maanantai 28. maaliskuuta 2022

Kolme iloista rosvoa @ Kouvolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan teatteri!


kuvat © TAVATON media

Kolme iloista rosvoa sai ensi-iltansa Kouvolan Teatterissa 26.3.

Kardemumman kaupungissa kelpaa asustaa, ja monenlaista porukkaa siellä asuukin. On poliisimestari Paavali (Tommi Kekarainen) rouvineen (Johanna Heimonen), leipuri (Satu Lemola), raitiovaunun kuljettaja Jytkynen (Annina Rubinstein), parturi Listi (Tiina Winter) ja makkaramestari (Otto Pilli). Säätä ennustaa vanha Tobias (Raimo Räty) ja muuten niin iloisen kaupungin känkkäränkkänä murjottaa Sohvi-täti (Satu Taalikainen). Kaupungin nuorisoa edustavat Kamomilla (Iris Veneskari) ja Tommi (Iivari Nikula). Ja sitten on tietenkin kauhistuttava rosvojoukko, Kasper (Veli-Matti Karén), Jesper (Samu Loijas) ja Joonatan (Markus Waara), ja heidän hurjan pelottava leijonansa (Matias Husgafvel). Mutta mitäs tapahtuu, kun rosvokolmikko päättää ryöstää Sohvin taloutta hoitamaan ja ruokaa laittamaan? Käykö hyvin vai huonosti? Jäävätkö rosvot kiinni?

Olen nähnyt tämän tarinan lavalla kerran aiemmin, ala-asteella ollessani, ja muistan vieläkin etten pitänyt esityksestä kovinkaan paljon, minusta se oli tylsä. Samoihin aikoihin saman kovan kohtalon koki muutama muukin lastenteatteriesitys, kun kriittisellä lapsenkatseellani niitä katselin. Mutta nyt olen vanhempi ja osaan arvostaa lapsille tehtyjä esityksiä enemmän. Tämä on hieman kummallista, mutta tosiaankin pidän lastenesityksistä paljon enemmän näin aikuisena kuin silloin kun olin kohderyhmää. Suuntasin siis innolla katsastamaan tätä Kolmea iloista rosvoa, jo oli aikakin antaa tälle musiikkinäytelmälle toinen mahdollisuus! Kouvolassa esityksen on ohjannut Olka Horila, jonka käsissä esitys on alusta loppuun vauhdikas, värikäs ja viihdyttävä kokonaisuus. Tarina saa sopivasti tilaa, esityksen teemat kuten ystävyys, ilo ja lämpö ovat vahvasti mukana kaikessa, ja katsomossa hymyilyttää. Huumori toimii edelleen, vaikka Thorbjørn Egnerin teksti on jo vuodelta 1955. Ja paljon kekseliäitä, hauskoja juttuja on esitykseen keksitty – kuten se piiitkäksi venyvä riippumattokäärö, jossa Sohvi-tätiä kuljetetaan.

Annukka Pykäläisen lavastuksessa on iloisia, kirkkaita värejä ja hurmaavaa kaupunkikuvaa, mutta myös särmää ja sopivasti sotkuisuutta. Lavastus heijastaa Kardemumman asukkaiden persoonia hyvin, ja antaa rosvotarinalle hienon tapahtumapaikan. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu on sekin värikästä ja ihastuttavaa, ja sopii hahmojen tyyleihin. Erotyisesti rosvojen vaatteet ovat erinomaisesti toteutettuja, jokaiselle on löytynyt omantyylinen puvustus ja rosvojen piirteitä on paitsi näyttelijäntyöttä, myös sekä puvustuksen että lavastuksen yksityiskohdissa. Esa Kurrin valosuunnittelu on kekseliästä ja varmaa, ja toimii hyvin yhteistyössä muun visuaalisuuden kanssa. Annina Rubinsteinin koreografiat sopivat esityksen yleisfiilikseen onnistuneesti. Voisin sanoa melkein varmaksi, etten ole kuullut näitä lauluja yhteentoista vuoteen, mutta kyllä vaan muistui mieleen kuinka "Kardemumman kakaroilta vitsaa säästetään" ja "hiljaa hiljaa hiivitään" ja "leijonalle silavaa, se on niin terveellistä" (viimeinen pätkä onkin sitten soinut päässä ensi-illasta lähtien). Laulut esitetään varmalla otteella ja innolla, ne ovat yksi esityksen kohokohdista.

Rosvokolmikkoa näyttelevät Karén, Loijas ja Waara tekevät onnistuneet roolisuoritukset. Jokainen on löytänyt hahmostaan kiinnostavia yksityiskohtia, ja eläytyy tekemiseen täysillä. Jokainen rosvo on aikamoisen mainio tyyppi, ja näyttelijät tuovat hahmonsa lavalle hienolla otteella, sopivalla annoksella huumoria ja sellaista veijarimaista tyyliä, joka ilahduttaa katsojia iästä riippumatta. Husgafvelin notkea leijona on tärkeä osa rovojoukkoa, ja vaikka hän ei puhua pukahda kertaakaan, on leijona mainion ilmeikäs ja hänenkin mielipiteensä tulevat selväksi. Taalikaisen tomera Sohvi-täti on hurmaava hahmo, siinä on vahvatahtoinen ja päättäväinen nainen joka ei välitä sen enempää rosvojen mahdollisesta vaarallisuudesta kuin muiden kaupunkilaisten yltiöpositiivisuudesta. Toki Sohvikin myös hymyilee ja ilostuu, erityisesti esityksen toisella puoliskolla, eli ei hän mikään ikuinen jurottaja ole. Taalikainen tekee sujuvaa työtä. Pidin kovasti myös Winterin varsin komediallisesta parturi Lististä, Pillin eläinkauppiaasta ja Heimosen poliisimestarin rouvasta. Koko näyttelijäjoukko on tasaisen vahva, he pelaavat hyvin yhteen ja erilaiset roolit tasapainottavat toisiaan. Erityisen onnistunutta esityksessä onkin se, miten jokainen rooli, iso tai pieni, saa lavalla tähtihetkensä, sillä kaikki näyttelijät tekevät paitsi omaa rooliaan, myös tuovat paljon esitykseen kokonaisuutena. Hienoa yhteistyötä siis, hyvin vahva ensemble.

Kouvolan Teatterin Kolme iloista rosvoa on onnistunut, hauska ja hurmaava esitys, jota katsoessa ei tule tylsää. Kun jokainen osa-alue on kunnossa, on lopputulos mainio, ja katsojan työksi jää nauttia ja ihailla kuinka homma toimii. Esitys etenee sellaisella vauhdilla, että hetkeksikään ei ehdi silmiään irrottaa lavan tapahtumista, mutta liian kiireellä ei hommaa vedetä läpi vaan vauhdikkuus on pelkästään positiivinen ominaisuus. Hahmot ovat monenlaisia ja hauskoja tyyppejä, näyttelijät tuovat heidät lavalle taitavasti ja visuaalisuus tarjoaa ihastuttavaa väri-ilottelua. Viihdyin! Ja Kolmen iloisen rosvon kirous on nyt murtunut, sillä tämähän on vallan valloittava tarina. Kannatti siis yhdentoista vuoden jälkeen katsoa uudelleen, josko sittenkin rosvokolmikko, Sohvi-täti ja kardemummalaiset onnistuisivat hurmaamaan minut, sillä niinhän tässä pääsi käymään.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Viikset @ Teatteri Jurkka

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuvat © Marko Mäkinen (Viikset, 2022)

Näin Viikset-esityksen viime torstaina, 17.3.

Emmanuel Carrèren samannimiseen romaaniin perustuvan monologin esittää Johannes Holopainen, ohjauksen ja dramatisoinnin takaa löytyy Essi Rossi ja skenografia on Tinja Salmen käsialaa. Liisa Pesosen pukusuunnittelu, Pauli Riikosen äänisuunnittelu ja Saku Kaukiaisen valosuunnittelu täydentävät kokonaisuuden. Esitys kestää hiukkasen yli tunnin, ja kertoo miehestä, joka päättää yhtenä päivänä ajaa viiksensä ja yllättää vaimonsa. Mutta vaimopa ei huomaa mitään muutosta. Pelleileekö hän? Ja mitä ihmettä on puhe siitä, että kukaan ei muista miehen viiksekkäitä kasvoja? Alkaa hengästyttävä, hämmästyttävä matka. Viikset on tarina todellisuuden murenemisesta, epäselvyyksistä, hämmennyksestä, järjestä ja järjettömyydestä, todesta ja käsittämättömyydestä.

Näin muutama vuosi sitten Sotilaspoika-monologin, jonka myös esitti Holopainen, ja jonka ohjasi Rossi ja äänisuunnitteli Riikonen. Se on (melko vähäisen) monologikatseluhistoriani ehdottomasti vaikuttavin esitys, jota edelleenkin muistelen välillä. Niinpä, vaikka tämän monologin tarina/aihe kuulosti vähän sellaiselta, ettei se ehkä olisi minun juttuni, olin varovaisen innoissani. Työryhmän tiesin taitavaksi, ja ovathan esitykset ennenkin yllättäneet, vaikka en ehkä ole ajatellut jotenkin tajuavani niitä tarpeeksi. Ja eipähän tarvinnut huolehtia siitä, tykkäisinkö tai ymmärtäisinkö tai viihtyisinkö, kun esitys alkoi. Ensi minuuteista lähtien tuntui, kuin koko teatteri olisi siirtynyt ihan toiseen maailmaan. Holopaisen läsnäolo lavalla on aitoa ja tarkkaa, ja näin pienessä teatterissa sillä on vahva vaikutus. Holopainen kertoo tarinaa vaivattomasti, melkein kuin eläisi itse niitä tunteita ja ajatuksia, joita monologin viiksikriiseilevällä miehellä on. Vaikka toki tässä on isompiakin hämmennyksen aiheita kuin viikset. Holopainen naurattaa, viihdyttää, huvittaa – ja seuraavassa hetkessä koskettaa, häkellyttää, herättää ajattelemaan syvällisiä. Ja muuttaa tunnetilaa niin hienovaraisesti, että hämmästyttää.

Viikset on varsin hieno esitys, ja teksti itsessään on loistava. Laitoin Carrèren romaanin heti varaukseen kirjastosta, se vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Rossin dramatisointi on taitavasti tehty, luulisin jo teosta lukemattakin että mukana ovat tärkeimmät ja monologimuodon kannalta parhaiten toimivat kohdat. Hän on myös ohjannut esityksen sujuvalla otteella, ja onnistunut erityisesti siinä, miten pikkuhiljaa, melkein huomaamatta, koko todellisuus tuntuu särkyvän. On mahtavaa istua katsomossa ja tajuta, että nyt muuten tapahtui jotain hämmentävää, nyt täytyykin keskittyä, nyt tässä on jotakin hämärää. Vaikka esitys koskettaa monia teemoja, aina ihmisyydestä ja elämästä identiteettiin, tietynlainen hämmennys on ehkä se, joka tästä eniten jäi mieleen. Mutta tuo hämmennys on paitsi itsenäinen tunne, myös osa niin elämää, ihmisyyttä kuin identiteettiäkin. Ja siinäpä sitä riittää ajateltavaa paitsi esityksen aikana, niin erityisesti sen jälkeen. Hämmentävyys on Viiksissä hienosti läsnä koko ajan, jokainen esityksen osa-alue Holopaisen herkästä, itsevarmuuden ja epävarmuuden rajalla tasapainottelevasta näyttelijäntyöstä Rossin tarkkaan ohjaukseen sekä visuaaliseen- ja äänisuunnitteluun tukee esityksen ilmapiiriä.

Heti alusta Riikosen äänisuunnittelu ja Kaukiaisen valosuunnittelu toimivat saumattomasti yhteen, ja molemmissa riittää monia onnistuneita yksityiskohtia. Valoilla loihditaan toden ja epätoden rajoja, eri tiloja ja tunteita, ja äänet tekevät samaa. Äänisuunnittelu on erityisen onnistunutta, ja monenlaiset esitykseen valitut äänet sopivat yhteen niin, että niissä on särmää mutta ne eivät ole liian epätasapainossa. Esityksen visuaalisuus, niin valojen kuin puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston suhteen, sopii tarinaan yllättävänkin hyvin. Vaikka esityksen tapahtumapaikoista muistuttavat lähinnä pienet kivet, joista tulee rantafiilis, lavalle rakentuu näppärästi niin koti, toimisto, hotelli, lautta kuin se rantakin. Eikä tässä esityksessä mitään selkeitä tiloja toki haetakaan, enemmän tunnetta tai ajatusta niistä, ja se toteutuukin oikein hyvin. Melko tumma värimaailma, valkoisia kiviä lukuunottamatta, on selkeä ja samaan aikaan terävä ja kova ja pehmeä ja lempeä. Näyttämökuvan yksityiskohdat, erityisesti murenevat valkoiset esineet ja asiat, ovat tosi toimiva ratkaisu.

Pidin Viikset-monologista kovasti. Vaikka katsomiskokemus oli hämmentävä ja paikoin ehkä epämukavakin, oli se myös hauska, sopivalla tavalla kummallinen ja erityisesti yllättävä. Katsomossa ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä lavalla tapahtuu ja mistä tarina kertoo, ja kun esitys loppui, ajattelin että "eihän se nyt vielä voinut loppua". Mutta niin se vain loppui, eikä loppu mitenkään huono ollut, en vain olisi halunnut vielä poistua esityksen maailmasta. Mutta tällä erää matka toiseen todellisuuteen oli kuitenkin ohi, se jäi muistoihin, pyörimään päähän ja herättämään ajatuksia siitä, mitä oikein tuli nähtyä, mikä on totta, mihin uskoa. Miten hienoja tarinat ovat.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Gabriel, tule takaisin @ Järvenpään Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!


kuvat © Kapina Oy

Viisikymmentä vuotta täyttävän Järvenpään Teatterin juhlavuoden aloitti 5.3. ensi-illalla "sydämetön komedia" Gabriel, tule takaisin. Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittaman näytelmän ohjauksesta vastaa Katriina Honkanen, ja rooleissa nähdään Eeva Jeskanen (Ulriika), Marjut Kamppinen (Kristiina), Laura Ylimutka (Raili) ja Pasi Jumppanen (Gabriel). Alkutilanne on seuraavanlainen: Angerin sisarukset Ulriika ja Kristiina pyörittävät paperikauppaa, ja helmoissa pyörii sisarentytär Raili, josta Ulriika aikoo koulia kunnon kansalaisen. Elämä on tasaista, kunnes Kristiina ilmoittaa yllättäen, että hänen herratuttavansa on tulossa iltajunalla vieraaksi. Ja kun herra kapteeni Gabriel Lindström sitten paikalle saapuu, menee Angerin naisväki enemmän tai vähemmän sekaisin. Mutta onko herraan luottamista, ja kuka lopulta huijaa ja ketä?

Olen nähnyt Gabrielista aiemmin yhden version muutama vuosi sitten, mutta vaikka tarina oli pääpiirteittäin muistissa, en ollut ihan varma mitä kaikkea tässä tapahtuu. Sen kyllä muistin, että pidin näytelmästä, ja odotinkin innolla että pääsin uudelleen katsomaan tätä huijaritarinaa. Kiinnostusta lisäsi vielä sekin, että edellinen Honkasen ohjaus, jonka näin (Roscot - balladi joutomiehistä) teki minuun tosi ison vaikutuksen, siispä odotin, miten hän tämän esityksen ohjaksissa onnistuu. Ja noin yleensäkin Järvenpään Teatterin juttujan on kiva mennä katsomaan, sillä useinkin katsomosta poistuu ilahtuneena siitä, kuinka hyvän esityksen on nähnyt. Eikä tämä kerta ollut poikkeus!

Esitys nimittäin rullaa kuin huijaria kuljettava juna ja on erinomaisesti toteutettu. Hei saliin astuessa saa ihastella skenografi Ia Ensterän upeaa työtä, onpa terävää ja selkeää värien käyttöä, joka näkyy paitsi lavasteissa, myös puvuissa ja kampauksissa. Sininen, valkoinen ja musta sekä kukkakuosit tarjoavat hienoja näyttämökuvia, ja yksityiskohdilla luodaan hahmoille persoonallisuutta ja syvennetään tarinaa. Iain MacIntosh on valosuunnittelun takana, ja tarkasti suunniteltu valo- ja värimaailma toimii saumattomasti yhteen. Erityisesti lavastuksen isot kukkaseinät valaistuvat komeasti eri värein, ja toimivat hyvin kohtausten tunnelman tukena. Honkasen ohjauksessa on paljon kekseliäitä ratkaisuja, kuten alun toistuva kuvio ja hahmojen erilaiset energiat. Esitys on alusta loppuun kasassa, kohtaukset seuraavat toisiaan sujuvasti ja vauntia riittää. Näytelmän alaotsikko, "sydämetön komedia", pätee tähän versioon täydellisesti. Vaikka esitys on hauska ja saa yleisön nauramaan, on tarina julma eikä tässä kukaan ole täydellinen. Hahmot ovat mahtavan moniulotteisia, ja Honkasen ohjauksessa katsoja pääsee mainiolla tavalla tarkastelemaan ihmisten välisiä suhteita, huijausta, luottamusta, rakkautta, sisaruutta, häpeää ja häikäilemättömyyttä. Myös esitykseen valitut musiikit toimivat hyvin.

Jos esityksen visuaalinen ilme on onnistunut, niin samaa voi todellakin sanoa roolituksesta. Neljän näyttelijän joukko tekee varmaa ja vaikuttavaa työtä tarinan läpi, ja jokainen on kuin kotonaan roolissaan. Yksi esityksen suurimmista ansioista onkin se, miten taitavasti näyttelijät ovat hahmonsa rakentaneet. Porukan keskinäinen dynamiikka, heidän piirteensä, eleensä, olemuksensa ja se, miten he suhtautuvat eri aisoihin, tapahtumiin, tunteisiin ja paljastuksiin on erinomaista. Hahmot ovat kiinnostavia ja hyvin erilaisia, joten heidän elämäänsä on kiehtovaa seurata, varsinkin kun tietää, ettei kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissaan ja toiset taas eivät tätä tule tajuamaan. Eeva Jeskanen Ulriika Angerina on kyllä sellainen auktoriteetti, että melkein hirvittää. Ulriika pitää taloa ja kauppaa pystyssä, siskon ja sisarentyttären kurissa ja nuhteessa ja valvoo siinä samalla, ettei kenelläkään ole aihetta epäillä Angerin perheen mainetta. Mutta kyllä Ulriikakin ihastuu lipevään Gabrieliin, ja miksi ei ihastuisi? Miksei Ulriika kaipaisi romantiikkaa ja läheisyyttä ihan yhtä paljon kuin pikkusiskonsa? Jeskanen tekee mainion roolin, hänellä on varma ote hahmoonsa ja onnistunut tapa kuvata Ulriikaa. Pidin erityisesti siitä, miten Jeskanen näyttelee Ulriikan tavan toimia eri ihmisten kanssa, sillä hän erottaa taitavasti pienilä eleillä ja olemuksen muutoksilla sen, miten Ulriika suhtautuu vieraaseen herraan, rakkauden sokeuttamaan siskoonsa tai nenäkkääseen sisarentyttäreen. Marjut Kamppisen Kristiina kyllä onkin melkoisen rakastunut nainen, ja Kamppinen uskaltaa viedä Kristiinan innostuksen ja jännityksen pitkälle, ja onnistuu myös kuvaamaan Kristiinan hämmennystä ja petetyksi tulemisen tunteita hyvin. Kristiina on elänyt isosiskonsa huollettavana ja käskettävänä, mutta ihastus Gabrieliin tarjoaa paitsi mahdollisuuden omaan elämään, myös jotain omaa, jotain sellaista, joka ei ole Ulriikan. Tämä on mielenkiintoinen yksityiskohta, joka näkyy sekä Kamppisen että Jeskasen roolityössä hyvin. Siskosten välinen suhde on väistämättä muutoksessa, ja näyttelijät tekevät hienovaraista, tarkkaa työtä esittäessään tätä.

Pasi Jumppasen Gabriel on varsin itsevarma ja piittaamaton miekkonen, joka on hionut huijarintaitonsa ja hurmaavuutensa huippuunsa, ja nautiskelee nyt työnsä hedelmistä. Naisten huijaaminen tarjoaa huvia ja jännitystä, mutta eipä herralla ole aikomustakaan mitään rakkautta tai lempeä kokea, hyi sentään. Jumppanen tekee loistavaa työtä, ja onnistuu olemaan juuri sen verran ihastuttava, ettei ole vaikea uskoa Angerin siskosten lankeavan hänen valheisiinsa. Toisaalta ei ole myöskään vaikea uskoa, että Raili tajuaa Gabrielin vain huijaavan. Jumppanen siis tasapainottelee näppärästi hahmonsa eri persoonien välillä, ja on riemastuttavaa, kuinka erilaisia puolia Gabrielista löytyy. Viimeksi tämän näytelmän nähtyäni julistin suosikkihahmokseni Railin, ja sama kävi myös tällä kertaa. Laura Ylimutka tekee ihastuttavan tarkkaa työtä nuoren ja fiksun Railin roolissa, ja tuo hahmoonsa monia hyviä yksityiskohtia. Kun Raili vaikuttaa alussa vain tätiensä määräilyyn kyllästyneeltä tytöltä (ja aivan oikeutetusti, huomauttaisin), niin kapteeni Lindströmin saavuttua Railin tarkkaavaisuus ja terävyys pääsee valloilleen. Viimeksi Gabriel, tule takaisin-näytelmää katsoessani minulta taisi mennä ohi se, että Raili on yhdeksäntoista, siis näytelmän maailmanajassa alaikäinen. Nyt kuulin tämänkin vuorosanan, ja sehän toi esitykseen vielä yhden tason lisää. Vaikka Raili puolensa pitääkin ja on fiksuin ja nokkelin näistä hahmoista, on silti inhottavaa ja raivostuttavaa, miten Gabriel, Osku tai kuka lie Angerien herravieras onkaan ahdistelee Railia jatkuvasti. Ihan ansaitusti saa huijari sitten nenilleen. Ylimutkan roolityö on pieniä eleitä ja ilmeitä ja hiusten heilautuksia myöten loppuun asti mietytty, ja hänen Railiaan on vaikea olla ihailematta.

Tämä oli kyllä ajatuksia herättävä ensi-ilta. Toisaalta esitys on hauska, nopea ja nokkela komedia, toisaalta esitys siitä, miten kuka vaan voi uskoa mitä vaan ja kärsiä siitä. Luottamus täytyisi ansaita, mutta voiko sen ansaita sillä, että tuo kukkia ja lausuu kauniita sanoja? Ja mitäs sitten, kun luottamus rikotaan, mutta oma ylpeys ei salli edes huijarin paljastamista poliisille? Ja entä kun kaipaisi vain jotain muuta kuin tasaista arkea, onko siinä jotain väärää? Minusta syy siihen, että tämä näytelmä on niin hyvä ja toimii nykyaikanakin niin hyvin on se, että aihe on melko ajaton ja hahmoissa on paljon tunnistettavia, samastuttavia piirteitä. Itse ainakin samastuin muutamaankin hahmoon, ja pohdin, millaisia päätöksiä itse tekisin tai haluaisin tehdä heidän kengissään. Näkemäni huijaritarinat ovat yleensä kepeitä, ja paljon huumoria ja kevyitä hetkiä on tässäkin. Mutta koska huijatuksi joutuminen, huijaaminen ja moraaliset valinnat ovat monimutkaisia aiheita, on pelkän huumorin alla paljon vakavampiakin sävyjä, kuten on tämäkin. Huumori ja vakavuus taas ovat usein varsin onnistunut yhdistelmä, ja siksikin Gabriel, tule takaisin toimii. Ja kun sen sitten tuo lavalle näin taitavasti ja onnistunein ratkaisuin, niin yleisössä on helppo uppoutua tarinaan ja nauttia sen eri kerroksista.

Onpahan komea aloitus 50-vuotisjuhlille tämä esitys! Järvenpään Teatterin Gabriel, tule takaisin tarjoaa älykkäästi tehtyä, hauskaa, julmaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Niin saumattomasti yhteen pelaava näyttelijänelikko kuin tarinalle kehykset tarjoava, hieno visuaalisuus ovat onnistuneita, ja vaikka katsomossa naurattaa ja viihtyy, ei esitys päästä helpolla. Vuosikymmeniä vanha näytelmä on edelleen ajankohtainen, ja tämä versio tuo sen nykypäivänä näyttämölle tasapainotellen näppärästi historiaa ja nykyhetken tuntua. Kiitokset työryhmälle, ja onnea Järvenpään Teatterille juhlavuoden aloituksesta.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Silkkomaahan kadonneet (Joonas Riekkola)

 

Ilves on asustellut yksinään siitä saakka, kun hänen vanhempansa lähtivät vaaralliseen Silkkomaahan ja jäivät sille tielle. Kun hän törmää metsässä salaperäiseen muukalaiseen nimeltä Aino, Ilves päättää auttaa takaa-ajettua tyttöä ja suunnata tämän kanssa Silkkomaahan. Mukaan lähtee Ilveksen ystävä Västäräkki, ja edessään kolmikolla on riskialtis matka tuntemattomaan.

Olen kuullut tästä niin paljon kehuja, että olihan se itsekin suunnattava Ilveksen, Västäräkin ja Ainon seurassa seikkailulle. Kuuntelin Silkkomaahan kadonneet äänikirjana (lukija Ilkka Hautala) ja tämä vetäisi mukaansa niin vauhdilla, että kuuntelemista ei meinannut malttaa lopettaa. Tarina on vauhdikas, vetävä ja jännittävä, ja juonen konfliktit rakentuvat sujuvasti. Alkuasetelma iskee minuun vahvasti, samoin se, millainen Ilves on teoksen alussa. Katkera ja kiukkuinen poika, joka on menettänyt vanhempansa ja syyttää siitä vähän kaikkia. Ai että, kyllä kelpaa minulle. Löytyy teoksesta muitakin tasoja kuin surullisen pojan kapinointia, ja paljon löytyykin. Pääosassa on ystävyys, luottamus ja rohkeus, mutta osansa saa myös vauhti ja vaaralliset tilanteet, jotka on kirjoitettu näppärällä otteella. Ei paljoa ehdi henkeä vetää kun tässä on takaa-ajoja, rosvoja, myrkkyjä, hirviöitä ja ties mitä, ja kaikki tietenkin uhkaa Ilvestä ja kumppaneita.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu maailmaan, jossa ympäristökatastrofi on tuhonnut paikkoja ja maailma ei ole enää yhtään samanlainen kuin nyt. Maailma ei, mutta ihmiset ovat, näin tuntuu ainakin muutama teoksen hahmo ajattelevan. Riekkola rakentaa maailman sujuvasti, erityisesti sen pelottavat ja hämmästyttävät ominaisuudet. Ympäristötuhon jälkeisen maailman muuttamat eläimet ja ympäristö ovat karuja, ja niiden kuvaus on eläväistä. Tarinassa on paljon kiehtovia tapahtumapaikkoja, kuten koko Silkkomaa, sekä salaperäinen tila täynnä tekniikkaa ja laitteita. Salaperäisyyttä riittää myös hahmoissa, joita on mukana monenlaisia.

Päähenkilö Ilves on siis ihana, kukapa ei pitäisi kiukkuisesta ja ikävissään olevasta nuorukaisesta, joka tahtoo selvittää elämäänsä suuresti vaikuttaneen tapahtuman. Ilves on rohkea ja fiksun oloinen tyyppi, jolla tosin on vaikeuksia pyytää apua. Hän saa tarinan aikana uutisia, iloisia ja surullisia, ja joutuu käymään läpi kaikenlaista. Teos ei anna asioiden käsittelylle ihan kauheasti tilaa, mutta sopivasti kuitenkin, Ilveksen tunteet saavat huomiota ja se onkin minusta tärkeää. Västäräkki on mahtava tyyppi, hyvä ystävä (ehkä enemmänkin) ja kekseliäs, viisas tyttö, josta Ilves saa olla kiitollinen. Västäräkki on ehdottomasti suosikkityyppini tästä porukasta. Salaperäinen Aino, jonka täytyy ladata itseään ja joka ampuu silmistään säteitä, on myös mainio hahmo. Aino on kiinnostava kuvaus siitä, millaisia ihmisiä tulevaisuudessa saattaisi olla, millaista tekniikkaa ja millaisia mahdollisuuksia. Lisäksi hän on vahva persoona, inhimillinen vaikka onkin jossain määrin rakennettu. Ilveksen mummo ja Västäräkin isä Pääsky ovat kiinnostavia hahmoja, heistä olisin halunnut tietää vähän lisää.

Pidin myös eri heimojen/porukoiden kuvauksesta, susilaiset ja rosvot ovat sopivan pelottavia ja ahdistavia, mutta osa hiestä väläyttää myös sellaista puolta, jonka perusteella he eivät ole pelkkiä pahiksia. Silkkomaahan kadonneissa on monesti synkkää menoa, kuten tappamista tai ainakin sen suunnittelua, ja milenkiintoista moraalista pohdintaakin on teoksesta luettavissa. Vaikka tarina on tiivis ja etenee vauhdilla, rivien välistä pystyy aistimaan paljon sellaisia tasoja, joita ei ehkä heti huomaa. Sanoisin että siellä ne kuitenkin ovat, tai sitten ylitulkitsen teoksen teemoja ja hahmoja. Hyviä teemoja tässä kuitenkin on ihan suoraan tekstin tasolla, ystävyys on aina kiinnostavaa käsiteltävää ja menetys, ikävä ja vastauksien etsiminen/tarvitseminen ovat nekin hedelmällistä aiheita. Ja Riekkola käsittelee näitä oikein hyvin, teoksessa on monia yksityiskohtia ja ratkaisuja joista pidin kovasti.

Silkkomaahan kadonneet on kaikkien kuulemieni kehujen arvoinen, teos on hurja, vauhdikas, jännittävä ja intensiivinen tarina ystävydestä, vastauksista ja urheudesta. Tätä oli hauska kuunnella, viihdyin tarinan parissa tosi hyvin ja erityisesti kivat hahmot ansaitsevat kiitosta. Toimiva kokonaisuus, tahti on reipas ja juoni pitää tiukasti otteessaan, ei ehdi hetkeksikään kyllästyä.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Scream The Love Story @ Teatteri Jurkka

Näin esityksen medialipulla, kiitos Teatteri Jurkka!
kuva © Viivi Huuska

Näin Scream The Love Storyn 2.12.

Markku Haussilan kirjoittamaa ja Minna Harjuniemen ohjaamaa Scream The Love Storya kuvaillaan esityksen sivuilla näin: Esitys on rakkauden ylistys kauhuelokuville, terapialle ja ihmisille. Se on yhdistelmä fanifiktiota, murhaa, dystopiaa, parodiaa ja homodiskoa. Romanttinen kertomus kahden teinipojan kielletystä rakkaudesta ja croptopeista. Rooleissa ovat Haussila ja Aleksi Holkko, ja äänen ja valon takaa löytyy Saku Kaukiainen.

Scream The Love Story oli edellisellä esityskaudellaan loppuunmyyty siinä vaiheessa, kun minä vielä punitsin, uskallanko kauhuelokuvia kammoavana katsomoon. Nyt kun uusi tilaisuus tuli, en epäröinyt hetkeäkään vaan suuntasin ensimmäistä kertaa Teatteri Jurkkaan katsomaan, millainen juttu tämä oikein on. Esitys siis ammentaa erityisesti Scream-elokuvasarjasta, josta minä olen nähnyt ensimmäisestä elokuvasta ehkä viisi minuuttia ja sitten päättänyt että joo eipä enempää minulle. En kestä kauhuelokuvia kovin hyvin, jostain syystä ne ovat ihan liian jänniä ja jätän kauhujutut mielelläni katsomatta. Siksi (ja veristen mainoskuvien takia) Scream The Love Story vähän epäilytti, mutta houkutus todistaa tämä esitys oli liian suuri, eli kauhukammotus syrjään ja katsomoon! Pelastauduin kuitenkin viimeiselle riville, mutta Jurkan viidenkymmenenyhden hengen katsomossa ja pienessä teatteritilassa se ei tosin vienyt minua kauas esiintyjäkaksikosta ja tapahtumista.

Mutta eihän tämä pelottavaa ollut! Tai no alussa luodaan Screamia mukaillen puhelukohtaus ja jestas sentään kun olin ihan varma, että jostain hyppää kohta joku murhaaja ja pelästyn täysin. Mahtavan painostavaa fiilistä, saa ainakin olla valppaana. Muutama muukin melkoisen jännittävä kohta esityksessä on, mutta mitään pelottelua tämä ei ole vaan fokus on muualla. Haussila on kirjoittanut näppärän ja terävän tekstin, ja vaikka en tietenkään ihan kaikista Scream-viittauksista saanut kiinni, fanifiktiomainen ote on selkeä ja fanifiktion parhaat puolet on tuotu lavalle onnistuneesti. Scream The Love Story on hauska, viihdyttävä ja riemukas esitys, mutta välillä myös hyvin viiltävä ja syvä. Erinomaista taitoa naurattaa ja koskettaa yhtä syvästi ja silmänräpäyksessä vaihtaa vakavasta parodiaan ja takaisin. Vaikka esitys on lyhyt (1 h 30 min väliajan kanssa, tosin hieman venähti ilmoitetusta) ja lavalla on vain kaksi näyttelijää, tarinaan mahtuu valtavasti tasoja ja nyansseja. Tämä varmasti hyötyisi useammasta katselukerrasta, vaikka tekikin jo ekalla ison vaikutuksen. Ainakin kun tietäisin, ettei jump scareja tai muita pelästyttäviä yllätyksiä tule, uskaltaisin katsoa tätä rennommin ja ehtisin keskittyä yksityiskohtiin tarkemmin myös esityksen alussa. Ja kun Scream The Love Story on sen verran tiivis paketti, että kaikkia vivahteita ei välttämättä heti huomaa, niin olisihan se hienoa kokea uudelleenkin. Ihan jo siksikin, että esitys oli niin hyvä.

Minna Harjuniemen ohjaus pitää esityksen kasassa, mutta antaa sille vapauden monenlaiseen revittelyyn. Erityisesti erilaisten tunnelmien kanssa on tehty loistavaa työtä koko työryhmän kesken, sillä esitys levittäytyy lavalle hauskana, herkkänä, nerokkaana, jännittävänä, kekseliäänä, suloisena, hurmaavana ja surullisena. Kaikki tunnetilat toimivat tehokkaasti, ja se kertoo työryhmän selvästi miettineen sitä, miten mikäkin kohtaus toteutetaan. Niin ohjaus, näyttelijäntyö kuin valo- ja äänisuunnittelukin ovat osuneet nappiin, ja kokonaisuus saa rakentua vahvalle perustalle. Saku Kaukiaisen äänisuunnittelu tarjoaa hienoja hetkiä, ja saman tekee valosuunnittelu, joka on monessa kohdassa todella taidolla toteutettua. Etenkin se vilkkuva loisteputki ikkunassa loihtii ihanan kamalaa kauhuelokuvatunnelmaa.

Markku Haussila ja Aleksi Holkko tuovat lavalle molemmat muutaman hahmon, ja vaikka puvustusta ei vaihdeta tai peruukkeja heitetä päähän, näppärästi muuntautuvat näyttelijät eri henkilöiksi. Molemmilla on mahtava lavaläsnäolo, ja pienessä tilassa se erityisesti korostuu. Kun yleisö ja esiintyjät ovat lähellä toisiaan, kaikki mahdollinen haparointi näkyy selvemmin, mutta mitään sellaista ongelmaa ei näillä näyttelijöillä ole. Haussila ja Holkko ovat lavalla vahvasti sisällä rooleissaan ja tarinassa, sekä siinä, millaista tunnelmaa tai vakavaa tai koomista tasoa esitys sillä hetkellä heijastelee. Näyttelijät lukevat tarinaa tarkasti, ja osaavat hyödyntää pienimmätkin ilmeet ja eleet. Ja kyllä isot eleet ja ilmeet myös kun sellaista kaivataan. Molemmilla on hallussaan sekä upea herkkyys että riemukas komediallisuus. Haussila ja Holkko tekevät esityksen läpi saumatonta yhteistyötä, joka tietenkin lisää sekä koomisen että vakavan fiiliksen uskottavuutta ja vaikuttavuutta. Varman näyttelijäntyön lisäksi kiitokset ansaitsee myös käsiohjelma, varsin mainiot tekstit sekä näyttelijöistä että ohjaajasta ja valo-/ääniarkkitehdistä.

Tykkäsin siis! Hieno esitys, hieno teksti, tarkkaa ja toinen toistaan tukevaa näyttelijäntyötä sekä sellainen kokonaisuus, josta näkee, että koko työryhmä on puhaltanut yhteen hiileen. Kiitos jengi!


kuva © Marko Mäkinen

perjantai 3. joulukuuta 2021

Pakko jakaa @ Kantti - Nuorten kansallisteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kansallisteatteri!


kuvat © Katri Naukkarinen

Näin Kantti-ryhmän Pakko jakaa-esityksen 2.12.

Kotibileiden täyttämä talo, paljon erilaista porukkaa, musiikkia, tanssia, hauskaa ja rentoa... Vai onko sittenkään? Voiko tutussa porukassa sanoa mitä vaan, entä jos muut ymmärtävät väärin ja harmittomasta vitsistä tulee iso juttu? Mutta oliko se harmitonta hupia, vai sittenkin liikaa? Millaista on olla juuri tietty ihminen, mistä voi tietää mikä kenellekin on okei? Millaisia huolia ihmisillä on, ovatko ne samoja kuin minulla? Entäs pelot? Mitä muut pelkäävät, entä minä itse? Miksi? Onko vaihtoehtona vain turvallista tai hauskaa, miksei molempia voi olla samaan aikaan? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohtii Pakko jakaa, jonka tuovat näyttämölle kanttilaiset Eetu Alppi (hahmonaan Niko), Isadora Brown (Malla), Saima Haapasalo (Nele), Kari Huotari (Osku), Aava Hytti (Ada), Rihaam Juwaisir (Heidi), Lilja Kervinen (Milja), Ruut Kuittinen (Sofia), Iiris Latva-Somppi (Rita), Nidal Manla (Santtu), Matias Mäkitalo (Samuel), Kerttu Nikkilä (Eevi), Osla Räisänen (Meeri), Luukas Sihvonen (Dennis) ja Emil Westerberg (Tomi).

Voi että miten onnellinen olisin ollut, jos olisin nähnyt tämän esityksen kun olin lukiossa. Totta kai olen onnellinen että näin sen nyt, mutta teini-iässä, lukioelämän keskellä ja monia samoja asioita pohdiskellen tämä olisi iskenyt varmasti hyvin hyvin syvälle. Nyt olen jo vähän kasvanut vanhemmaksi (ehkä myös vähän viisaammaksi, jossain mielessä), mutta enpä silti sanoisi, että huolenaiheet tai pohdinnat ovat mihinkään hävinneet, vähän vain muuttaneet muotoaan. Osa esityksen teemoista, suurin osa itse asiassa, on sellaisia, että niitä varmasti pohtii moni ikään katsomatta, ja ajattelemisen aihetta kyllä riittää niillekin katsojille, jotka ovat kotibilevuotensa ohittaneet. Aiheet ovat suoraan nuorten elämästä, sillä dramaturgi Eira Virekoski on kirjoittanut näytelmän Kantti-nuorten haastattelujen perusteella. Autenttinen, aito ja rehellinen fiilis esityksestä tuleekin, ja fiktiivisten kotibileiden kautta päästään sisälle todellisiin, ajankohtaisiin asioihin. Virekoski on kirjoittanut sujuvan tekstin, dialogi sopii hahmojen suuhun erinomaisesti ja onnistuu koskettamaan, naurattamaan, ihastuttamaan ja herättämään ajatuksia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Laura Dammert, ja täytyy sanoa, että rakastuin molempiin, varsinkin lavastukseen heti kun näin siitä kuvia. Ensinnäkin autotallimiljöö on täydellisen uskottavan ja hyvin aidon näköinen aina kaikista hyllyissä olevista tavaroista autonrenkaisiin, autoon ja seinällä roikkuviin työkaluihin. Niin paljon mahtavia yksityiskohtia, ettei kaikkia ehtinyt näkemäänkään! Lavastus myös tarjoaa runsaasti sellaisia esineitä ja asioita, jotka avaavat esityksen hahmojen, eniten Ritan ja Tomin (sillä tässä ollaan heidän kotinsa autotallissa), historiaa, elämää, persoonaa ja sitä, mistä he ovat tulleet, millaisessa ympäristössä kasvaneet. Samaa tekee myös puvustus, joka on jokaisella hahmolla tunnistettavasti persoonallista mutta sillä tavalla yhtenäistä, että heidän tunnistaa kuuluvan samaan sukupolveen. Hienoja, yksityiskohtaisia ja juuri hahmoille sopivia asukokonaisuuksia on Dammert rakentanut, ja visuaalisuus on erinomaisen onnistunutta. Matti Tiilaman valosuunnittelu tukee vahvasti esityksen etenemistä ja tunnelmia ja on tärkeä osa kokonaisuutta, samoin Ville Virtasen videosuunnittelu, jossa erityisesti seinälle heijastetut snäppikeskustelut ovat loistava oivallus. Jani Peltolan äänisuunnittelu on varmaa ja toimivaa, ja ilahduttavasti uskalletaan käyttää myös kovaa ääntä (ei nyt sentään tärykalvot räjäyttävää mutta ihan äänekästä), esimerkiksi One Directionin What Makes You Beautiful-biisi raikaa ihanan lujaa. Sopii tunnelmaan.

Satu Linnapuomin ohjaus pitää pakan kasassa ja mahduttaa reiluun puoleentoista tuntiin paljon. Kiire ei tule, eikä sellaista tunnetta että nyt on ahdettu aivan liikaa pieneen tilaan. Päinvastoin, esityksessä on luonnollisen tuntuinen rytmi tyyppien virratessa autotalliin ja sieltä pois, keskusteluiden rytmittyessä näppärästi ja kohtausten seuratessa toisiaan hyvässä tahdissa. Välillä tuntuu kuitenkin, että ongelmia ja huolia kasaantuu, eikä niihin millään keksitä ratkaisua vaan vielä seuraavakin huolenaihe ilmestyy eikä eteenpäin päästä. Esityksessä on kyllä paljon suloista, iloista ja hymyilyttävää, ja kokonaisuus tasapainottuu vakavan ja stressaavan sekä huolettoman ja riemukkaan nuoruuden välillä hyvin. Katsomosta poistuessa ei tunnu siltä, että nyt päälle on kaadettu kaikki nuorison mieltä kaihertava, vaan vaikka ajateltavaa onkin saanut, silti hymyilyttää ja on energinen olo. Pidin Pakko jakaa-esityksestä valtavasti, ja suurin kiitos tästä kuuluu paitsi sujuvalle tekstille ja ohjaukselle, niin etenkin esiintyjäjoukolle, joka ottaa lavan haltuun varmalla, aidolla ja tarkkanäköisellä otteella.

Koko viidentoista näyttelijän joukko tekee onnistunutta työtä, ja mainiosti jokaiselle hahmolle myös rakentuu syvyyttä. Hämmästyttävän paljonkin itse asiassa, sillä esitys on aika lyhyt. Mahtavaa, että jokainen hahmo kuitenkin ehditään paitsi esitellä, myös rakentaa kokonaiseksi henkilöksi iloineen, suruineen, toiveineen ja pelkoineen. Näyttelijät tekevät hahmoistaan tunnistettavia, samastuttavia, kiinnostavia, epävarmoja, uskottavia ja ihania tyyppejä, ja monipuolinen hahmogalleria herää esiintyjien otteessa eloon loistavasti. Porukka on hioutunut tiiviisti yhteen ja heidän yhteistyönsä on saumatonta, ei ole vaikea uskoa hahmojen välisiä suhteita ja kohtaamisia, sillä ne tuodaan lavalle niin toimivasti. Näistä kotibilejuhlijoista minun suosikkejani olivat Osla Räisäsen Meeri, Rihaam Juwaisirin Heidi, Luukas Sihvosen Dennis, Iiris Latva-Sompin Rita, Eetu Alpin Niko ja Matias Mäkitalon Samuel. Jokaisessa tyypissä tosin on omat hurmaavat puolensa, ja jokainen heistä on erinomainen osa tätä kokonaisuutta, kukaan ei voisi puuttua.

Esityksen loppukohtaus lämmittää mieltä ja sydäntä niin, että kyllä hymyilyttää maskin alla leveästi. Major Lazer & DJ Snake (feat. MØ)-kokoonpanon kappale Lean On (sovitus ja harjoituttaminen Jussi-Pekka Parviainen) vetää esityksen tyypit autotalliin laulamaan ja tanssimaan yhdessä. Nimenomaan yhdessä, yhtenä joukkona samassa paikassa, joukkona nuoria jotka jakavat huolet, murheet, ilot ja innostuksen ja joissa on kaikissa jotakin samaa ja jotain aivan erilaista. Ja hieno koreografia tässä (Aava Hytti, Matias Mäkitalo, Luukas Sihvonen, konsultointi Ima Iduozee ja Moona Nevalainen)! Esityksen musiikkivalinnat ovat muutenkin erityisen onnistuneita, ne sopivat kotibilefiilikseen mutta myös tukevat tarinan ja hahmojen tunnelmia. Ai että, kylläpä tämä vaan ilahdutti kovasti! Niin hienosti toteutettu, puhutteleva ja hurmaava esitys. Tuntuu olevan joku Kantti-homma, tykästyin nimittäin tosi paljon myös Otteita-esitykseen pari vuotta sitten. Pakko jakaa on siis taattua kanttilaista laatua, enkä malta odottaa seuraavaa tarinaa, jonka pariin Kantti vie.

maanantai 29. marraskuuta 2021

Ovista ja ikunoista @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!


kuvat © Kapina Oy

Näin Ovista ja ikkunoista-esityksen ensi-illassa 25.11.

Anestesialääkäri Brunon (Seppo Halttunen) ja alakoulun rehtorin/opettajan Laurencen (Anna-Leena Sipilä) olohuoneen pöydälle ilmestyy yllättäen sadan euron seteli. Sitä ei ole Bruno tuonut, eikä Laurence. Kuka ihme se voi olla? No, ei siinä mitään, rahahan tarjoaa mainion illallisen. Mutta mitäs sitten, kun sitä on pian lattialla oikein kunnon keko? Ja kun huoneiden ovia avaa, sieltä lennähtää seteleitä nassuun niin ettei meinaa eteensä nähdä. Kuka oikein haluaa pariskunnalle tarjota tällaisen määrän rahaa? Olisiko se siivooja Teresa (Ulla Virtanen), joka korvaa myöhästymisiään? Entä miten yläkerran uusi naapuri (Jari Vainionkukka) liittyy asiaan?

Toni Wahlström on ohjannut Sébastien Thiéryn (suomennos Arto af Hällström) tummavireisestä komediasta napakan kokonaisuuden, jossa iskut ovat kohdillaan ja huumorista otetaan kaikki irti. Vaikka ihan jokainen vitsi tai vitsailun kohde ei minun huumorintajuuni iske, katsomossa viihtyy erinomaisesti ja teksti kantaa. Tämä on rouheaa ja suorapuheista komediaa, joka esitetään sopivalla vauhdilla ja otteella, koko työryhmän panos takaa esitykselle oikeanlaiset raamit. Tosin myös puvustuksen ja lavastuksen suunnittelusta vastanneen Wahlströmin lavastusratkaisujen tai siis lähinnä lukuisten ovien perusteella odotin, että tässä olisi ollut enemmän farssimaisia piirteitä. Toki ovilla on tärkeä tehtävä, mutta aivan päätöntä ovista juoksentelua ei kuitenkaan ole luvassa. Lavastus ja puvustus luovat onnistuneen kotitunnelman ja heijastelevat päähenkilöiden elämää. Yksityiskohdat ovat myös kivoja, esimerkiksi hyllyssä olevat valokuvat.

Seppo Halttunen ja Anna-Leena Sipilä ovat molemmat rooleissaan loistavia, he löytävät hahmojensa koomiset ja vakavat puolet näppärästi. Molempien komediallinen tykitys on varmaa ja mikä parasta, hauskaa. Kaksikko pelaa sujuvasti yhteen ja rakentaa lavalle uskottavan kuvan avioparista, joka joutuu kohtaamaan hämmästyttävät määrät tyhjästä tupsahtanutta rahaa. Halttunen ja Sipilä naurattavat yleisöä sekä pienillä eleillä että kunnon revittelyllä, mutta molemmat osaavat pitää huolen siitä, ettei homma mene liian pähkähulluksi. Taitavasti mukana kulkevat myös esityksen painavemmat teemat, kuten raha, sen käyttäminen, ihmisten välinen epätasa-arvo ja rahan luomat ongelmat. Ulla Virtanen ja Jari Vainionkukka tuovat onnistuneesti tarinaan kaksi hahmoa lisää, Virtanen hieman epävarmana mutta ehdottoman rehellisenä siivoojana Theresana ja Vainionkukka hyvin itsevarmana ja impulsiivisena yläkerran naapurina. Koko porukka on tehtäviensä tasalla ja kuljettaa nopeatempoista juonta eteenpäin toimivalla tavalla.

Tällä tasolla musta huumori vetoaa minuun, aivan synkimmistä jutuista en ihan tykkää vitsailla mutta Ovista ja ikkunoista on huumorinsa kanssa juuri siinä joukossa, joka saa minut nauramaan. Muun ensi-iltayleisön reaktioista päätellen hauskaa oli myös heillä, enkä yhtään ihmettele että oli. Siltikin, melkoisen traagisia aineksia tässä näytelmässä kyllä myös on, ja tragikomediaksi ohjaaja Wahlström sitä käsiohjelmassa kuvaileekin. Onnistuneesti tasapainotellaan komedian ja naurun sekä ajatuksia herättävien ainesten välillä, ja aika kuluu nopsasti. Esityksessä on yllättävä loppu, jonka kyllä arvasin ennalta yksityiskohtia tarkkailemalla. Hieno oli myös viimeinen näyttämökuva, rahan valta ja vaikutus näkyy.

Viihdyin katsomossa hyvin ja nautin varmalla otteella toteutetusta esityksestä, kyllä kelpaa huvittua ja seurata tarinaa kun koko homma on onnistuneesti kasattu ja etenee sujuvalla rytmillä. Erinomaista työtä koko porukalta!