Hurmaava joukkoitsemurha @ Ohkolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan Teatteri!

kuva © Kimmo Virtanen

Näin Hurmaavan joukkoitsemurhan ensi-illassa 11.7.

Kolme itsemurhaa hautovaa ihmistä, eversti Hermanni Kemppainen (Aatu Johansson), liikemies Onni Rellonen (Vesa Saralehto) ja vararehtori Helena Puusaari (Anu Päivinen) järjestää itsetuhoisten suomalaisten seminaarin. Kokoontumisen jälkeen sekalainen joukko elämästään erkanemista toivovia hyppää bussiin ja suuntaa kohti kuolemaa. Tie vie ensin Norjaan ja sitten ympäri Euroopan, kun etsitään sopivaa niemennokkaa, rotkoa tai kalliota, josta kaasuttaa kulkupeli ja kyytiläiset kuolon auvoon. Mutta mitä ihmettä, elämänhalu tuntuu valtaavan matkustajat yksi toisensa jälkeen! Jääkö joukkoitsemurha suunnittelun asteelle? Onko sittenkin niin, että elämässä, ihmisissä ja itsessä on jotain, jonka vuoksi maallista taivaltaan jatkaa?

Ohkolan Teatteri kantaesittää tänä kesänä Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha-romaanista sovitetun näytelmän. Lähipiiri muisteli kyllä nähneensä jotain tällaista aiemminkin, ja totta tosiaan, Komediateatteri Arenassa on Arto Paasilinna ja Hurmaava joukkoitsemurha-niminen esitys 2008 mennyt. Vaan siinä oli vähän eri tarina, ja tämä on ensimmäinen kerta kun itse romaani teatterimuodossa nähdään. Ja onpa hienoa että nähdään! Öljymäellä kerrotaan lämminhenkinen, koskettava, hauska, lempeä, liikuttava ja ilahduttava tarina, jossa kaikki osa-alueet pelaavat yhteen ja rakentavat taiten tehdyn kokonaisuuden. Synkästä aiheestaan huolimatta Hurmaava joukkoitsemurha ei ole ankea teksti, vaan Paasilinnalle tyypillisesti humoristinen, pohdiskeleva ja vähän piikittelevä. Tämä romaani ei ole minulle tuttu, mutta Kalle Tahkolahden sovitus ja ohjaus siitä vaikuttaa tavoittavan kaiken olennaisen, ja oikein sujuvasti. Kerronta on selkeää, hahmot rakentuvat näyttelijöiden käsissä yksityiskohtaisesti, ja teemoja, huumoria ja vakavia aiheita käsitellään mainiolla otteella. Livemusa tuo vielä yhden tason lisää, ja kappaleet sopivat esitykseen erinomaisesti. Pidin monista ohjauksellisista valinnoista kerronnan, katsomon käytön ja rivien välistä näytetyn suhteen, sekä siitä, miten punainen lanka pysyy esityksen edetessä selkeänä. Yllätyksiä, oivalluksia ja ihmetystäkin tarinassa on, ja varsin hyvällä fiiliksellä ja huumorilla tarinaa kerrotaan. Komedia on välillä mustaa, välillä lempeää, välillä suorapuheista, mutta vaikka kuolemalle, sen suunnittelulle ja elämässä vastaan tuleville vaikeuksille nauretaan, esitys pysähtyy myös herkkyydellä samojen aiheiden ja teemojen äärelle. Tämä tasapaino sen kohdalla, miten mitäkin teemaa milloinkin käsitellään, on ohjauksellisesti ja sovituksellisesti tosi näppärästi kohdillaan.

Hurmaavan joukkoitsemurhan musiikin on sovittanut ja tuottanut Iivo Johansson, ja musiikkia kuullaan niin livenä esitettynä kuin nauhalta. Erityisen hyvin tunnelmaan sopivat ja mieleen jäivät Väliaikainen, Sateentekijä ja Nocturne sekä Turisti, ja livenä lauletut ja soitetut kappaleet etenkin ilahduttivat. Puvustuksen, tarpeiston ja lavastuksen parissa on työskennellyt iso määrä ihmisiä, ja näytelmän visuaalisuus onkin oivallista. Kahdenkymmenen näyttelijän ja vielä runsaamman hahmogallerian päälle on loihdittu asukokonaisuuksia, jotka sopivat niin hahmojen ammattiin, persoonaan kuin tyyliinkin. Erityispisteet Aleksanteri II:n patsaalle, ranskalaisille ukkomiehille patonkeineen ja ranskalaisrouville talikoineen, sekä kaikille univormuille/ammattivaatteille. Visuaalisessa ilmeessä on paljon mietittyjä yksityiskohtia, jotka syventävät niin tarinan maailmaa kuin hahmojakin, ja tuovat sujuvuutta kerrontaan. Olipas myös ihanaa, kun kaikki Öljymäen rakennukset olivat tällä kertaa näkyvissä, vaikka eivät varsinaisesti tarinassa mukana olleetkaan. Lavastus itsessään on melko pelkistetty, eikä esitys suuria rakennelmia vaadikaan, vaan toimii näillä näyttämökuvilla oikein hyvin. Tai no – onko se nyt kovin pelkistettyä, jos lavalla on kokonainen linja-auto? Ehkäpä ei! Korpelan Vauhti-Linjat Oy sai ansaitut aplodit lavalle kurvatessaan, ja bussi osana tarinaa ja lavastusta on istutettu näyttämölle sujuvasti niin, ettei kulkupeli ole pelkkä tausta tapahtumille vaan se tuodaan myös mukaan kohtauksiin ja käänteisiin.

Näyttelijöitä on siis peräti kaksikymmentä, ja roolihahmoja sitäkin enemmän. Tarinassa on monta erilaista ihmistä, kaikki yhteisellä matkalla, kaikki omia kokemuksiaan kantaen mutta toisia tukien suuntaamassa sovittua päämäärää kohti. Aatu Johansson näyttelee eversti Kemppaista armeijamiehen arvokkuudella, lesken surumielisyydellä ja toivonsa menettäneen ihmisen itsevarmuudella. Kun Hermanni sitten saakin yllättäen syitä elää, on mainiota katsoa miten hänellä on perhosia vatsassa ja sanat sekaisin. Vesa Saralehdon Onni Rellonen on konkurssin toisensa perään tehnyt bisnesmies, jota elämä on murjonut mutta joka silti on ystävällinen ja huumorintajuinen. Saralehto tekee roolinsa sujuvasti ja on hyvin perillä hahmonsa luonteesta ja ajatuksista. Anu Päivinen vararehtori Puusaaren roolissa tekee mainiota työtä, hän tulkitsee Helenan järjestelmällistä luonnetta onnistuneesti. Perhosia lepattaa Helenankin vatsassa, kun eräs tietty eversti osuu paikalle, ja tämän Päivinen näyttelee hurmaavasti. Tenho Oinonen tekee poromies Uula Lismangin roolin ja näyttelee roolinsa varmoin ottein, sujuvalla lavaläsnäololla ja näppärästi hahmonsa tunnelmia tulkiten. Korpelan Vauhti-Linjojen linja-autoyrittäjää Railia näyttelee Aino Kivikkola, jonka roolityössä on reipasta toimeen tarttumisen energiaa ja vahvaa päätyyn saakka menemisen ajatusta, sekä sujuvaa tilanteiden lukemista. Korpelan linjurin kyydissä kulkevassa joukossa ovat mukana myös muiden muassa ruostunutta paattiaan itsetuhoisten viimeiselle risteilylle tarjoava vesiliikenneyrittäjä Mikko Heikkinen (Jyri Pekonen), vääpeli evp Jarmo Kovanen (Jaakko Latva-Pukkila), kotitalousopettaja Elsa Taavitsainen (Johanna Kuittinen) ja vaihetyöntekijä Leena Mäki-Vaula (Riikka Holm). Pekosella on viinaanmenevän venekapteenin rooliin onnistunut ote, hän tavoittaa hahmostaan koomisen sävyn lisäksi sujuvasti syvyyttä. Latva-Pukkila tekee varman roolityön, hyvällä energialla ja eläytymisellä, samoin Holm hyppää roolihahmonsa saappaisiin eläytyen tämän kokemuksiin ja tekemisiin luontevasti. Kuittisen roolityössä on hienoa herkkyyttä ja monitasoisuutta sekä kuorestaan ulos uskaltavan ihmisen intoa.

Matkalla ovat myös Mari Hurstin näyttelemä varakas leski Aulikki Granstedt, Ari Lehdon tulkitsema eläkkeellä oleva insinööri Jarl Hautala sekä Anna Tapperin näyttelemä Tarja Halttunen, joka on kuolemansairas. Hurstin, Lehdon ja Tapperin roolitöissä on luontevaa varmuutta ja mainiota huumoria, sekä vilpitöntä lähestymiskulmaa tarinan vakavampiin sävyihin. Korpelan kuolemanlinjan kyydissä kulkevan joukon nuoriso-osastoa edustavat Lilja Omenaisen näyttelemä ilmailuharrastaja Emmi, parturi-kampaaja Lisbeth, jota tulkitsee Anni Pasanen, Emma Catanin näyttelemä Hillevi, joka on kassatyöntekijä, sekä talkoolaiseksi matkaan hyppäävä Sorjosen Seppo (Leo Siljander), joka ei ole itsensä tappamista koskaan ajatellutkaan, mutta ajattelee että voisi lähteä matkalle muuten vain seuraksi. Omenaisella on roolissaan säteilevää energiaa ja hän tuo roolihahmoonsa onnistuneesti yksityiskohtia. Pasanen ja Catani tekevät sujuvat roolityöt, he rakentavat hahmoihinsa tasoja näppärästi ja lukevat tarkasti kohtausten tunnelmia. Siljander tekee roolinsa reippaalla otteella, hyväntuulinen ja välitön Seppo piristää itsetuhoisten kerhon matkaa ja on tarkka huomaamaan, millä fiiliksellä kukakin on liikenteessä. Annariitta Helenius, Terhi Paloheimo, Manti Koli ja Alisa Marjakangas tekevät kaikki useamman roolin, ja tuovat lavalle monta mainiota hahmoa. Helenius ja Paloheimo jäivät mieleen etenkin tarkastaja Hunttisen ja ylietsivä Rankkalan osista, Kolin rooleista etenkin riemukas Aleksanteri II:n patsas ihastuttaa, ja Marjakankaan tulkitsema supikoira varastaa shown moneen otteeseen.

Hurmaava joukkoitsemurha on, kuten ohjaaja Tahkolahti käsiohjelmassakin toteaa, tarina elämästä eikä suinkaan kuolemasta. Paasilinnan teksti sopii näyttämölle erinomaisesti, ja ison hahmojoukon matkaa kohti toivoa, yhteyttä toisiinsa ja uskoa elämään seuraa mielellään. Esitys on hauska ja koskettava, samaan aikaan lämminhenkinen ja ymmärtävä sekä tarkkanäköinen ja vähän teräväkin. Lempeys kuitenkin on se vahvin sävy, jolla tarinan tunnelmaa kuvailisin. Paasilinnan teksteissä usein onkin lempeyttä pientä ihmistä kohtaan, vaikka humoristin romaaneissa ei säästelläkään huumorin tai piikittelyn kohteita. Pitääkin ottaa lukuun Hurmaava joukkoitsemurha, ainakin näin näyttämöllä nähtynä tarina puhutteli, viihdytti, liikutti ja sai hyvälle mielelle. Erityisesti näyttelijöiden eläytyminen roolihahmoihinsa, kokonaisuus kerronnan tapoineen, oivalluksineen ja ratkaisuineen, sekä näytelmän tunnelma tekivät vaikutuksen. Tässä on paljon tosi hauskoja juttuja, monta kaunista ja herkkää kohtausta myös, sekä sujuvasti käsiteltyjä ihmisyyden kysymyksiä ja teemoja, joita huomaamattaan ajattelee vielä monta päivää esityksen näkemisen jälkeenkin.