Killer Joe @ Trafalgar Studios

Scroll down for English

photos / kuvat © Marc Brenner

Trafalgar Studios on selvästi muodostumassa kantapaikakseni Lontoossa, jo toista kertaa tänä vuonna löysin itseni sieltä teatteria katsomasta. Eikä siinä, siellä menee paljon hyviä esityksiä, kuten viimeksi näkemäni The Grinning Man ja tämä Killer Joe. Tosin suurin syy, miksi menin tätä katsomaan, oli pääroolissa nähtävä Orlando Bloom (joka ei toki huono syy ole). Pirates of the Caribbean-leffoista asti suuresti ihailemani mies livenä, teatterilavalla, Lontoossa. Totta kai se oli siis Killer Joe laitettava katsomislistalle, vaikka tämä ei missään nimessä olekaan minun tyyliseni näytelmä. Liikaa väkivaltaa ja ahdistavaa menoa, vaikkakin fiksusti kirjoitettuna ja tehtynä.

Tarina on siis se, että poika Chris (Adam Gillen) ehdottaa isälleen Anselille (Steffan Rhodri) äitinsä eli Anselin exän murhaamista perintörahojen toivossa. Chrisillä on hommaan sopiva mieskin jo katsottuna, nimittäin Killer Joe (Orlando Bloom). Hommaa vähän häiritsee pikkusisko Dottie (Sophie Cookson), jolle ei haluta äidin tapposuunnitelmasta mainita. Anselin nykyisellä vaimolla Sharlalla (Neve McIntosh) on omat salaisuutensa, jotka kietoutuvat mukaan tarinaan. Rahaa ei ole Chrisillä eikä Anselilla, joten Killer Joelle on hieman hankala maksaa. Onneksi heillä on tarjota jotain muuta - nimittäin Dottie.

Täytyy myöntää, että tätä oli kyllä ihan kiva katsoa, vaikka tunnelma menikin aika synkäksi välillä. Huumori on mustaa, mutta naurattaa silti, ja hahmojen kohtalot kiinnostavat. Hieno mutta ahdistavahko kohtaus on esimerkiksi se, kun Killer Joe painostaa Dottieta pukemaan mekon päälleen. Intensiivinen ote kohtaukseen välittyy koko katsomoon ja pienetkin ilmeet ja eleet on pakko nähdä ja katsoa, vaikkei ehkä mieli tekisikään. Jos katsoisi muualle, jäisi jostain paitsi. Tapahtumapaikkana tässä on traileriparkki ja nimenomaan Anselin ja kumppaneiden asunto. Hieman nuhjuinen ja hämyinen, parhaat päivänsä nähnyt paikka, joka ei kutsu luokseen mutta on silti koti. Lavastus on tosi hieno, yksityiskohdat ovat tarkasti mietittyjä ja näyttämökuva luo tarinaan sopivan ilmapiirin. Dialogi on mainiota kuunneltavaa, tarina etenee sujuvasti kun hahmot keskustelevat milloin mistäkin ja Simon Evansin tarkka ohjaus pitää jännitteen yllä suurimman osan ajasta. Muutama hitaampi suvantokohta tässä oli, jolloin esitys vähän junnasi paikoillaan tai lavan tapahtumat eivät vaikuttaneet niin tärkeiltä, mutta kokonaisuutena Killer Joe on ihan riittävän intensiivinen ja jännittävä trilleri-/murha-/jännitys-/rikosnäytelmä, eli ehkäpä nämä rauhallisemmat hetket ovat lopputuloksen kannalta tärkeitä.

Hieman yllättäen suosikikseni nousi loistava Adam Gillen Chrisinä. Hän tekee roolinsa hyvällä otteella, kaikki ilmeet, eleet, äänenpainot ja muu tekeminen tukee Chrisin tarinaa ja selventää hänen valintojaan. Chris on vähän sellainen nössö, hän haluaisi kyllä tehdä oikein tai ainakin toimia paremmin, mutta se on kuitenkin vähän liian hankalaa. Orlando Bloom on toki myös tosi hyvä, hänen Killer Joensa on kunnioitusta herättävä tyyppi, jota ei todellakaan haluaisi suututtaa. Bloom on roolissa rauhallisen ja rennon uhkaava, Killer Joe ei korota ääntään tai riehu, vaan saa tahtonsa läpi itsevarmalla painostamisella. Sophie Cookson on ihastuttava Dottie, hän vaikuttaa toisessa hetkessä sinisilmäiseltä ja hyväuskoiselta, mutta toisessa sitten tosi fiksulta ja terävältä. Dottie joutuu kärsimään perheen miesten suunnitelman takia, ja lopussa kaikki alkaa olla hänelle vähän liikaa. Steffan Rhodrin Ansel on aluksi vahvan ja lujan oloinen, mutta Killer Joen ilmestyttyä hänen varmuutensa alkaa ropista. Neve McIntosh on hurmaava Sharla, reipas nainen joka vaikuttaa olevan perheensä rikollisten juttujen ja ankean tunnelman yläpuolella.

Pidin tästä, vaikka suhtauduinkin tarinaan vähän skeptisesti. Minulla ei kyllä ollut ihan selvää kuvaa juonesta ennen teatteriin menemistä, mutta aika selkeästi tarina kulki ja pysyin hyvin mukana, vaikka menoa ja meininkiä oli välillä kovasti. Musta huumori toimi myös, vaikka olen luullut, etten ole sen ystävä. Taitavat näyttelijät, hyvä ohjaus ja hyvä teksti vievät aina pitkälle, oli esityksen aihe mikä tahansa. Vaikka tässä siis olikin teemoja, jotka eivät minu niin innost, riittivät onnistuneet näyttelijäsuoritukset, oikeisiin asioihin keskittyvä ohjaus ja Tracy Lettsin fiksu teksti pitämään minutkin tyytyväisenä. Ja olihan siinä se Orlando Bloom. Ja omalta mukavuusalueeltaan kannattaa muutenkin poistua, sitä saattaa vaikka yllättyä positiivisesti, kuten minä tällä kertaa. Ilmeisesti siis tällainen synkempää huumoria ja menoa sisältävä puhenäytelmä sopii minulle myös.

I saw Killer Joe at Trafalgar Studios on 15th of June.

Chris (Adam Gillen) has an idea. Let's kill mom and get her money. Chris gets his dad Ansel (Steffan Rhodri) on board and they decide that they need someone to do the job. Luckily Chris knows just the man - Killer Joe Cooper (Orlando Bloom). There is just one problem, there's no money. But there is something Chris and Ansel have to offer - Chris' little sister Dottie (Sophie Cookson). Ansels' wife Sharla (Neve McIntosh) has a secret that has big influence on the story.

To be honest, I booked tickets to this just because of Orlando Bloom (which is not a bad reason, I think). He's been one of my favourite actors since I saw him on Pirate's of the Caribbean so when tehre was a chance to see him, live, on stage, in London, I had to go. Killer Joe is not really that kind of play that I like, it's too violent and harsh for me and I never thought that this kind of black humor is for me. But it's good to step out of your comfort zone once in a while, you may be surprised in a positive way. Just like I was with Killer Joe.

Adam Gillen is absolutely brilliant as Chris, all of his gestures and face expressions, his tone and the way he moves on stage tell why Chris is who he is. I think Chris is trying to be a better person but it's just too hard for him, at least most of the time. Orlando Bloom's Killer Joe is a scary guy. He's not angry, he doesn't raise his voice or rage, he's just so self-confident that nobody wants to mess with him. Sophie Cookson's Dottie is a delightful young woman who seems a little naive but then she does something and seems like a really clever girl. She's the one to suffer from her dad and Chris' plans and it's all a little too much for her at the end. Steffan Rhodri is a great Ansel, at first he's a strong and tough man, but when Killer Joe arrives, all that toughness just melts away. Neve McIntosh's Sharla seems to be above all that crime stuff that her family is doing and she's the most joyful of the characters.

The stage looks really good, the story is set in a trailer park and the atmosphere really suits the story. Tracy Lett's writing is clever and funny, the dialog is great to listen and the story goes on without problems. There are a few slower parts in the play but they work well when you think about the whole play. Even though I was a little sceptical about Killer Joe, I went to the theater with a few expectations and they were fulfilled. The cast was amazing, the text was really good and Simon Evans' directing focused on the most important things in the story. I think I can like murder/thriller/crime play even if I don't usually go to see them, and Killer Joe has this unique, intense feeling that makes it so great to watch. The tension of the story lasts the whole time and to the very last minutes. I was surprised by the ending, which is a good thing. There are some unexpected turns in the story and they made me smile, the story is built in a clever way and it keeps the audience on the edge of their seat.

Killer Joe is a smartly written play with a great cast and director. It has good black humor, interesting plot twists, many intense scenes, nice characters and a really amazing feel trough the whole story.

West End Live 2018 (in English)

I visited the event with a press pass, thank you West End Live!

photos and videos © Susanna Salmi

Oh what a weekend I had last week! Of course it was so nice to go to London again and see three good shows but what made my weekend especially amazing was West End Live. It's an event on Trafalgar Square where over thirty shows perform to an audience of thousands - and it's completely free! And really, really popular, there were long lines to the area many hours before the gates opened. But even though there were a lot of people watching the musicals perform, the audience was very polite and kind and there was always enough room to walk aroud and move.

I was most excited to see performances from Kinky Boots, Everybody's Talking About Jamie, Bat out of Hell, Wicked, Heathers, Eugenius!, Circolombia and Aladdin and all of them were really good and worth the wait. I also had some eye-opening experiances and nice surprises, like Matilda, Six, West End Kids and Knights of the Rose. Every show was from the top of the musical world and the cast from every musical was very talented, it's just amazing how many skilled people there are working with musicals.

The audience loved every show, but especially Heathers (how loudly can a few thousand people scream?? What an amazing feeling to stand among them and hear how much they love this story), Wicked, Matilda, Six and Everybody's Talking About Jamie. And this is according to the amount of screaming and cheering the shows got. Every one of the performances got huge ovation but some bigger than other.

So, the shows were brilliant and worth seeing, but how about the event? We don't have anything like this in Finland (at least not yet, hopefully someday) so it was kind of funny and kind of exciting to go and see what this is all about. And it was so cool! The event was really well organized, the area was clear and there were screens so people could see the performances from farther off the stage. I was so happy to see that there was a sign language interpreter translating the songs. I did think that there should have been a few more food stalls in the area and maybe a few more lanes to walk but mostly it was very comfy and enjoyable to visit West End Live. This was it's fourteenth year and it seems like there is a lot of learning and memories from the past years, because the event stayed in schedule very well, the atmosphere was so warm and friendly, everything went smoothly and even the weather was perfect.

A few special mentions. Lily-Mae Evans and Sara Munday were absolutely wonderful as Matilda on Saturday and Sunday. Luke Bayer was a joy for the eyes and ears as Jamie, I saw John McCrea in the role when I saw Everybody's Talking About Jamie but Luke was as great as John. The cast of Eugenius! seemed super happy and excited to be on stage, and oh how nice it was finally hear these songs live! I love Eugenius!, I found it on Spotify and was so bummed it had closed, but luckily they are back (and even better)! Six was a big surprise but a very nice one, what a big amount of girl power and sassiness right there! Jamie Muscato and Carrie Hope Fletcher's duet of Seventeen from Heathers was amazing, so was Jordan Fox's Soul of a Man from Kinky Boots.  I was really happy to see my favourite Fiyero Oliver Savile on stage performing with the cast of Knights of the Rose. And Defying Gravity gave me chills, as it always does.

To be honest, I don't think my visit could have been any better. This was a great first time to visit West End Live, it was all I dreamed of and even more, which is a lot. I didn't have time to see every show but those I saw were great, they had chosen great songs to perform and the presence and energy on stage and in the audience was something really cool. I really hope to be back next year, this was so fun!

with the Disney's Lion King gang! © Virpi Salmi

also found some movie guys © Virpi Salmi

West End Live 2018 (suomeksi)

kuvat ja videot © Susanna Salmi / photos and videos © Susanna Salmi

Huh heijaa miten ihana viikonloppu Lontoossa takana! Kolme teatteria, joista lisää myöhemmin, ja tämän ulkomaanvisiitin pääkohde, eli kaksipäiväinen tapahtuma täynnä musikaaleja, West End Live. Nyt neljännettätoista kertaa järjestetty tapahtuma valtaa Trafalgar Squaren viikonlopuksi ja tuo Lontoon keskustaan kolmisenkymmentä esitystä, kymmeniä tuhansia ihmisiä ja paljon musikaaliesiintyjiä. Tällä kertaa sää oli oikein hyvä, aurinko paistoi melkein koko viikonlopun eikä satanut ollenkaan. Tunnelma pysyi korkealla, kunhan musiikki soi edes nauhalta niin yleisö lauloi tyytyväisenä mukana ja jaksoi hyvin odottaa tapahtuman alkua. Jonot olivat pitkät ja porukka tuli jonottamaan monta tuntia ennen porttien avautumista. Tapahtuma oli siis ilmainen, mutta kaikki halukkaat eivät paikalle varmastikaan mahtuneet, ainakin lauantaina jonoa alueelle oli koko tapahtuman ajan. Sain onneksi pressipassin tapahtumaan, olisin muuten ollut aivan liian myöhään jonottamassa, kun suunnittelin että menen puoli tuntia ennen porttien avaamista. Siinähän olisin ollut ihan jonon hännillä sitten. Vastaisuudessa siis vinkkinä, että jos joku suuntaa Lontoon musikaaleista nauttimaan West End Liveen, kannattaa olla paikalla ajoissa. Musiikki kuului kyllä hyvin myös alueen ulkopuolelle ja ainakin yksi screeni näkyi myös aitojen yli, eli tapahtuma-alueelle ei ole pakko päästä esityksiä nähdäkseen. Ja aitojen ulkopuolella on hyvä mahdollisuus bongailla tyyppejä eri musikaalien maailmasta, monet kävelivät teatterilta Trafalgar Squarelle puvut ja maskit päällään.

Lauantaipäivän aloitti viime Iso-Britannianvierailullani näkemäni Everybody's Talking About Jamie, jossa Jamien roolin understudy Luke Bayer pääsi esiintymään West End Liven yleisölle. Loistava energia porukalla ja hyvät biisivalinnat, jokainen musikaali esitti yhdestä kolmeen tai neljään biisiä, yleensä kaksi. Tämän haluaisin kyllä nähdä vielä joskus uudestaan, on sen verran hyväntuulinen ja mukava esitys ja hieno tarina. Niin, ja Everybody's Talking About Jamie taipuu myös elokuvaksi, jota ryhtyy tekemään Warp Films. Odotan innolla tätä, ja siitähän tulee siis musikaalielokuva, ihan mahtavaa!

Jamien jälkeen Disneyn Aladdin-musikaali saapui lavalle ja siitä kuultiin muutama biisi. Hienosti lauloi porukka ja heillä oli hyvä meno lavalla, varsinkin Somebody's Got Your Back-biisin aikana. Tämän haluaisin kovasti nähdä, rakastan Aladdin-leffaa ja musikaalina tarina on varmaan vieläkin hienompi. Motown-musikaalista en paljoa mitään tiennyt ennen West End Liveä (enkä kyllä vieläkään), mutta se kertoo siis Motown Records-levyfirmasta ja varsin hyväntuulinen ja taitavaa porukkaa täynnä vaikuttaa tämä olevan. Tämänkin voisin siis ehdottomasti mennä katsomaan.

Motownin jälkeen lavan valtasi toinen suosikkimusikaalini, jonka olen Lontoossa nähnyt kaksi kertaa, nimittäin Wicked. Yksi yleisön suuria suosikkeja oli tämä, hurrausta ja vislausta kuului väkijoukosta kovasti ja tuhannet kännykät nauhoittivat Defying Gravityn mahtipontiset sävelet. Wicked luultavasti pysyy West Endillä pitkään, joten sen ehtii siellä näkemään, jos yhtään kiinnostaa mennä. Tämäkin olisi kiva nähdä uudestaan, saa aina kylmät väreet aikaan. Seuraavana lavalla nähtiin syksyllä Suomi-versionsa ensi-iltaa juhliva Kinky Boots, jota katsoin suurella mielenkiinnolla. Lauantai-iltana menin katsomaan koko esityksen ja Suomen ensi-iltaakin odottelen jo innolla. Harryn roolissa normaalisti nähtävä Jordan Fox eli Charlien roolin understudy teki Charlien roolin West End Livessä ja komeasti vetäisikin Soul of a Man-biisin. Sen jälkeen lavalle saapui Simon-Anthony Rhoden eli Lola ja musikaalin finaalibiisi pärähti käyntiin. Kyllä oli korkeaa korkoa, mahtavaa meininkiä ja kimallusta lava täynnä, enpä malta odottaa miten Suomessa toteutetaan tämä tarina.

Matilda-musikaalista nähtiin seuraavaksi pätkä, ja ai että miten hurmaava se oli ja ihanasti nuori Matildan näyttelijä Lily-Mae Evans lauloi. Samoin sunnuntaina Sara Munday hurmasi minut, ja tytöt muuttivat myös mieleni koko Matilda-musikaalista, jota en ole ennen pitänyt mitenkään ihmeellisenä (toki varmasti hienona, mutta en kovin kiinnostavana), mutta kuten arvata saattaa, haluaisin nyt nähdä senkin. Niin kujeileva ja ihastuttava oli Naughty-biisi, joka lavalla kuultiin ja nähtiin. Matildan jälkeen lavalle rymisti Bat out of Hell-musikaali, jota olen kovasti ihaillut ja haaveillut sen näkemisestä, mutta vielä en ole ehtinyt katsomoon. Aivan mielettömän hyvä meno lavalla, valtavan hyvä läsnäolo koko porukalla ja kovin kiehtovan oloinen maailma musikaalissa. Yksi suosikeistani tältä viikonlopulta.

Seuraavana esiintyivät The Phantom of the Opera ja Les Misérables, joita vain kuuntelin sivukorvalla kun suuntasimme kohti ruokapaikkaa. Les Misérables on Lontoossa pisimpään pyörinyt musikaali (vuodesta 1985, eli vuosi numero 33 menossa) ja Oopperan kummitus tulee heti toisena, se avasi vuotta myöhemmin eli 1986 ja nyt on menossa 32. vuosi. Näiden jälkeen lavalla nähtiin Tina - The Tina Turner Musical ja Strictly Ballroom, mutta niiden ajan oltiin syömässä eli nämä jäivät näkemättä.

Dreamgirls oli ensimmäinen, josta kuultiin vähän loppua, kun tultiin syömästä. Tämä on kuulemma tosi hieno, siltä se myös kuulosti ja näytti. Chicagon esitys nähtiin kokonaan, se herätti muistoja Lahden kaupunginteatterin versiosta ja varsinkin All That Jazz vei musikaalin tunnelmiin. Hienoa tanssia lavalla ja taitavaa laulua. Mamma Mia! jäi Suomen versiona näkemättä, vaikka suunnittelinkin meneväni sen katsomaan. ABBA kuulosti tutulta ja Dancing Queen hymyilytti, se on niin kiva biisi. Hienosti porukka esiintyi ja energinen meno oli lavalla.

Little Shop of Horrors kiinnostaa kovasti, sen ensi-ilta on 3. elokuuta Regent's Park Open Air Theatressa. Musiikki kuulosti hyvältä, mutta eniten haluaisin nähdä tämän juurikin esityspaikan takia. Käytiin Regent's Parkissa katsomassa teatteria, mutta siellä oli kaikki portit kiinni ja aidat edessä, eli eihän sieltä mitään näkynyt. No, syksymmällä sitten jos ehditään katsomoon. Toivottavasti. Thriller Live sukeltaa popin kuninkaan, Michael Jacksonin, kappaleisiin. West End Livessä nähtiin moonwalkia, monenlaisia muitakin tanssiliikkeitä, kuultiin monta tunnettua biisiä ja nautittiin taitavan porukan esiintymisestä. Tämä menee Lontoossa jo kymmenettä vuotta, ja kiertää sekä Iso-Britanniaa että Saksaa ja menee myös Puolassa. Thriller Liven jälkeen lavalla kuultiin Six-musikaalin kuutta naista, siitä en ilmeisesti ottanut yhtään kuvaa. Valtavan hyvältä vaikuttaa tämä, olipas tyylikäs meno lavalla ja biisikin soi päässä yhden (tai no, kahden) kerran jälkeen, nähtiin näiden soundcheck perjantaina. Tämän haluaisin ehdottomasti nähdä, joskohan onnistuisi syksyllä... Kertoo siis Henrik VIII:n kuudesta vaimosta, tai vaimot kertovat itse oman tarinansa.

Kiss Me, Kate-musikaalista ei jäänyt kauheasti mitään mieleen, Shakespeareen se ilmeisesti liittyi mutta vähän meni ohi että mikäs oli homman nimi. Ihan hauska biisi lavalla kuultiin, mutta ei nyt kuitenkaan sytyttänyt tämä. Knights of the Rose on rokkimusikaali, jossa on esimerkiksi Bon Jovin, Musen ja Bonnie Tylerin biisejä. Komealta kuulosti laulu ja olin oikein iloinen, kun bongasin suosikki-Fiyeroni (joka ei enää tosin Lontoon Wickedissä mukana ole) eli Oliver Savilen lavalta. Harmi etten ehdi tätä katsomaan, vaikutti lupaavalta ja katsomisen arvoiselta.

Seuraavana lavalle astelikin eniten odottamani porukka, nimittäin Eugenius!-musikaalin jengi. Ja ai että kuinka ihanaa oli vihdoin kuulla tästä muutama biisi livenä, bongasin musikaalin kappaleet Spotifysta ehkä viikko sen jälkeen kun se oli loppunut Lontoossa ja olin toki harmissani siitä, että näin hienon kuuloinen ja oloinen juttu jäi nyt näkemättä. Mutta eipä huolta, Eugenius! nimittäin palaa syksyllä The Other Palaceen ja sinne yritän pästä. Vauhdikas, hauska ja energiaa täynnä ainakin näiden kolmen biisin perusteella. Ja porukalla vaikutti olevan lavalla tosi kivaa.

Brief Encounter avasi sunnuntaipäivän, ja tämähän oli varsin hurmaavan oloinen esitys. Varsinkin toka biisi jonka esittivät, siinä oli tunnelmaa, menoa ja meininkiä ja romantiikkaa. Ja porukka näytti tosi hyvältä. Seuraavana olikin sitten The Lion King-musikaali, joka on pyörinyt Lontoossa vuodesta 1999 asti, eli 19 vuotta. Olemme siis musikaalin kanssa saman ikäisiä. Energinen meno porukalla ja musiikki on hienoa. Tämänkin joskus haluaisin nähdä, ehkäpä esitys pyörii vielä seuraavat 19 vuotta niin ainakin on aikaa mennä katsomaan. Tällä hetkellä lippuja oli myynnissä ensi vuoden helmikuuhun asti. Leijonakuninkaan jälkeen lavalla nähtiin Matilda, joka oli siis aivan yhtä hurmaava kuin lauantainakin.

Seuraavaksi yleisö räjähti, alkoi sellainen kirkuminen ja hurraaminen että hyvä kun kuuloni vielä toimii. Lavalle asteli Heathers-musikaali, joka sai viikonlopun suurimmat aplodit ja joka selvästi nauttii yleisön suosiosta, se on nimittäin myyty kokonaan loppuun. Tämän olisin halunnut tällä Lontoonvierailulla nähdä, mutta esityksiin ei ollut kuin kaikista kalleimpia lippuja jäljellä, joten Heathers jäi nyt kokematta. Varsin taitavaa porukkaa lavalla, tämä high school-tunnelma vetoaa minuun aina. Jamie Descaton ja Carrie Hope Fletcherin Seventeen-duetto oli hienoa kuunneltavaa. Heathersin jälkeen esiintyi West End Kids-ryhmä, josta yleisö piti kovasti myös. Taitavia nuoria lavalla, tämä on siis 10-18-vuotiaille suunnattu teatteri- ja tanssiryhmä, johon pääsee vain pääsykokeiden kautta ja joka esiintyy kymmenille tuhansille ihmisille joka vuosi. Viimeinen esitys, joka katsottiin sunnuntaina, oli Circolombia joka nähtiin muuten tänä vuonna ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaalilla. Näiden tyyppien shown haluaisin kyllä nähdä joskus kokonaan, oli sen verran taitavaa, vauhdikasta ja energistä, ja sirkus on aina hienoa. Yleisö ei ihan tiennyt, että ketäs nämä ovat, mutta varsin suuresti arvosti näkemäänsä, ihailevia huokauksia ja paljon aplodeja saivat Circolombian esiintyjät.

Tämän jälkeen esittäytyi musikaaleja, jotka esiintyivät jo lauantaina, ja uusina esityksinä A Spoonful of Sherman ja Madagascar. Niitä ei nähty, koska suunnattiin teatteriin.

Kokonaisuudessaan tapahtuma täytti kaikki odotukset, se oli täynnä musikaaleja ja toinen toistaan hienompia esityksiä, tunnelma oli oikein hyvä ja hauskaa oli, ihmiset olivat ystävällisiä ja mukavia. Aika täyteen Trafalgar Square tuli, mutta silti siellä pääsi liikkumaan yllättävän hyvin. Järjestyksenvalvojan pitivät ihmiset järjestyksessä ja muutamaan kohtaan oli jätetty selkeä kuja, josta mahtui hyvin kävelemään. Kukaan ei kyllä töninyt (edes eturivissä seistessä!) vaan yleisö oli hyvin kohteliasta, kaikille tehtiin tilaa ja väistettiin jos pyydettiin, se oli tosi kiva huomata. Suuret aplodit sai, varsinkin sunnuntaina kun kaikki jo tiesivät hänet, viittomakielellä esitykset tulkkaava tyyppi, joka viittoi koko lauantain yksin. Sunnuntaina hänellä oli pari kollegaa mukana. Aivan mahtavaa, että tapahtumassa oli huomioitu tulkkausta tarvitsevat, ja viittojat eläytyivät biiseihin loistavasti.

Suosittelen siis varsinkin kaikille musikaalien ystäville, kannattaa käydä jos joskus on Lontoossa samaan aikaan. Jonottamaan on hyvä mennä ajoissa, reilut neljä tuntia oli vieressäni seissyt tyttö jonottanut ja hän pääsi eturiviin katsomaan, eli ilmeisesti neljää tuntia ennen porttien avaamista on sopiva jonotusaika. Ruokapaikkoja oli tapahtuma-alueella ilmeisesti vain yksi, ja sitten muutamasta pisteestä sai jäätelöä ja kahvia sekä vettä. Aitojen ulkopuolella oli sitten enemmän ruokakojuja, mutta sieltä onkin sitten hankalampi palata takaisin yleisöön kun jonottajia alueelle riittää.

Suunnittelen jo kovasti reissua West End Liveen ensikin vuonna, tällainen tapahtuma on juuri minun makuuni, livemusiikkia, musikaaleista nimenomaan, hienoja esityksiä, mahdollisuus bongailla musikaalitähtiä ja ostaa halpoja lippuja eri esityksiin. Nyt ei tosin ostettu kuin paita tapahtumasta muistoksi, mutta lipunmyyntipisteellä oli jopa -70% jotkin liput. Kannattaa siis tarttua tarjoukseen, jos ensi kerralla eksyy tapahtumaan ja lippukoju on siellä silloin. Muutama muukin näytteilleasettaja paikalla oli, ainakin English National Opera, Forbidden Planet ja Everything's Rosie. Plussaa myös siitä, että West End Liven käsiohjelman sai ilmaiseksi, siinä oli esimerkiksi pieni esittely jokaisesta esityksestä, alueen kartta, aikataulut ja tervetulokirjoitukset.

West End Liven tapainen tapahtuma olisi myös Suomessa tosi hieno! Tietysti tämä on helpompi järjestää Lontoossa, jossa on teattereita vieri vieressä ja esityksiä löytyy yhdestä kaupungista kymmeniä.

Julia & Romeo @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Tuomo Manninen

Ensi-iltansa 7.3. saanut Julia & Romeo kiinnosti minua kovasti, ja olinkin tosi iloinen, että minulle tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan se. Viimeistään syksyllä olisin tosin katsomoon suunnannut, ettei tämä vain olisi jäänyt välistä. Tuttuakin tutumpi tarina kahdesta epäonnisesta rakastuneesta nuoresta on Kansallisteatterissa saanut moderneja sävyjä ja paikoin koomisenkin otteen. Rakkaus on vahvaa, nuorten kohtalo on traaginen, mutta lavalla tapahtuu myös paljon hauskoja juttuja. Romeo (Olli Riipinen) on herkkä runopoika, jota rakkaus kalvaa. Julia (Satu Tuuli Karhu) on vahva ja suorapuheinen.

Kylläpä oli hyvä! Vaikka esityksessä on välillä vähän sellainen hidas tunnelma (en tiedä mistä tämä vaikutelma syntyi, mutta joka tapauksessa), niin se etenee silti vauhdikkaasti Montaquen ja Capuletin sukujen kahinoidessa kaduilla, Romeon selvitellessä rakkausongelmiaan, Tybaltin (Jarno Hyökyvaara) ja Mercution (Miro Lopperi) kamppaillessa miekoin ja pitkin katsein, Julian kapinoidessa, kun hänet määrätään naimaan Paris (Eetu Känkänen), Romeon ja Julian hakiessa apua isä Laurencelta (Kristo Salminen) ja kahden rakastavaisen kaivatessa toistensa luo. Kovasti juopotellaan ja tupakoidaan, juhlitaan ja nauretaan sekä itketään rakkauden tuskassa. Ja lopussa kuollaan, niin kuin tarinassa tavallisesti tapahtuu. Tosin elättelin toiveita, että mitäs jos nämä Julia ja Romeo ehtivät nähdä toisensa elossa, eivätkä kohtaa traagista loppuaan.

Olli Riipinen on ihana Romeo, niin herkkä ja rakastunut ja hämmentynyt ja hurmaava. Hän unohtaa entisen rakkautensa samalla sekunnilla, kun näkee Julian. Ja sitten jo poikaa viedään, palava rakkaus vetää Julian luo ja parvekkeen alla huudellaan vaikka kuoleman uhalla. Satu Tuuli Karhun räiskyvä, itsenäinen Julia sopii loistavasti Riipisen Romeon vastapariksi. Julia on yhtä rakastunut kuin Romeo, mutta tyttö tietää, mitä haluaa, eikä ryntää suin päin joka paikkaan rakkautensa ajamana. Kaksikon väliset kohtaukset ovat ihastuttavan hauskoja ja täynnä nuoruuden intoa. Mainitaan vielä varsin ronski imettäjä (Sanna-Kaisa Palo), mahtava kaksikko isä Laurence (Kristo Salminen) ja veli John (Heikki Pitkänen) sekä Tybaltin ja Mercution välinen kemia ja Tybaltin, Romeon ja Benvolion (Sonja Salminen) hienosti rakennettu ystävyys (vaikka Tybalt ja Benvolio Romeon rakkaudentuskille naureskelevatkin).

Äänisuunnittelulle iso plussa, valtavan hienosti vyöryvät kaikki äänet pitkin teatterisalia ja luovat tunnelmaa. Muusikot Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat molemmin puolin katsomoa, aitoioissa, ja upeasti soittavatkin. Viimeisen kohtauksen valot ovat ihan tosi hienot, se kuva jäi esityksestä päälimmäisenä mieleen ja ihan vaikka sen vuoksi haluaisin nähdä tämän uudelleenkin. Ja toki myös siksi, että kaikki muukin oli mahtavaa. Miekkailuakin lavalla nähdään, varsin vauhdikkaasti taistellaan ja uskottavan näköisesti. Julian parveke on oikein kaunis, samoin Romeon parveke Mantovassa. Ja kiva myös Mantova-kyltti, ja Romeon haaveileva katse sen alla. Puvustuksessa (Saija Siekkinen) on vanhaa ja uutta tyyliä, joka sopii esityksen maailmaan oikein hyvin. Jussi Nikkilän ohjaus tarttuu juuri oikeisiin asioihin, ja esityksestä rakentuu sopivan traaginen mutta hauska ja nuoruuden elämäniloa ja toivoa pursuava kokonaisuus.

Pidin siis kovasti, varsinkin huumori upposi. Katsomossa oli samassa esityksessä paljon lukiolaisia/yläastelaisia/muita opiskelijoita, ja hekin tuntuivat tykkäävän. Nuorten tarina iskee aina eri tavalla juuri nuorisoon, kyllä minäkin tunnistan itsestäni samoja piirteitä kuin näytelmän Julia ja Romeo. Vaikka tarina onkin jo monen sadan vuoden takaa, se nousee helposti myös 2010-luvulle eikä vaikuta turhan vanhanaikaiselta. Tekstiä on toki modernisoitu tähän sovitukseen, mutta myös Shakespearen kieltä on säilytetty (jee!) ja osa kohtauksista tehdään vanhemman kaavan mukaan. Kokonaisuus tuo tarinaan sopivasti sitä henkeä, mikä nuorten ihmisten keskuudessa nykyään vallitsee, muttei kuitenkaan siirrä hahmoja älypuhelinten, urheiluautojen ja sosiaalisen median keskelle. Edelleen ollaan Veronassa, kauan sitten, kahden suvun välisen vihan vallitessa. Ja se on hyvä juttu.

Suosittelen tosi lämpimästi, toivottavasti ehdin itsekin uudelleen katsomoon. Jotenkin tosi energinen, hauska, kupliva ja viihdyttävä, vaikka kaksi nuorta rakastavaista kokevatkin kovan kohtalon. Ihana oli!

Tuhansien ämpärien maa @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

kuvat Mirkku Merimaa

UIT:n tämän vuoden esitys on nimeltään Tuhansien ämpärien maa ja tuttuun tapaan sitä esitetään Linnanmäellä Peacock-teatterissa. Esityksen on ohjannut Jaakko Saariluoma, koreografioineet Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö ja musiikista vastaa Jean S. Lavalla ovat Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro.

Jälleen kerran paljon hyviä ja teräviä huomioita ajankohtaisista aiheista, huumori toimii ja katsomossa viihtyy. Erityisesti Maalaisliitto-biisi Despaciton sävelellä iski, samoin siivoojien tapaamisen vitsit, tuntemattoman soitto, joka osoittautui puhelinmyynniksi ja varsin innokkaaksi sellaiseksi, hieman kiusallinen (mutta yleisöä huvittava) hääpuhe ja kahden naisen sunnuntaiaamu, joka sisälsi kyllä aikamoisen käänteen ja juuri siksi olikin superhyvä. Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Sami Hokkasen kilpalaulanta oli esityksen parhaimpia kohtia, kuten myös Leena Uotilan loppukaneetti. Pidin myös muutaman kerran lavalle ilmestyneestä soittajanelikosta, joka ilmoitti, missä kohtaa esitystä mennään. Koreografiat olivat oikein hyviä ja lavaa käytettiin muutenkin toimivasti. 

Oikein hyvä porukka koottu, lavalla on hyvä meno ja tyypit tekevät loistavaa työtä. Tanssii tähtien kanssa-ohjelmastakin tuttu nelikko, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro, vetelee sellaisia liikkeitä, että ei voi kuin ihastella suu auki, kun välillä mennään vauhdikkaasti ja välillä hitaasti ja aina tosi taitavasti. Viivi Pumpanen oli positiivinen ylllätys, olen nähnyt häntä televisiossa monessa ohjelmassa, mutta nyt ekaa kertaa lavalla, ja hyvin nainen sielläkin esiintyy. Sami Hokkasesta tykkäsin HKT:n Kirkassa Sammyn roolissa kovasti ja olinkin iloinen, että pääsin taas näkemään hänet lavalla. Hokkanen on oikein hyvä tässä, samoin kaimansa Sami Hintsanen. Leena Uotila on aina ihan mahtava, tälläkin kertaa toki. Sari Siikanderin kanssa Uotilalla on se jo mainittu sunnuntaiaamu-kohtaus, aivan mahtava! Mikael Saari sai taas kerran laulaa tyylikkäästi tanssijoiden tanssiessa kauniisti ja yleisön ihastellessa, ja tässäkin esityksessä se oli hieno kohtaus.

Suomalaisten into ilmaisiin ämpäreihin tuli esiin muutamaankin kertaan, ja olipa siitä yhdessä biisissäkin paljon asiaa. Ei siinä toki mitään, kyllä (myönnetään) meilläkin muutama ilmaisämpäri hevostallissa taitaa nököttää. Tuntematon sotilas on myös mukana, Rokan Antti siellä kauppaa vaikka ja mitä. Äitini (toivottavasti vain) vitsaili, että nappaa esityksestä kuullusta hääpuheesta vinkkejä ylioppilasjuhlapuheeseen. Ajassa kiinni ollaan myös Suomen eläinmaailman muutoksissa, Ähtärin pandakaksikko Lumi ja Pyry nähdään lavalla ja eläinparkoja vähän jo uhkaillaankin, kun ei meinaa tassut musiikin tahtiin liikkua. Tyttöporukka baarissa pohtii, millaista oli ennen vanhaan ja Jean S.:n porukka taas pohtii, kuinka hankalaa on pikaruokaakin tilata kun pitäisi kaiken maailman sovelluksia olla. Länsimetroakin puretaan tai täytetään vai mites se olikaan, ja kolmen muskettisoturin iskulausetta pohditaan. Koko homma päättyy totutusti porukan yhteisbiisiin ja keltaiset asut tuovat pirteän tunnelman ennen katsomosta lähtöä.

Tykkäsin tästä kyllä, mutta koska UIT:llä on vuosi toisensa perään tosi kova taso esityksissään, niin ihan suosikikseni ei tämä näistä näkemistäni UIT:n jutuista noussut. Varsin viihdyttävä esitys kuitenkin, eikä show mitenkään kalpene edeltäjilleen. Myös muu yleisö tuntui tykkäävän, koko ajan joku vähän naureskeli tai taputti tai keskittyi täysillä lavan tapahtumiin. Ja mikäs siinä on viihtyessä, kun on tällainen taitava jengi lavalla tekemässä. Hyvää musiikkia, onnistunutta huumoria, fiksuja huomioita maailmasta ja porukka pelaa hienosti yhteen. Jean S. on iskussa ja kuulostaa mahtavalta.  Suositukset Tuhansien ämpärien maalle siis, kyllä kannattaa käydä nauramassa ja nauttimassa esityksen parissa!

Everybody's Talking About Jamie @ Apollo Theatre

Scroll down for English

pictures from here

Näin Everybody's Talking About Jamie-musikaalin Lontoossa 13.4.

Tarina on saanut inspiraationsa Jamie Campbellin elämästä ja Jamie: Drag Queen at 16-dokumentista, joka on tehty vuonna 2011. Jamie New (John McCrea) haaveilee drag queenin urasta ja haluaa mennä koulun tanssiaisiin mekossa. Hän ei ihan tiedä, uskaltaisiko, vaikka onkin kovin varma unelmistaan. Jamien äiti Margaret (Josie Walker) ja heidän ystävänsä Ray (Mina Anwar) tukevat poikaa matkalla kohti unelmien toteutumista, vaikka kapuloita rattaisiin laittavat esimerkiksi järkeviä uravalintoja vaativa opettaja Miss Hedge (Tamsin Carroll) ja kiusaaja-Dean (Luke Baker).

Jamien valitsin toiseksi Lontoon-matkan musikaaliksi vasta vähän ennen kuin lähdimme lentokenttää kohti, en oikeastaan muistanut/tiennyt koko juttua, mutta Spotifyssa tuli vastaan jokin musikaalin biiseistä ja tarkempi tutkiminen osoitti, että hei tämähän menee Lontoossa ja vaikuttaa ihan mahtavalta! Eipä siis muuta kuin innolla odottamaan esitystä. Vauhdikkaasti lähdetään opontunnilla liikenteeseen, sillä itse kukin miettii uravalintojaan ja Miss Hedge kannustaa olemaan järkevä, kaikki leffatähtihaaveet voi siis heti unohtaa. Yksi suosikkibiiseistäni, And You Don't Even Know It, tulee heti ekassa kohtauksessa ja ai että miten vauhdikkaat koreografiat, hauskat ja nokkelat sanoitukset ja viihdyttävä meno saadaan heti alussa lavalle. Tässä on muutenkin tosi hyvä musiikki, sanoitukset ovat loistavia ja monipuolisia melodioita kuullaan lavalla. The Wall In My Head, If I Met Myself Again, Ugly In This Ugly World ja He's My Boy saavat tipan linssiin ja tunnetta on kyllä koko tarinassa paljon mukana, lauluissa se purkautuu hienosti. Vähän vauhdikkaammista ja iloisemmista biiseistä varsinkin Work Of Art, Everybody's Talking About Jamie ja Limited Edition Prom Night Special olivat minun mieleeni.

Kun koulupukuihin ei ole Suomessa tottunut, on niitä aina kiva nähdä. Varsin tyylikkäät siniset puvut oli tällä jengillä, ja hienoja vaatteita muutenkin. Yksi tosi nopea mekonvaihtokin nähtiin, ja drag-vaatteet olivat tosi häikäiseviä. Lavastus toimi hyvin, vaikkei sitä ihan kauheasti ollutkaan. Pulpettien kannet välkkyivät valoina, mutta minun paikalleni se ei kovin hyvin näkynyt. Jamien ja Prittin (Lucie Shorthouse) jutellessa Prittin luona tähtilamppu/mikälie heijasti kauniisti seinälle, se jäi erityisesti mieleen. Muutenkin tosi hyvä kohtaus, ihana ystävyyssuhde näillä kahdella, samoin kuin Jamien ja Margaretin mahtava äiti-poikasuhde. Muista kohtauksista mainittakoon Jamien ja Deanin väliset kohtaukset, vaikka Jamie ei alussa välitäkään Deanin nälvimisestä, alkaa hän kuitenkin jossain vaiheessa miettiä kaikkea sitä, mitä Dean sanoo. Myös hankala kulmakarvojen meikkaaminen vessassa, Jamien ja Margaretin sydäntäsärkevä riita ja hieno tanssikohtaus If I Met Myself Again-biisin aikana olivat hyviä.

Näyttelijöistä esille nousee eniten John McCrea, joka sopii Jamien rooliin kyllä niin hyvin kuin ikinä voi! Ai että mikä taito, lavaolemus, kyky olla hauska, koskettava, vakuuttava, herkkä ja itsevarma samaan aikaan ja erikseen. Koroissa tanssiminen sujuu loistavasti, laulu on mahtavaa ja McCreaa on ihan parasta katsoa lavalla, hän on siellä kuin kotonaan ja saa pienillä ilmeillä ja eleillä välitettyä Jamien tunteet ja ajatukset. Vaikka McCrea ansaitseekin suurimmat aplodit, aivan loistava on myös Josie Walker Margaretin roolissa. Lämmin ja rakastava äitihahmo, joka tukee poikaansa ja antaa anteeksi, vaikka tämä kiukuttelisi ja huutaisi. Walker laulaa kauniisti ja He's My Boy jäi valtavalla tunnelatauksella varustettuna kirkkaana mieleen. Mina Anwarin räiskähtelevä, pirteä ja vauhdikas Ray on ihana hahmo myös, Anwarin ja McCrean hahmojen väliset kohtaukset ja vuorosanojen vaihdot ovat mahtavia.

Lucie Shorthousen Pritti pitää mainita myös, lääkärinurasta haaveileva tyttö on Jamien paras ystävä ja hienoja ovat Jamien ja Prittin väliset kohtaukset. Kauniisti laulaa myös Shorthouse, It Means Beautiful on ihana biisi ja juuri oikealla tavalla tavoitettu sen sanoma. Luke Bakerin Dean on ihan mahtava, hauska kohtaus kun Jamien ekan drag shown jälkeen kaikki muut ovat ihan innoissaan ja supisevat ja sipisevät keskenään, ja Dean ihmettelee että mites tämä näin menee? Lopussa Dean ei enää ole sitten ihan niin pahis kuitenkaan, ja hänestä voi ihan vilpittömästi tykätä. Phil Nicholin Hugo, joka kannustaa Jamietä drag-uralla, on kiva hahmo, samoin drag kolmikko Laika Virgin (Alex Anstey), Tray Sophisticay (James Gillan) ja Sandra Bollock (Daniel Jacob). Jämäkällä otteella ammatinvalintaa ohjeistava Miss Hedge on myös hyvä ja toimiva hahmo.

Kokonaisuudessaan oikein ihastuttava, tässä mennään superhauskasta tosi koskettavaan monta kertaa, ja lava on täynnä nuoria lahjakkuuksia. Ainakin lokakuun alkuun on vielä esityksiä, eli jos Lontooseen on asiaa, niin katsomoon vaan! Hurjan hyvä, vauhdikas ja viihdyttävä, ja helposti pysyi myös juonessa mukana, ei siis hankalaa kieltä vaikka nopeasti puhutaan ja liikutaan. Lauluista tosin osa olisi mennyt vähän ohi jos en olisi kuunnellut niitä Spotifysta ennen esitystä, ja vieläkin kyllä tajuan uusia juttuja sanoituksista kun kuuntelen biisejä. Mutta kiva näin jälkikäteen naureskella biiseihin piilotetuille sanankäänteille kun vihdoin hoksaa ne. Suosittelen siis tosi lämpimästi tätä, ihan loistava ja parasta antia varsinkin hahmojen väliset vahvat suhteet ja uskottava, koskettava ja samastuttava tarina, joka tuntuu todelta.

I saw Everybody's Talking About Jamie last Friday and it was one of the best things ever!

Jamie is a boy who wants to be a drag queen and go to a prom wearing a dress. These dreams are mixed with school life, 16th birthday, friends, family and fears and worries among with happiness and having fun. And that's everything you need for a great and heart-warming musical. I loved every second of it, I had listened the songs from Spotify before heading to the theater and, well, it was even better than I expected. So funny, so beautiful, so touching and so real. The story gets its inspiration from real life, from the life of Jamie Campbell.

I love the music, the songs are beautiful, funny. witty, lively and really nice to listen. My favorites are And You Don't Even Know It, The Wall In My Head, If I Met Myself Again, Everybody's Talking About Jamie, It Means Beautiful, He's My Boy and My Man, Your Boy. I do like Ugly In This Ugly World too but it was a little too heartbreaking and sad. Everyone on stage can sing really well and it's a joy to listen. Really nice choreography and beautiful and superb dancing. Especially the dance during If I Met Myself Again and all of the scenes where the whole year 11 is dancing are the best. The cast is super talented and they are doing a great job acting, dancing and singing.

I have to say that John McCrea as Jamie is one of the best roles I have seen. He really suits the role and it is amazing to watch him on stage. Jamie seems to be a really nice guy and McCrea brings so many sides of the character alive. He is funny, vulnerable, self-confident, mean, stupid, charming, lovely, smart and awesome. There are so many great details in the role and each one of them make Jamie a really good main character. John McCrea does perfect job, and he is great on heels! Josie Walker does such a warm and lovable role as Jamie's mum Margaret. She is an amazing character, so supporting and loving and everything every child wants their mum to be, and Walker brings all of these mum-features to life in a great way. Lucie Shorthouse as Pritti is a really good role and character, Pritti is sure about what she wants to be and she is ready to study to get there. Jamie and Pritti have a beautiful bond and I like the scenes between them a lot. Mina Anwar as Ray and Phil Nichol as Hugo are two very funny, very vivid and good characters who are a big part of the story. Luke Baker is doing such a cool role as Dean, the bad bully guy. The scenes between Jamie and Dean are so good and I love the moment when everybody's talking about Jamie and Dean comes to the class and is the only one not interested in Jamie's drag show success or anything. Baker brings the character alive really well and he is not just a bad guy, he has many great moments on stage and by the end of the show Dean is someone who you can really like.

We don't have school uniforms in Finland so it's always a little out of the ordinary to see them and these look great! And so do the rest of the costumes, Jamie's (or Loco's) red dress is stunning and in the last scene everyone looks so good in their costumes. The stage looks good too, and I like the fact that the band is sometimes on sight (and hey, they are doing a great job!). This is really a show that brings a smile on your face and makes you laugh, cry and have an amazing time. The cast is great, music is perfect fit to the story and the story is beautiful, touching and funny, something everyone should see. And funny thing about the program, I love the fact that there is a page with year 11 telling what they want to be when they grow up and what is their favorite thing in school. Little things that make the characters feel more familiar.

So, this is something I hope to see again. The show is just so good that it needs to be seen a second time. Well, if I lived in the UK I think I would be in the audience more than twice... With all my heart I recommend this to everyone. A great show that has feeling, talent and dreams! Thank you everyone, hope to see you all again!

The Grinning Man @ Trafalgar Studios

Scroll down for English

pictures from here

Näin The Grinning Man-musikaalin Lontoossa 12.4.

Tässähän on lyhyesti kyse siitä, että Grinpayne (Louis Maskell) haluaa selvittää, kuka on vuosia sitten viiltänyt hänen suunsa ikuiseen, kammottavaan virneeseen. Tarina perustuu Victor Hugon Nauruihminen-romaaniin, mutta musikaali ei ilmeisesti ihan samalla juonella kuitenkaan etene. Liikkeelle lähdetään kuninkaallisen klovnin Barkilphedron (Julian Bleach) pohjustuksella siitä, mitä tapahtuu ja missä. Tutuksi tulee nopeasti niin Grinpaynen lapsuus, kuninkaallinen perhe kuin nykytilannekin.

Tämän kerran Lontoon teatterivierailua suunnitellessani valitsin The Grinning Manin heti toiseksi esitykseksi, jota menen katsomaan. Ihastuin esityksen maailmaan kun katsoin sen trailerin, ja nukketeatterin sekoittaminen "oikeaan" teatteriin kiinnosti myös kovasti, vaikkei juonesta ollut siis vielä tässä vaiheessa mitään hajua. Eikä ollut ennen katsomoon istumistakaan, mutta hyvin ymmärsin kaiken ja pysyin mukana, vaikkei minun äidinkielelläni esiinnyttykään. Valtavan hienosti koko näyttämö, katsomo ja teatterin käytävät ovat esityksen maailman mukaan koristeltuja, Trafalgar Fair-mainoksia on seinillä, näyttämöä ympäröi leveässä virneessä oleva suu ja värilliset lamput levittyvät katsomoon. Näyttelijätkin tulevat katsomoon monta kertaa, hienosti varsinkin loppukohtauksessa.

Tämä oli todella, todella hyvä! Hauska, koskettava, groteski, hieman hullukin, vauhdikas, romanttinen, ehkä vähän sekopäinen, kiehtova ja upea esitys, joka poikkeaa musikaalien valtavirrasta ja saa nauttimaan. Lavastus on loistava, lava näyttää hienolta ja koska näyttämön maailma ulottuu katsomoon asti, tuntuu siltä, kuin olisi itsekin tapahtumissa mukana. Nukketeatteriosuudet ovat valtavan hyviä, Grinpayne ja Dea (Sanne den Besten), Grinpaynen lapsena pelastama vauva, sittemmin leikkikaveri ja nykyinen rakkaus, ovat lavalla nukkeina kun heidän lapsuuttaa käydään läpi, ja aikuisia näyttelevät tyypit nukettavat näitä lapsihahmojaan. Mojo-susi on ihan mahtava, puoliksi nukke ja puoliksi ihminen. Kekseliäästi toteutettu ja tosi elävän näköinen.

Musiikki on hauskaa, nokkelaa, voimakasta, kaunista ja esitykseen sopivalla sekopäisyydellä kaikenlaisia juttuja sekaisin. Erityisesti Beauty and the Beast, Born Broken, I Am the Freak Show, Labyrinth ja koko loppupuolen finaalibiisi olivat tosi kivoja. Näyttelijät laulavat hyvin ja bändi soittaa hienosti, heitäkin näkyy välillä katsomossa/lavalla vaikka orkesterimontussa suurimmaksi osaksi soittavatkin. Puvustus sopii esityksen maailmaan hyvin, vähän sellainen keskiaikainen fantasiamaailmatunnelma välittyy puvuista. Joukkokohtaukset ovat onnistuneita, mutta kaikista eniten pidin siitä, kun lavalla on vain muutama tyyppi jotka tekevät kohtausta.

Näyttelijät sopivat rooleihinsa mainiosti, erityisesti hauska ja taitava Mark Anderson Dirry-Moirina, Julian Bleach hieman luoltaantyöntävänä mutta kiinnostavana Barkilphedrona, Amanda Wilkin Josianana ja Sean Kingsley Ursuksena jäivät mieleen. Sanne den Besten ja Louis Maskell ovat hieno parivaljakko, Grinpayne ja Dea. He näyttelevät uskottavasti lapsesta saakka yhdessä kasvaneiden nuorten rakkauden ja ystävyyden, joka joutuu koetukselle, kun kuninkaallinen elämä houkuttelee Grinpayneä. Molemmat laulavat tosi hyvin ja tunteella, mahtavaa kuunneltavaa ja katsottavaa.

Ihastuttava tämä! Niin erilainen kuin mitä olen ennen nähnyt, tosi kiinnostava ja hauska. Vaikka muutama vitsi menikin ohi, ei se yhtään haitannut vaan tässä pysyy ei-natiivi englannintaitajakin hyvin mukana. Ilolla olin taas muuten englantilaisessa teatterikulttuurissa mukana, katsojat olivat kovasti mukana esityksessä, reagoivat tapahtumiin ja taputtivat ja hurrasivat aina kun vähänkin oli aihetta. Väliajalla sai ostaa jäätelöä katsomosta (en ole vieläkään tottunut!) ja lopussa hurjat aplodit seisaaltaan, kuten esitys ansaitsikin. Koskahan jäyhä suomalainen teatterikansa omaksuu tämän myötäelämisen ja spontaanit bravo-huudot?

I saw The Grinning Man last Thursday and loved it a lot!

So fun, so weird, so beautiful and so amazing! Just a few words to describe this show, which is by the way closing 5 May. So if you're planning on to see it, then better hurry! The story is about a boy whose mouth is cut to a hideous grin and a girl who can't see. Together they are trying to find out what is their story. Who cut Grinpayne's mouth? Who was Dea's mother, the woman who died when Dea was just a baby?

Let's start with the amazing cast. Grinpayne... Oh what a perfect character! Just the type I always fall in love with. And Louis Maskell is doing a perfect job in the role. His singing is brilliant, he shows Grinpayne's feelings in a great way and he really brings the character alive. I have to mention two songs, Labyrinth and I Am The Freak Show. Probably my two favorite songs from the show, so powerful, full-of-feeling and stunning. Not to mention the great singing by mr Maskell. Sanne den Besten is doing a beautiful, smashing and delightful role as Dea. She is so charming and great to watch on stage, really showing what her character thinks and feels. And Dea really seems to be blind, all motions and gestures make her look a little lost but still used to be sightless. And beautiful singing as well, great to listen!

Mark Anderson as Dirry-Moir is so funny, so joyful and just a super great character. There is so much going on with Dirry-Moir and all of it is such great stuff to see on stage. Julian Bleach as Barkilphedro is a little nasty but a great character, fits perfectly to the world of the show and the actor and the role are an amazing fit. I'm still hearing Laughter Is The Best Medicine in my head... Amanda Wilkin as Josiana is such a funny role, and oh my she can sing! Great character and role is Julie Atherton's Angelica, who becomes the Queen when the king dies. The whole cast is really good, they sing and act so well and I'm super happy I had the chance to see them on stage.

What about the music? Some great, funny, odd, witty and beautiful melodies that will get stuck in your head. You can listen a few of them from here. My favourites are Labyrinth and I Am The Freak Show as I said, but I also loved Beauty And The Beast, Born Broken, Finale and Stars In The Sky. When all of the cast can sing and the band is doing a great job, it is an absolute pleasure to listen. And it was, so happy to hear such an amazing theatre music! The stage is looking stunning, I like the fact that the whole theatre is turned into a place in the show's world, really feels like I'm part of the story or something. Costumes are spot on, there is swordplay (!!) and the puppetry is spectacular. I have never really seen puppetry show and well, even when this was more about the human actors, the puppets were really realistic and well-made.

All in all I really enjoyed my time with this story, and I'm a little (well, maybe more than a little) sad to know that I'm not going to see this production again when there is only a few weeks of it's journey left. But I'm super happy to have seen it because it's a smasher! A perfect musical for my taste of theater even when I have never seen anything quite like this. So kiitos (thank you I mean, that's Finnish) all of you on and off stage working with this thing! It was so good to see you! Have a great last weeks with the show, it is something to be proud and happy about.