Missä kuljimme kerran @ Ryhmäteatteri

mainos/kutsuvieraslippu saatu Ryhmäteatterilta

kuvat © Janne Vasama

Näin Missä kuljimme kerran-näytelmän 23.6.

Helsingissä kasvaa sukupolvi, joka tulee kohtaamaan nuoren Suomen 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohunnan. Mutta vielä eivät Cedi (Miiko Toiviainen), Eccu (Santtu Karvonen), Lucie (Satu Tuuli Karhu) tai Allu (Ville Hilska) sitä tiedä, he viettävät lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja kasvavat kukin oman yhteiskuntaluokkansa mukaan. Kun maan yleinen ilmapiiri sitten alkaa painostamaan valitsemaan puolensa, työläisperheiden lapset asettuvat herraskaisten perheiden lapsia vastaan kuin itsestään. Kummalla puolella oletkin, tulee eteesi tragedia jos toinenkin. Kukaan ei säästy lakoilta, sodalta, vihalta joka repii kansakunnan kahtia. Ja kun kaikki on hetkeksi ohi, pinnan alla kihisevät läpi eletyt kokemukset. Katkeruus, kauna ja kostonhalu nostavat rumaa päätään, ja kierre on valmis. Vaikka jazz soi ja kesäjuhlissa kimaltaa, uusi myrsky odottaa puhkeamistaan.

Riikka Oksanen ja nuoren Suomen kuohunta ne yhteen sopii, ainakin sen perusteella mitä tämän yhdistelmän kautta teatterilavalle tulee. Minna Craucher-musikaali ja Muistopäivä-näytelmä ovat saaneet joukon jatkoksi Kjell Westön romaanista Suomenlinnan kesäteatteriin dramatisoidun näytelmän Missä kuljimme kerran. Katkeroitumista, kostoa, rikki menevää ihmistä ja omien tekojen painolastia, sekä isommassa mittakaavassa kokonaisen kansan ja maan muuttuvia asenteita, ajatuksia ja asetelmia katsova esitys istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen vakuuttavasti, ja sen kuvaamat ihmiskohtalot pitävät otteessaan. Erityisen hienosti esitys kuvaa sitä, miten tietyt tapahtumat, kokemukset ja koettelemukset saattavat vaikuttaa koko elämään siitä eteenpäin. Oksanen on sekä dramatisoinut että ohjannut näytelmän, ja hänen hieno, herkkä mutta tarkkanäköinen tapansa katsoa tarinoita osuu tämänkin esityksen kohdalla täysin maaliin. Ajoittain kolmen tunnin mittainen esitys tuntuu hieman turhan pitkältä, mutta tähän vaikuttanevat osaltaan myös teatterin vähän epämukavat penkit. Pehmeä istuinalusta kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan! Westön romaani ei ole minulle ennalta tuttu, mutta tämän jälkeen siihen tekee mieli tutustua. Pidin hahmoista ja erityisesti heidän muutoksistaan ja tarinakaaristaan kovasti, ja vaikka heidän tarinansa hyvin tulevat lavalla kokonaisiksi, lienee romaanissa vielä syvemmin sukellettu tyyppien sielunelämään. Esityksen rakenne on vähän haastava, se seuraa useaa hahmoa pitkän ajanjakson ajan ja hyppii paikasta, ajasta ja tunnelmasta toiseen turhia selittämättä. Episodimaisuuden ja kronologisuuden sekoitus kuitenkin pääosin toimii, kokonaisuus maalautuu vähitellen ja asioiden yhteydet toisiinsa vahvistuvat. Mikään mieltäylentävä juttu tämä ei ole, ja raskastunnelmainen esitys kantaa painavat teemansa oivallisella otteella. Synkkyys ja kipu – fyysinen, henkinen, jatkuvasti kalvava ja yhtäkkiä iskevä – ovat alati läsnä, ja se, miten esitys niitä käsittelee, on hyvin inhimillistä. Oksasen ohjauksessa näkyy ymmärrys tarinan hahmoja ja heidän tekojaan kohtaan, ei aina hyväksyntä mutta kuitenkin se, että motiivit on löydetty ja niitä ei jätetä piiloon. Hahmoista, tapahtumista, yhteiskunnasta kokonaisuutena, kaikesta saa monikerroksisen kuvan joka ei päästä helpolla mutta johon pakkautuu paljon historiaa, ihmisyyttä ja muutosta.

Antti Aution sanoittama ja säveltämä musiikki on äärimmäisen hyvin esityksen tyyliin ja tunnelmaan osuvaa ja sitä osaltaan luovaa – ei ole ihan joka näytelmässä näin täysin tarinan sävyjä tavoittavia sävellyksiä! Musiikki rytmittää kokonaisuutta hyvin, ja antaa kokonaisuuteen lisää sävyjä. Erityiskiitos siitä, että käsiohjelmasta löytyvät laulujen sanoitukset, kauniita tekstejä on kiva lueskella vielä uudelleenkin. Ja sillekin kiitokset, että moni näyttelijöistä tarttuu yhteen tai useampaan instrumenttiin! Lasse Lipposen koreografiassa on hienosti sellaista odottavaa, energistä ja vähän jopa uhkaavaa tunnelmaa, joka kertoo että vaikka tanssittaisiin juhlissa, ei ilonpito kestä ikuisesti. Muutama selvästi kepeämpi koreografia mukaan mahtuu myös, ja kun näitä hyväntuulisia hetkiä ei tarinasta liikaa löydy, tuovat lennokkaat ja hurmaavat koreot tasapainoa synkkyyteen. Janne Vasaman suunnittelema lavastus ilmapalloineen, kimaltavine nauhoineen, tilaa hallitsevine hitaasti käsivoimin liikkuvine pyöröineen, linnakkeen kiviseinien sisään saumattomasti istuvine ratkaisuineen ja moneen tapahtumapaikkaan sujuvasti taipuvine tunnelmineen on tosi toimiva. Lavastusta ja sen tarjoamia mahdollisuuksia myös käytetään oivaltavasti ja tarinan sävyjä syventäen, ja kaikki esityksen osa-alueet visuaalisista tarinallisiin ja musiikillisiin pelaavatkin yhteen erinomaisesti. Visuaaliselta puolelta onnistuneita ovat myös niin Ville Mäkelän valosuunnittelu, Sari Suomisen pukusuunnittelu kuin Tiina Winterin maskeeraussuunnittelu, samoin Vasaman suunnittelema tarpeisto. Valosuunnittelussa erityisesti vahvat valotilanteet ja eri väriset valot jäivät mieleen, puvustuksessa taas etenkin tyylikkäät juhla-asut sekä sisällissodan aikaiset vaateparret. Myös nahkatakit ja niistä huokuva hermostuttavuus on mainittava. Winterin maskeeraussuunnittelussa näkyy hyvin muuttuva aika ja maailma, sekä se, millaisiin tilanteisiin hahmot joutuvat tai pääsevät. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu on tasapainoista ja selkeää.

Tässä on todella hienoja roolitöitä ihan jokaiselta, kahdeksan näyttelijän joukko tuo lavalle kouriintuntuvia ja vavahduttavia tulkintoja hahmoistaan. Lähellä lavaa istuessa näkyi jokainen ilme, ele, tunne ja sävymuutos, ja moni pieni hetki jää varmasti mieleen. Näiden hahmojen kautta näytelmän vuosikymmenet poliittisine aatteineen sekä voittajineen ja häviäjineen tulevat lavalle väkevästi. Roolitöissä on latausta ja raastavaa ristiriitaisuutta, kepeyttä jota etsitään mistä tahansa ja lempeitä hetkiä, harvassa mutta kuitenkin läsnä. Santtu Karvonen tekee Eccuna aivan upean roolin, jossa ystäviensä mukana moneen päätyvä mies joutuu kohtaamaan omantuntonsa äänen rajulla tavalla. Karvosen näyttelijäntyö on täynnä nyansseja, ja hän tuo hahmoonsa hienosti sen sisäisen ristiriidan, jota Eccu tuntee. Hän haluaa kuulua joukkoon, mutta tämä joukko ei ole se, mikä tuntuu omalta tai oikealta. Mutta jos se on ainoa, onko hänellä vaihtoehtoja? Satu Tuuli Karhu näyttelee Lucieta herkästi ja kauniilla energialla, yläluokkaisen nuoren naisen suojakuoren takaa mutta täysin maailmaa ymmärtämään oppivan ihmisen ottein. Lucie on kiehtova hahmo, vahvatunteinen ja -tahtoinenkin, eloisa ja lempeä. Karhu tavoittaa hänen monet puolensa ja tunteensa oivasti, mainiolla kulmalla ja vahvalla läsnäololla. Miiko Toiviainen tekee Cedinä kylmäävän roolin, jossa on inhimillistä katkeroitumista ja vihaa, ja ymmärrettävää pelkoa ja hyökkäävyyttä. Cedi on valtavan mielenkiintoinen hahmo, kunnianhimoinen, utelias ja kekseliäs nuori mies, joka uhkuu itseluottamusta ja yhteiskunnallisen asemansa turvaamaa valta-aseman tiedostamista. Mutta kun voimasuhteet kääntyvät eikä omalla asemalla enää saavuta mitään, ja vastaan sanominen aiheuttaakin sen, että joutuu vaaraan, menee Cedissä jotain rikki. Toiviainen näyttelee tämän hetken, ja laajemmin koko Cedin kehityskaaren, upealla yksityiskohtaisuudella ja vahvalla intensiteetillä. Aivan todella hieno rooli, joka koskettaa, kauhistuttaa ja kiehtoo.

Ville Hilska on Allun roolissa täynnä energiaa ja liikettä, nuorukainen pinkoo näyttämön halki suurten unelmien saattelemana ja tempautuu mukaan niin vallankumoukseen, rakkauteen kuin urheiluun ja työhönkin. Hilska näyttelee Allua avoimesti ja rehellisesti, hän tuo rooliinsa niin pikkupojan sinisilmäistä uteliaisuutta kuin varttuneemman nuoren miehen ymmärrystä siitä, millainen maailma on ja mikä oma on paikka sen keskellä. Juha Kukkonen tekee kaksi roolia, Allun isän Enokin ja yhteiskunnan kuohuissa neutraalina pysyttelemään pyrkivän Ivarin. Kukkonen tekee molemmat roolinsa tosi hyvällä otteella, luontevasti ja taitavasti yksityiskohtia esiin nostaen. Hän tuo näyttämölle auktoriteettia, epävarmuutta, rakkautta, haikeutta ja hyvää sydäntä, ja tulkitsee nämä kaikki varmoin ottein. Robert Kock on useassa roolissaan oikein hyvä, erityisesti mieleen jäivät Henning, Wiherkaisla ja Zviga. Kock on rooleissaan hahmosta riippuen hauska, pelottava, kiinnostava ja liikuttava, hänellä on taito tulkita monelaisia ihmisiä ja herättää heidän tarinansa ja tunteensa eloon monitasoisesti. Iina Nyländen tekee hänkin monta roolia, joista nostettakoon Emmi, Henriette ja Micki. Nyländenillä on hieno läsnäolo lavalla, valloittava ja vahvasti hahmoa tunteva. Hän myös onnistuu näyttelemään tosi erityyppisiä hahmoja samalla latauksella, joka sitten näyttää erilaisella energialla kohtauksessa olevissa hahmoissa aina omanlaiseltaan. Erityisesti ero Emmin ja Henrieten välillä on hämmästyttävä – toinen keskittyy pelkoon, toinen lempeyteen. Annika Hartikka on hänkin lavalla useammassa roolissa, ja näistä etenkin tenniskentällä kevyesti hypähtelevä Siggan sekä Nita jäivät mieleen – hyvin eri syistä. Hartikka tekee jokaisen roolinsa oivallisella otteella, ja löytää hahmoistaan paitsi vakavia sävyjä, myös huumoria. Nitan roolissa hän tulkitsee yhden esityksen varmasti väkevimmistä hetkistä, ja taitavasti ohjattu ja avoimuudella näytelty monologi riipaisee syvältä. Tiiu Poikonen ja Verne Viitala pyörittävät pyöröä ja ovat lavalla avustavissa rooleissa niin sotilaina kuin palvelusväkenä.

Missä kuljimme kerran tarjoaa teatteria, joka ei päästä katsojaansa helpolla, mutta joka antaa paljon. Tämä on synkkä, surullinen, ahdistava ja raastava, hyvin inhimillinen ja tarkasti jokaista sävyään ja teemaansa katsova näytelmä, joka ei kaunistele, mutta ei oikeastaan kauhistelekaan. Tapahtumat ovat, ne tulevat todeksi ja eletään yleisön silmien edessä, mutta sillä tavalla "neutraalisti", että vahvoja syytöksiä tai sankarinviittoja ei työnnetä sisällissodan kummankaan puolen ylle, tai siitä eteenpäinkään erilaisia aatteita kannattavien ylle. Näytelmä herättää moraalista pohdintaa ja kysymyksiä siitä, miksi, miten ja millaisten ihmisten kautta tietyt yhteiskunnalliset asiat lähtevät liikkeelle, kasvattavat merkitystään ja sitten jäävät taas taustalle, hetkeksi tai kauemmaksikin aikaa. Suuremman yhden maan ja kansan muutosten vuosikymmenten heijastamisen lisäksi Missä kuljimme kerran on tarina yksittäisistä ihmisistä, heidän iloistaan ja suruistaan, unelmistaan ja painajaisistaan. Näitä ihmiskohtaloita esitys katsoo herkästi, lempeydellä ja suoraan, kauhuja, katkeruutta tai kauniita hetkiä peittämättä. Minuun näytelmässä puri juurikin se tunnistettava, ristiriitainen, hermostuttava inhimillisyys ja ymmärrettävyys, joka ihan jokaisessa hahmossa on. Kuka tahansa pystyy mihin tahansa, ja kuka tahansa voi lähteä mille tielle tahansa, jos olosuhteet, kokemukset ja ajatukset osuvat juuri tiettyyn suuntaan. Ja jos pystyy mihin tahansa, pystyy myös väärään, pahaan ja satuttavaan. Mutta senkin jälkeen on toivoa.

Notre Damen kellonsoittaja @ Samppalinnan Kesäteatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Samppalinnan Kesäteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Notre Damen kellonsoittajan ensi-illassa 17.6.

Pariisin jylhänkaunis katedraali Notre Dame ottaa suojiinsa, opettaa ja johdattaa – jos kuulut siihen ihmisjoukkoon, joka seinien sisälle hyväksytään. Jos taas kuulut niihin toisiin, irtolaisiin, kiertolaisiin, kummajaisiin, on Notre Dame ja Pariisi vaarallinen paikka. Katedraalin tornissa asustelee ja kelloja soittelee Quasimodo (Karlo Haapiainen), jonka on vauvana hoiviinsa ottanut arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann). Frollo piilottelee fyysisesti erilaista poikaa muulta maailmalta, suojellakseen tai ulkopuolelle sulkeakseen, hän ei taida itsekään olla siitä varma. Sinä päivänä kun Quasimodo vihdoin uskaltautuu uhmaamaan isäntänsä käskyjä ja lähtee ulos tornistaan, kaupunkiin pelmahtaa samalla kertaa niin kiertävän romanijoukon mukana lumoava Esmeralda (Mitra Matouf) kuin katedraalin kaartin kapteenina aloittava Phoebus de Martinkin (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda kiinnittää sekä Phoebuksen, Quasimodon että Frollon huomion, eikä mikään enää ole ennallaan. Alkaa rakkaustarina, varovainen ystävyys, kamppailu himoa vastaan, vihan ja ennakkoluulojen kyllästämä ajojahti, kasvutarina, selviytymistaistelu ja seikkailu pitkin Pariisin kujia ja katedraalin varjoja.

Samppalinnan Kesäteatteri ei haasteita pelkää, ja miksi pelkäisi – Samppis pystyy mihin vaan! Vaikka sitten tuomaan lavalle tämän Victor Hugon (disneymankelin läpi menneen) ison klassikon. Alan Menkenin säveltämä, Stephen Schwartzin sanoittama ja Peter Parnellin käsikirjoittama musikaali nähdään Samppalinnassa Mikko Koivusalon suomennoksena. Ohjauksesta vastaa teatterin taiteellinen johtaja Jukka Nylund. Notre Damen kellonsoittaja kuvaa valtaa, ihmisyyttä, moraalia ja rakkautta tarkkanäköisesti ja disneymusikaaliksi yllättävän synkästi. En ole lukenut Hugon romaania tai nähnyt Disney-leffaa, ja tämän musikaalin suomalainen kantaesitys Tampereen Teatterissa meni sekin koronasulun vuoksi sivu suun. Tarina kuitenkin on tuttu, ranskalaismusikaalista Notre-Dame de Paris. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt samasta lähdeteoksesta kaksi eri musiikkiteatteriadaptaatiota, mutta harvinaista kuitenkin. Yksi vain taitaa olla nähtynä aiemmin, Ronja Ryövärintytär. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä pian joukkoon liittyy Romeo ja Julia, josta olen yhden musikaaliversion nähnyt, ja toisen näen muutaman viikon kuluttua. Mielenkiintoista! Katsoinkin tätä Notre Damea myös sillä silmällä, miten musikaalisovitus on tehty, mitä on otettu mukaan ja mitä jätetty pois, millaiset teemat korostuvat ja millaisia eroja näissä kahdessa musikaalissa on. No, se ainakin, että suosikkihahmoani Gringoirea ei Disney ole ottanut lainkaan mukaan, ja myös Phoebuksen kihlattu Fleur-de-Lys puuttuu. Perustarina on tietysti sama, ja oli hauska bongailla täysin samoja kohtauksia ja vuorosanoja. Yksi samanniminen biisikin näissä on, disneymusikaalissa Ihmeiden aukio (The Court of Miracles) ja ranskamusikaalissa La cour des miracles. Koska tarina oli tuttu jo yhdestä musikaalista, jonkinlaiselta vertailulta en voinut välttyä, mutta se oli ainoastaan kiinnostavaa, ei kumpaakaan teosta sinänsä arvostelevaa. Nämä ovat lopulta keskenään niin erilaiset, ettei missään "tämä oli tässä paremmin" ja "miksei tässä tehty samalla tavalla" vertailemisessa olisi mitään mieltä, emkä eri adaptaatioita näin ehkä vertailisikaan. Jos pohjateksti olisi tuttu, siihen vertaillessa suhtautuisin musikaaliinkin eri tavalla. Kokonaisten hahmojen pois jättäminen toki väistämättä muuttaa tarinaa ja jäljelle jääneitä hahmoja, mutta että tästä romaanitiiliskivestä on saatu disneyleffaksi sopiva kokonaisuus, ovat tiivistämiset ja rajaamiset todellakin olleet tarpeen, ja ne vaikuttavat sujuvasti tehdyiltä. Disneykäsittely on kyllä pehmentänyt varsinkin osaa hahmoista (erityisesti Phoebusta) ja tarinaakin jonkin verran, mutta kertomuksen pimeät puolet ovat yhä vahvasti ja karusti läsnä. Ja niin sen kuuluukin olla – tämä ei ole iloinen tarina eikä tässä ole onnellista loppua, eikä tätä sellaiseksi pidä vääntää. Ilmeisesti leffaversiossa on vähän vähemmän karu lopputulema, mutta musikaalissa ei.

Nylundin ohjauksessa musikaali levittäytyy Samppalinnanmäen maisemiin sujuvasti ja varmaotteisesti. Jonkinlaista pientä ensi-iltahaparointia oli alkuvaiheessa ehkä vähän ilmassa, ja tähän saattoivat myös vaikuttaa esityksen alussa pienen keskeytyksen vaatineet tekniikkaongelmat sekä roolipaikkaustilanne tai -tilanteet. Nopeasti jännitykset tai muut kyllä sulivat pois, ja tiiviissä treeniaikataulussa kokoon laitettu paketti toimii erinomaisen hyvin. Esitys kuulostaa, näyttää ja tuntuu hienolta, sen työryhmä on kaikilla osa-alueilla tehnyt työtä jonka hedelmät tulevat lavalla yhteen parhaalla mahdollisella tavalla. Nylundin ohjaus tunnistaa tarinan monet teemat ja tasot, ja on tarkkaa ja onnistunutta kaikkien juonenkäänteiden ja tarinan tapahtumien kohdalla. Niin isommat juonikuviot kuin tärkeät silmänräpäyksessä ohi menevät hetket ovat vahvasti rakennettuja, ja kokonaisuudessa toimii kaikki. En tiedä mikä Notre Damessa on, liittyykö se tarinaan, sen muotoon, hahmoihin vai mihin, mutta en ainakaan vielä näin kahden musikaalin kokemuksella ole ihan saanut tästä "kiinni". Dramaattinen tarina, moraalikysymykset, rakkaus, viha, mahdollisuus toimia väärin ja rohkeus toimia oikein ovat nimittäin kaikki aiheita, joiden pitäisi olla ihan minun juttuni, mutta jotenkin ne eivät tässä iske niin syvälle kuin voisivat. Ehkä se vaatii vain aikaa ja uusia katsomiskertoja. Tästä huolimatta istuin katsomossa lumoutuneena ja kylmät väreet menivät useaan otteeseen. Tarinassa, hahmoissa ja tapahtumissa on monta sellaista yksityiskohtaa, pientä hetkeä ja tärkeää sävyä, joista pidän todella paljon, ja nämä ovat Nylundin ohjauksessa hienosti esiin poimittuja ja tarkkanäköisesti toteutettuja. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Phoebuksen tärisevät kädet, Frollo kalliolla pienokainen sylissään, ja Fredrick (Pablo Ounaskari) tyrmässä valitsemassa, miten toimii. Iso tarina on sovitettu Samppalinnan näyttämölle niin, että se istuu sekä Mika Haarasen suunnittelemiin lavasteisiin että luonnon tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka katedraalin sisätiloja lasimaalauksineen ja synkkine nurkkineen ei auringonvalossa kylpevään ulkoilmateatteriin ole mahdollista loihtia, tarina herää kesänäyttämöllä eloon hengästyttävän hyvin. Haarasen lavastus on valtavan yksityiskohtaista ja samalla massiivista, joka tähän tarinaan sopii. Lavastusta tekisi mieli päästä tutkimaan ihan läheltä, niin aidon näköisiä ovat kivipaadet, katedraalin kellot (samat kuin Tampereen Teatterissa muuten!), hirviö- ja pyhimyspatsaat ja suuret ovet. Emilia Erikssonin pukusuunnittelu on pääosin tosi onnistunutta, mutta pikavaihtoja vaativa esitys verottaa joidenkin hahmojen asukokonaisuuksia ja niiden näyttävyyttä. Tämä näkyy erityisesti gargoilien kohdalla, heille ei kovin suurta omaa pukua ole tehty. Sotilaiden viitat tietysti ihastuttivat suuresti, samoin pidin etenkin Frollon ja Clopinin (Ville Saarenketo) lookeista sekä kyläläisten asuista. Myös Aki-Matti Kallion naamioinnissa ihastuttivat eniten ritarien komeat pitkät hiukset, kyllä on jylhä näky kun tuulessa liehuvat niin kutrit kuin viitat. Naamioinnissa onnistuu erinomaisesti se, että maski muuttuu esityksen aikana, tulee tahroja, haavoja ja sen sellaista. Tähän, kuten pukuvaihtoihinkaan, ei varmasti ole liikaa aikaa, mutta sujuvasti menee kaikki.

Chris Whittakerin koreografiat ovat vauhdikkaita ja valloittavia, näyttämöllä on hienoa liikettä niin tanssien kuin ympäriinsä tepastellen. Tarinan eri tunnelmat välittyvät tanssin ja liikekielen kautta kauniisti, ja erityisesti riemukkaimmat ja isoimmat koreografiat tuovat synkkään tarinaan sopivasti kepeämpää fiilistä. Tanssikoreoiden lisäksi rakastin Esmeraldan ja Phoebuksen veitsikikkailua katedraalissa, miten veikeä hetki! Musiikillisesti näyttelijät, orkesteri ja kuoro ottavat katsojilta luulot pois heti ekan biisin aikana – nyt todella mennään eikä meinata. Koko ensemblen ja kuoron yhteiset lauluosuudet erityisesti saivat ihon kananlihalle, mikä tarkkuus, kauneus ja pauhu! Harmoniat ja yhteissointi ovat maagisen hienoa kuultavaa, ja parasta koko musikaalissa minulle taisivatkin olla musikaalisesti isot ja voimakkaat hetket. Ville Myllykosken johtama orkesteri soittaa taidolla ja tarkkuudella, ja musiikki kuulostaa tosi hyvältä. En ollut etukäteen kuullut kuin kolme biisiä, niistä Hornan tulta alkuperäiseltä levytykseltä muutama vuosi sitten, Huipulla (mahdollisesti, tai sitten se oli Joukkoon) yhdessä musikaalikonsertissa viime vuonna, ja Auta mun kansaa toisessa musikaalikonsertissa muutama viikko sitten. Koska en tähän mennessä ollut nähnyt elokuvaa, en halunnut spoilata tätä versiota itseltäni, enkä tahtonut sitten biisejäkään kuunnella. Koko homma puhtaalta pöydältä, niin tämä oli hyvä kokea! Yksikään kappale ei jäänyt ensikuulemalta päähän soimaan, mutta kun olen alkuperäislevytystä nyt pari kertaa luukuttanut, on sieltä erottunut muutama biisi, jotka ovatkin sitten korvamadoiksi jääneet. Onneksi näen tämän esityksen jo viikon kuluttua uudelleen, niin pääsen kuuntelemaan biisitkin uudelleen! Samppiksessa suosikkikappaleikseni muodostuivat ensimmäisellä kerralla Notre Damen kellot, osat 1-6, Tamburiini, Ihmeiden aukio, Ihmeiden paikka, Kivikuori ja Finale Ultimo. Ja Hornan tulen kuoro-osuudet, mitä iloa korville! Kuorossa esiintyy vuorotellen kaksitoista jäsentä, yhteensä kuorolaisia on lähes neljänkymmenen hengen porukka, pääosin harrastajia ja muutama ammattilaisvahvistus. Ensi-illassa bongasin joukosta Jasper Leppäsen ja Anna-Maija Ihanderin. Äänisuunnittelija Eero Auvinen saa täydet pisteet työstään, aivan todella hyvin ja tasapainoisesti kuuluu kaikki vuorosanoista soolo-, duetto- ja koko porukan lauluun. Edes puuskainen tuuli ei aiheuttanut mitään ongelmia!

Pidän Notre Damen hahmoissa kovasti siitä, että heissä on paljon tasoja ja sisältöä, eikä heitä ole helppoa purkaa tietynlaisiksi tai selittää tietyllä tavalla. Tämä tuo heihin inhimillisyyttä ja tunnistettavuutta, kiinnostavuutta ja ärsyttäviä sekä ihania ja sydäntälämmittäviä piirteitä. Karlo Haapiaisen näyttelemä Quasimodo on utelias, rohkea ja sydämellinen nuori mies, joka on saanut elämälleen julman alun. Siitä huolimatta hän uskaltaa luottaa, uskaltaa nähdä ihmisissä hyvää, uskaltaa antaa maailmalle mahdollisuuden. Erilaisuutensa vuoksi rajoitettu, kummasteltu ja väheksytty Quasimodo kasvaa Haapiaisen roolityössä sekä hyvin viisaaksi ja tarkkanäköiseksi tyypiksi että sydäntäsärkevän hyväuskoiseksi ja helposti johdateltavaksi nuorukaiseksi. Haapiainen on hahmossaan täysin läsnä, hän tuo tämän tarinan lavalle täynnä nyansseja, ja kiipeilee pitkin katedraalilavasteita kuin olisi kelloja soitellen tornin kätkössä kulkenut kauemminkin. Ensimmäisessä musikaaliroolissaan Esmeraldaa tulkitseva Mitra Matouf tuo roolihahmoonsa niin väkevää asennetta kuin kaunista herkkyyttä ja valoa. Esmeralda on itsevarma, fiksu ja nokkela, kiltti ja ystävällinen, ja täynnä elämää. Matouf näyttelee häntä valloittavalla tavalla, räiskyvästi ja hellästi, antaen onnistuneesti tilaa roolihahmonsa eri puolille. Matoufin näyttelijäntyössä on energiaa, joka vangitsee, ja herkkyyttä, joka puhuttelee. Erityisesti se, miten luonteva ja helposti soljuva roolityö on, tekee vaikutuksen. Aaro Wichmann tuo Frollon rooliin hienosti tämän ristiriitaisen miehen sisäistä kamppailua, vallanhimoista ja valta-aseman mahdollistamaa toisten alaspainamista, ja ison menetyksen kokeneen ihmisen katkeruutta ja rikkinäisyyttä. Frollo ei ole paha, kokonaan ainakaan, hän on ihminen. Ja kun ihmiselle tapahtuu tarpeeksi juuri oikeassa hetkessä elämää, hänen tiensä siitä eteenpäin saattaa kääntyä ihan väärään suuntaan. Wichmann näyttelee tämän tosi hyvin, hänen roolityönsä on inhimillinen ja ymmärrettävä, vaikka Frollon teot vääriä ja tuomittavia ovatkin. Taitavasti näyttelee Wichmann myös sen, miten itsessään roihahtavia tunteita säikähtävä Frollo syyttää himoistaan niiden kohdetta Esmeraldaa eikä itseään. Onhan hän vain viaton ja tunteilleen mitään mahtamaton hurskas mies, jonka paha nainen viettelee. Ei kai siinä pappismies muuta voi kuin käydä kaikin voimin tuota naista vastaan. Tuomas Korkia-Ahon hurmaavasti näyttelevä Phoebus on pöyhkeä ja sulava tyyppi, omatuntoaan kuunteleva hyväsydäminen sotilas ja painajaisiaan peittelevä säröille mennyt mies. Korkia-Aho taitaa kevyemmän ja vakavemman yhdistämisen älyttömän hyvin, ja hänen mainiosti tasapainottelemansa huumori ja vilpittömyys tuovat Phoebuksen hahmoon paljon syvyyttä ja ihmisyyttä. Tässä versiossa Phoebus on kyllä kunnon hurmuri, mutta ei kuitenkaan ole kihloissa ja nauti Esmeraldan kanssa vain hetken huumaa, vaan rakastuu oikeasti. Hahmossa on siis vähemmän tarinallisia ristiriitoja kuin alunperin, mutta monitasoinen tyyppi Phoebus tästä huolimatta on. Korkia-Aho myös lataa moneen hetkeen paljon merkityksiä, ja antaa roolityössään Phoebukselle tilaa kasvaa ihmiseksi, jolla on kannettavanaan menneisyyden painolastia, uratavoitteita, omantunnonkysymyksiä, uusia tunteita ja moraalisia päätöksiä. Yksi suosikkikohtauksistani on jo kerran mainittu Phoebuksen ja Esmeraldan nokittelu katedraalissa, tämä on aivan ihana hetki!

Ville Saarenketo on Clopinin roolissa aivan loistava! Hän ottaa tilan haltuun ja tuo roolityöhönsä erinomaisesti oveluutta ja kaduilla opittua viisautta ja vikkelyyttä. Herkullinen hahmo, joka välillä seikkailee vähän harmaalla alueella, mutta jolta löytyy myös suloinen sydän. Pablo Ounaskari näyttelee oivallisesti hankalaan tilanteeseen joutuvan, virkaansa vakavasti suhtautuvan mutta käskyjä silti kyseenalaistavan Fredrickin roolin. Sotilaalla on sotilaan työ, ja kaartissa pitää toimia käskyjen mukaan, mutta jos käskyt tuntuvat vääriltä, mitä sitten pitäisi tehdä? Tätä Fredrick pohtii, ja vähitellen löytää itselleen sopivia vastauksia. Ounaskarin roolityö on tasapainoinen ja todella onnistunut, siinä on sekä pilkettä silmäkulmassa että hienoa inhimillisyyttä. Samuli Pajusen Jehan ei ole lavalla kovin kauaa, mutta tykästyin tähän roolityöhön tosi paljon. Pajunen tekee varsin onnistuneita ratkaisuja hahmoaan rakentaessaan, ja onnistuu välittämään tästä kokonaisen, monisävyisen kuvan lyhyessä ajassa. Saman tekee Samuli Kakko kuningas Louis XI:n roolissa, kuninkaan kierros katedraalissa kestää pari minuuttia, mutta jää varmasti mieleen. Erinomaiseen ensembleen kuuluvat myös Marissa Lattu, Eleonoora Martikainen, Mikko Nuopponen, Dora Seitovirta sekä TAMKin musiikkiteatteriopiskelijat Nicolas Gosalvez, Eero Ketonen, Veera Lapila, Suvituuli Lehtovirta ja Elli Pasonen.

Sellainen spektaakkeli sitten! Oikein sydän pakahtuu ja tekee mieli hurrata, kun tällainen riski ohjelmistovalinnan suhteen on uskallettu ottaa, ja esityksen toteutus on viety maaliin äärimmäisen ammattitaitoisesti ja taiteellisella huipputasolla. Samppalinna nostaa tasoaan ja rimaa kesä toisensa jälkeen, ja siitä on tullut yksi kiinnostavimmista teattereista tässä maassa. Ulkoilmateatterin puitteet ovat upeat, pyörivä katsomo tarjoaa mahtavia mahdollisuuksia, ja työryhmät niin kulissien takana kuin lavalla heittäytyvät vuodesta toiseen täysillä toteuttamaan valittua teosta. Kyllä sitä huomaa nykyään kihisevänsä jännityksestä aina kun tietää, että Samppiksen ohjelmistopaljastus lähestyy – sieltä kun saattaa tulla mitä vaan! Tänä kesänä Notre Damen tarinaa seuratessa meno on vakuuttavaa ja tekeminen energistä, herkkää, taitavaa ja teoksen teemat ja tunnelmat tunnistavaa. Minuun tämä iski etenkin isoissa musakohtauksissa, vahvojen tunteiden ja suurten kysymysten äärellä, ja sekä moraalisessa että inhimillisessä pohdinnassaan. Olipa ihanaa, että sain tutustua tähän versioon Notre Damesta ekaa kertaa Samppiksen pyörivästä katsomosta käsin!

The Full Monty - Tappiin asti @ Miinan Monttu

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Miinan Montulta

kuvat © Samu Luokkala

Näin The Full Montyn ensi-illassa 13.6.

Laman keskellä Sheffieldissä työttömiä on enemmän kuin työpaikkoja, ja moni hankalassa tilanteessa. Niin myös Gaz (Henkka Västilä), ja hänen kohdallaan rahapula tarkoittaa sitä, että jos ei kukkaro ala täyttymään ja elatusmaksut hoitumaan, hän menettää tapaamisoikeiden poikaansa Nathaniin (Hugo Esselström). Onneksi inspiraatio iskee! Kaupungin naiset nimittäin kantavat kahisevaa klubilla vieraileville miesstrippareille, joten miksi eivät Gaz ja kumppanit kokeilisi samaa...

Simon Beaufoyn kirjoittama (suomennos Juha Siltanen) The Full Monty on yksi suosikkijuttujani, ihanan lämminhenkinen, rouhea, aito ja hauska draamakomedia, jossa tavoitetaan isoja juttuja ja annetaan tilaa ihan tavallisten tyyppien ihan tavallisille haasteille – ja epätavallisille keinoille ratkaista ne. Olen nähnyt tämän tarinan niin elokuvana, musikaalina kuin viime kesänä näytelmäversiona  Suomen ensi-illassa Orimattilan Teatterin tekemänä. Nyt heti seuraavana kesänä uutta tuotantoa pukkaa siis jo Miinan Montussa, ja sehän on parasta – arvelenpa, että tämä tarina nousee vielä kesäteattereiden vakionäytelmäksi, jos lavalle sattuu löytymään kuusi heittäytymään valmista miestä. Ja nyt on löytynyt! Sanna Saarelan kymmenennessä ohjauksessa Miinan Monttuun tarjoillaan niin huumoria kuin herkkyyttä, molempia hyvällä meiningillä. Lavalla on mainio porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen ja lukee toisiaan sujuvasti. Esityksessä huomasi ajoittain vielä ensi-iltajännitystä ja rytmityksellistä hitautta, mutta esityskertojen karttuessa nämäkin jäänevät varmasti pois. Heittäytyminen tarinaan ja hahmoihin on nimittäin jo hyvin hallussa, ja esitys piti otteessaan ja viihdytti oivallisesti. Erityisesti huumori ja sen sävyt on tavoitettu näppärästi. Tarinan vakavemmat tasot hyötyisivät pienestä syventämisestä ja maltista pysähtyä niiden äärelle, mutta tämäkin voi olla esityskauden alun pientä epätasaisuutta. Näytelmän ydin ohjauksessa näkyy, se riemukkuus, rehellisyys ja sydämellisyys joka tässä minuun niin iskee. Hahmojen väliset dynamiikat ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen on myös tosi hyvin tuotu lavalle.

Kun ryhdytään strippaamaan, niin tarvitaan tietenkin myös koreografiaa. Siitä vastaa Nelli Ojapalo, joka on luonut tavan duunareille oivasti sopivia tanssikohtauksia. Herrat eivät ehkä ole parkettien partaveitsiä (mutta konservatiiviklubilaiset ovat!), mutta taipuvat vakuuttavasti monenlaisiin tanssiaskeliin ja saavat yleisön reippaasti mukaansa niin treenikohtauksissa kuin h-hetken koittaessa. Tutun näköisissä lavasteissa mennään, sillä lavastuksen on suunnitellut Amadeu Vives, kuten viime kesänä Orimattilaankin. Mutta vaikka raamit ovat suurin piirtein samanlaiset, on Miinan Montun näyttämökuvassa oma tunnelmansa ja tyylinsä. Tehdaskaupungin maisemat ovat sopivan rapistuneet, ja lavastus tarjoaa oivallisen ympäristön herättää tämä tarina eloon. Charlotta Torttilan ja Anuliisa Salovaaran puvustuksessa on samaa hieman nuhjuista ja parhaat päivänsä nähnyttä fiilistä kuin lavastuksessakin, erityisesti työttömien miesten vaateparsissa. Yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen tilanne ja se, kenellä on työtä ja millaista tuo työ on, näkyy puvustuksessa oikein hyvin. Hanne Rintasen onnistunut maskeeraussuunnittelu seuraa samaa linjaa.

Henkka Västilä tekee Gazin roolin rempseällä asenteella, johon löytyy hyvin myös herkkyyttä. Västilän roolityössä on luontevuutta ja sopivasti huolettomuutta, ja hän tavoittaa Gazin kasvutarinan ja hahmokaaren käännekohdat tarkasti. Hugo Esselström näyttelee Gazin poikaa Nathania varmalla otteella, ja on rakentanut roolinsa mainiosti. Erityisesti Nathanin suhtautuminen isänsä ei-niin-laillisiin ja välillä yliampuviin ideoihin, ja toisaalta isän tärkeys pojalle on Esselströmin roolityössä hyvin läsnä. Jyrki Ylätalo on Gazin parhaan kaverin Daven roolissa oivallinen, hän tulkitsee sekä roolihahmonsa koomiset että vakavemmat nyanssit sujuvasti. Ylätalolla on hieno taito olla lavalla läsnä ja mennä vaivattomasti sisälle kohtaukseen, ja se näkyy hänen tavassaan näytellä Davea. Kari Tuominen tuo Geraldin rooliin niin herkullista komediaa kuin puhuttelevaa hahmon tulkintaa. Geraldin asema entisenä esimiehenä ja nyt työnsä menettäneenä muiden miesten joukossa on tarinallisesti kiinnostava, ja hyvin kirjoitettu. Tuominen välittää hienosti sen, millainen työttömyyden kokemus Geraldille on, ja miten tämä alkaa tarinan edetessä muuttua ihmisenä. Veli Peurala näyttelee Lomperia ja on roolissaan oikein hyvä. Hänen näyttelijäntyönsä on sujuvaa ja hahmon tarina ja luonne on sisäistetty onnistuneesti, roolityössä oli jo ensi-illassa paljon yksityiskohtia ja nyansseja. Mimo Pajunen-Noroila ottaa Orin roolin omakseen reippaalla meiningillä ja erinomaisella komediallisella ajoituksella. Hänen roolityössään on elämänkokemuksen tuntua, joka vanhemmalle herrasmiehelle toki sopii, ja myös pilkettä silmäkulmassa. Aleksi Mertanen on Guyn roolissa valloittavan itsevarma ja positiivinen tyyppi, jota ei stressaa sen enempää työttömyys kuin strippauskaan. Mertanen tavoittaa erityisen onnistuneesti sen, miten Guy tietää kuka on, ja on oma itsensä helposti ja itseään pienentämättä.

Päivi Tuomenpuro tekee muun muassa Gazin ex-vaimon Mandyn roolin, ja tuo hahmoonsa sujuvasti sen turhautumisen, joka Mandyllä entistä miestään kohtaan on. Roolityössä on jyrkkyyttä ja jämäkkyyttä, mutta taitavasti myös pieniä pehmeyden pilkahduksia, jotka tasapainottavat Mandyn hahmoa. Oona Otsamo näyttelee useamman roolin, ja jää mieleen etenkin Daven puolison Jeanin sekä tanssiryhmään pyrkivän Annien rooleista. Otsamo on roolitöissään luonteva ja muuntautumiskykyinen, hän tuo näyttämölle neljä erilaista hahmoa ja jokaisen onnistunein ottein. Helena Hajanti tuo lavalle muun muassa Geraldin vaimon Lindan, ja on roolissaan mainio. Hajanti näyttelee hyvin sekä Lindan onnellisen tietämättömän ja huolettoman elon siinä vaiheessa, kun tämä ei tiedä miehensä työttömyydestä mitään, ja sitten sen pettymyksen ja suuttumuksen, joka naisen valtaa kun totuus paljastuu. Been roolissa Hajanti on riemukas. Oskari Ikonen tulkitsee esimerkiksi Mandyn nykyisen puolison Barryn roolia, ja tekee roolinsa tosi hyvällä kulmalla. Barry ei ehkä ole lavalla kovin paljoa, mutta Ikonen on löytänyt tavan sisällyttää kohtauksiin paljon. Juha Salminen tekee monta roolia, ja mieleen jäivät etenkin Alan ja murtovaras. Hän on lavalla varmaotteinen ja tekee sujuvaa työtä. Sanni Toivonen tuo lavalle monta hahmoa, muun muassa Sharonin ja Michellen. Hänen roolitöissään on energiaa ja säteilevyyttä. Eero Elo tekee esimerkiksi Alfin ja Regin roolit, ja on etenkin komediallisesti aina oikeassa paikassa.

Tällä oli hyvä startata kesäteatterikausi. The Full Monty antaa katsojalle sydämellisen tarinan, hyvää fiilistä ja aitoja tunnekokemuksia. Riemukasta ja riehakasta totta kai oli tunnelma esityksen lopuksi, kun Teräspyllyt nousevat klubilavalle ja pistävät parastaan, ja sitä ennen sai nauraa, viihtyä ja liikuttuakin. Tarinan vakavimmat sävyt vielä hieman saisivat syventyä ja rytmiin voisi löytyä lisää flowta, ja näin esityskauden edetessä tapahtuneekin. Huumori taas on jo erinomaisesti tavoitettu, samoin se, mistä tässä tarinassa ja näissä hahmoissa on kyse. Kokonaisuutena oikein mainio. Pisteet myös oheistuotteiden kehittelijöille – tarjolla on kalenteri vuodelle 2027 täynnä sheffieldiläistä mieskauneutta!