Status quo @ Lilla Teatern

 mainos/lippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Status quon 27.3.

Kolme Mikael Malmberg-nimistä miestä (Alexander Wendelin) hakee töitä: kiinteistönvälittäjänä, apteekkariharjoittelijana ja näyttelijänä. Joka paikassa naispomot (välitysfirmassa Alexandra Gustafsson, apteekissa Pia Runnakko, teatterissa Vuokko Hovatta) ja muutkin työntekijät pistävät uuden nuoren miehen merkille, siis ihan hyväntahtoisesti ja kannustavasti. Tietenkin. Ei siinä mitään ylimääräistä ole, mitäs se Micke nyt. Ai et tykkää että sanotaan Micke? Mikset? Höpö höpö. Huumoria kehiin hei. Hyvällähän me tässä. Ottaisit kohteliaisuutena.

Jakob Höglundin pesti Lillanin taiteellisena johtajana tulee nyt keväällä päätökseen, ja jäähyväisohjaukseksi on valikoitunut tämä sukupuoliroolit ympäri kääntävä, yhteiskunnan rakenteita, normeja, tapoja ja epäkohtia katsova näytelmä, jonka on kirjoittanut saksalainen Maja Zade. Ja hyvin onkin kirjoitettu tämä teksti, ja hyvin ohjattu sekä näytelty ja muilta osin lavalle tuotu. Hienovaraisesti, terävästi ja tarkasti, ei yhtään alleviivaavasti tai osoittelevasti. Yllätyin jopa, miten nerokkaasti tämä asetelma toimii. Ajattelin nimittäin etukäteen, että "pakkohan" tällaisia teemoja käsittelevän näytelmän on jollain tavalla korostaa tai ylipainottaa kerronnan asetelmaa ja sen suhteita yhteiskuntaan. Vaan ei! Zaden teksti (ruotsinkielinen käännös Gunilla Hemming) on tarkkanäköistä ja luontevaa, nokkelasti teemoja ja kerrontaa kuljettavaa, ja paljon ajatuksia herättävää. Jäin pohtimaan muun muassa sitä, että jos naiset käyttäisivät valtaa, asemaa, mahdollisuuksia ja verkostoja, menisikö se näin? Kääntyisikö yhteiskunta oikeasti vain toisenlaiseksi mutta kuitenkin samanlaiseksi normaaliksi, vai voisiko se olla erilainen? Höglundin ohjaus on liikkeessä ja hengittää, ja kulkee sujuvasti kolmen eri tarinan välillä. Ilmaisu, näkemyksellisyys ja omaleimaisuus ovat hänen tyylilleen tutusti vahvoja, ja erittäin toimivia myös. Status quo on käsittelemiensä teemojen ja niiden epäkohtien painavuudesta huolimatta todella miellyttävä katsomiskokemus. Toki tässä on paljon huumoria myös, ja huvittavaa katsetta siihen, miten maailma toimii ja miten sille ei välillä voi kuin nauraa, vaikka enemmän ehkä itkettäisi. Mutta myös juuri tämä Lillanin versiointi näytelmästä on kaikin puolin tosi onnistunutta teatteria, ja siksi niin erinomainen katsomiskokemus.

Heini Maaranen on tehnyt lavastus- ja pukusuunnittelun sekä suunnitellut esityksen nuket. Tummasävyinen visuaalinen ilme on ehkä aavistuksen turhankin tumma, mutta toimii kuitenkin hyvin. Erityisesti pidin siitä, miten nukkeja ja pieniä lavaste-/tarpeistojuttuja käytetään tarinasta ja paikasta toiseen liikuttaessa, mainio ratkaisu. Lavastuksessa on myös hyvin huomioitu se, mitä jokaisessa tarinassa "pitää" olla, että tapahtumapaikka rakentuu selkeästi, ja mikä kaikki on sellaista, että sen voi surutta jättää pois. Tyylikäs ja nykyaikainen on koko visuaalisuus, puvustuksen ja lavasteiden yksityiskohtia myöten. Missään näkemässäni esityksessä ei ole ollut lavalla nukkeja turhaan, mutta harvoin on kyllä näin merkityksellistä ja kerrontaan saumattomasti sopivaa nukkejen läsnäolo kuin tässä. Se, miten nukeilla kerrotaan ja esitetään, millaisissa kohtauksissa ja yhteyksissä, miksi ja mitä, on erinomaisesti harkittu ja toteutettu. Aina siitä lähtien, miten nuket on puettu (tai ei ole), miten nukeilla esitettävät kohtaukset vertautuvat ihmisnäyttelijöiden lavallaoloon ja miten tämä ilmentää näytelmän teemoja, ja millainen tunnetila kohtauksissa on, kun nuket ovat lavalla, on Status quossa varsin onnistuneesti tuotu nukketeatteri osaksi lavan kieltä. Teki vaikutuksen! Jaana Nykäsen maskeeraussuunnittelussa on esityksen muuhun ilmeeseen osuva nykyaikainen ja realistinen tyyli, joka tukee näyttelijäntyöllistä liikettä hahmosta ja tarinasta toiseen. Ainu Palmun valo- ja Katinka Ebben videosuunnittelu tuovat lavalle monenlaista tunnelmaa ja fiilistä, ja sekä valon että videon mahdollisuudet ohjata fokusta ja liikuttaa kokonaisuuksia on tässä hienosti valjastettu. Tony Sikströmin sävellys ja äänisuunnittelu kaikuvat hyvin tunnelmaa ja lavan tapahtumia heijastavaa äänimaailmaa, ja äänisuunnittelussa on mainiota tarkkuutta ja herkkyyttä. Meikäläiselle yllätyksen tarjosi yhtäkkiä tärähtävä musiikinpätkä, jonka olen aika monta kertaa aiemminkin kuullut, tosin ihan toisessa esityksessä... Saatoin hieman siis hypätä penkissä, kun Åbo Svenska Teaterin Romeo och Julia-näytelmässä aiemmin soitettu mahtipontinen musa nyt kajahtikin Status quon teatteritreenikohtauksessa.

Lavalla nähtävä kuusikko näyttelee hurjan hienosti, pidin Status quon näyttelijäntyöstä tosi paljon, ja oivallisten roolitöiden nyansseja, yksityiskohtia ja painotuksia katsoessani uppouduin hahmoihin ja tarinaan ihan huomaamattani. Alexander Wendelin tekee kaikkien kolmen Mikaelin rooleissa herkkävireistä ja oivallista roolityötä, hän on taitavasti kiinni Mikaelin tunteissa ja ajatuksissa, ja tulkitsee niitä uskottavalla tavalla. Wendelinin näyttelijäntyössä on erityisen hienoa se, miten läsnä ja sisällä roolihahmossaan hän on, ja miten vaivattomasti tämän tarina kaikkine sävyineen lavalla välittyy. Myös se, että roolityössä onnistuu esittää tunnelmaa kuin tunnelmaa ja tunnetta kuin tunnetta, on vakuuttavaa. Alexandra Gustafsson tekee useita rooleja, muun muassa välittäjätoimiston pomona Tinana, asunnonostaja Evana ja Mikaelin naisystävänä Antoniana. Hän liikuu rooliensa välillä sujuvasti ja tuo jokaiseen omanlaistaan persoonaa ja energiaa. Mainiosti onnistuu niin itsevarman ja huolettoman pomon kuin lämminhenkisen deittikumppanin näytteleminen, ja kaikenlaisten muiden hahmojen rakentaminen myös. Gustafssonin roolityössä pidinkin ehkä eniten siitä, kuinka helposti hän hyppää hahmosta toiseen ja tekee jokaisesta kokonaisen ihmisen.

Vuokko Hovatta näyttelee muiden muassa Mikaelin puolisoa Juliaa ja teatteriohjaaja Bettinaa. Hän on kaikissa rooleissaan tosi hyvä, ja etenkin valta-asemassa olevan Bettinan charmi ja terävyys ovat roolityössä erinomaisesti läsnä. Julian roolissa Hovatta tavoittaa hahmonsa persoonan ja parisuhteen tavat onnistuneesti. Pia Runnakko tekee esimerkiksi apteekin pomon Danielan ja näyttelijä Marien roolit. Hän on lavalla luonteva ja uskottava, ja tulkitsee erityisesti epämiellyttävät tilanteet tosi taitavasti. Varsinkin Mikaelia ahdistelevan Danielan roolissa Runnakko näyttelee taitavasti sen, miten pomo käyttää asemaansa hyväksi, ja miten se näkyy ihan kaikessa "viattomasta" puheesta fyysisen koskemattomuuden rikkomiseen. Peter Kanerva näyttelee muun muassa sihteeri Oskua ja näyttelijä Kristofferia. Hän on rooleissaan valloittavan inhimillinen ja sopivasti dramaattinen, ja tarkka tulkitsemaan jokaisen roolihahmonsa mielenliikkeitä. Joachim Wigelius tekee monta roolia, esimerkiksi apteekin Danielan miehenä Alexina ja toimittajana. Hänen roolitöissään on lämpöä ja huumorintajua, sekä tarkkanäköistä tilanteiden ja tapahtumien lukemista. Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen harvinaisen saumattomasti, jolloin näytelmän teemat ja hahmojen väliset suhteet ja tilanteet ovat lavalla aidon ja monikerroksisen oloisia. Kuten jo todettu, erinomaista näyttelemistä.

Status quo on mainio ja terävä näytelmä yhteiskunnasta, sen rakenteista, normeista ja kaavoista, jotka eivät ole reiluja tai oikein, mutta joihin on totuttu ja joiden läpi luovii jokainen parhaan kykynsä mukaan. Näytelmä käsittelee monenlaisia aiheitaan ja teemojaan sekä huumorin että taitavan herkkyyden ja epämiellyttävyyden kautta, ja onnistuu nostamaan katsojassa (ainakin minussa) pinnalle paljon ajatuksia ja pohdintaa. Pidin erityisesti läsnäolevasta ja vahvasta näyttelijäntyöstä, siitä miten erinomaisesti nuket on tuotu osaksi kerrontaa, ja sen näkemisestä, kuinka kaikki valitut esittämisen ja kertomisen tavat loksahtavat kohdalleen, jolloin kokonaisuudesta kasvaa hengittävä, vaikuttava ja monitasoinen teatterielämys.