sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Thom Pain (tuulesta temmattu) @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuva © Kapina Oy
Thom Pain-monologi sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa 17.1.

Thom Pain (based on nothing) on Will Enon käsikirjoittama monologi, ja esityksen suomennoksesta sekä esittämisestä vastaa Kalle Tahkolahti. Reilussa tunnissa käsitellään niin rakkautta, koiran kuolemaa, mehiläisten pistoja kuin elämää suoraan ja rivien välistä. Thom Pain latelee totuuksia ja toteaa sitten, että "tai enhän minä tiedä". Mutta saattaa hän jotain kuitenkin tietää, tai ainakin olla oikeilla jäljillä. Ja toisaalta sitten ehkä ihan hakoteillä.

Kalle Tahkolahden töistä olen tähän mennessä pitänyt poikkeuksetta, niin lavan puolella kuin ohjaajanakin. Eikä tämä Thom Pain ole poikkeus, Tahkolahdella on loistava ote tekstiin ja monologin hauskimmat ja kipeimmät kohdat on tavoitettu taitavasti. Lyhyeen esitykseen mahtuu yllättävänkin paljon asiaa, joka osittain kätkeytyy hiljaisiin hetkiin ja ei-niin-tärkeiltä tuntuviin tarinointeihin. Teksti on kekseliäs ja nokkela, sekä koominen että traaginen, ja Tahkolahden suomennoksessa vaihtelevat sujuvasti nauru ja koskettavuus. Lavalla (ja katsomossa) liikkuminen ja tilan käyttö on hallittua, hiljaisuus aiheuttaa hilpeyttä ja teksti rytmittyy hyvin. Esitys on tiivis paketti, juuri sopivan mittainen ja vangitseva. Kun katsomoon istuu, tämän haluaa nähdä kokonaan, jotta saa tietää, kuka on Thom Pain ja mitä hän ajattelee. Vaikka teksti onkin tosi taitavasti kirjoitettu, siitä ei ihan suosikkiani tullut, Thom Painin elämänkatsomus kaikessa kirpeydessään jätti hieman hämmentyneen olon. Vaikka useaan otteeseen nauroin ja hymyilin, oli esityksessä paljon myös synkkyyttä. Sehän ei ole huono juttu, ja minä pidän synkkyydestä, mutta juurikin se, miten Thom Pain esimerkiksi esittelemänsä pienen pojan koiran sähköttymiseen ja ampiaishyökkäyksen kohteeksi joutumiseen suhtautuu, oli jotenkin ärsyttävää. Viihdyin kuitenkin katsomossa, ja se, että teksti herätti naurun ja kosketuksen lisäksi myös ärsytystä, luultavasti antoi minulle enemmän kuin se, että olisin vain pitänyt tästä enkä yhtään olisi ärsyyntynyt Thom Painin puhetulvasta. Mielenkiintoinen esitys, toisaalta tykkäsin tästä alusta loppuun ja toisaalta muutamasta kohdasta en ollenkaan pitänyt.

En vieläkään ole nähnyt kovin montaa monologia, mutta pidän niistä aina vain enemmän. Tuntuu että yleisö ja esiintyjä ovat aina enemmän yhteydessä monologeissa kuin isomman työryhmän esityksissä, vaikkei monologeissakaan kai pakko ole neljättä seinää rikkoa ja yleisöä huomioida, jolloin yhteys yleisöön toki automaattisestikin on vahvempi. Thom Pain tosin huomaa yleisön ja tarkasti huomaakin, yleisön tekemisiä ja ajatuksia kommentoidaan moneen otteeseen. Tähän mennessä näkemistäni monologeista lähes kaikki ovat ainakin puhutelleet yleisöä jollain tavalla suoraan, vaikkei yleisöä olisikaan sen enempää osallistettu. Tämä on ehkäpä suosikkijuttuni monologeissa, pidän siitä, että esityksessä tiedostetaan yleisön olemassaolo ja se on näkemistäni esityksistä toteutunut parhaiten juuri monologeissa. Tahkolahti ottaa yleisön huomioon juuri sopivalla tavalla, ei liian "uhkaavasti", mutta tarpeeksi yllättävästi. Yllättävä kuvaa tätä esitystä aika hyvin muutenkin, Thom Painin tarina ei etene suoraviivaisesti tai kronologisesti, hän puhuu jostain, hyppää sitten toiseen juttuun, miettii, mitä tulikaan sanoneeksi ja jatkaa sitten jostain aivan muusta. Monologi rakentuu periaatteessa kolmesta jutusta - rakkaustarinan muistelusta, kertomuksesta pienen pojan lapsuudesta ja kasvamisesta, sekä kaikesta muusta, mitä esitys käsittelee, nämä kolme punaista lankaa siis nousevat eniten esiin. Tosin mitään punaista lankaa ei kai ole välttämättä tarpeen löytää, esitys vähän kuin kertoo kyllä, mikä siinä nyt oli olennaista ja mikä ei. Tämäkin on mielenkiintoinen yksityiskohta, vaikka teksti ei varsinaisesti painota mitään, rivien välistä löytyvät juuri ne jutut, jotka tuntuvat tärkeimmiltä. Ja tämähän voi olla ja on jokaiselle katsojalle erilainen kokemus, ei jokainen kiinnitä huomiota niihin juttuihin, jotka minun mielestäni selvästikin olivat ne merkityksellisimmät. Tämä on esityksen vahvuus, yksi niistä ainakin, sillä se tarjoaa paljon erilaisia hetkiä ja tunnelmia, joista ainakin joku varmasti kolahtaa.

Pidin tästä paljon. Vaikka teksti ei ollutkaan ihan mieleeni, on Tahkolahden tulkinta siitä sen verran onnistunut, että katsomossa ei voi kuin viihtyä ja ihastella sitä, miten tarina muotoutuu ja ehtii käsittelemään elämää ja ihmisyyttä niin laajalla skaalalla. Varsin hieno monologi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti