Den lille prinsen @ Åbo Svenska Teater

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Åbo Svenska Teaterilta

kuvat © Pette Rissanen

Näin Den lille prinsen-esityksen 14.3.

Lentäjän (Dick Holmström) koneeseen tulee vika, ja se putoaa keskelle hiekkaista autiomaata. Aurinko porottaa, juomavesi vähenee, kone yskii päivästä toiseen, muttei koskaan käynnisty. Sitten esiin astuu salaperäinen Pikku prinssi (Oksana Lommi), joka pyytää Lentäjältä piirrosta lampaasta. Tämä kruunupäinen planeettojenvälinen matkaaja kertoilee kohtaamisistaan isojen ihmisten kanssa, utelee monenlaista, ja lausuu viisaita sanoja. Ja mikä tärkeintä – osoittaa Lentäjälle, miten ystävyyttä löytyy odottamattomistakin paikoista ja tilanteista.

Antoine de Saint-Exupéryn klassikko on yksi suosikkitarinoitani, ja useasti luetun kirjan lisäksi olen nautiskellut siitä aiemmin elokuvana. Ja nyt ensimmäistä kertaa lavalla! Janne Pellisen ÅST:lle tekemässä ohjauksessa ja sovituksessa ollaan hienosti kiinni siinä, minkätyylinen ja -tunnelmainen tarina Pikku prinssi on. Se on suuri seikkailu ja mielikuvituksellinen satu, värikäs ja ajatuksiaherättävä kertomus, filosofisesti pohtiva ja terävästi maailmaa havainnoiva tarina, ja yksinäisyyden, ystävyyden ja uteliaisuuden teemoja kauniisti tarkasteleva juttu. Rauhallisesti, viipyilevästi, oivaltavasti ja nokkelasti aikoinaan kirjoitettu ja kuvitettu, ja samalla tavalla nyt lavalle tuotu. Pellinen on dramatisoinut lavalle eheän kokonaisuuden, jossa uskalletaan ottaa kunnolla aikaa tunnelman luomiseen ja rauhallisesti eteneviin kohtauksiin. Pikku prinssi ei ehkä ole tavanomaisin lastennäytelmä siinä mielessä, että se katsoo vahvasti aikuisten maailmaan ja yhteiskunnallisiin teemoihin, eikä ole kovinkaan vauhdikas tai sillä tavalla mukaansatempaava, että koko ajan tapahtuisi kauheasti jotain jännää ja ihmeellistä. Oivallisesti tuntui tämä kuitenkin pitävän otteessaan niin lapsi- kuin aikuisyleisön, ja innokkaita aplodeja jaeltiin katsomosta sekä kesken esityksen että varsinkin lopussa. Eikä ihme, sillä Pellisen ohjaus luottaa kaikenikäisten katsojien kykyyn ottaa näytelmä ja sen teemat vastaan ja upota tarinaan. Osaltaan siihen uppoamaan houkuttelevat vastustamattomasti Annukka Pykäläisen lavastus- ja Amita Kilumangan pukusuunnittelu, Sarianna Sormusen maskeeraus sekä Antti Niitemaan valo- ja Jani Orbinskin äänisuunnittelu sekä sävellys.

Visuaalisuus on nimittäin aivan hurmaavaa! Yhdessä erinomaisen äänisuunnittelun ja sävellysten kanssa sadunomaiset näyttämökuvat luovat mielikuvituksellista ja kiehtovaa maailmaa, jossa seikkailevien hahmojen seuraaminen valloittaa. Lavastuksessa ja puvustuksessa näkyvät mainiosti viittaukset ja vaikutteet tutun tarinan kuvituksista, ja samalla omat visiot ja juuri tähän versioon sopivat ratkaisut. Niin pienet yksityiskohdat kuin isot kokonaisuudet ovat onnistuneita, ja erityisesti siitä pidin, miten lavastus jättää näyttämön melko avaraksi. Planeetalta toiselle liikutaan nopeilla siirtymillä, ja tämän lavastus mahdollistaa ja tekee näkyväksi oivallisilla valinnoilla. Pikku prinssin puku on jokaista yksityiskohtaa myöten aivan ihana, ja juuri sellainen jollaista hänelle kuvittelinkin. Lentäjällä ja lentäjäkuorolla on hienot lentäjänasut, jotka heijastelevat ajankuvan tyyliä. Pikku prinssi kun on inspiroitunut Saint-Exupéryn omista kokemuksista, eli lentokoneen putoamisesta Saharan aavikolle vuonna 1935, niin nämä 30-luvun ilmailuhaalarit ja -hatut ovat oiva tapa sitoa visuaalisuutta siihen suuntaan. Sivuhahmojen puvustus on nokkelaa, sopivasti räväkkää ja hahmoille sopivaa, ja siinä näkyvät hienosti eri hahmojen edustamat teemat ja tyypit. Samoin maskeeraus on onnistunutta hahmon kuin hahmon kohdalla, ja ilahduttavan irrottelevaa Pikku prinssin tapaamien erilaisten tyyppien kohdalla. Valosuunnittelussa rakastuin etenkin isoon palloon, josta heijastuva valo värjää koko salin useaan otteeseen. Myös spottivaloilla operoidaan todella onnistuneesti, ja kun Pikku prinssi valuttaa hiekkaa sormiensa välistä ja hiekanjyväset hohtavat valossa, se tuntui jossain syvällä sielussa asti. Olisin melkein voinut koko parituntisen katsella pelkästään tätä hypnoottista hiekanvaluttamista, miten lumoavaa!

Oksana Lommi on Pikku prinssin roolissa hurmaavan vilpitön ja viisas. Hän tavoittaa lapsen tavan kokea ja ajatella, ja tuo rooliinsa luontevasti myös Pikku prinssin salaperäisyyttä ja jonkinlaista ulkopuolisuutta tai saavuttamattomuutta. Tämä tulee toiselta planeetalta, katsoo kaikkea omasta näkökulmastaan, omaa maailmasta samaan aikaan kaikenkattavan ja rajautuneen kuvan, ja osaa kenties siksi nähdä kummallisuuden siinä kaikessa, mihin ihmiset – tai aikuiset – ovat niin kovin tottuneita. Lommin roolityössä on valloittavaa energiaa ja pohdiskelua, hän on lavalla vaivattomasti läsnä ja tekee roolinsa jokaista yksityiskohtaa myöten onnistuneesti. Erityisesti Pikku prinssin persoona ja tapa kulkea tarinassaan on Lommin näyttelijäntyössä hienosti mukana. Dick Holmström tekee Lentäjänä varman ja lämpimän roolin, jossa on sopivasti aikuisen ihmisen kaavoihinsa kangistumista ja kuitenkin pikkupoikamaista intoa ja uteliaisuutta. Hänen roolityössään tuntuu ikään kuin turva, sekä siinä, että Lentäjä suhtautuu Pikku prinssiin ystävyydellä ja lempeydellä, että siinä, miten tämä uskaltaa heittäytyä mukaan Pikku prinssin kertomuksiin matkoistaan ja kohtaamisistaan. Lentäjä edustaa sellaista aikuisten maailmaa, jossa silmät, korvat ja sydän avataan kuuntelemaan lapsia, ja jossa ihmeelliseen ja uskomattomaan vielä uskotaan. Tämä näkyy Holmströmin roolityössä hienosti, ei korostetusti vaan ennen kaikkea pienissä eleissä ja reaktioissa, siinä miten Lentäjä vähitellen vapautuu ja miten hänen energiansa muuttuu. Holmströn ja Lommi näyttelevät koskettavasti sen, miten Lentäjälle ja Pikku prinssille on merkityksellistä tavata toisensa, saada toisistaan ystävät, ja oppia näkemään maailmaa toistensa silmin.

Julia Korander, Ingemar Raukola ja Jerry Wahlforss tekevät jokainen useamman roolin, ja varsin monenlaisia tyyppejä pääsee kolmikko tulkitsemaan. He näyttelevät jokainen myös lentäjäkuoroa, tähtitieteilijöitä ja aavikkokukkia. Varsin herkullisia hahmoja ovatkin kaikki Pikku prinssin eri planeetoilla kohtaamat tyypit, joita nämä kolme näyttelijää lavalle marssittavat. Koranderin rooleihin kuuluvat Ruusu, Juoppo ja Käärme, ja hän tekee jokaisen roolinsa sujuvin ottein. Ruusuna Koranderin roolityö on valloittavan dramaattista, Juoppona sopivasti häpeän lamauttamaa, ja Käärmeenä jännitteistä ja samaan aikaan hyvin itsevarmaa. Etenkin Käärme jäi näistä mieleen, tähän rooliin Korander tuo hiljaista voimaa ja kenties vaaran tuntua, mutta myös sitä, ettei Käärme tee mitään pahaa. Tähän vain heijastuu odotuksia siitä, että myrkyllinen eläin haluaisi satuttaa, kun tosiasiassa Käärme onkin se, joka Pikku prinssiä auttaa. Raukola näyttelee Turhamaista, Lyhdynsytyttäjää ja Kettua. Jokaisen roolihahmon ydin on Raukolan tulkinnoissa löytynyt, hän tuo näppärästi ja aidosti näkyviin ne teemat ja ajatukset, jotka hahmot välittävät. Erityisesti Ketun roolissa Raukolan työ on monitasoista ja siitä välittyvät hienosti ystävyyden, villeyden ja luottamuksen sävyt. Myös Turhamainen on pakko mainita, mikä persoona! Wahlforss tekee Kuninkaan, Liikemiehen ja Maantieteilijän roolit, ja on jokaisessa oivallinen. Hänen roolitöissään on sellaista aikuista ja auktoriteettista ylemmyyttä, joka sopii hahmoille erinomaisesti. Maantieteilijänä Wahlforss tuo roolityöhönsä myös onnistuneesti mukaan sitä, että jos ei uskalla mennä ja tehdä jotain joka vähän jännittää, sitä saattaa jumiutua paikoilleen koko elämäkseen.

Olipas ihanaa nähdä tämä suloinen, haikea, viisas ja valloittava tarina ekaa kertaa lavalla! Erityisesti esitykseen luotu kiireetön, välillä suorastaan maaginen tunnelma, kekseliäs, veikeä ja sadunomainen visuaalisuus, sekä näyttelijöiden heittäytyminen omaan hahmoon/hahmoihin ihastutti kovasti. Pikku prinssin tarinassa ehkä parasta on se, ettei se tarjoa mitään valmiita vastauksia tai suoria väitteitä, vaan antaa sysäyksiä kohti pohdintaa ja hämmästelyä. Kun katsoo maailmaa samasta kulmasta kuin Pikku prinssi, näkee ihmiset turhamaisuuksineen, sääntöineen, ylpeyksineen, epävarmuuksineen ja ahneuksineen, ja toisaalta unelmineen, seikkailunhaluineen ja sydämellisyyksineen, ja siinä voi planeetalta toiselle hypellessä tunnistaa yllättävän paljon myös itsestään. Lempeä, filosofinen ja hurmaava teatterikokemus oli tämä, ja vei mukanaan hienosti luotuun tarinamaailmaan.