on rajattu pois, ja mitä kaikkea tarinassa vielä lisäksi tapahtuu. Kokonaisuus on kuitenkin ehjä ja tarinan kaari yltää käsittelemään teemoja monipuolisesti.

Aino Kontisen suunnittelema lavastus sulkee perheen lumisadepallomaiseen kotiin, ja lavastussuunnittelulla on paljon dramaturgista merkitystä. Sinivihreän sävyiset lavasteet ovat kulissi, jossa perhe elämäänsä elää, tekee kaikkia arjen asioita ja on olemassa, mutta kodissa ei kuitenkaan eletä siinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Elossa ollaan, paitsi yksi, mutta elämä muodostuu kehän kiertämisestä ja rutiinien ylläpitämisestä. Eteenpäin ei päästä. Koko perhettä lihasvoimin pyörittää Aki-poika, joka yrittää puskea liikkeelle muutosta, mutta ei tiedä miten. Kontinen on luonut lavastuksellaan näyttämölle selkeän tyylin ja hahmojen tarinoille fyysiset rajat, ja lavastus taipuu sujuvasti kuvaamaan paitsi kotia paikkana, myös sen merkityksiä tarinan teemoille. Pukusuunnittelu on Suvi Kajaksen käsialaa, ja hän on luonut mainiosti hahmoille sopivia asukokonaisuuksia, jotka myös keskustelevat tarinan teemojen ja kerrontatavan kanssa. Erityisesti pidin niistä vaatteista, joihin Yli-Rönnin perhe puetaan kun heidän perhe-elämäänsä tositelkkariin kuvataan, sekä hääkohtauksen asuista. Myös Jussin puvustuksen samansävyisyys lavastuksen kanssa on onnistunut tarinallinen ja teemallinen valinta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu on onnistunutta, ja moni näyttelijä muuntuu näppärästi hahmosta toiseen, kun peruukit ja tekoviikset ja -parrat vaihtuvat. Valosuunnittelun takana on Jouni Nykopp, jonka valoissa on monta oikein onnistunutta ratkaisua. Erityisesti mieleen jäi Jussin muistopaikkaa ylhäältä valaiseva säde, samoin se, miten valosuunnittelu luo lumisadepallo-ajatusta varsinkin lopussa.

Nenna Tyni on Reetan roolissa vahvasti läsnä ja tavoittaa tämän kokemukset ja ajatukset monitasoisesti. Kotoaan teininä niin omaa kuin perheensä surua pakoon lähtenyt Reetta käy paljon läpi kotiin palatessaan, ja Tynin herkkävireisessä ja jämäkässä roolityössä näkyy kaikki Reetan kokema. Reetta ehtii näytelmän aikana olla monenlaisissa rooleissa laulukilpailun osallistujasta tyttäreen ja puolisosta kipeitä muistojaan käsittelevään nuoreen naiseen, ja Tyni näyttelee erityisen onnistuneesti sen, miten Reetta liikkuu eri roolista toiseen ja tasapainottelee niiden välillä. Liisa Vuori tekee äiti Elinasta koskettavan ja ajoittain turhauttavankin hahmon, inhimillisen surunsa kourissa taistelevan naisen, joka on melkein löytänyt keinot pitää itsensä kasassa, mutta joka kuitenkin joskus myös murtuu. Vuoren roolityössä on jotain niin aitoa ja uskottavaa, että Elinan tarina tulee huomaamatta lähelle ja jää vielä esityksen jälkeen ajatuksiin. Kuinka kaikennielevää hänen surunsa täytyykään olla, ja silti hän on yhä tässä. Markus Järvenpää näyttelee Aki-veljeä, jonka katkeruus väreilee pinnan alla, mutta joka ehkä velvollisuudentunnosta yrittää pitää perheen koossa ja kaikki kunnossa. Järvenpää menee sujuvasti sisälle Akin mietteisiin ja motivaattoreihin, ja tuo lavalle tulkinnan kokonaisesta ihmisestä toiveineen, velvollisuuksineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hänen roolityössään näkyvät oivasti niin Akin ihmissuhteet, erityisesti sisaruussuhde Reettaan ja lapsi-vanhempi-suhteet Elinaan ja Jariin, kuin myös se, miten nämä ihmissuhteet ja niiden nyanssit Akiin ovat vaikuttaneen ja taas vaikuttavat, kun Reetta palaa hänen elämäänsä. Tapani Kalliomäki tekee Jari-isäpuolen roolin leppoisalla huolehtivaisuudella ja lämmöllä, joka rakoilee kun Jari viinapäissään pistää vähän tuulemaan. Kalliomäellä on rooliinsa onnistunut ote, hän tuo Jarin hahmoon hyviä yksityiskohtia ja piirteitä, jotka rakentavat hahmoa ja hänen merkitystään niin tarinassa kokonaisuudessaan kuin osana Yli-Rönnin perhettä.

Aurora Manninen tekee kaksi roolia, Stara of Finlandin juontajana Tinttinä ja hääpöydässä hyväntuulisesti juhlaa seuraavana, suutaan vanhojen sukulaisten tunnistettavaan tapaan maiskuttavana Terttu-tätinä. Molemmissa rooleissaan hänellä on just oikea ote hahmoonsa, Tintti on juuri sellainen sosiaalisesti taitava tv-juontaja, joka ehkä kyllä välittääkin laulukilpailuosallistujistaan, mutta joka ennen kaikkea kaivaa esiin hyvää televisiota. Terttu-tädissä taas aika moni tunnistanee jonkun tutun sukulaisen, jonka kanssa aina sukujuhlissa tavataan ja kuulumisia vaihdetaan. Jori Halttunen näyttelee kameramies-Tonia, Reetan entistä seurustelukumppania Peksiä ja hääjuhlan pappia. Hän tekee jokaisen roolin mainiosti, ja muuntautumiskykyisenä näyttelijänä myös tekee joka hahmosta ihan erilaisen. Etenkin vauhdikkaasti paikalle kurvaileva, vähän dramaattinen Peksi, sekä intohimoisen mutta melkoisen epäselvän puheen pitävä pappi ovat erinomaiset roolisuoritukset. Jari-Pekka Rautiainen näyttelee Maunoa, josta en ihan meinannut päästä perille, enkä ehkä päässytkään – vaan haittaako tuo. Rautiainen tekee roolinsa sujuvasti, hän näyttelee Maunon suuret tunteet ja sellaisen kiihkesti asioihin tarttuvan mutta kuitenkin huolettoman olemuksen oivallisella kulmalla. Vähän jäin kaipaamaan sitä, että Maunon esittämiä murhasyytöksiä olisi käsitelty, ne ehkä eniten vaikuttivat siihen, etten saanut hahmosta ihan täysin kiinni. Henna Wallin Ainon, menestynyttä lääkäriserkkua esittämään palkatun näyttelijän roolissa tekee roolin, jossa myös on suuria tunteita ja valloittavaa eloisuutta ja valoisuutta. Kaarlo Hirviniemi on lavalla muutamaan otteeseen Jussin, vuosia sitten menehtyneen pikkuveljen roolissa, ja hänen läsnäolonsa lavalla on tarinallisesti hyvin merkityksellistä ja teemoja syventävää.

Tule kotiin, tähtityttö! käsittelee, tutkii ja miettii surua ja perhettä monitasoisesti. Esitys ei anna suoria vastauksia vaan ennemminkin kysyy kysymyksiä ja nostaa esiin pohdittavaa. Tarina tuodaan näyttämölle mainiolla ja toimivalla yhdistelmällä korostettua kerrontaa ja vilpitöntä tunneilmaisua. Tämä tuo kokonaisuuteen sekä yllätyksellisyyttä että tunnistettavuutta. Vaikka näytelmän aikana mennään melkoisissa turbulensseissa ja isojen tunteiden vallassa, lopussa tunnelma on rauhaisa ja lämmin, olematta kuitenkaan kokonaisuudesta irrallaan. Pidin erityisesti tarinan kaaresta, siitä miten teemat ja niiden käsittely siihen asettuvat ja millaisia matkoja ja asioita hahmot käyvät läpi, että kaunis, lempeä loppu on mahdollinen. Vaikka minulla oli tätä näytelmää kohtaan sellaisia odotuksia, jotka eivät kohdanneet itse esityksen kanssa, onnistui noiden odotusten karistaminen tai uudelleenkohdistaminen, kunhan antoi näytelmän viedä. Tähtitytössä on paljon sellaisia ratkaisuja, tapoja tehdä ja tekstillisiä juttuja, joista pidin kovasti, mutta myös välillä sellaisia tarinankerronnan tyyliin liittyviä asioita, joiden merkitystä tarinalle en ehkä ihan hoksannut. Suuren näyttämön kokoinen tarina tämä on, niin toteutukseltaan kuin teemoiltaan, ja puhuttelee ja koskettaa. Näiden hahmojen suru ja tavat sitä käsitellä tai olla käsittelemättä menivät ajoittain ihon alle, erityisesti vilpittömän ja kaunistelemattoman tunteen ollessa lavalla aidosti. Väkevä esitys.