De obehöriga @ Lilla Teatern

 mainos/medialippu saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin De obehörigan 17.10.

Töölöläisen kerrostalon kellariin kokoontuu epävirallisesti kaiken maailman asioista puhumaan viisi erilaista ihmistä. On pienten lasten äiti (Aksinja Lommi), jota huolestuttaa rapun siivouksessa käytettävät aineet. Ihan kuin niistä tulisi allerginen reaktio? On joogasta stressaava koiranomistaja (Mawlawi Rahem), joka murehtii asuntojen arvon laskusta ja luennoi ultraviolettilamppujen hyödyistä. On vuokralla asuja (Sampo Sarkola), jota on jäänyt kovasti kaivelemaan se, että hänen Fjällräven-takkinsa on lähtenyt jonkun pitkäkyntisen matkaan. On kaikenlaisia tarinoita avoimesti jakava mummo (Pia Runnakko), jota huolestuttaa nykymaailman meno ja se, että naiset ja lapset joka paikassa kärsivät. On puheenjohtajan roolia tavoitteleva järjen ääni (Joachim Wigelius), joka yrittää pitää porukkaa asian äärellä mutta harhautuu siitä itsekin helposti. Ja asiahan on se, että rapussa liikkuu tyyppejä jotka eivät sinne kuulu, ja jotain pitäisi kai tehdä. Mutta sitten puhutaankin jo ihan muusta, Töölöntorin vesipostin bakteereista, koirien päiväkodista ja pakolaispolitiikasta. Heinäkuorman päällä matkustamisesta ja hypoteettisista huumeidenkäyttäjistä, maitohyllyn kummituksista ja seinään spreijatuista viesteistä. Kun nyt kerran ollaan täällä ja kun kerran tuo toinenkin sai sanoa. Vaan kuinkas käy, kun tärähtää toisiin tunnelmiin koko kerrostalo?

John Ajvide Lindqvistin kirjoittama De obehöriga on David Sandqvistin ensimmäinen ohjaus Lilla Teaterniin sen taiteellisena johtajana, ja tällaisesta debyytistä voi ilomielin onnitella. Henkilövetoinen, yhdessä paikassa pysyvä näytelmä ei menetä jännitettään hetkeksikään, vaan pitää tiukasti otteessaan ja kasvaa Sandqvistin ohjauksena monitasoiseksi kurkistukseksi ihmisten ajatuksiin, huoliin, turhautumiseen, ennakkoluuloihin, eroavaisuuksiin, yhteneväisyyksiin, muistoihin ja mielikuvitukseen. Olen aina pitänyt Sandqvistin ohjauksista ja siitä, miten hän näkee, käsittelee ja tulkitsee näytelmätekstiä, eikä De obehöriga ole poikkeus. Tämäpä oli suorastaan veikeä! Olin välillä (etenkin toisella puoliskolla) ihan pihalla, ja vaikka en siitä yleensä teatterissa pidä, niin nyt kutkutti aivoja juuri oikealla tavalla tuo tunne. Hirmuisen herkullinen yliluonnollishenkinen tunnelma esityksessä, sellainen takaraivossa vähän väliä nakuttava "onko tämä totta", joka yhdessä ääni- (Niklas Lundström) ja valosuunnittelun (Ville Aaltonen) kauhuelementtien kanssa toimi erinomaisesti. Mutta ei ollut pelottavaa, sopivasti pieni jännitys vaan. Varsinkin kun alkoi kummia ääniä kuulumaan... Odotin jump scareja, mutta ei tullut! Sandqvist on ohjauksessaan erinomaisesti sisällä tekstin ja tapahtumien surrealismissa, ja se rakentuu näyttämölle taidokkaasti. Ei-todellisen, ulkopuolisen, ylimaallisen läsnäolo väijyy hahmojen, ja ehkä yleisönkin, tietoisuuden ja tarkkaavaisuuden rajamailla, ja vahvistuu koko ajan. Silti sitä ei ylikorosteta tai oikeastaan edes korosteta ollenkaan, vaan hämärä tunne on kietoutunut mukaan kokonaisuuteen joka tasolla. Vaikka näytelmä jätti ainakin itselleni hyvinkin hämmentyneitä ajatuksia, pidin sen katsomisesta kovasti, ja erityisesti juuri hämärän ja kummallisen tunnelman ja maailman ansiosta. De obehöriga käsittelee kuitenkin yliluonnollishenkisessä ympäristössään ihan arkisia ja tunnistettavia teemoja, ja tekee sen herkullisella tavalla. Ennakkoluulot, erilaisten ihmisten erilaiset persoonat, yhteistyön, yhteisön, yksilön ja yhteisten asioiden mutta erillisten mielipiteiden kuvauksissaan näytelmä on samaan aikaan tosi tarkkanäköinen ja riemastuttavan koominen.

Skenografiasta vastaa K Rasila ja maskeeraussuunnittelusta Jutta Kainulainen. Ikkunasyvennykseen kuollut pulu pitää heti ensin mainita, ja kyllä koko näyttämökuvan oiva yksityiskohtaisuus muutenkin. Kerrostalon kellariin sijoittuva näytelmä tapahtuu siis koko ajan samassa paikassa, ja se on mahdollistanut lavastuksen, jossa jokainen pienikin detalji on aivan kohdillaan. Lavastuksessa, tarpeistossa ja hahmojen puvustuksessa näkyy eletty ja elettävä elämä, näyttämökuva luo monitasoisen kuvan kokonaisen talon asukkaista ja siitä, millainen paikka se on. On likaisia puutarhatuoleja, hylättyjä pehmoleluja, kahvinurkkaus, haravoita ja tyhjiä pahvilaatikoita, jonkun polkupyörä ja jonkun toisen pihapelit, sekalaisia sähköjohtoja ja välkkyvät loisteputket. Aivan tavallista kerrostalon kellari-estetiikkaa siis, vaan valtavan mielenkiintoista, kun se on juuri näiden lavalla nähtävien tyyppien asuintalon kellari, ja heille merkityksellinen siis. Ja kun mukaan lisätään valosuunnittelun välkkyvät lamput, kellarin ikkunoissa sävyä ja väriä muuttava ulkomaailma, hämärän kellarin jännittävä tunnelma ja rapuista kajastava valo ja alaspäin laskeutuvan hahmon varjo, tulee tavallisen kellarin olemukseen hetkessä aimo ajjnos kihelmöivää hermostusta. Puvustuksessa on mainiosti jokaiselle hahmolle täysin sopivat asukokonaisuudet, jotka sopivat heidän persoonaansa, ihmistyyppiinsä ja yleiseen habitukseensa. Vaatteet kertovat paljon, ja pukusuunnittelussa on otettu tämä tarkasti huomioon. Maskeeraussuunnittelu noudattaa arkista tunnelmaa, ja on puvustuksen kanssa samalla tavalla kiinni hahmojen persoonassa ja tyylissä. Verinen pääruhje on aivan aidon näköinen ja erottui katsomoon asti oikein hyvin, samoin kuin näyttelijöiden ilmeikäs ilmaisu, jota maskeeraus tukee.

Paitsi kutkuttavaa hämärää tunnelmaa, tarjoilee De obehöriga taiturimaista ensemblenäyttelemistä. Viisikko Aksinja Lommi, Mawlawi Rahem, Sampo Sarkola, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius piirtää oivaltavasti ja uskottavasti erilaisten ihmisten kohtaamisen ja sen, kuinka se nostaa pintaan jos jonkinlaista. Erityisen paljon pidin niistä hetkistä, joissa puhutaan ristiin, käydään useampaa keskustelua samaan aikaan, ja palataan takaisin aiheeseen josta itse asiassa olisi sittenkin vielä sanottavaa. Myös pinnan katkeamiset ovat mainioita, samoin riemukkaan suora ote tekstin komediaan. Tyypit pelaavat saumattomasti yhteen, ja jokaisella on hahmoonsa hieno kulma, jolla tämän persoonaa lähestyä. Kaikki viisi ovat päähenkilöitä, ja jokaisella on kokonaisuudessa oma tärkeä osansa. Minusta on aina aivan ihanaa ja niin herkullista katsoa sellaisia juttuja, joissa hahmot saattavat olla toisistaan todella erilaisia, mutta sitten he joutuvat saman asian äärelle, ja siinä sitten yrittävät selvittää, kuinka hoitaa homma niin, että siitä tulee edes jotain. Tätä tarjoilee myös De obehöriga, jonka hahmot ovat eri ikäisiä, erilaisissa elämäntilanteissa, suhtautuvat elämään eri tavalla, ja joilla on jokaisella erilaisia mielipiteitä. Kun tämä asetelma rakentuu ensimmäisellä puoliskolla hyvin monitasoiseksi ja aidoksi, ovat sen kaiut ja sävyt sitten toisella puoliskolla hyvin puhuttelevia.

Aksinja Lommi näyttelee vähän kireän ja huolestuneen äitihahmonsa oivallisella otteella, hänellä on lavalla vahva läsnäolo ja tarkka lähestymiskulma siihen, mitä hahmo tuntee ja ajattelee, ja miksi hän toimii, sanoo ja reagoi kuten reagoi. Lommin sanaton ilmaisu vakuutti myös, hän välittää paljon liikekielellä, ilmeillä ja eleillä. Mawlawi Rahem tekee koiranomistaja-joogastressaaja-arvoasunnonomistaja-hahmonsa mainiolla yhdistelmällä vilpittömyyttä ja sellaista korostamatonta koomisuutta. Hänen roolityönsä on tasapainoinen ja siinä on paljon onnistuneita sävyjä, erityisesti silloin, kun Rahemin hahmo pääsee ilmaisemaan mielipiteitään tai uppoutumaan keskusteluun muiden kanssa. Rahemin hahmo myös liikutti pehmonallea halaillessaan, niin suloinen näky kaiken sen maailmanlopun tunnelman keskellä. Sampo Sarkola on komediallisessa ilmaisussaan aivan pitelemätön, ja tarkasti kiinni sekä hahmonsa persoonassa että näytelmän tunnelmassa. Hän tekee roolin, jossa riittää syvyyttä ja sisältöä, ja samaan aikaan valtavasti komediallista tarkkuutta ja huvittavia yksityiskohtia. Erityisesti Sarkolan komedianäyttelemisen helppous yhdessä muiden näyttelijöiden kanssa teki vaikutuksen. Tässä esityksessä kyllä huomasi sen, että kun koko porukka on samalla sivulla, heidän energiansa ruokkivat toisiaan, ja kierrokset kasvavat todella vaivattomasti. Pia Runnakko on hänkin häikäisevä komediallisessa ajoituksessaan, ai että miten ihana hahmo tämä tarinoijamummo! Juttua ja mielipiteitä riittää, ja niitähän saavat muut kuunnella, halusivat tai eivät. Runnakko on roolissaan loistavasti sisällä ja tulkitsee hahmonsa mielenliikkeitä, tunnelmia ja ajatuksia erinomaisesti. Joachim Wigelius on rauhaa ylläpitävänä, tai ainakin asiallista keskustelua kovasti haikailevana, epävirallisena puheenjohtajana mainio. Hän tuo hahmoonsa hienosti paljon eri tunnetiloja, ja etenkin toisella puoliskolla Wigeliuksen näyttelijäntyö on hersyvää ja hurmaavaa. Hänellä on myös tosi hieno lavaenergia.

Veikeä juttu! De obehöriga ei hieman omituisen tyylilajinsa ansiosta tai takia luultavasti ole ihan joka katsojan mieleen, mutta minulle tämä iski kuin epämääräinen kerrostaloa ravisteleva voima. Ensimmäisen puoliskon tarkkanäköinen, satiirinen ote nykymaailman menoon ja tavallisten ihmisten koomisiin ja tunnistettaviin ominaisuuksiin tarjoaa riemukasta ja terävää komediaa, kiusallisen aitoja keskusteluja ja hellyyttäviä yhteyden hetkiä. Toisen puoliskon surrealistiseksi menevä ja ekasta puoliskosta ensin aika irrallisen tuntuinen tunnelma hämmensi tätä katsojaa melkoisesti, mutta viihdytti ja ilahdutti myös. Ja kyllä sieltä löytyy sitten vähitellen kaikenlaista, jolla kokonaisuutta yhteen kuroa ja kahden näytöksen välille yhteyksiä vetää. Ihan kaikista teemoista en varmastikaan kiinni saanut, vaan se ei haitannut, sillä nautin suuresti siitä tunteesta ja tunnelmasta, johon tämä vei. Oli hauskaa ja kummallista, vähän kiusallista ja välillä suorastaan söpöä, haastavaa ja hurmaavaa. Tämän voisin katsoa uudelleenkin!