Prinsessa @ Ohkolan Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Ohkolan Teatterilta

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Prinsessan ensi-illassa 17.7.

On vuosi 1933, ja Kellokosken sairaalaan tuodaan potilas nimeltä Anna Lappalainen (Anna-Sofia Luoma). Nainen ei ensin puhu tai pukahda, mutta kertoo sitten olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa, jonka aarnikotka on kuljettanut Suomen Lappiin. Sairaalassa, joka on suomalaisen mielenterveyshoidon kärkijoukoissa, erityisesti lääkäri Johan Grotenfelt (Juha Kalliolahti) kannattaa kaikkien uusien hoitomuotojen kokeilemista. Ylilääkäri Aarne Soininen (Jaakko Latva-Pukkila) taas on harkitsevaisempi. Millään hoidolla ei kuitenkaan ole vaikutusta Prinsessan tilaan, ainakaan siinä mielessä, että hän ei lakkaa olemasta Prinsessa. Olisiko parempi vain antaa hänen siis uskoa niin, eikä yrittää väkisin kitkeä harhoja pois? Tähän on hoitohenkilökunnalla monta mielipidettä, mutta lopulta Prinsessa saa elää elämäänsä kuten siihen itse uskoo.

Anna Lappalaisen syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 130 vuotta, ja Öljymäen kesäteatterissa juhlitaan 70 vuoden taivalta. Molempien merkkivuosien kunniaksi nähdään kesän 2026 näytelmänä Prinsessa – Anna Lappalaisen aika Kellokoskella, joka tarttuu paikallishistoriaan ja yhden tunnetun kellokoskelaisen elämään. Lyhyen ajomatkan päässä Öljymäeltä sijaitsee nimittäin Kellokosken sairaala, jonne tarina sijoittuu, ja jossa Anna Lappalainen vietti yli viisikymmentä vuotta elämästään. Arto Halosen ja Pirjo Toikan tekstiin perustuvan näytelmän on sovittanut ja ohjannut Heini Tola, ja tämä onkin tarinan puhenäytelmäversion kantaesitys. Itse olen nähnyt Prinsessan tarinan aiemmin Salon Teatterin tekemänä Vuohensaaren kesäteatterissa pari kesää sitten musiikkinäytelmän muodossa (käsikirjoitus ja ohjaus Alina Kilpeläinen, sävellys Antti Ainola). Lappalaisen tarina oli siis jo tuttu, ja oli toki jonkin verran tuttu myös aikaisemmin, sillä omassa lähipiirissäni moni muistaa Prinsessan ja osa on hänet tavannutkin. Öljymäellä Prinsessa on hyvin vahvatunnelmainen esitys, jossa on suorastaan maagisen hyvin luotu koko näyttämön ja katsomon sisälleen sulkeva, herkkävirisesti latautunut ilmapiiri. Esityksessä on jotain todella kauniisti esiin nostettua ja eloon herätettyä, jota en ihan osaa kuvailla mutta jonka katsomossa tuntee syvällä. Ehkä se on haurautta tai jotain särkyvää, tai sittenkin juuri sitkeää ja taipumatonta ihmisyyttä, joka koskettaa ja kolahtaa. Dramaturgisesti esitys tuntuu ajoittain vähän hajanaiselta, jäin kaipaamaan tarkempaa fokusta ja selkeämpää punaista lankaa, joka toimisi tapahtumien ja kohtausten moottorina. Odotin esityksen tarkentavan katseensa vahvemmin juuri Lappalaiseen, mutta se katsookin laajemmin paitsi Kellokesken sairaalan ihmisiä, niin potilaita kuin henkilökuntaa, myös mielenterveyshoidon historiaa. Tämä on oiva lähestymistapa, ja kaikki teemat ovat hyvin mukana, ja niiden käsittelyssä on toimivasti rakennettu, kaunis ja inhimillinen ote. Teemojen kietominen yhdeksi näyttämöllä kerrottavaksi tarinaksi jää kuitenkin hieman epätasaiseksi. Näytelmässä kokonaisuutena on herkkää ja puhuttelevaa läsnäoloa, ja etenkin näyttelijäntyössä on sellaista varmuutta ja monitasoisuutta, jota ei ihan aina näin aikaisessa vaiheessa esityskautta näe. Henkilöohjaus onkin yksi esityksen suurimpia vahvuuksia, hahmojen tarinoissa ja hahmoissa ihmisinä on valtavasti tasoja ja sävyjä.

Esityksessä kuullaan viulumusiikkia, jonka on säveltänyt ja sovittanut lavalla nähtävä Niina Meriläinen. Yhden naisen orkesteri loihtii kohtauksiin tunnelmia laidasta laitaan, ja viulu soi kauniina, vahvana, herkkänä, jännitystä, iloa ja haikeutta huokuen. Muutaman kerran myös laulaa luikautetaan, ja hienosti soivat kappaleet myös näissä hetkissä. Lavastusosasto sekä puvustus- ja tarpeisto-osasto ovat tehneet oivallista työtä esityksen visuaalisuuden suhteen. Lavalla on yksi muuttumaton näyttämökuva, joka toimii sujuvasti kaikkien kohtausten taustalla, ja henkii sekä sairaalamaailmaa että Prinsessan ajatuksissa palatsin arvokkuutta ja avaruutta. Harmoninen sininen väri sopii lavalle hyvin. En löytänyt Kellokesken sairaalasta kunnon sisäkuvia, mutta voisin kuvitella, että ainakin jotain tosielämän heijastuksia lavastuksessa nähdään. Puvustus vie lääkäreiden, hoitajien ja potilaiden asujen kautta myös vahvasti sairaalaympäristöön, mutta antaa potilaiden omien persoonien näkyä. Asukokonaisuudet sopivat itse kullekin oikein hyvin, ja etenkin Prinsessan punainen mekko ja moni pehmeän näköinen villapaita ihastutti. Tarpeiston kautta katsojien eteen tuodaan niin ajan mukaisia sairaanhoitovälineitä kuin Prinsessan kruunut ja käädytkin.

Anna-Sofia Luoma tekee Annana upean roolin, jossa on vahva lataus ja kaunis herkkyys. Luoman näyttelijäntyö on ilmeikästä ja läsnäolevaa, ja hän on hyvin taitava välittämään hahmonsa tunteita. Luoma kantaa luontevasti kaiken sen myllerryksen, jota Anna kokee, ja kaiken sen arvokkuuden ja itsevarmuuden, jolla Prinsessa maailmassa kulkee.  Prinsessan "hovineitoa", sairaalan potilasta Christina von Heyrothia näyttelee Nita Laine, joka tekee sydäntäraastavan mutta samalla valoisan roolityön. Laine antaa hienosti tilaa Christinaa syövälle pelolle ja ahdistukselle, ja heittäytyy tämän hyviin hetkiin täydellä sydämellä. Jaakko Latva-Pukkila on kahdessa lääkäriroolissaan kuin yö ja päivä, ja tulkitsee sekä ylilääkäri Soinista että lobotomialääkäri Mäkelää varmoin ottein. Etenkin Soinisen roolissa Latva-Pukkilan roolityö särkyneenä mutta läpeensä hyväsydämisenä miehenä menee syvälle. Juha Kalliolahti on lääkäri Grotenfeltin roolissa mainion ristiriitainen, kunnianhimoinen mies ottaa itsensä ehkä vähän turhan vakavasti, mutta hänestä löytyy myös erilainen puoli, kenties hyvin lämminkin sellainen. Riikka Holm tekee lääkäri Marita Longan roolin taitavasti, nainen puolustaa potilaita ja osaa ajatella sekä järjellä että tunteella. Holmilla on roolityöhönsä luja ja lempeä, juurtunut ote. Manti Koli tekee ylihoitaja Pakalénin roolin topakasti mutta humaanisti, hän tuo lavalle hyvin Pakalénin ammattiylpeyden ja sen, miten tämä osaa myös kuunnella ja toimia uusillakin tavoilla. Heikki Simolin tulkitsee rovasti Kurosen roolia erinomaisella energialla ja läsnäololla, ja tekee yhden näytelmän koskettavimmista rooleista. Saastamoista näyttelevä Kimmo Virtanen tulkitsee onnistuneesti sodassa rikki menneen miehen toivetta löytää rauha, ja tekee sydämellisen roolityön. Annan toista minää sekä muutamaa muuta roolia näyttelevä Tiina Alapaattikoski tuo Luoman näyttelemälle Annalle onnistuneesti vastavoimaa ja peilin, johon Prinsessa-Annan tarinaa heijastaa. Annan äidin roolissa Stella Wnuk tekee vahvan roolityön, joka puhuttelee. Lavalla nähdään myös sairaanhoitajina Tuulianna Tola ja Minna Perovuo, apuhoitajina Tea Geitel, Liisa Katva ja Anna Havukainen, sekä Aino Kivikkola (Iso-Iita), Emma Catani (Alina), Valtteri Spring (Oiva), Alina Nevalainen (Jenny) ja useampia rooleja tekevät Tarja Jokinen, Marjo Brandes ja Ari Lehto.

Ihmisyys ja inhimillisyys ovat tämän tarinan ytimessä, ja se lavalta katsomoon myös huokuu. Pidän näytelmässä ehkä eniten juuri siitä, miten se katsoo, käsittelee ja korostaa jokaisen ihmisen ihmeellisyyttä ja arvokkuutta, sitä, että me olemme kaikki täällä omia itsejämme emmekä sen vuoksi toisia vähäisempiä tai suurempia. Vaikka ajankuvan mukainen sairaanhoito on nykynäkökulmasta suorastaan julmaa ja kauhistuttavaa, kuvataan etenkin hoitohenkilökunnan moraalipohdinta ja rohkeus puolustaa potilaita esityksessä väkevästi. En ollut osannut odottaa tätä sairaanhoidon historian ja kunnianhimoisen hoidon tarinalinjaa lavalle ainakaan näin isona osana kokonaisuutta, mutta se on hyvin mielenkiintoinen ja yllättävän täynnä jännitteitä. Ihmisten välisten dynamiikkojen sekä eri ammattikuntien, ja myös potilaiden, kautta näyttämölle muodostuu varsin toimivasti piirretty kuva sairaalan ja sairaanhoidon käytänteistä. Näytelmän ihmiskuvaus on hyvin aitoa ja avointa, joka ei suinkaan ole oletusasetus edes tositarinaan pohjautuvien juttujen kohdalla. Prinsessa – sen enempää hahmo kuin näytelmäkään – ei peittele isoja tunteita tai hankalia pohdintoja, vaan menee suoraan päin iloja ja suruja, riehakasta ja hiljaista, sitä mikä innostaa ja sitä mikä pelottaa. Ja se jos mikä avaa teatterille mahdollisuuden osua juuri niihin asioihin, jotka eniten puhuttelevat, saavat ajattelemaan, tuntemaan ja tarinaan uppoutumaan. Tähän mahdollisuuteen Öljymäellä myös tartutaan, ja esitys etsii ja löytää taitavasti tapoja välittää katsojalle kokonainen kokemus, joka haastaa ja palkitsee.

Retki Öljymäelle on aina yksi kesän kohokohdista, onhan tämä oman kotikuntani ainoa kesäteatteri, ja yksi minulle rakkaimpia ja tutuimpia teatteripaikkoja, lapsuudesta saakka jokakesäinen vierailukohde. Aiheensa puolesta tämä kesä herätti vielä erityiskiinnostusta. Ja kannatti kiinnostua! Ohkolassa kerrotaan Prinsessan tarina vahvalla ja koskettavalla tavalla, elämän ilot, surut, vaikeudet ja haikeudet avoimesti kohdaten ja yleisölle välittäen. Niin lavalla kuin kulissien takana tehty ja tehtävä työ tuo yleisön eteen esityksen, jossa on alusta loppuun vahva oma energia ja tapa kertoa tarinaa. Vaikka tarinan kuljetus jäi itselleni hieman epätasaiseksi, näytelmä tuntuu, monella tasolla ja tavalla, ja sehän on hyvän teatterin merkki. Tunteiltaan ja tunnelmiltaan tämä ei ole aivan kevyt tai helppo, mutta lämmin, inhimillinen ja herkkä todellakin on. Kaunis, mieleen jäävä esitys, ja tositarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi juuri Ohkolassa.