The Full Monty - Tappiin asti @ Miinan Monttu

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Miinan Montulta

kuvat © Samu Luokkala

Näin The Full Montyn ensi-illassa 13.6.

Laman keskellä Sheffieldissä työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja, ja moni hankalassa tilanteessa. Niin myös Gaz (Henkka Västilä), ja hänen kohdallaan rahapula tarkoittaa sitä, että jos ei kukkaro ala täyttymään ja elatusmaksut hoitumaan, hän menettää tapaamisoikeiden poikaansa Nathaniin (Hugo Esselström). Onneksi inspiraatio iskee! Kaupungin naiset nimittäin kantavat kahisevaa klubilla vieraileville miesstrippareille, joten miksi eivät Gaz ja kumppanit kokeilisi samaa...

Simon Beaufoyn kirjoittama (suomennos Juha Siltanen) The Full Monty on yksi suosikkijuttujani, ihanan lämminhenkinen, rouhea, aito ja hauska draamakomedia, jossa tavoitetaan isoja juttuja ja annetaan tilaa ihan tavallisten tyyppien ihan tavallisille haasteille – ja epätavallisille keinoille ratkaista ne. Olen nähnyt tämän tarinan niin elokuvana, musikaalina kuin viime kesänä näytelmäversiona  Suomen ensi-illassa Orimattilan Teatterin tekemänä. Nyt heti seuraavana kesänä uutta tuotantoa pukkaa siis jo Miinan Montussa, ja sehän on parasta – arvelenpa, että tämä tarina nousee vielä kesäteattereiden vakionäytelmäksi, jos lavalle sattuu löytymään kuusi heittäytymään valmista miestä. Ja nyt on löytynyt! Sanna Saarelan kymmenennessä ohjauksessa Miinan Monttuun tarjoillaan niin huumoria kuin herkkyyttä, molempia hyvällä meiningillä. Lavalla on mainio porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen ja lukee toisiaan sujuvasti. Esityksessä huomasi ajoittain vielä ensi-iltajännitystä ja rytmityksellistä hitautta, mutta esityskertojen karttuessa nämäkin jäänevät varmasti pois. Heittäytyminen tarinaan ja hahmoihin on nimittäin jo hyvin hallussa, ja esitys piti otteessaan ja viihdytti oivallisesti. Erityisesti huumori ja sen sävyt on tavoitettu näppärästi. Tarinan vakavemmat tasot hyötyisivät pienestä syventämisestä ja maltista pysähtyä niiden äärelle, mutta tämäkin voi olla esityskauden alun pientä epätasaisuutta. Näytelmän ydin ohjauksessa näkyy, se riemukkuus, rehellisyys ja sydämellisyys joka tässä minuun niin iskee. Hahmojen väliset dynamiikat ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen on myös tosi hyvin tuotu lavalle.

Kun ryhdytään strippaamaan, niin tarvitaan tietenkin myös koreografiaa. Siitä vastaa Nelli Ojapalo, joka on luonut tavan duunareille oivasti sopivia tanssikohtauksia. Herrat eivät ehkä ole parkettien partaveitsiä (mutta konservatiiviklubilaiset ovat!), mutta taipuvat vakuuttavasti monenlaisiin tanssiaskeliin ja saavat yleisön reippaasti mukaansa niin treenikohtauksissa kuin h-hetken koittaessa. Tutun näköisissä lavasteissa mennään, sillä lavastuksen on suunnitellut Amadeu Vives, kuten viime kesänä Orimattilaankin. Mutta vaikka raamit ovat suurin piirtein samanlaiset, on Miinan Montun näyttämökuvassa oma tunnelmansa ja tyylinsä. Tehdaskaupungin maisemat ovat sopivan rapistuneet, ja lavastus tarjoaa oivallisen ympäristön herättää tämä tarina eloon. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran puvustuksessa on samaa hieman nuhjuista ja parhaat päivänsä nähnyttä fiilistä kuin lavastuksessakin, erityisesti työttömien miesten vaateparsissa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen tilanne ja se, kenellä on työtä ja millaista tuo työ on, näkyy puvustuksessa oikein hyvin. Hanne Rintasen onnistunut maskeeraussuunnittelu seuraa samaa linjaa.

Henkka Västilä tekee Gazin roolin rempseällä asenteella, johon löytyy hyvin myös herkkyyttä. Västilän roolityössä on luontevuutta ja sopivasti huolettomuutta, ja hän tavoittaa Gazin kasvutarinan ja hahmokaaren käännekohdat tarkasti. Hugo Esselström näyttelee Gazin poikaa Nathania varmalla otteella, ja on rakentanut roolinsa mainiosti. Erityisesti Nathanin suhtautuminen isänsä ei-niin-laillisiin ja välillä yliampuviin ideoihin, ja toisaalta isän tärkeys pojalle on Esselströmin roolityössä hyvin läsnä. Jyrki Ylätalo on Gazin parhaan kaverin Daven roolissa oivallinen, hän tulkitsee sekä roolihahmonsa koomiset että vakavemmat nyanssit sujuvasti. Ylätalolla on hieno taito olla lavalla läsnä ja mennä vaivattomasti sisälle kohtaukseen, ja se näkyy hänen tavassaan näytellä Davea. Kari Tuominen tuo Geraldin rooliin niin herkullista komediaa kuin puhuttelevaa hahmon tulkintaa. Geraldin asema entisenä esimiehenä ja nyt työnsä menettäneenä muiden miesten joukossa on tarinallisesti kiinnostava, ja hyvin kirjoitettu. Tuominen välittää hienosti sen, millainen työttömyyden kokemus Geraldille on, ja miten tämä alkaa tarinan edetessä muuttua ihmisenä. Veli Peurala näyttelee Lomperia ja on roolissaan oikein hyvä. Hänen näyttelijäntyönsä on sujuvaa ja hahmon tarina ja luonne on sisäistetty onnistuneesti, roolityössä oli jo ensi-illassa paljon yksityiskohtia ja nyansseja. Mimo Pajunen-Noroila ottaa Orin roolin omakseen reippaalla meiningillä ja erinomaisella komediallisella ajoituksella. Hänen roolityössään on elämänkokemuksen tuntua, joka vanhemmalle herrasmiehelle toki sopii, ja myös pilkettä silmäkulmassa. Aleksi Mertanen on Guyn roolissa valloittavan itsevarma ja positiivinen tyyppi, jota ei stressaa sen enempää työttömyys kuin strippauskaan. Mertanen tavoittaa erityisen onnistuneesti sen, miten Guy tietää kuka on, ja on oma itsensä helposti ja itseään pienentämättä.

Päivi Tuomenpuro tekee muun muassa Gazin ex-vaimon Mandyn roolin, ja tuo hahmoonsa sujuvasti sen turhautumisen, joka Mandyllä entistä miestään kohtaan on. Roolityössä on jyrkkyyttä ja jämäkkyyttä, mutta taitavasti myös pieniä pehmeyden pilkahduksia, jotka tasapainottavat Mandyn hahmoa. Oona Otsamo näyttelee useamman roolin, ja jää mieleen etenkin Daven puolison Jeanin sekä tanssiryhmään pyrkivän Annien rooleista. Otsamo on roolitöissään luonteva ja muuntautumiskykyinen, hän tuo näyttämölle neljä erilaista hahmoa ja jokaisen onnistunein ottein. Helena Hajanti tuo lavalle muun muassa Geraldin vaimon Lindan, ja on roolissaan mainio. Hajanti näyttelee hyvin sekä Lindan onnellisen tietämättömän ja huolettoman elon siinä vaiheessa, kun tämä ei tiedä miehensä työttömyydestä mitään, ja sitten sen pettymyksen ja suuttumuksen, joka naisen valtaa kun totuus paljastuu. Been roolissa Hajanti on riemukas. Oskari Ikonen tulkitsee esimerkiksi Mandyn nykyisen puolison Barryn roolia, ja tekee roolinsa tosi hyvällä kulmalla. Barry ei ehkä ole lavalla kovin paljoa, mutta Ikonen on löytänyt tavan sisällyttää kohtauksiin paljon. Juha Salminen tekee monta roolia, ja mieleen jäivät etenkin Alan ja murtovaras. Hän on lavalla varmaotteinen ja tekee sujuvaa työtä. Sanni Toivonen tuo lavalle monta hahmoa, muun muassa Sharonin ja Michellen. Hänen roolitöissään on energiaa ja säteilevyyttä. Eero Elo tekee esimerkiksi Alfin ja Regin roolit, ja on etenkin komediallisesti aina oikeassa paikassa.

Tällä oli hyvä startata kesäteatterikausi. The Full Monty antaa katsojalle sydämellisen tarinan, hyvää fiilistä ja aitoja tunnekokemuksia. Riemukasta ja riehakasta totta kai oli tunnelma esityksen lopuksi, kun Teräspyllyt nousevat klubilavalle ja pistävät parastaan, ja sitä ennen sai nauraa, viihtyä ja liikuttuakin. Tarinan vakavimmat sävyt vielä hieman saisivat syventyä ja rytmiin voisi löytyä lisää flowta, ja näin esityskauden edetessä tapahtuneekin. Huumori taas on jo erinomaisesti tavoitettu, samoin se, mistä tässä tarinassa ja näissä hahmoissa on kyse. Kokonaisuutena oikein mainio. Pisteet myös oheistuotteiden kehittelijöille – tarjolla on kalenteri vuodelle 2027 täynnä sheffieldiläistä mieskauneutta!