Kolmen pennin ooppera @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Janne Vasama

Näin Kolmen pennin oopperan 2.10.

Polly Peachum (Aurora Manninen) on rakastunut rikollispomo Macheathiin (Tomi Enbuska), ja naimisiinhan pariskunta heti tyhjän teollisuushallin romanttisessa kolkkoudessa menee. Äiskä ja iskä Peachum (Annukka Blomberg ja Mikko Jurkka) eivät tästä ilahdu ja ryhtyvät juonimaan, kuinka saisivat epämiellyttävän vävyn pois päiviltä. Tätä hankaloittaa Puukko-Mackien ystävyys lojaaliin entiseen armeijakaveriinsa Tiikeri-Browniin (Laura Huhtamaa), joka nykyään poliisipäällikkönä toimii. Yritä siinä sitten saada mies tekemisistään vastuuseen. Rikollinen, karukäytöksinen ja kaikin puolin ikävä ihminen Mac on sen verran vastustamaton, että toinenkin vaimo häneltä löytyy, nimittäin Lucy (Henna Wallin), ja hieman sammunut mutta yhä sinnittelevä rakkaussuhde on Mackiellä myös seksityötä tekevän Jennyn (Vilma Kinnunen) kanssa. Lapsensa huonoa aviomiesvalintaa selvitellessään ehtivät Peachumit myös pyörittää omaa liiketoimintaansa, eli huono-osaisten selkänahasta repiä näiden viimeisiä shillinkejä samalla kun puskevat nämä raukat ties mitä työtä tekemään. Osaton (Veeti Vekola) on pudonnut jo tämänkin työllistymismahdollisuuden ulkopuolelle, ja raahustaa Lontoon katuja tärpättiliinaa haistellen ja varjoista tapahtumia katsellen. Kun raha vie ja köyhät vikisevät, voiko maailmasta koskaan tulla parempi?

Lahessa tarjoillaan hurjaa teatteria, kun lähes satavuotias Kolmen pennin ooppera tärähtää lavalle Lauri Maijalan ohjauksena ja sovituksena. Tämä saksalaisen teatterin klassikko iskee nyt kapitalismikritiikkinsä modernin maailman menoon, ja onnettomien hahmojen kurjissa tarinoissa liikutaan ruokalähettien, marjanpoimijoiden ja lapsityövoiman joukossa. Suomentajaa ei ole mainittu käsiohjelmassa eikä esityksen nettisivulla (ainakaan tätä kirjoittaessani), mikä on aika harmi, mutta olettaisin että Maijala on tehnyt sovituksensa alkuperäisen suomennoksen pohjalta, eli Liisa Ryömän teksti- ja Elvi Sinervon ja Esko Elstelän laulukäännöksiin nojaten. Klassikkostatuksestaan huolimatta teos ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja odotukseni Bertolt Brecht-Kurt Weill-Elisabeth Hauptmann kolmikon kädenjälkeä kohtaan pohjautuivatkin keväällä Turussa näkemääni, osittain samoissa teemoissa liikkuvaan Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho-oopperaan. Samoin Aurora Mannisen upeasti Musiikkiteatterifestivaalin ensi-iltagaalassa tulkitsema Barbara-laulu oli mielessä katsomoon suunnatessa. Täytyy sanoa, että minulla oli tätä esitystä kohtaan enemmän ennakkoluuloja tai -ajatuksia kuin noin yleensä teatteriin mennessä, sillä katsojafiiliksiä laidasta laitaan oli tullut jo vastaan. Mielipiteitä jakava esitys tämä todella lieneekin, sillä katsoja ei pääse helpolla sitten minkään suhteen. Inhorealistinen tai inhokarnevalistinen tulkinta läväyttää kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta naamalle mitään peittelemättä, eikä yhteiskunnan iljettävän valtajärjestelmän hierarkiaa tuoda esille kovin hienovaraisesti. Rikkaat ja rikolliset elävät miten huvittaa, ja muut eivät näe muuta mahdollisuutta kuin myydä sielunsa niille, joilla valta on. Ei kovin mieltä ylentävää. Eikä mitään uutta auringon alla myöskään, sillä nyky-yhteiskunnan ja Kolmen pennin oopperan maailman välille ei ole vaikea löytää yhteneviä sävyjä. Tällainen yhteyksien vetäminen brechtiläiseen teatteriin ja sen yhteiskunnan tapahtumien ja asioiden näyttämöllisten keinojen kautta esittämiseen sopiikin, ja on Maijalalta oiva sovituksellinen oivallus ja mainiosti toteutettu visio. Poliittisessa satiirissaan ja yhteiskunnallisissa teemoissaan Maijalan ohjaus onkin parhaimmillaan kirkasta, ja terävä lähestymiskulma tarjoaa myös herkullisen koomisia hetkiä. Maijalan sovitus ja ohjaus ovat hyvin kärkkäitä osoittamaan, että nämä ovat nyt nämä teemat ja tällaista tämä ihmisten ja yhteiskunnan ikävyys on, ja kärkkäys onkin erinomainen sävy juuri tälle esitykselle. Välillä kokonaisuus kuitenkin kompastelee kärkkäyteensä, eikä pieni hienovaraisuuden lisääminen olisi pahitteeksi, vaan palvelisi esitystä ja jättäisi yleisölle mahdollisuuden itse pureskella näkemäänsä ilman, että se lavalla niin suoraan esitetään. Myös huutoilmaisua oli vähän turhan paljon, sen liiallinen käyttö oli välillä väärällä tavalla vieraannuttavaa, tai sitten toimi juuri kuten oli tarkoituskin, riippuen siitä mihin sillä pyrittiin. Huutamalla replikointi kuitenkin vaatii selkeää artikulaatiota, jotta siitä saisi tunteen ja äänenvoimakkuuden lisäksi myös sanallisesti kunnolla selvää, ja tämä ei ihan toteutunut.

Visuaalisesti pidin Kolmen pennin oopperasta tosi paljon, ja kolkkoa, kurjaa ja surkeaa eleganttiin, ylelliseen ja överiin yhdistävä ja näiden kahden välistä suhdetta ja voimaepätasapainoa korostava ja tutkiva näyttämökuva onnistuu sekä lumoamaan että inhottamaan, ja aika paljon muita tunteita siltä väliltä herättämään. Pidin siitä, miten kaikki on periaatteessa realistista, mutta kaikessa on jokin sellainen yksityiskohta, sävy tai kulma, joka luo lavalle katsomon todellisuudesta erillistä maailmaa. Visuaalisuudessa riittää yksityiskohtia ja onnistuneita ratkaisuja, ja monta yllättävää mutta kokonaisuuteen istuvaa toteutusta. Esimerkiksi työryhmän nimiä kantavat pahvilaatikot, hitaasti liikkuvat liukuhihnat, Pollyn otsakiehkura ja vaaleanpunainen muhkea takki, Puukko-Mackien rikollisjengin tyylit, valot miekkakoreografiassa, Tiikeri-Brownin hiukset, muoviin kiedottu Macheath ja deus ex machinana paikalle karauttava pehmoleluhenkinen heppa olivat minusta erityisen onnistuneita näyttämökuvallisia juttuja. Ilahduin siitä, että esityksessä nähtiin myös edellisestä musikaalista tuttu hahmo ja puku, kun Pegleg (Henna Wallin) pelaa Macin kanssa pingistä – liekö siinä piru, jolle Macheath on sielunsa myynyt..? Oikeassa ajassa oleva kello oli myös yksi suosikkijuttujani! Se saa heti alussa vahvaa dramaturgistakin merkitystä, ja siksi on osaksi näyttämökuvaa todennäköisesti otettukin. Lavastus on Minna Välimäen käsialaa, puvustus Joona Huotari-Andreoun suunnittelema, naamioinnin takana on Anu Reijonen, ja valosuunnittelun on tehnyt Kari Laukkanen.

Jos on tekstejäni ennen lukenut, niin tietää, että miinusta tulee siitä, ettei käsiohjelmassa ole luetteloa kappaleista. Ja niin tulee nytkin, sillä ei näy biisilistaa käsiohjelman sivuilla. Menkäämme siis alkuperäisillä nimillä tässä. Musiikillisesti Kolmen pennin ooppera vakuuttaa heti ensi sävelistä, ja Antti Vauramon johtama orkesteri kuulostaa tajuttoman hyvältä. Ai että kuinka täysi soundi on musiikissa, ja erinomaisen rouhea ja svengaava meininki! Kappaleista mieleen jäivät etenkin Die Moritat von Mackie Messer, Barbarasong, Kanonen-Song, Seeräuberjenny, Zuhälterballade, Eifersuchtsduett ja Ruf aus der Gruft. Lisäksi tykkäsin kovasti Pollyn miekkanumerosta, mutta en biisejä kuunnellessani tunnistanut, mikä se niistä oli, ehkä Polly's Lied. Erityisesti Aurora Manninen, Vilma Kinnunen ja Henna Wallin vakuuttivat laulullisella ilmaisullaan, ja Mannisen tulinta Barbarasongista on ehdottomasti paras jonka olen kuullut, kun nyt olen pariin levytykseen tutustunut esityksen näkemisen jälkeen. Myös koko ensemblen yhdessä kajauttamat numerot ovat komeita. Tommi Raitalan äänisuunnittelu on erinomaisen onnistunutta, sillä omalle paikalleni seiskarivin keskellä kuuluivat kaikki vuoro- ja laulunsanat selkeästi (paitsi ne huudetut). Jenni Nikolajeffin koreografioissa on iskevää energiaa ja monenlaista liikekieltä, ja osan takia voisin mennä katsomaan tämän vaikka uudelleen. Etenkin Kanonen-Songin koreografia taisi palaa verkkokalvoilleni lopullisesti, en tiedä onko tämä positiivista vai ei. Lisäksi miekkakoreografia, Osattoman liikekieli ja Lucyn vauhdikas meno jäivät mieleen.

Aurora Manninen näyttelee hienolla läsnäololla ja kipakkuudella Pollyn imeytymisen rikolliseen maailmaan. Mannisen roolityössä on naiivin mutta päättäväisen tytön uhmaa, valta-asemastaan päihtyvän naisen armottomuutta ja itsestään varman ihmisen charmia, joka kasvaa sitä mukaa, kun yhä useampi alkaa häntä kunnioittaa, tai ainakin pelätä. Tomi Enbuskan Macheath osaa sanoa juuri oikeat sanat jokaiselle, ja jos ei puhe tehoa, niin luoti kyllä toimii. Enbuska tasapainottelee kiinnostavalla tavalla säälimättömän rikollispomon ja vähän reppanan, romanttisten tunteidensa runteleman miekkosen monenlaisten fiilisten välillä, ja on uskottava niin kylmänä laskelmoijana kuin enemmän tai vähemmän todellista rakkautta tulkitessaan. Etenkin musikaalin lopussa Enbuska on erinomainen. Mikko Jurkka ja Annukka Blomberg tekevät herra ja rouva Peachumina mainiot roolit, he molemmat heittäytyvät hahmojensa hyväosaisuuteen sujuvasti ja tarjoilevat oivallista tulkintaa näiden mielenmaisemasta. Vilma Kinnunen on Kapakka-Jennyn roolissa samaan aikaan läsnä herkästi ja väkevästi, lannistuneella ja taistelunhaluisella energialla. Kinnusen roolityö on vahvasti latautunutta ja hän välittää hahmonsa tunteet ja ajatukset taitavasti. Laura Huhtamaa tekee Tiikeri-Brownina riemukkaan roolin, jossa tämä kahden voiman välissä vääntyilevä poliisipäällikkö ei pidä kiinni oikein mistään moraaleista. Veeti Vekola on Osattomana lavalla lähes koko ajan, mutta vuorosanoja hänellä on hyvin vähän. Silti Osaton jää ehkä vahviten mieleen, sillä hän kantaa mukanaan kokonaisen ihmisjoukon tarinaa. Nämä hiljaiset, sivuun työnnetyt, he joille käännetään selkä ja joita ei haluta nähdä, ei edes olemassaoleviksi tunnustaa. He ovat ihan siinä, Osaton on ihan siinä, kunhan vain avaa silmänsä ja näkee hänet ihmisenä. Vekolan fyysinen roolityö tavoittaa paljon tunnetta myös sanattomasti, ja hän kantaa hahmoonsa ladatun dramaturgisen teeman ihmisenkokoisesti, varmoin ottein. Koko ensemblessä on energiaa, joka osuu esityksen tyyliin ja tunnelmaan, ja joka kasvaa vakuuttavasti kohtaus kohtaukselta.

Vaikka tämän katsomossa olin aika kaukana omalta mukavuusalueeltani, on esityksellä erinomaiset hetkensä. Musiikki ja laulut ovat tosi vahvoja, ja visuaalisuudesta pidin kovasti. Myös moni koreo ilahdutti, ja vielä mainitsematon metateatterillinen taso toimi yllättävän hyvin. Bändi on erityisen huikea! Kolmen pennin ooppera ei ole mikään helppo esitys, vaikka se on teemoissaan hyvinkin suoraviivainen ja yhteiskunnallisessa kommentaarissaan kärkäs, niin kyllähän epäoikeudenmukaisuus, kurjien kärsimys ja rikkaiden sikailu katsomossa inhottaa. Siihen esitys toki varmasti myös pyrkii, ja siihen brechtiläinen teatterikin pohjimmiltaan taitaa tähdätä, siis yleisön herättelemiseen ja sitä kautta muuttamaan asioita. Minun on vähän vaikea päästä esitykseen mukaan, jos en pidä yhdestäkään hahmosta tai saa heihin tarttumapintaa, ja sen kanssa meikäkatsojalla aika pitkään olikin hankaluuksia. Moni hahmo on hyvin vastenmielinen tyyppi, mutta moni on myös paljon monitasoisempi eikä missään nimessä paha. En kuitenkaan päässyt lähelle näitä vähemmän mätiä hahmoja kovin helposti, ja se verotti katsomiskokemuksen sujuvuutta. Kyllä sieltä sitten yhä enemmän tuli esiin sellaista, josta saada ote ja jonka pohjalta uppoutua kokonaisuuteen, mutta helpolla ei esitys päästänyt. Eikä aina pidäkään, kyllä mukavuusalueen ulkopuolella on paljon tilaa, jossa käydä kokeilemassa ja katsomassa, mitä siellä on tarjolla. Mitään täysosumaa tai suosikkiteosta Kolmen pennin oopperasta ei minulle tullut, mutta siitä huolimatta se antoi paljon ajateltavaa ja kannatti nähdä. Myös hyvin sitkeä korvamato jäi, nimittäin Kanonen-Songin kertosäe.