Bonnie & Clyde @ Lohjan Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Lohjan Teatterilta

kuvat © Sari Niinikoski

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensi-illassa 11.10.

Amerikkaa ravistelee 1930-luvun lama, joka jättää ihmiset vaille työtä, tulevaisuutta ja toivoa. Kurjuuden ylle nousevat Bonnie Parker (Sofia Lintula) ja Clyde Barrow (Samuel Nuutinen), tähteydestä haaveileva tyttö ja pyssysankarien vanavedessä kulkemisesta unelmoiva poika. He tapaavat ja rakastuvat, ja heistä tulee etusivun uutinen, kansan ihailun kohde ja poliisien päänvaiva. Bonnie ja Clyde rakastavat toisiaan ja ryöstelevät muilta, jakavat nimikirjoituksia ja luoteja, haaveilevat paljosta ja pelkäävät pahinta. He ovat nuoria, kiihkeitä, rohkeita ja ovelia – mutta he kuolevat siitä huolimatta.

Tämän musikaalin ja meikäläisen suhde ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta tässä kuitenkin alustus ennen kuin mennään asiaan. Ivan Menchellin kirjoittama, Frank Wildhornin säveltämä ja Don Blackin sanoittama Bonnie & Clyde on nimittäin yksi suosikkimusikaaleistani, ja minulle tosi rakas ja tärkeä teos. Näin tämän historiallisesta parivaljakosta ammentavan tykittelyn ensimmäistä kertaa Lontoossa 2023, jossa jo rakastuin musikaaliin, ja lopullinen hurahtaminen tapahtui viime kesänä Samppalinnan kesäteatterissa Suomen kantaesityksen parissa. Tuon produktion näinkin sitten kesän aikana kuudesti, joten tarina, hahmot ja suomennos tulivat täysin tutuiksi. Tämä teksti saattaa siis ajoittain mennä vähän hiusten halkomiseksi ja pikkuasioiden hifistelyksi, kun tuttua juttua tiiviisti analysoi. Vaan katsotaan! Lohjan Teatterille Bonnie & Clyde on valikoitunut 120v-juhlakauden aloitusteokseksi, ja aikamoisella showlla lähdetäänkin juhlavuotta viettämään. Sari Niinikosken ohjauksessa on energiaa, vauhtia ja vaaran tuntua, kiihkeyttä ja kiivautta joka on tarinalle hyvin olennaista. Bonnien ja Clyden lyhyt yhteinen aika on sen verran tapahtumarikas ja jännityksentäyteinen, että musikaalin toivoo saman fiiliksen tavoittavan – ja tämä versio sen tosiaan tavoittaakin! Niinikoski on ohjauksessaan hienosti toiminnan ytimessä, ajoi tuota toimintaa sitten pankkiryöstöjen hektisyys, nuoren rakkauden vimma, huoli läheisistä, tarve saada kiikkiin pahamaineiset rikolliset, tai hetken mahdollisuus pysähtyä unelmien ja onnen äärelle. Vaikka vauhtia on paljon, ohjaus malttaa myös ottaa aikaa herkemmille kohtauksille, ja näin syventää tarinan emotionaalista latausta. Suurten tunteiden kanssa nimittäin pelataan, rakkauden, vihan, rohkeuden ja pelon, ja niille kaikissa sävyissään esitys antaa onnistuneesti tilaa. Joissain kohtauksissa on loppupuolella turhaa kiirettä, etenkin kun kohtaus loppuu biisiin. Näissä vähän hätiköidään jo kohti seuraavia tapahtumia, vaikka kohtauksen lopussa olisi varaa aavistuksen tasaisemmalle siirtymälle. Samoin nopeimmat ja tiivistahtisimmat kohtaukset menevät välillä vähän hätäilyksi, tämä tosin saattoi johtua ihan vain ensi-iltajännityksestä. Kunhan rutiinia yleisön edessä tulee, niin nämäkin kohtaukset löytänevät sopivan tasapainon jännitteen ja kiihkeän rytmin keskellä kuitenkin selkeänä pysyvän ilmaisun välillä. Kohtauksessa, jossa Buck (Jarkko Virta) ja Bonnie haavoittuvat, on mielenkiintoinen hetki, kun Clyde tönäisee jalkaansa ontuvan Bonnien pois luotaan ja keskittyy isoveljeensä. Pidin tästä ratkaisusta! Samoin pidin siitä, miten Bonnie ja Blanche (Annina Tuominen) aina vuorotellen halaavat toisiaan, ja sitten ovat taas sanasodassa keskenään. Vahvatahtoisia naisia molemmat, eivät pääse helpolla toistensa seurassa, eivätkä kyllä miestensä kanssa myöskään. On hyvä, että pikku-Bonnie (Hilma Laine) ja pikku-Clyde (Arlo Poikonen) ovat lavalla myös myöhemmissä kohtauksissa, eivät vain alussa, mutta ihan jokaisessa hetkessä en heidän merkitystään tarinalle nähnyt. Pääosin läsnäololla kuitenkin selvästi syy on. Loppuun kaipailin ammuskelun ääniä, nyt ne olivat mukana vain alussa, mutta näen kyllä vahvuudet tässä hiljaisessa lopussa myös.

Ninni Tuovilan ja Niinikosken koreografiat ovat onnistuneita ja ottavat lavan haltuun. Etenkin isomman porukan koreoissa, kuten Ei herra koskaan hylkää ja Amerikka on kotimaa, on oivallista lavan- ja ensemblen käyttöä, ja tunnelmaan ja tyyliin sopivaa liikettä. Myös duettokohtauksissa on tosi vahvoja koreografioita, jotka hienosti korostavat sitä, mitä hahmot siinä hetkessä käyvät läpi, mitä tuntevat, mitä ajattelevat ja niin edelleen. Koreoihin on löytynyt paitsi herkkyyttä tunnelman kuunteluun, myös valloittavan leikkisää energiaa ja show-meininkiä, ja dramaattisiakin ratkaisuja. Päästän irti helvetin-biisin koreografiassa on hippusen liikaa meneillään, siinä missä Ed Crowderin läsnäolo lavalla on perusteltua ja tarinallisesti ja kerronnallisestikin järkevää, tanssijoille en ihan nähnyt tässä kohtauksessa tehtävää. He toki liikuttavat lavasteita tärkeällä hetkellä, mutta sen olisi kenties voinut toisinkin ratkaista, sillä biisi on Clyden hahmolle tarinallisesti hyvin merkityksellinen eikä siihen oikein kaipaa mitään ylimääräistä. Ajellaan-biisiin sen sijaan tanssijat sopivat erinomaisesti, varsinkin nyt kun lavalla ollaan kahdessa tasossa. Meidät tullaan vielä muistamaan-biisissä on myös tosi onnistunut koreografia. Jyrki Kakko on lavastuksen takana, ja puvustus on Annukka Matilaisen käsialaa. Visuaalisuus osuu ajankuvaan ja myös historiallisiin faktoihin, ja näyttämökuvat ovat onnistuneita. Pidin lavastuksessa varsinkin eri tasoilla liikkumisesta, materiaalivalinnoista, yksityiskohdista ja siitä, miten sujuvasti lavasteet taipuvat eri tapahtumapaikoiksi. Liukumäkikatto on loistava idea! Puvustuksessa mennään ryysyistä rikkauksiin ja rikollisista virkavaltaan, ja asukokonaisuuksia on jos jonkinlaisia. Matilainen on suunnitellut hahmoille mainioita vaateparsia, eniten pidin kaikista tyylikkäimmistä ja toisaalta kaikista rähjäisimmistä asuista, sekä poliisien univormuista. Minulla on tässä musikaalissa hyvinkin monta suosikkibiisiä, ja hienosti, tunteella ja taidolla ne soivat myös Lohjan Teatterin lavalla. Näyttelijät ovat mainioita, tosi taitavia laulajia, ja heiltä sujuu niin rokkaava tykittely, herkkä balladieläytyminen kuin svengaavat yhteisbiisit. Näyttelemisen ja laulamisen yhteensovittamiseen jäin joissain hetkissä vielä vähän rentoutta kaipaamaan, mutta hyvin ollaan tunnetilassa ja tyylilajissa jo sisällä näin esityskauden alussa. Musiikki tulee Jari Sikanderin äänittämiltä nauhoilta, Tuomas Törmin sovittamana ja ohjaamana ja seitsemän muusikon soittamana. Hyvältä kuulostavat kaikki kappaleet, kelpaa kuunnella ja nautiskella tutuista sävelistä. Jukka Nylundin sujuva suomennos on kokenut joitakin pieniä muutoksia niin sanoitusten kuin tekstin kohdalla, huomasin nämä vaikka eivät sanavalinnat tarinaan tai sen kertomiseen lainkaan vaikuta, mitä nyt pikkuisen sävyeroa luovat. Kaikkia en enää edes muista. Jokunen repliikki siellä oli, mikä vähän pohditutti, mutta se menee juuri hiustenhalkomiseksi. 

Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siinä ole biisilistaa, mutta näppärästi pystyin itse kappaleiden nimet Samppiksen käsiohjelmasta tarkistamaan. En nyt ihan jokaista biisiä tähän listaa, mutta nostan esiin ainakin ne, jotka eniten iskivät ja ilahduttivat. Tähti joka shown esittelee pikku-Bonnien ja pikku-Clyden unelmineen, toisen haaveilemassa kasvojaan lehteen ja valkokankaalle, toisen tavoittelemassa Al Caponen ja Billy the Kidin kaltaista mainetta. Lapsinäyttelijät ottavat lavan haltuun varmoin ottein ja hyvällä meiningillä, ja luovat pohjan hahmojen aikuisversioille astua esiin. Mut tullaan vielä muistamaan on aivan ihana ja valloittava, rakastan tämän biisin leikkisyyttä ja sitä, miten Clyde ja Bonnie tutustuvat ja vähän jo heti alussa haastavat toisiaan. Sä meet takas vankilaan on mainion leikkisä sekin, pilke silmäkulmassa vedetty biisi, jossa Blanche ja Buck suhteensa seuraavia askelia ja Buckin vankilatuomioon liittyviä toimenpiteitä mietiskelevät, kampaamon naisten avuliaasti säestäessä. Tuu tanssimaan on yksi ihanimpia biisejä tässä, niin suloinen ja vallaton, ja ehkä juuri se hetki, jossa Bonnie ja Clyde viimeistään tajuavat, että jep, se on juuri tämä ihminen tässä, tämän kanssa haluan kaiken. Saada voit sä parempaa on varsin hieno! Tosi onnistunut tunnelma ja tulkinta. Tätä musikaalin ensi-iltaa on kuulkaa odotettu ja kovasti, mutta olin silti yllättävän cool koko lauantaipäivän, vaikka tiesin, että sieltä se kello kuusi ja Bonnie & Clyde lähestyy. Katsomossakin alkoi pulssi hakata kovempaa vasta juuri ennen esityksen alkua. Lopulta se oli Ei voi tunteitaan vaientaa, joka sai kyyneleet silmiin ja kunnon kylmät väreet liikkeelle, tämä Bonnien ja Blanchen yhteinen biisi on kaunis ja voimakas. Päästän irti helvetin on huima tykitys, jossa tosiaan koreografisesti tapahtuu nyt vähän liikaa, mutta joka musiikillisesti on juuri niin timanttinen kuin tämä biisi parhaillaan on. Meidät tullaan vielä muistamaan nostattaa itsevarman ja uhkarohkeankin tunnelman väliaikaa kohti – täältä tulevat Bonnie ja Clyde! Amerikka on kotimaa iski tässä versiossa erityisen vahvasti, juureva ja väkevä veto. Myöhäistä nyt kääntyy on on jossain välissä muodostunut minulle musikaalin tärkeimmäksi biisiksi, tajusin sen väliajalla ja sitten olikin jännää odottaa kuinka se lavalla vedetään. Oikein hyvin, tunnetta ja latausta on! Unelmaa se mulle ois on tässä(kin) versiossa aivan ihana ja kaunis, ja Mihin elämässäs tyydyit taas just oikealla asenteella esitetty. Miksi pelkäisin? on kaunis myös, ja hienoa voimaa ja herkkyyttä on siinä mukana. Lavalla nähdään tosi monta erinomaista tulkintaa näistä kappaleista, ja lauluvoimaa ja -taitoa on näyttämö täynnä.

Pääparia näyttelevät Sofia Lintula ja Samuel Nuutinen ovat aivan oikeassa paikassa, ai että kuinka mainiolla kulmalla he hahmojaan tulkitsevat ja näiden rakkaustarinan lavalle tuovat! Lintulalla on Bonnien rooliin veikeä lähestymistapa, suorapuheinen ja avoin. Bonnie ei esitä mitään, hän tietää mitä haluaa ja tietää myös, mitä on valmis tekemään sen saadakseen. Lintula näyttelee roolihahmoaan taitavalla herkkyydellä ja itsevarmuudella, hän antaa tilaa niin Bonnien tunteille väkevän rakkauden edessä, epävarmuuksille ja kysymyksille rikollisen uran alussa, kuin ristiriidalle omien unelmien ja tilanteen realiteettien välillä. Pidin varsinkin siitä, miten Lintula näyttelee Bonnien fiksuuden ja terävyyden, sen, kuinka tämä on tilanteista hyvin perillä ja pystyy vastaamaan samalla mitalla kelle tahansa. Nuutinen tekee Clyden roolin oivalla äkkipikaisuudella, kiihkeydellä ja kärsimättömyydellä, hän tavoittaa mainiosti sen energian joka Clyden suonissa virtaa ja joka koko ajan pyrkii vapaaksi. Roolityössä erityisen onnistunutta on se, miten Nuutinen näyttelee Clyden räjähtävyyden, sen että tämä voi äkkiä muuttaa mieltään tai mielipidettään ihan sekunnissa, että ensin naurattaa ja sitten hetkessä jo ärsyttää. Hienosti löytyy kuitenkin äkkipikaisuuden rinnalle myös se söpöily ja lämmin hyväntahtoinen huumori, jota Clyde erityisesti läheisilleen tarjoaa, samoin kuin vilpitön rakkaus Bonnieen. Nuutinen ja Lintula pelaavat saumattomasti yhteen rikollisten rakastavaisten tarinaa esittäessään, he tuovat lavalle kahden päättäväisen nuoren ihmisen välisen suhteen, joka kipinöi, räiskyy ja kokeilee rajojaan, mutta on koko ajan rehellinen, täynnä kiihkeää rakkautta ja aitoa välittämistä. Näiden kahden kohtauksista mainittakoon erityisen onnistuneet ensitapaaminen, kohtaus jossa Bonnien äiti yllättäen keskeyttää kaksikon, fyysiseksi menevä tulenarka hetki, kun pohditaan, pitäisikö Clyden mennä takaisin vankilaan kuten Buck aikoo tehdä, kaikki runojen lukemiset ja vankilatapaamiset, se kun Clyde esittää Bonnielle serenadin, ja loppu noin kokonaisuudessaan.

Annina Tuominen ja Jarkko Virta näyttelevät myös uskottavan ja onnistuneen ihmissuhteen Blanchen ja Buckin rooleissa, he tuovat roolihahmojensa rakkauteen vaivatonta lämpöä ja luontevaa toisen ymmärtämistä, ja sitten kuitenkin turhautumista juuri siihen kaikista rakkaimpaan. Tuominen tekee vahvan roolisuorituksen, hän on lavalla hyvin läsnä ja tuo Blanchen hahmoon sekä määrätietoisuutta että koskettavaa epätoivoisuutta, kun asiat eivät mene yhtään kuten hän toivoisi. Virta näyttelee Buckia rennolla asenteella, hyväsydäminen miekkonen ei turhasta huolehdi, vaikka ehkä pitäisikin. Roolityössä on kuitenkin myös vakavuutta sopivassa suhteessa, ja se tuo hahmoon tasapainoa. Janne Lavikainen on Tedin roolissa todella hyvä, pidin kovasti sekä siitä lempeydestä, jota Lavikainen roolityöhönsä tuo, että siitä, miten hän kasvattaa Tedin vihaa Clydea kohtaan. Petri Puttonen tekee kaksi roolia, saarnaajana ja Bob Alcornina, ja on näissä kahdessa erilaisessa hahmossaan varma ja vakuuttava. Poliisivoimat täydentyvät Mikko Kotiahon näyttelemän seriffi Schmidin, Seppo Lehtelän tulkitseman Frank Hamerin ja Anne Palinin esittämän kuvernööri Fergusonin muodossa. Jokaisella on näyttelijäntyössään mainiosti niin virkavallan arvokkuutta ja vähän ylemmyydentuntoakin kuin sitten turhautumista siihen, etteivät he onnistu Barrown jengiä nappaamaan. Hilma Laine ja Arlo Poikonen tekevät pikku-Bonnien ja pikku-Clyden osissa roolinsa valloittavalla energialla ja valoisalla lavaolemuksella. Bonnien äitiä Emmaa näyttelevä Sanna Nuutinen tavoittaa niin äidinrakkauden kaikki sävyt kuin myös sen, miten oman lapsen rikollinen polku suututtaa ja pelottaa. Koko lavalla nähtävä esiintyjäjoukko tekee roolinsa intohimolla ja tarkkuudella, pää- ja sivurooleissa ollaan läsnä hienosti ja eläytyminen tarinan tunteisiin ja tunnelmiin on varmaa ja luontevaa. Erityisesti joukkokohtaukset ja tanssi- ja laulunumerot saavat ensemblestä voimaa, mutta ehkä niitäkin hienompia ovat ne hetket, joissa lavalla on isompi joukko ihmisiä suurten tunteiden keskellä.

Huh sentään, tunteikas ilta! Miten ihanaa, että Bonnie & Clyde sai täällä meillä uuden version jo ensimmäistä suomituotantoa seuraavana vuonna, ja näin oivallisesti toteutettuna. Joissain kohdissa totta kai jäin ratkaisuja miettimään ja valintoja pohtimaan, vertasin aiemmin näkemiini juttuihin ja katselin tarkalla silmällä kaikenlaista. Mutta yli kaiken vain nautin ja viihdyin ja liikutuin, ihailin työryhmän onnistumisia jokaisella osa-alueella ja vähän pakahduin, kun tämä rakas tuttu musikaali jälleen elää, hengittää ja soi näyttämöllä. Tämä on energinen, vauhdikas, kiivas ja intohimoinen esitys, jossa esiintyjät saavat loistaa. Hiukan ehkä oli ensi-iltajännitystä välillä ilmassa, mutta varmaotteista, eläytyvää ja sujuvaa menoa siitä huolimatta. Millaisia roolitöitä näistä vielä kasvaakaan! Sen aion käydä omin silminkin toteamassa, ei tätä herkkua yhteen kertaan tosiaankaan jätetä. Onnea Lohjan Teatterille komeasta juhlavuoden aloituksesta – ja tietenkin myös 120 vuodesta!