keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Myrrys (Anniina Mikama)

 


kuva © Susanna Salmi

Orpopoika Niilo elää Kivihalmeen talossa, jonne hänet on otettu kasvattilapseksi. Olot ovat kovat, isäntä Juhanilta ei ole lämpöä odotettavissa eikä emäntä Hellikiltä riitä lempeyttä kuin omille lapsilleen. Eräänä päivänä talon poikaa Akselia puree karhu, ja tietäjä Martin kutsutaan apuun. Kun hän lähtee Kivihalmeesta, tietäjän pyynnöstä mukaan sysätään myös vastahakoinen Niilo. Niiloa pelottaa tietäjän synkkyys, ne tarinat, joita hän on miehestä kuullut, mutta vähitellen pojalle selviää, ettei kaikkea kuulemaansa kannata uskoa. Tarina sijoittuu 1800-luvun Suomeen ja historiaan sekoittuu hitunen maagisuutta.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras-trilogia oli ihastuttava matka kiehtovien hahmojen ja tapahtumien parissa, joten Myrrys (WSOY, 2021) sai kantaakseen paljon odotuksia. Alkuasetelmat ainakin olivat kunnossa, orpo nuori, kurjat olot ja matka tuntemattomaan nimittäin kuulosti erittäinkin hyvältä lähtökohdalta. Innolla lähdin siis Niilon matkaan, ja sen varrelle mahtui niin seikkailua, kasvua, rohkeutta kuin ystävyyttäkin. Mikama kirjoittaa hyvässä rytmissä etenevää tekstiä, jossa on muinaisuuden tuntu ja hienosti rakennettu, kiireetön tunnelma. Luonto on vahvasti läsnä kaikessa, mitä romaanissa tapahtuu, metsä ja eläimet ovat tärkeässä asemassa ja ihminen ja luonto tasapainossa. Suomalainen muinaisusko ja myytit sekä loitsut ovat kiehtovia, Mikama on itse laatinut kirjan loitsut ja niissä on sopivasti voimaa ja mystiikkaa. Historiallinen maisema on uskottava, ja miljöökuvauksesta tykkään kovasti. Erityisesti metsän ja luonnon kuvaus on voimakasta, ja Martinin mökki nousee mielessä tarkaksi kuvaksi. Vähän ennen Myrryksen lukemista kuuntelin Meri Luttisen Myrskynsilmän (WSOY, 2020), jossa liikutaan myös historiallisessa Suomessa ja tietäjäntaitojen parissa nuoren Kainu-tytön seurassa. Samaa henkeä molemmissa teoksissa, myyttisyyttä ja maagisuutta. Jos pitää Myrryksestä, luulisin, että myös Myrskynsilmä iskee.

Pidin Myrryksen hahmoista tosi paljon, erityisesti päähenkilö Niilosta sekä Martinista. Myös Kivihalmeen Akseli on kiva hahmo. Mikama kirjoittaa hahmoistaan monitasoisia ihmisiä, joiden tarinaa on mielenkiintoista seurata. Niilon kasvutarina on jännittävä, kaunis ja siinä riittää sekä onnea että vastoinkäymisiä. Hän on romaanin alussa arka ja varovainen, vaikkakin sisimmässään vahva ja oikeudenmukainen. Niilo on tottunut varomaan virheitä, hän ei tahdo ärsyttää ketään jottei kärsisi. On hienoa lukea, miten Mikama antaa Niilolle itsevarmuutta ja rohkeutta tarinan edetessä, Niilo ei silmänräpäyksessä voita vanhoja pelkojaan ja epävarmuuksiaan, vaan poika tajuaa vähitellen, että hänessä on voimaa, ja että hänellä on oikeus tulla kohdelluksi hyvin. Hänellä on arvoa, ja hän saa puolustaa itseään, sanoa mielipiteensä ja toimia, kuten parhaaksi näkee. Niilo on kekseliäs ja oikeamielinen, hänessä on selviytyjäluonnetta ja Niilo teki vaikutuksen, hänellä on tosi hyvä tarinankaari. Tietäjä Martin on kiinnostava hahmo, hänellä on synkkä menneisyytensä ja tottumuksensa elämään ilman muiden ihmisten jatkuvaa seuraa, mutta ensisilmäyksen jälkeen tietäjä paljastuu mukavaksi, ystävälliseksi ja viisaaksi hahmoksi. Pidin siitä, että vaikka Martin on tässä sellainen "johdattaja" eli hahmo, joka opettaa Niilolle kaikenlaista, hän ei ole mikään täydellinen ja virheetön, vaan on tehnyt vääryyksiä. Kivihalmeen Akseli edustaa sitä hahmotyyppiä, joka alussa nauttii paremmasta asemastaan (Niiloon verrattuna) eikä uhraa ajatuksia sille, ettei välttämättä ole kovin mukava tyyppi. Mutta kun karhu puree ja Akselille iskee vaikeammat ajat, paljastuu ensinnäkin se, ettei hän ole niin itsevarma kuin luulisi, sekä se, että hän kyllä tajuaa olleensa vähän inhottava. Akseli parantaakin tapojaan, ja hänen kasvunsa on mukavasti kuvattu. Kiertelevä kauppias Mirjami on mainio hahmo myös, hän saapuu tarinassa sopivaan kohtaan tarjoamaan uutta näkökulmaa Martiniin.

Tarina on lumoava ja jännittävä, upea matka läpi Niilon kasvutarinan ja suomalaisen luonnon. Teksti etenee vakaasti, tahti on verkkainen mutta ei mitenkään liian hidas. Rauhallinen fiilis sopii juuri tähän tarinaan, ja on jopa yllättävää, miten hyvin jännitys ja vauhdikkaammat tapahtuvat ovat tasapainossa sen kanssa, millainen kerronnan rytmi on. Vaikka teokseen mahtuu karhuhyökkäyksiä, matkoja varjojen maille ja loitsimista metsän väkeä vastaan sekä ilkeiden ihmisten kieroiluja, ei tunnelma silti mene vauhdikkaaksi tai hätäiseksi, vaan tietty tasaisuus säilyy koko ajan. Jotenkin raikasta lukea teosta, jossa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta joka ei lähde näissä kohdissa mässäilemään jännityksellä ja vimmalla, vaan pysyy kerrontatyylissä yhtenäisenä, oli menossa sitten rento kävely seesteisen metsän läpi tai kiihkeä käsirysy. Myrrystä on miellyttävää lukea, osaksi sen takia, että pidin tarinasta todella paljon, ja osaksi sen takia, että Mikama on löytänyt tekstiinsä juuri sellaisen tyylin ja yksityiskohtia, jotka tekevät siitä historiallista mutta viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa. Sanavalinnat ja kerronnan tapa ovat erinomaisia, teos vie näppärästi 1800-luvun fiilikseen eikä teoksen maailmassa ole sellaisia epämääräisyyksiä, jotka rikkoisivat ajankuvan uskottavuutta. Tarina kulkee vaivattomasti, mutta loppu tuntuu vähän liian idylliseltä. Tokihan ennen viimeisiä lukuja on vastoinkäymisiä ollut riittämiin, mutta kaikki selviää hieman äkkinäisesti. Ihmiset ymmärtävät virheensä, oikeus toteutuu ja tulevaisuus on valoisa, eikä mikään enää murra tätä oikeudenmukaista kuvaa. Onnellinen loppu oli odotettavissa, sillä Myrrys on vaikeuksien kautta voittoon tarina, ja toki lopussa painaa monta menetystä, eli onnea varjostaa suru ja kaikki tapahtunut paha. En tiedä, miten lopusta olisi voinut rakentaa astetta vähemmän herttaisen ja suloisen, enkä tiedä, olisiko se edes tarpeen, mutta jäin kaipaamaan siihen jotakin pikkuisen erilaista ratkaisua. Mutta onhan se nyt ihanaa, että Niilolle koittaa valoisampi aika! Ja onhan tämä koko romaani ihana, varsin hurmaava ja lämmin teos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti