Onnekkaat @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Onnekkaat-näytelmän 15.3.

Sanna (Nenna Tyni) kohtaa veljensä Mikan (Markus Järvenpää) viedessään kukkia äitinsä haudalle. Kauas toisistaan etääntyneet sisarukset ajautuvat kuin pakon edessä muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1980-90-lukujen Suomessa. Isä Markku (Mikko Jurkka) ja äiti Tuula (Lumikki Väinämö), silmälääkäri ja apteekkari, ovat luokkanousseet ja elävät nyt pikkuporvarillista unelmaa. Lapset näkevät vanhempiaan kun nämä kiirehtivät töihin ja töiden jälkeen järjestösitoumuksiinsa, kysyvät ohimennen miten koulussa menee ja antavat rahaa, kunhan sitä vain pyytää. Sannalla ja Mikalla on kaikki lelut ja pelit ja vehkeet, ja talosta löytyy valkoinen sohva ja komea kulissi kodiksi muutenkin. Mutta kulissi ei ole koti, eikä perhe harmoninen, vaikka ulkopuolelta kaikki näyttäisi täydelliseltä. Taloudelliseen varmuuteen ja hyvään asemaan päässeet vanhemmat puskevat lapsiaankin samalle tielle, järkevyyteen ja turvaan, pois unelmien ja intohimojen houkuttelevalta polulta. Jännitteet kasvavat, tunteet kuohuvat, perhesuhteet menevät niin solmuun ettei niitä saa enää samanlaisiksi setvittyä. Raha mahdollistaa paljon – mutta ei pelasta.

Tuomo Rämön kirjoittama ja ohjaama kantaesitysnäytelmä sai ensi-iltansa jo tammikuun lopulla, mutta vihdoin ehdin minäkin tämän perhetarinan pariin. Odotukset olivat suuret, eivätkä vähiten sen vuoksi, että aiemmista näkemistäni 80- ja 90-lukujen muistelunäytelmistä olen kovasti pitänyt. Nuo näytelmät, Veikko Nuutisen Pasi Was Here ja Anna Brotkinin ja Juho Mantereen Uuteen nousuun eivät toki millään tavalla liity Onnekkaisiin, mutta samoja piirteitä kaikissa on, aina useammalla aikatasolla operoinnista ja sen tutkimisesta, miten mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, lähtien. Jokainen on silti aivan eri teoksensa, vaikka samoja tunteita olen kaikkien näiden teosten katsomossa kokenut. Ainakin alitajuisesti näytelmät myös keskustelevat toistensa kanssa kiinnostavasti. Ehkä kyse on siitä, että ne laajentavat tapaa käsitellä kuvaamiaan vuosikymmeniä, ja toisaalta osuvat kaikki myös samaan aikaan ja samoihin kysymyksiin, ajatuksiin ja teemoihin. Onnekkaat keskittyy ennen kaikkea perhesuhteisiin, lasten kasvutarinoihin, vanhempien tekojen vaikutuksiin ja menetyksiin. Rämön teksti on hieno ja tarkka, kaikissa yksityiskohdissaan ja nyansseissaan raastava, kipeä, hauska ja kauniskin. Kuten jo mainittu, minulla oli siis suuret odotukset tätä näytelmää kohtaan, eikä turhaan. On nimittäin sitten ihan just sellaista teatteria, josta eniten pidän – syvälle menevää, vahvasti tuntuvaa ja vaikeita asioita kaihtamatonta, inhimillistä ja vilpitöntä.

Rämö on kirjoittanut ja ohjannut näytelmän, jossa mennään terävästi perhe-elämään ja yhden perheen tarinaan kahden sisaruksen kautta. Erityisesti se, miten Onnekkaat taiteilee tunteiden ja tunnelmien välillä on hyvin vaikuttavaa, esitys pistää yleisön epämiellyttävien tunteiden keskelle, mutta tarjoaa vastapainoksi niin huumoria kuin vähemmän hyökkääviä ikäviä tunteita. Nostan esiin kaksi kohtausta, jotka itse koin vahvasti ja jotka ovat todella hienot. Ensimmäisessä perhe on ravintolassa, ja pointin todistaakseen isä Markku lähettää tarjoilijan hakemaan avattavaksi arvokkaan viinipullon toisensa jälkeen, kun edellinen ei kelpaa. Asema, sitä isä todistaa, ja sitä hän haluaa lastensakin tavoittelevan. On parempi olla se, joka viiniä tilaa, ei se, joka sitä pöytään kantaa. Tässä kohtauksessa tuntuu katsomossakin vaikealta, perheen lasten häpeä ja turhautuminen tuodaan esiin taitavasti ja kohtaukselle myös annetaan aikaa, eikä sitä lopeteta turhan aikaisin, vaikka se tuntuisi turvallisemmalta kuin pitkittää tilannetta "liian" pitkään, kuten nyt. Toinen kohtaus sijoittuu jouluun ja perheen kotiin. Paikalla on koko jo toisistaan erilleen ajautunut perhe sekä Sannan kumppani Myrsky (Tuomas Korkia-aho), ja tunnelma kaikkea muuta kuin jouluinen. Alkoholisoitunut Mika laukoo mielipiteitään suoraan, sairastunut äiti haluaa kuunnella Mambaa, vanhentunut isä selvittelee epätoivoisesti sotkussa olevia jouluvaloja ja muurin ympärilleen kasvattanut Sanna yrittää ymmärtää, miten tähän pisteeseen on päädytty, ja miten tästä eteenpäin voisi päästä. Jännitteet purkautuvat, tunteet kuohuvat, eikä kukaan säästy siltä. Joulukohtaus lienee suosikkini koko näytelmässä, se on niin täynnä tunnetta ja rivien väliin haudattuja latauksia, kysymyksiä ja kaikkea sitä, mitä perhe on käynyt läpi. En tiedä, onko helpompaa ohjata omaa tekstiään kuin muiden käsikirjoituksia, mutta ohjauksen perusteella Rämö on kyllä omassa tekstissään täysin sisällä ja näkee samaan aikaan sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat tarkalla silmällä.

Minna Välimäen lavastus ja pukusuunnittelu luovat ajankuvaa ja tuovat esiin sekä aikatasoja, hahmojen persoonia että tapahtumapaikkojen henkeä. On niin komeaa ja tyylikästä että, viimeisen päälle hienoa niin kotona kuin ravintoloissa. Perheen vanhempien asut henkivät elintasoa ja onnistumisia, lasten puvustuksessa näkyy sujuvasti ajan kuluminen ja lasten varttuminen aikuiseksi. On ehkä ohjauksellinen ratkaisu tämä, mutta kehuja sille, ettei aikatasolta toiselle mennessä kiirehditty takkeja pukiessa, vaan ne oli aikaa pistää rauhassa päälle, vaikka toiseen hetkeen jo ehdittiin hypätä. Lavastus luo tarinalle onnistuneet raamit ja myös syventää kerrontaa yksityiskohdilla ja rekvisiitalla. On kaikki eri ruokailuvälineet, taitellut lautasliinat ja säteilevät viinilasit, ja toisaalta leffakasetit, My Little Ponyt ja videopelit. Yhdessä Harri Peltosen erinomaisen valosuunnittelun kanssa lavastus luo näyttämölle vahvoja tunnelmia ja merkityksiä. Pidin varsinkin ravintolaprojisoinneista ja siitä, miten väreistä siirryttiin mustavalkoisempaan tunnelmaan. Myös eri tunnelmien valaisu on sopivan vahvaa, mutta ei turhan osoittelevaa, ja ihastelin lattian alta tulevaa valaistusta hautausmaakohtauksissa. Olipa hauska kurkistella lavan alle! Jukka Vierimaan äänisuunnittelu ja musiikki ovat tarkkoja ja hyvin kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu. Pidin etenkin kovalla soitetusta musiikista, sydämenlyönneistä ja painostavasta tunnelmasta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu tuo hahmoille identiteettiä, ja yksityiskohtia myös tarinankerrontaan.

Nenna Tyni ja Markus Järvenpää pelaavat kauniisti yhteen pikkusiskona ja isoveljenä, jotka tutkivat lapsuutensa tapahtumia ja miettivät, miten heistä tuli nämä aikuiset, jotka he nyt ovat. Tyni tekee Sannana vahvan, tarkkanäköisen ja hienosti latautuneen roolin. Siinä missä veli ajautuu hetki hetkeltä enemmän kaaokseen, tytär kasvattaa muurit ympärilleen ja sulkee ihmiset pois. Tyni näyttelee tosi kauniisti sen, miten Sanna kasvaessaan oppii paremmin ja paremmin toimimaan omassa perheessään tavalla, joka on hänelle itselleen edullinen ja mahdollisimman helppo. Milloin myötäillä, milloin pistää vastaan, milloin antaa periksi ja milloin piilottaa unelmansa, sen Sanna pian tietää ja neuvoo isoveljelleenkin. Tynin roolityössä on avoimuutta, joka päästää katsojan lähelle Sannaa, vaikka tämä muuten onkin sulkenut muut kauemmas. Hyvin vahva ja herkkä rooli, tosi onnistuneesti tasapainossa. Markus Järvenpää tekee yhtälailla koskettavan ja tarkan roolin Mikana. Vuosi vuodelta ahdistuneemmaksi kasvava poika etsii itseään ja unelmiaan samalla kun vanhemmat painostavat ja kyseenalaistavat, eikä tilaa mennä kohti haaveitaan ole. Järvenpää tuo roolityöhönsä upeasti nyansseja ja erityisesti sen, kuinka kovasti Mika yrittää pysyä kasassa ja pitää sekasorron loitolla. Epätoivo paistaa ilmeistä ja eleistä, koko olemuksesta, se miten koko ajan menee huonommin ja huonommin. Mutta on mukana myös ihania sisarusten välisiä hetkiä, kiusoittelua ja huumoria, lämpöä ja ymmärrystä, joka tuo Mikan tarinaan kaivattua keveyttä ja onnellisia hetkiä. Alkoholiongelmia on usein teatterissa käsitelty mukahauskalla huumorilla, mutta Onnekkaissa tähän erheeseen ei sorruta. Järvenpää näyttelee Mikan alkoholismin onnistuneesti, ei kärjistetysti tai koomisesti, vaan nimenomaan kipeästi ja surullisesti, yrityksenä hallita omia tunteita mutta lopulta hallitsemattomana kaaoksena.

Mikko Jurkka ja Lumikki Väinämö perheen vanhempien rooleissa tekevät oivallisesti rytmitetyt, kokonaiset ja toimivat roolit. Myös he pelaavat taitavasti yhteen rakentaessaan kuvaa pariskunnasta, joka on kokenut luokkanousun ja haluaa nyt kannustaa lapsensakin tavoittelemaan tätä uutta, turvallista elintasoa. Jurkka on Markun roolissa leppoisa, mutta kaavoihinsa kangistunut ja mielipiteissään jyrkkä mies, joka ei oikein ole perillä lastensa asioista vaikka kenties toisin kuvittelee. Jurkan roolityössä on varmuutta, joka mahdollistaa hienosti näyttelijäntyön nyanssit. Parhaimmillaan roolityö on silloin, kun Markku joutuu myöntämään, että sen enempää hän kuin rahakaan ei voi maailmalle mitään. Väinämö tekee Tuulan roolissa sujuvaa työtä, erityisesti hänen tapansa näyttää hahmon varmuudet ja epävarmuudet on toimiva. Väinämöllä on taito käsitellä draamaa syvällisesti ja tarkasti, ja lukea kohtauksia tosi näppärästi. Hän tarttuu näytelmän huumoriin nokkelasti ja ihmisenkokoisesti, ja Tuulan hahmolle onkin kirjoitettu mainioita (välillä synkän) humoristisia hetkiä. Tuomas Korkia-aho vetäisee varmoin ottein peräti yhdeksän roolia, joista isoimmat ovat Sannan kumppani Myrsky ja apteekkarin paikasta haaveileva proviisori. Etenkin tämä jälkimmäinen hahmo on varsin riemukas, ai että mitä komediaa ja tilannetajua! Ansaitut väliaplodit! Myrskynä Korkia-aho tekee onnistuneen ja hienosti rakennetun roolin kumppaninsa jännitteisten perhesuhteiden keskellä luovivana ulkopuolisena, joka yrittää olla neutraali ja sovitteleva, mutta samalla Sannan puolella. Tämä dynamiikka Myrskyn ja Sannan perheenjäsenten välillä on tosi kiinnostava, ja sitä olisin mielelläni katsonut vielä yhden tai kaksi kohtausta lisääkin. Myös viinipullon toisensa jälkeen hakevana, kohtuuttomien asiakkaiden edessä epätoivoisena tarjoilijana Korkia-aho välittää tunnetilaa vaivattomasti, ja tuo kaikissa muissakin rooleissaan lavalle sujuvaa niin komediallista kuin draamallista kerrontaa.

Huh sentään, olipa tämä hieno! Sanoinkin teatteriseuralaiselleni jo väliajalla, että tämä on sitä minun teatteriani, kun kaikki kärsivät ja tunnelma on ikävä. Onhan se totta, että pidän tarinoista, joissa on isoja (ja usein myös synkkiä) tunteita, syvälle meneviä kipupisteitä ja ongelmia, joita on hankala ratkaista. Tätä kaikkea Onnekkaat tarjoaa, ja tosi taitavasti. Synkkyyttä pelkän synkkyyden vuoksi ei tietenkään kannata tehdä, mutta perusteltu, onnistuneesti kirjoitettu ja pakottomasti näytelty painavuus on todella hienoa kokea teatterin keinoin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että teatterissa on hauskaa ja tulee hyvä mieli, se on arvokasta ja ihanaa, vaan kyllä huomaan vuosienkin päästä muistelevani eniten juuri tällaisia esityksiä kuin Onnekkaat – raskaita, inhimillisiä ja kipeitäkin. Mutta on Onnekkaissa toivoakin! Kuulostaa nyt ehkä tässä tekstissäni siltä, että meno on hirvittävän traagista, eikä niin suinkaan koko aikaa ole, vaan näytelmässä on paljon lempeyttäkin. Paitsi keveyttä huumorin ja oivasti ajoitettujen lämpimien hetkien muodossa, on Rämö kirjoittanut näytelmään myös tärkeän kipinän siitä, että uuden mahdollisuuden voi antaa ja saada, ja että anteeksi voi myös antaa ja saada. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta siihen ei tarvitse jäädä liian tiukasti kiinni. Huominen voi aina olla parempi.

Disco Pigs @ Lahden kaupunginteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Janne Vasama

Näin Disco Pigs-näytelmän 7.3.

Nasu (Vilma Kinnunen) ja Possu (Miikka Wallin) ovat olleet ystäviä vauvasta saakka, syntyneet samassa sairaalassa lähes samalla hetkellä, ja siitä lähtien tuijottaneet toistensa sieluun. Naapureina asuvat nuoret täyttävät nyt seitsemäntoista, lähestyvät aikuisuutta, kokevat kuohuja ja mullistuksia. Mutta heidän maailmassaan, omassa kuplassaan, ovat vain he kaksi. Possu on kuningas, Nasu on kuningatar, eikä muilla ole väliä. He tuhoavat Bay Cityn, tekevät mitä haluavat, eivät kuuntele ketään. Mutta kun Possun väkivaltaisuus ja holtittomuus ottaa aina vain uusia kierroksia, ja Nasu haaveilee toisenlaisesta elämästä, katsoo merta ja kaihoaa jotain erilaista, alkaa syvälle juurtunut ystävyys horjua. Kestääkö symbioottisena tähän saakka säilynyt suhde sen, vai räjähtääkö yritys johonkin uuteen täysin käsiin?

Irlantilaisen Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on jo vuodelta 1996, mutta nuoruuden kuvauksessaan ja syvien tunteiden äärelle menemisessään teksti on kiinni myös tässä ajassa, ja toisaalta ajaton. Näytelmän on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka alkuperäistä käännöstä on Lauri Maijalan näppärästi rytmitetyssä ohjauksessa sovitettu Lahteen ja 2020-luvulle. Raju kahden hengen näytelmä on suorapuheinen, herkkä ja kiivas, vimmaisuudessaan ja vauhdissaan hengästyttävä. Ystävyyden, eron, rakkauden, uskallisuuden ja kasvamisen teemoja tarkkanäköisesti ja kipeästi käsittelevä teksti on parhaimmillaan silloin, kun se on rehellisimmillään. Kun Possu ja Nasu pysähtyvät oikeiden tunteiden, syvältä kumpuavien tunnustusten ja isojen kysymysten äärelle, tavoittaa esitys jotain todella aitoa ja lujasti iskevää. Nämä hetket Maijalan ohjaus myös tunnistaa, ja malttaa antaa niille tilaa kaaoksen ja kiivauden keskellä. Sillä sitä on myös tarjolla, aivan runsaastikin, Kinnunen ja Wallin pääsevät lavalla kyllä revittelemään oikein kunnolla ja meininkiä riittää. Maijalan ohjaus pitää esityksen tasapainossa, mutta turhaan mitään rajoittamatta. Teksti on ajoittain tosi tiivistä, ja välillä rönsyilee moneen suuntaan, eikä tätä voisi lavalle kovin sliipattuna tuodakaan, sitä eivät näytelmän hahmot sallisi. Disco Pigs on siitä hieno näytelmä, että lavalla kaikki tapahtuu tarinan päähenkilöiden ehdoilla ja heidän vaikutuksestaan. Possu ja Nasu ovat omassa maailmassaan kahdestaan, haistattelevat kaikelle ja kaikille muulle, vanhemmilleenkin, eivätkä uhraa ajatustakaan millekään mitä heidän kuplansa ulkopuolella tapahtuu. Kun tämä kupla poksahtaa, kun ulkomaailma työntyy väkisin lähemmäs, kun ei enää voi elää omassa sadussaan, näytelmä nousee uudelle tasolle. Viimeiset noin kaksikymmentä minuuttia pitävät otteessaan erityisen tiukasti, vaikka jännitettä luodaan taidokkaasti alusta saakka. Jos jostain pitää kiinni liian kovaa, murtuuko se? Vai repäisee itsensä irti, kauas, eikä koskaan palaa? Tätä kysymystä, itsenäistymistä, aikuistumista ja itsensä etsimistä, Disco Pigs terävästi tarkastelee.

Visuaalisesti esitys on oikein toimiva, fokus on sopivasti näyttelijäntyössä ja Maijalan lavastukselliset ja tarpeistolliset ratkaisut sekä puvustus (työryhmä Laura Mykrän johdolla) tukevat tarinankerrontaa ja hahmojen rakentumista sujuvasti. Puvustus sopii molemmille hahmoille tosi hyvin, heillä on selvästi oma tyylinsä ja yksityiskohtia riittää. Discopalatsissa molemmat ovat kuin suoraan sadusta, kuten tarinan siihen hetkeen sopiikin. Pidin kovasti kaikista näyttämökuvista, siitä miten Possun ja Nasun maailma lavalle luodaan ja millaisia heidän kantapaikkansa Bay Cityssä ovat. Jyri Suomisen valosuunnittelu on erinomaista ja olennainen osa teoksen dramaturgiaa. Eritoten discopallolla ja lattialla liikkuvilla valoilla tuodaan tarinaan paljon syvyyttä ja tarinallisesti merkityksellisiä sävyjä. Huvisaaristo-kohtaus tuhansine tähtineen on aivan upea. Tatu Virtamon äänisuunnittelussa on monia oivallisia hetkiä, ja sikajuhlakohtauksissa äänen ja valon iskut ovat tarkasti ja tehokkaasti kohdillaan. Taustalle pariin otteeseen projisoituja sikavideoita en ihan saanut kokonaisuuteen liitettyä, ne tuntuvat irrallisilta ja vievät huomiota tarinalta. Äänitehosteensa kautta videot toki liitetään yhteen lopun käänteistä ja Possun point of no returniin, mutta yhteys jää aika ohueksi. Muuten projisoinnit toimivat, ja videon käyttö sopii pariin kohtaukseen mainiosti.

Vilma Kinnunen ja Miikka Wallin pelaavat yhteen äärimmäisen hienosti, heidän käsissään Nasun ja Possun suhde kaikkine nyansseineen tulee lavalle uskottavasti ja vaivattomasti. Kahden kuin kohtalon vaikutuksesta yhteen päätyneen nuoren maailma on heidän itsensä muovaama, ja läheinen suhde liiankin toisistaan riippuvainen. Kinnunen ja Wallin tekevät roolityönsä tosi fiksusti ja tarkkanäköisesti, heittäytyvät Bay Cityn kaduille ja kujille sydän auki ja tuovat näkyväksi Possun ja Nasun syvimmätkin tunteet. Kaksikon näyttelijäntyö täyttää pienen näyttämön ääriään myöten, kiivaiden nuorten hektinen energia yltää katsomoon ja ravistelee. Molemmat tavoittavat roolitöissään hahmojensa yksityiskohdat ja pinnan alle haudatut totuudet, haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Wallin on Possun roolissa räjähtävä ja kylmäävä, hienosti kiinni sekä Possun ehdottomuudessa että niissä hetkissä, kun Possun varmuus järkkyy. Nuorukainen puhkuu näyttämisenhalua ja itsevarmuutta, tietää olevansa kingi eikä pelkää nousta ketään vastaan. Mutta sitten on Nasu, joka saa Possun tunteet sekaisin, josta Possu aina haluaa pitää kiinni, jota Possu ei koskaan päästä lähtemään. Wallin tekee tosi hienon ja monitasoisen roolin, avaa Possun lavalle kaikkine kerroksineen ja antaa tilan kaikille tämän kokemuksille. Kinnusen roolityö Nasuna on myös monitasoinen ja tosi hieno, hän näyttelee herkällä otteella Nasun pikkuhiljaisen, alati kasvavan kaipuun johonkin muuhun. Samalla Nasua riipii rakkaus Possuun, kaiken vanhan tuttuus ja ystävyyden tuoma turva. Kinnusen tapa tulkita Nasun tunteita ja läpi käymiä ajatuksia päästää katsojan tosi lähelle hahmoa, hän rakentaa roolityönsä avoimesti ja suorasti. Pidin varsinkin siitä, miten Kinnunen näyttelee Nasun niissä hetkissä, joissa tämä tavallaan haastaa, tai ainakin hieman verbaalisesti tönii Possua, kuten rakkauden väristä kysyessään tai saatuaan baarissa turpaansa. Intensiivistä ja vilpitöntä näyttelemistä alusta loppuun molemmilta, hurjaa ja herkkää. Vau!

Puhutteleva ja koskettava esityskokemus, tykkäsin! Mainitaan vielä ainakin musiikki, joka on just eikä melkein erinomaisesti valittu, ja eritoten alun Total Eclipse of the Heart Kinnusen ja Wallinin esittämänä on hieno. En tiedä, pitääkö Disco Pigsin kohdalla mainita kiroilu, mutta mainitaan nyt kuitenkin, kun sitä reippaasti on. Vittua tosiaan viljellään joka väliin, mutta se solahtaa kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Toki meikä ei kiroilusta niin välitä, mutta koska teksti onnistuu keräämään ylenmääräisellä kiroilulla tehoa eikä menettämään sitä, eivät voimasanat aiheuttaneet minussa nyrpistelyä. Ja siis hahmojen suuhunhan se sopii täydellisesti! En ehkä saanut Disco Pigsiltä ihan sitä, mitä etukäteen odotin, vaan se ei haittaa, sillä sain tältä näytelmältä paljon. Teos on hyvin vaikuttava ja väkevä, suora tavalla jota ei aina teatterissa näe, ja raju olematta turhaan ylitsevuotavan raastava tai synkkä. Tragikomediaksi tätä kutsutaan, mutta nauru jäi ehkä tragedian jalkoihin vähän. Huumoria kyllä on, ja tosi toimivaa sellaista, suorapuheista kuten teksti muutenkin. Silti tässä on sellaista riipivää nuoruuden kipuilua, isoja vaikeita päätöksiä ja surullista ehdottomuutta ja irti päästämisen vaikeutta, joka ehkä nostaa tragedian vallitsevaksi tunnelmaksi. Kuitenkin pieniä valonkipinöitä on siellä täällä, kevyitä hetkiä, toivoa seesteisemmästä hetkestä. Tyynempi huominen. Onko se mahdollinen? Mikä on sen hinta?

Se saattaa olla ihminen @ Ryhmäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmis!

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Se saattaa olla ihminen-näytelmän 28.2.

Kirjailija Elli (Laura Rämä) on pudonnut ystävänsä Sonjan hautajaisissa tämän avonaiseen hautaan, suoraan arkun päälle. Takki savessa, käsi veressä hän nyt odottaa päivystyksessä, että pääsee lääkärin tarkastettavaksi. Mukana on Sonjan veli Sami (Anssi Niemi), hänkin Ellin ystävä. Kesken kaiken Elli näkee meren ja kaiken mitä se kantaa mukanaan, tuntee alitajuntansa kiskovan häntä kohti jotain vielä tuntematonta, tietää mistä hänen uusi romaaninsa alkaa. Kirjoittaminen vie Ellin sulkemisuhan alla olevaan sairaalaan, psykiatri Mauri Nastolan (Robin Svartström) työhuoneeseen ja lannistuneeseen mieleen. Teksti herättää eloon Marian (Annimaria Fabritius), merestä löytyneen naisen, joka ei muista mitään. Triangelin kilahduksella paikalle saapuu kerta toisensa jälkeen Jauhonen (Fabritius), josta Elli ei ota selvää. Kirja vie Ellin mukanaan, fiktio sekoittuu omiin muistoihin ja ajatuksiin, sivuille eksyy totta ja todellisuuteen tarinoita. Kumma syyllisyys painaa, historia, oma ja maailman, kolkuttaa mielessä. Suru purkautuu näppäimistölle, romaani kannattelee. Mutta voiko fiktioon paeta lopullisesti, vai täytyykö todellisuus kohdata?

Marjo Niemen kirjoittaman näytelmän on Ryhmikseen ohjannut Anna Jaanisoo, ja tämä monitasoinen, unenomainen, monimutkainen, hauska ja herkkä teksti nousee näyttämölle tosi hienosti. Se saattaa olla ihminen seikkailee todellisen elämän ja kirjailijan mielikuvituksen välillä, laittaa faktan ja fiktion limittäin, eikä päästä katsojaa turhan helpolla. Mikään ylivoimaisen hankala seurattava tämä tarina ei ole, ja kärryillä pysyy, mutta hieman vaivaa on nähtävä jotta saa kiinni rivien välissä annetuista viesteistä ja asioiden yhteyksistä toisiinsa. Haastavuus ja rakenteen ratkaisut kuitenkin ovat perusteltuja ja tuovat näytelmään pelkästään hyvää, ja tietenkin tekevät tästä näytelmästä juuri niin onnistuneen kuin se on. Rakastin sitä, miten Ellin mielikuvitus ja hänen kirjoittamansa tarina saa lavalla tilaa, ihan konkreettisesti, ja kuinka kirjailijan luomat hahmot keskustelevat ja väittelevät itseään kirjoittavan kirjailijan kanssa. Itsekin pöytälaatikkotarinoita rustailleena pystyin jollain tasolla samaistumaan luovaan työhön ja henkilöhahmojen itsepäisyyteen, ja on muutenkin mielenkiintoinen ja ihana valinta antaa fiktiolle näin iso rooli kokonaisuudessa. Ellille hänen luomansa tarina ja hahmot ovat kaikennieleviä, tekeillä oleva romaani pitää hänet otteessaan niin tiukasti että oikea elämä, arkimaailma, ystävät ja tavalliset asiat jäävät sivuun ja taustalle. Kun päänsisäinen maailma kutsuu, ei ystävän surua tai omaa menneisyyttä ehdi käsittelemään. Pidin tekstissä kovasti varsinkin siitä, miten se keskittyy Ellin tarinaan hyvällä rytmillä ja intensiteetillä, valiten onnistuneesti mitä näyttää ja mitä jättää pois. Sivuhahmot saavat kasvaa sen verran kuin tarvitsee, mutta fokus on koko ajan Ellissä ja hänen kokemuksissaan, joka toimii tässä tarinassa erinomaisesti. Näytelmässä on paljon teemoja yksilötasolta maailmanhistoriaan ja sen käänteisiin saakka, joten tiukka rajaus yhden hahmon kokemuksiin on hyvin tarpeellinen. Minua jäi kyllä kiinnostamaan varsinkin Samin tarina, jota nyt kerrottiin hänen surunsa, tuskansa ja alamäkensä selvästi näyttäen, mutta siihen sen tarkemmin menemättä. Näytelmän monet teemat itsessään jäävät välillä melko pintapuolisiksi, mutta minua se ei pahemmin häirinnyt. Ne tulevat esiin, jättävät ajatuksiin jäljen, ja nousevat vielä myöhemmin mietityttämään ja pohdituttamaan. Kaikkea ei tarvitsekaan esityksen aikana katsojalle antaa, vaan aivotyötä voi jättää myös kotimatkalle ja senkin jälkeen. Sen tämä esitys todella tekee.

Jaanisoon ohjaus on hienovireistä ja vilpitöntä, onnistuneesti viipyilevää ja hieman todellisuudesta irrallaan, mutta tarvittaessa myös tosi terävää ja napakkaa. Ilahduin ratkaisusta asettaa näyttelijät valmistautumaan esitykseen yleisön edessä, teippaamaan mikkejä, pukemaan roolivaatteita ja asettelemaan tavaroita ennen näytelmän maailmaan hyppäämistä. Lavan ja yleisön välinen "kuoppa", jossa näyttelijät pukevat roolihahmot päälleen, on myös esityksen äänimaailman sydän. Livenä soitettu musiikki ja monilla välineillä kopsutellut, naputellut ja puhallellut äänitehosteet ovat mainio tapa tehdä näkyväksi äänisuunnittelu, joka on oleellinen osa esitystä, mutta usein piilossa. Nyt äänet syntyvät katsojien silmien edessä, taitavilla ja oivaltavilla tavoilla. K Rasilan lavastussuunnittelu on tyylikästä ja antaa tarinalle toimivat raamit. Nastolan työhuonetta, puista venettä, olisi tehnyt mieli päästä tukiskelemaan lähemmin, mitä aarteita sieltä löytyisikään! Ville Mäkelän valosuunnittelu on saumattomasti yhteistyössä lavastuksen kanssa, ja ylipäätään tosi hienoa ja tarkkaa. Varsinkin suorakaiteena seiniä pitkin siirtyvä valo jäi mieleen. Hilla Ruuskan pukusuunnittelu on tyylikästä sekin, ja onnistuneesti yksityiskohtaista ja hahmoille sopivaa. Pidin etenkin Jauhosen ja Marian asuista, sekä siitä, että Samin hautajaispuvun hihassa on pikkuisen savea, onhan hän auttanut yltä päältä mudassa olevan Ellin ylös haudasta. Visuaalisen ilmeen värivalinnat ansaitsevat erityismaininnan, kaikki näyttämökuvat ovat tosi hienoja ja välittävät tarinaa sujuvasti.

Elliä näyttelevä Laura Rämä sujahtaa hahmoonsa niin sujuvasti, että jokainen nyanssi ja vivahde tulee näyttelijäntyöstä vahvasti läpi. Rämän tapa tehdä roolia on vaivaton ja yksityiskohtainen, hän tuo lavalle kaiken mitä Elli käy läpi eikä piilottele mitään. Elli on ristiriitainen ihminen, ristiriitaisessa tilanteessa, eksyksissä mutta vahvasti kohti päämääräänsä menossa. Kaunokirjalliseen työhön uppoava nainen kamppailee menneisyytensä, ystävänsä menettämisen, luokkanousunsa aiheuttamien tunnontuskien ja kysymysten sekä minäkäsityksensä keskellä. Rämän roolityö on tarkkanäköinen ja herkällä korvalla hahmoa kuunteleva, hän on roolissaan erinomainen ja näyttelemistä on ilo katsoa. Anssi Niemi kuljettaa Samin tarinaa onnistuneesti ja tuo roolihahmoon taitavasti paljon syvyyttä, vaikka tämä ei valtavia aikoja lavalla olekaan. Kirjoitinkin jo ylempänä, että Samin tarina jäi enemmänkin kiinnostamaan, ja siihen on myös syynsä. Rikkaat poikarukat, joilla on vaikeaa, ovat varsinkin kirjallisuudessa jo monet meikäläisen suosikkihahmoja, mutta tätä hahmotyyppiä en ole lavalla nähnyt ainakaan kovin montaa kertaa, jos koskaan. Mutta nyt olen, ja kyllähän siskonsa menettämisen aiheuttaman surun ja ahdistuksen kanssa kamppaileva, lohdutusta kaipaava Sami on hyvin koskettava hahmo. Niemi myös näyttelee Samin tunteet ja hädän tosi hienosti ja aidosti, teki mieli itse hypätä lavalle häntä halaamaan kun Elli käänsi selkänsä ja rupesi tietokonetta naputtamaan. Samin ja Ellin välisissä kohtauksissa näkyy hienosti hahmojen välinen historia, se, että heidän ystävyytensä on sen verran syvällä ja pitkäaikaista, että toiselle voi tiuskia ja korottaa ääntään, eikä se ole maailmanloppu. Kaikesta pääsee yli, vaikka olisi vaikeaakin, mutta ihan miten tahansa ei toista silti ehkä kannattaisi kohdella. Rämä ja Niemi näyttelevät hahmojensa dynamiikan näppärästi, ja oli tosi kiva nähdä tarinassa nimenomaan ystävyyssuhde, ei romanttista suhdetta.

Robin Svartström on psykiatri Mauri Nastolan roolissa äärettömän ihana, miten veikeää, monitasoista ja hienosti rakennettua näyttelijäntyötä! Jos Rämä sujahtaa rooliinsa sujuvasti, niin tekee ehdottomasti myös Svartström. Jokainen yksityiskohta, ilme, ele, liike ja äänensävy on enemmän kuin kohdillaan, eikä Svartströmin roolityötä voi kuin ihailla. Hän tavoittaa niin komedian, tragedian, näiden yhdistelmän kuin kaikkien muidenkin lavalla vilahtavien tyylilajien nyanssit, ja välittää vaivatta sekä Maurin persoonan, tämän läpi käymät tunteet ja ajatukset kuin senkin, että Mauri on Ellin luoma fiktiivinen hahmo. Erityispisteet runojen lukemisesta, valloittavia hetkiä. Annimaria Fabritius tekee kaksoisroolin Mariana ja Jauhosena, ja eläytyy mainiolla otteella niin merestä löytyneen, tuntemattoman ja unohduksen sumussa elävän naisen kuin jämäkän, veneiden korjaamiseen intohimolla suhtautuvan poliisin rooliin. Fabritius on lavalla hyvin läsnä ja nappaa tarkasti kiinni tunnelman muutoksista ja hahmojen tekemistä päätöksistä ja päätelmistä. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa Maria nähdään, on Fabritiukselta hienosti ja kiinnostavasti, sopivan salaperäisesti näytelty. Minna Suuronen näyttelee kolme roolia, lakonisen päivystyslääkärin, Ellin äidin Teijan ja Samin äidin Katariinan osat. Suurosella on kaikkiin rooleihinsa toimiva ote, ja varsinkin Teijana hän jää mieleen. Näyttelijäntyö on monitasoista ja monipuolista, hahmosta riippuen komediallista, koskettavaa, väkevää ja hieman omassa maailmassaan olevaa. Koko viiden näyttelijän porukka sekä näyttelee mainiosti ja pelaa vaivattomasti yhteen, että soittaa ja luo teoksen äänimaisemaa sujuvin ottein.

Se saattaa olla ihminen – pidän muuten tosi paljon sekä esityksen nimestä että varsinkin siitä, mistä se tulee ja että juuri tämä lause on valittu näytelmälle nimeksi – oli minulle vähän yllättäväkin hitti. En etukäteen ihan tiennyt, millaista tarinaa tai hahmoja odottaa, mutta niinhän se on parasta teatteriin mennäkin, puhtaalta pöydältä. Tämän näytelmän kohdalla niin teksti, tarina, hahmot kuin esityksen toteutustapa osoittautuivat juuri sellaiseksi kokonaisuudeksi, joka todella puhutteli ja iski. Pidin monista ratkaisuista kovasti, sain nauttia vahvasta ja luontevasta näyttelijäntyöstä, ja upota kiehtovaan toden ja fiktion verkkoon. Näytelmä on myös todella hyvä tragikomedia, se sopii tyylilajiinsa erinomaisesti ja on sekä traagisuudessaan että koomisuudessaan inhimillinen. Se saattaa olla ihminen ei ole rakenteensa ja tarinankerronnan tavan puolesta helpointa näkemääni teatteria, mutta vaikka katsomossa välillä ohjautuu epämukavuusalueelle ja saa laittaa aivot hyrräämään, että saa kiinni kaikista nyansseista, on näytelmän katsominen palkitsevaa ja siitä saa irti paljon.

Harjoituksia seuraamassa: Huokausten laakso @ Lahden Lauantainäyttämö

kuvat © Susanna Salmi

Sain Lahden Lauantainäyttämöltä kutsun tulla seuraamaan heidän 9.3. ensi-iltansa saavan Huokausten laakso-näytelmänsä harjoituksia. Lauantainäyttämö on toiminut jo vuodesta 1984, eli viime vuonna vietettiin teatterin 40-vuotisjuhlia, ja siellä tehdään kunnianhimoista ja korkeatasoista harrastajateatteria. Ilokseni treenipäivä sopi kalenteriin, joten hyppäsin junaan kohti Lahtea ja suuntasin mielenkiinnolla Pikkuteatterin katsomoon. Ensi-iltaan oli treenipäivänä enää vajaa viikko aikaa, joten paljon on jo valmiina niin lavastuksen kuin treenattujen kohtaustenkin muodossa. Hienosäätöä, harjoiteltavaa, hiottavaa, kokeiltavaa ja kerrattavaa kuitenkin riittää edelleen. Meno on näkemäni perusteella jo varmaa, tästä on tulossa hieno juttu! Näytelmän ohjaa Lauantainäyttämölle Tapani Kalliomäki, joka ohjasi myös heidän edellisen tuotantonsa, Skavabölen pojat. Tämä Huokausten laakso onkin Skavan jatko-osa, eli mukana on tuttuja hahmoja ja tunnelmaa. Olipa hauskaa päästä kulissien taakse vähän kurkkaamaan, kuinka tämä näytelmä rakentuu, ja kiva kuulla työryhmän kertomana treenikaudesta, teatterin harrastamisesta yleensä ja prosessista juuri tämän näytelmän kohdalla.

Huokausten laakso on Antti Raivion kirjoittama näytelmä, joka jatkaa siis Skavabölen pojat-näytelmän tarinaa, mutta on sille itsenäinen jatko-osa. Moni näyttelijä Lauantainäyttämön Skavasta onkin myös Huokausten laaksossa mukana, ja mukaan on tullut myös uusia esiintyjiä. Niin hahmot kuin tarinan maailma ovat siis jo suurimmalle osalle työryhmästä tuttuja edellisestä produktiosta, mutta uuden tekstin ollessa kyseessä, on treenikaudella ollut edessä myös yllätyksiä ja tehtäviä ratkaisuja ja päätöksiä. Näytelmäprojektissa liikkeelle lähtemisestä ohjaaja Kalliomäki kertoi seuraavaa: ensin valitaan teksti, sitten pidetään näyttelijöiden koe-esiintymiset ja jaetaan roolit. Nyt moni rooli olikin jo valmiiksi jaettu, sillä Skavabölen pojissa nähdyt näyttelijät esittävät samoja hahmoja myös Huokausten laaksossa. Kun kaikki näyttelijät ovat kasassa, teksti luetaan, siitä keskustellaan ja hahmotetaan kokonaisuutta. Itse treenaaminen lähtee Kalliomäen mukaan liikkeelle heti kohtauksista, joita lähestytään improvisaation, kokeilujen ja eri tekotapojen testailun kautta. Kalliomäki kertoo, että hän etsii kohtauksista niiden tärkeimmän sisällön, sen, mitä kussakin kohtauksessa pitää tulla esille, ja kohtauksen muotoa aletaan sitten rakentamaan tämän pääpointin ympärille. Tekeminen on vapaata ja kaikenlaisia ideoita on lupa kokeilla, ennen kuin toimiva tapa löytyy. Se visio tai ajatus, joka aluksi on ollut mielessä, saattaa muuttua treenien aikana paljonkin.

Lauantainäyttämön treenikausi Huokausten laakson kimpussa on alkanut syyskuun alussa, ja jatkuu aina ensi-iltaan saakka. Yhteensä treenikertoja on yli 70, ja treenit kestävät usein 4-6 tuntia. Harjoitusmäärissä produktio ei siis ammattiteatterille kalpene! Kalliomäki kehuukin porukan sitoutuneisuutta ja intoa olla mukana esityksessä – teatteri on aikaavievä harrastus, mutta ohjaaja kuvailee sydäntälämmittäväksi sitä, kuinka työryhmän kesken on muodostunut joukkuehenki ja kuinka yhdessä tekeminen toimii. Myös näyttelijöiltä ja työryhmältä kysyttäessä teatterin tekemisessä ja Huokausten laakson treenaamisessa parhaaksi ja hauskimmaksi asiaksi kerrotaan porukka ja pähkähullu huumori. Myös yhteinen teatterikupla erilaisten ihmisten kesken, toisten tukeminen ja luottamus yhdessä tekemiseen tulevat esille teatteriharrastuksen parhaina puolina. Haastavinta treeneissä on kuulemma nopeat vaihdot kulisseissa, joissa on vain vähän tilaa, kuorolaulu, ja joskus myös jaksaminen, kun treenejä on vaikkapa työpäivän jälkeen.

Seuraamissani treeneissä lähdettiin liikkeelle siitä, että roudattiin lavasteet paikoilleen ja valmisteltiin lava kohtausten harjoittelemista varten. Aikaa oli myös kuulumisten vaihtamiselle ja eväiden syömiselle, sekä roolivaatteiden miettimiselle ja tutkimiselle. Varsinaiset harjoitukset lähtivät liikkeelle kohtauksesta, johon oli viime treeneissä lopeteltu. Yhteensä sen parin tunnin aikana, jonka harjoituksissa olin, harjoiteltiin noin viittä eri kohtausta. Treeneissä keskityttiin muun muassa repliikkien ajoituksiin, painotuksiin, nyansseihin ja tauotukseen, sekä siihen, mitä repliikkien taakse latautuu ja millaisen tunnetilan kautta ne lausutaan. Tässä kokeiltiin myös eri versioita ja eri tunnelatausta, niin pelkästään replojen kohdalla kuin myös yhdistettynä näyttelijän olemukseen ja liikkumiseen lavalla. Lavalla liikkumista katsottiin noin muutenkin, kulkuja tilanteesta toiseen, asemoitumista lavalle suhteessa toisiin näyttelijöihin ja lavasteisiin, sekä vaihtojen sujuvuutta ja rytmiä. Kohtausten tekemistä ja intensiteettiä sekä dialogin dynamiikkaa testaillessa versiot saattavat olla toisistaan aika erilaisiakin, joskus uusi idea on parempi, joskus palataan vanhaan tapaan tehdä. Treeneihin mahtui myös tanssia ja sitä hieman haastavaksi mainittua kuorolaulua, joka kylläkin soi varsin hienosti. Kuorolaulun kuunneltuani minun olikin jo aika lähteä kotimatkalle, vaikka treenit vielä jatkuivatkin. Vähän olisi mieli tehnyt jäädä vakoilemaan, mitä vielä harjoitellaan, ja millaisia juttuja lavalle on tulossa... Onneksi pääsen näkemään Huokausten laakson pian vielä valmiinakin! Onpa kiva sitten nähdä nämä nyt harjoitellut kohtaukset osana kokonaisuutta, saa nähdä ovatko ne vielä muuttuneet, vai nähtiinkö seuraamissani keskiviikkotreeneissä jo lopulliset tavat tehdä näitä kohtauksia.

Kiitos kutsusta treeneihin Lauantainäyttämö, ja kiitos työryhmälle että sain tulla! Oli oikein mukavaa, harjoitusten katsominen on tosi mielenkiintoista ja avartaa myös esityskokemusta sitten kun sen aika on. Olen itsekin erityisesti nyt peksin ja käsikirjoitus-, valokuvaus-, lavastus- ja sanoitushommien myötä, mutta myös yläasteaikoinani teatteriryhmässä näytellessäni, kuluttanut aikaani teatterikuplassa ja niin treenejä katsomassa kuin itse treenaamassa. Ja onhan se ihan parasta, olla osa yhteistä prokkista ja kokea matka ekoista tapaamisista valmiiseen esitykseen. Olikin siis paitsi jännää ja kiinnostavaa nähdä, millä tavoin Lauantainäyttämöllä treenataan ja millainen meininki harjoituksissa on, myös tuttua ja inspiroivaa piipahtaa teatteriharjoituksissa. On se teatteri vaan sellainen taikamaailma ja koukuttava juttu, että vie täysin mukanaan.

Straight Acting @ & Espoon teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos &!

kuvat © Vilma Vantola

Näin Straight Actingin teoksen Espoon ensi-illassa 25.2.

Anssi Niemen sooloteos Straight Acting sai kantaesityksensä Teater Viiruksessa keväällä 2023, ja on sen jälkeen käynyt kiertueella useammalla paikkakunnalla. Ja nyt on tämä railakas ja herkkä monologi laskeutuu hetkeksi Espooseen, kaikkien pk-seutulaisten (ja meidän muidenkin eteläsuomalaisten) onneksi ja iloksi. Minulle tämä olikin jo toinen kerta esityksen äärellä, sillä näin Straight Actingin viime syksynä sen vieraillessa Tampereella. Pidin tästä paljon silloin, joten palasin katsomoon – ja erinomaisesti kesti teos toisenkin katselukerran! Esitys tutkii seksuaalisuutta, identiteettiä, miesnäyttelijyyttä, rooleja, sisäistettyä homofobiaa ja uskottavaa esiintymistä, muun muassa. Millaisia rooleja tarjotaan näyttelijälle, joka on homo? Vaikuttaako homous siihen, että on uskottava miesnäyttelijä? Millaisista rooleista miesnäyttelijä unelmoi? Mikä on hahmon suhde itseen ja pitääkö sellainen olla?

Straight Acting on Niemen itsensä kirjoittama, ohjaama ja näyttelemä teos, ja lisäksi työryhmässä ovat mukana dramaturgi Rasmus Arikka, äänisuunnittelija Vili Pääkkö, valosuunnittelija Jaakko Sirainen, koreografi ja liikkeellinen neuvonantaja Suvi Kemppainen sekä tuottaja Tinni Torikka. Tekniikkaa ajaa Vilma Vantola. Monologi, tuo teatterin kuningaslaji, vaatii esittäjältään paljon, sillä vaikka päällä olisi rooli, kuten tässä välillä, lavalla ollaan silti yksin yleisön edessä. Yhden esittäjän teokset kaatuvat tai nousevat esittäjänsä mukana, eikä Niemellä tässä suhteessa ole lainkaan huolta – hänen näyttelijäntyönsä on varmaa, rentoa, keskustelevaa ja pakotonta. Teksti on sujuvasti rytmitettyä, tarkkaa, terävää ja nokkelaa, se haastaa yleisöä, naurattaa, herättää ajatuksia, viihdyttää ja nostaa esiin oikean elämän ja maailman tilanteita toimivalla otteella. Niemen tavassa olla lavalla, ottaa yleisönsä ja ilmentää niin komediaa, puhedraamaa, liikkeellistä esiintymistä kuin neljättä seinää rikkovaa suoraan yleisölle puhumista on vaivattomuutta, joka syventää esitystä ja sen tunnelmia.

Esitys liikkuu tunnelmien ja tilanteiden välillä napakasti, monesti yllättävästi ja aina ajatuksella. Komedian ja draaman, naurun ja vakavuuden tasot ovat osuvia ja taiten luotuja, ja tyylilaji ja hahmot vaihtuvat lennossa sujuvasti. Kokonaisuus rakentuu paitsi tekstin ja näyttelijäntyön, myös hienon valo- ja äänisuunnittelun sekä puvustus- ja rekvisiittavalintojen kautta, ja osa-alueet tukevat toisiaan onnistuneesti. Välillä jotkin kohtaukset ovat ehkä hiukkasen liian pitkiä, mutta se on toisaalta myös tehokeino ja tapa vaikuttaa yleisön kokemukseen. Ainakin minä näin nämä venytetyt hetket toimivina, vaikka ne saattoivat juuri katsoessa tuntua pitkiltä, sillä kokonaisuudessa pidemmillä kohtauksilla on tärkeä roolinsa ja paljon draamallista merkitystä. Myös tunnetiloilla ja tunnelmilla pelatessa eniten mieleen jäivät ehkä juurikin nämä venytetyt kohtaukset, joissa ehtii painottaa ja korostaa paljon. Nyt toisella katsomiskerralla pystyin myös paremmin poimimaan nyansseja, katsomaan tarkemmin tehtyjä ratkaisuja niin esiintymisessä kuin esimerkiksi valoissa, äänissä ja yksityiskohdissa, hoksaamaan viittauksia ja pointteja jotka viimeksi menivät ehkä ohi, ja tietenkin myös nauttimaan kokonaisuudesta uudestaan. Tässä on hienoja, riemukkaita oivalluksia ja tapoja tehdä, kuten makkaran syöminen, nopeat vaihdot hetkestä toiseen, katseet yleisöön juuri oikeassa kohdassa, tauot, painotukset ja hahmosta toiseen hyppäämiset.

Olisin katsonut tätä tälläkin kertaa pidempäänkin! Esityksen teemat, kysymykset ja aiheet on tuotu näyttämölle erinomaisin ottein, ja esiintyjän suhde esitykseen toimii kaikilla tasoilla. Monta aivan loistavaa kohtausta, vahvaa lavaläsnäoloa, huumoria, tiukkaa asiaa ja oivaltavia tapoja tehdä esitystä ja olla yleisön edessä. Mahtavaa hahmojen luomista, tilanteiden näkemistä, teemojen tarkastelemista, vilpittömyyttä ja etäännyttämisellä leikittelyä. Neljännen seinän rikkominen toimii tässä mainiosti, samoin se, miten yleisön ja esiintyjän vuorovaikutuksessa on eri sävyjä. Tekemisen fokus säilyy tarkkana alusta loppuun, joka onkin yhden esiintyjän teokselle tosi tärkeää. Viihdyin ja vaikutuin, taas!

Next to Normal @ Kouvolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kouvolan Teatteri!

kuvat © TAVATON media

Näin Next to Normalin 15.2.

Dianan (Annina Rubinstein) perheeseen kuuluu aviomies Dan (Sami Kosola), tytär Natalie (Tiina Winter) ja poika Gabe (Petja Pulkkinen). Elämä on kiireistä, täynnä rakkautta, vastuita, murheita, iloja – ja sairautta. Dianan kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa jokaiseen perheenjäseneen, ja äidin mielenterveyden haasteet ajavat itse kunkin äärirajoille. Haastavimmastakin paikasta voi kuitenkin löytää toivoa, ja pimeimmästä paikasta valoa. Rakkaus kestää paljon, se sitoo ihmiset toisiinsa, mutta saattaa joskus pitää kiinni liiankin tiukasti. Silti täytyy uskaltaa rakastaa.

Rakastuin Next to Normaliin täysin, kun näin musikaalin ensimmäistä kertaa viime kesänä Lontoossa. Sitä ennen olin tiennyt tämän teoksen olemassaolosta yli kymmenen vuotta, ja joskus kuunnellut biisitkin läpi, mutta sen enempää en siihen ollut tutustunut. Lontoossa sitten istuin katsomoon ja reilun parin tunnin kuluttua olin saanut suosikkimusikaalieni listalle uuden teoksen – ja ehdottomasti ihan sinne kärkipäähän. Next to Normal on pakahduttavan kaunis, raskas, herkkä, rokkaava, hauska, surullinen, koskettava ja painava musikaali. Arkinen, yhden perheen tarinan kertova teos vie syviin vesiin, monitahoisten ihmiskohtaloiden äärelle, ja tekee sen äärimmäisen hienon tekstin (Brian Yorkey) ja äärimmäisen tykin sävellyksen (Tom Kitt) avulla niin upeasti, että katsomossa ei voi muuta kuin antaa musikaalin viedä.

Kouvolaan Next to Normalin on ohjannut Olka Horila, jonka käsissä tarina nousee lavalle kauniisti ja tarkasti. Erityisesti hahmojen välinen dynamiikka kaikkine nyansseineen on erinomaista, ja kohtausten tunnelmat rakentuvat tosi luontevasti. Pidin myös siitä, miten Horilan ohjaus keskittyy tarinan henkilöihin sekä yksilöinä että toisiinsa vaikuttavana kokonaisuutena. Varsinkin Dianan ja Natalien välinen suhde ja heidän peilauksensa toisiinsa niin tunnetasolla kuin etenkin Natalien tavassa verrata itseään äitiinsä on hienosti toimiva kulma hahmoihin. Muutenkin juuri perheenjäsenten roolit ja heidän merkityksensä toisilleen, hyvässä ja pahassa, on ohjauksen kautta tuotu esiin koskettavasti. Musikaalin isot teemat – perhe, rakkaus, menetys, toivo – ovat lavalla läsnä pakottomasti ja vilpittömästi. Horilan ohjaus on hyvin kiinni tarinan tunnelmissa, mutta välillä pyörön käyttö aavistuksen häiritsi tapahtumien äärelle pysähtymistä. Vaikka Dianan mielessä ja Goodmanien perheessä on levottomuutta, ja pyörivät lavasteet sitä ilmentävät sujuvasti, tehokeino menettää tehoaan hieman liiallisesti käytettynä. Katri Liikolan mainiossa koreografiassa on vahvasti mukana tunnetta ja liikekieli heijastaa napakasti sitä, mitä kohtauksessa tapahtuu, ja millaisia reaktioita se hahmoissa herättää.

Riikka Aurasmaan lavastus on hillityn värikästä, ja värivalinnoilla on draamallistakin merkitystä. Sopivasti arkista, mutta tilojen samanvärisyydellä on pieni vieraannuttava elementti, joka sopii lavalle. Tämä pieni "vääristymä" on tarinallisestikin onnistunut ratkaisu, joka heijastaa Goodmanin perheen jäsenten kamppailua omien pelkojensa, vaikeuksiensa ja toiveidensa kanssa. Lavastus on toimiva eikä siinä ole mitään turhaa, mutta kuitenkin sen verran yksityiskohtia, että hahmot ja tarina saavat niiden kautta lisää tasoja. Helena Hankosalon puvustus on myös arkista, kuten tarinaan sopii, ja kaikille hahmoille on löytynyt heidän persoonaansa ja tyyliinsä oikein hyvin sopivia asukokonaisuuksia. Pidin erityisesti Gaben puvustuksesta, ja siitä, millainen sen suhde on muihin hahmoihin. Myös Natalien tanssiaismekko on ihana. Jaakko Inkilän valosuunnittelu seuraa kohtauksia tarkalla otteella, ja liikkuu sujuvasti toden, kuvitelman ja niiden välimaaston rajojen ylitse. Revittelemäänkin valoilla päästään rokkitähti-lääkärin vastaanotolla. 

Next to Normal on läpisävelletty musikaali, puhedialogia siinä on siis vähän, ja tarinaa kuljetetaan pääosin laulujen kautta. Yorkeyn sanoitukset ja Kittin musa ovat tosi monipuolisia, tarkkanäköisiä, koskettavia, monesti oivaltavia ja hauskoja, ja monesti nyansseja on paitsi varsinaisissa sanoituksissa, myös rivien välissä. Suosikeikseni tässä versiossa nousivat Perfect for You, I Miss the Mountains, I Am the One, I'm Alive, Make Up Your Mind/Catch Me I'm Falling, A Light in the Dark, kaikki #Heyt, Aftershocks ja Light. Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siinä ole kappaleiden nimiä, siksi nämä ovat tässä englanniksi. Kaikki näyttelijät laulavat tosi vahvasti ja varmasti, haastavatkin biisit soivat hyvin kauniisti. Tästä kunniaa sekä taitavalle joukolle lavalla että lauluvalmentaja Hanna Kailalle. Ilkka Kahrin johtama bändi soittaa loistavasti, meininki on hieno ja kauniisti, rokisti ja herkästi soivat tutut biisit. Välillä sanat hukkuvat bändin soiton alle, eivät onneksi useasti, mutta joissain voimakkaamman musiikin hetkissä äänet eivät ole ihan tasapainossa. Olen kuunnellut musikaalin biisejä valehtelematta joka viikko sen jälkeen, kun näin tämän Lontoossa, joten kaikki kappaleet ovat läpikotaisin tuttuja. Olikin siis vähän kummallista kuulla laulut nyt suomeksi, kun niitä on puolisen vuotta tankannut alkuperäiskielellä. Nopeasti korva kuitenkin tottui tuttua tarinaa äidinkielelläkin kuulemaan. Mikko Koivusalon suomennos soljuu sujuvasti ja tavoittaa hyvin kohtausten tunnelmat ja tasot. Joitain vivahteita alkuperäistekstistä on jäänyt uupumaan, enkä kaikista sanavalinnoista ollut samaa mieltä, mutta tähän saattaa parissa kohdassa vaikuttaa myös se, että olen kuunnellut Broadwayn levytyksen puhki. Jotenkin kaipasin suomennokseen välillä enemmän arkisuutta, ei niin runollisia ilmaisuja vaan suorapuheisempaa otetta.

Annina Rubinstein on Dianan vaativassa, monitasoisessa roolissa herkästi läsnä, ja kuljettaa hahmonsa tarinan läpi kauniisti. Hän tuo roolityöhönsä hienoa epätoivoa, epätietoisuutta ja epävarmuutta, joka pitää Dianaa tiukasti otteessaan, mutta myös väkevää toivoa ja taistelunhalua, periksiantamattomuutta, joka kestää myös kolhut. Rubinstein on hahmossa sisällä jokaista yksityiskohtaa myöten, hän luovii tunnemyrskyjen läpi koskettavalla aitoudella, ja tavoittaa niin riemun ja ilon huiput kuin pelon, synkkyyden ja hädän alhot. Tosi vahva rooli. Petja Pulkkinen tekee Gaben roolin tosi hienosti, luontevasti ja tarkasti. Gabe on minulle ehkä musikaalin kiinnostavin hahmo, sillä hänen asemansa on niin ainutlaatuinen. Pidän Gabea vähän sellaisena tuhon enkelinä, joka ei tarkoita pahaa mutta jonka on pakko taistella olemassaolonsa puolesta. Pulkkisen tavassa tuoda hahmo lavalle on hienosti sekä Gaben omaa persoonaa että koko ajan kaiku siitä, millaisena Diana poikansa näkee. Tämä tasapaino on Gaben hahmolle tosi tärkeää, hän ei voi jäädä pelkäksi äitinsä rakentamaksi kuvitelmaksi, vaan hänen on saatava olla oma ihmisensä, joku, joka tuntee, kokee, ajattelee ja toimii. Pulkkisen roolityössä tämä "kahden Gaben tasapaino" on upeasti kunnossa, hän on näppärästi samalla aaltopituudella Dianaa näyttelevän Rubinsteinin kanssa ja näyttelee Dianan ja Gaben välisen dynamiikan onnistuneesti hieman eri kulmalla kuin Gaben kohtaamiset muiden hahmojen kanssa. Hahmon tulkinnassa on kuitenkin myös paljon sellaista, joka ei liity Dianaan, ja Pulkkinen tuo roolityöhönsä taitavasti yksityiskohtia, jotka antavat Gabelle syvyyttä. Kokonainen, onnistunut ja herkkävireinen roolityö. Erinomaisesti revitelty myös I'm Alive, makee veto!

Tiina Winter on Natalien roolissa tosi hyvä, hän tekee vahvaa työtä ja tuo lavalle raastavasti sen, miten Natalie kärsii veljensä varjossa ja äitinsä sairauden takia. Natalien ristiriitaiset tunteet, valtava rakkauden ja nähdyksi tulemisen kaipuu ja tarve etsiä itselleen tarkoitusta tulevat Winterin roolityössä erinomaisesti esille. Hänellä on ymmärtäväinen ja heittäytyvä ote rooliinsa, Winter tuo tosi kauniisti lavalle sen, mitä Natalie tuntee ja ajattelee. Kuten Gabe, myös Natalie on kiinnostava hahmo, ja ihan todella monitasoinen. Hänen asemansa perheessään on vaikea, ja teinitytön tavallisten teinidraamojen sijaan, tai enemmänkin lisäksi, Natalien huolet ylettyvät äidin sairauteen, kauan sitten tapahtuneeseen menetykseen, siihen, miten epävakaata elämä on, ja pelkoon siitä, että itsessä on liikaa samaa kuin äidissä. Winter tuo tämän kaiken mukaan rooliinsa, ja tasapainottelee Natalien kaikkien puolien välillä luontevasti. Hän tekee roolihahmostaan samaistuttavan ja inhimillisen, ja antaa tälle hienosti tilaa kasvaa musikaalin aikana. Sami Kosolan roolityö Danina on vahva ja varma, hän tavoittaa sujuvasti kaiken, mitä tämä käy läpi ja miten se Daniin vaikuttaa. Kosolan tapa tehdä roolia on rauhallinen ja vakaa, hän rakentaa Danista liiman, joka tekee kaikkensa pitääkseen perheensä kasassa ja suurin piirtein tolpillaan. Vaikeitakaan tunteita ei kuitenkaan vältetä, ja Kosolan näyttelijäntyössä on hienosti vivahteita. Markus Waara tekee mainion roolin Henrynä, Natalien poikaystävänä. Hän tekee hahmostaan tosi lempeän ja hyväsydämisen tyypin, joka ei vähättele Natalien huolia mutta on aina valmis auttamaan. Waaralla on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, hän nappaa mainiosti kiinni tarinan kevyemmistä hetkistä ja antaa tilaa Henryn leikillisyydelle. Henryn hahmossa ja hänen ja Natalien suhteessa törmäävät kahta erilaista elämää eläneen teinin maailmat, jotka erilaisuudestaan huolimatta sopivat hyvin yhteen. Kumpikaan ei ole täydellinen, mutta se ei haittaa, eivätkä toisen isommatt huolet tee toisen pienemmistä huolista vähäpätöisempiä. Veli-Matti Karén on tohtorit Fine ja Madden, ja tekee roolinsa ymmärtäväisellä, sopivan jämäkällä otteella. Erityisesti tohtori Maddenin roolissa hän sekä repäisee riemukkaasti rokkitähtenä että tarjoaa lämpimästi neuvoja ja kertoo myös ikäviä totuuksia.

Oli tietysti kovin jännittävää nähdä uusi versio (ja tällä kertaa suomeksi) Next to Normalista sen version jälkeen, joka minut tähän musikaaliin rakastutti, sillä ensivaikutelma jää aina tarkasti mieleen ja siitä tulee väkisinkin mielessä se "oikea" tapa tulkita tiettyä teosta. Vaan turhaa oli jännittää, ja heti ekoista sävelistä olinkin jo pelkästään innoissani, että pääsen jälleen Goodmanin perheen tarinan äärelle. Kouvolassa Next to Normal on tuotu lavalle aidolla tunteella, uskalluksella mennä syvälle, ja vahvasti sydämellä. Lontoossa tämän musikaalin nähtyäni haaveilin, että voisin palata katsomoon vielä useamman kerran uudelleen. Silloin se ei toki onnistunut, kun välissä oli pari maata ja melkoisesti mertakin, vaan nyt on toisin. Siksi(kin) olen tosi onnellinen, että tämä Kouvolan versio on niin hieno, sillä en malta odottaa, että pääsen katsomaan tämän uudestaan. Olipa ilo, että tämä oli minulle ensimmäinen suomituotanto Next to Normalista.

Uusi Eden @ Helsingin kaupunginteatteri & Q-teatteri

 Näin esityksen medialipulla, kiitos HKT!

kuvat: Otto-Ville Väätäinen 

Näin Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotannon, Uusi Eden-musikaalin Studio Pasilassa 8.2.

Ydinsota on pyyhkäissyt maailman ylitse ja ihmiskunta kokenut loppunsa – paitsi että ei! Sattuman oikusta erään teatterin henkilökunta on selvinnyt, ja Thalian alttarille on perustettu yhteisö nimeltä Uusi Eden. Siellä ihmiskunnan viimeinen toivo, entiset teatteriammattilaiset, nyt puhkuvat rakkautta ja harmoniaa ja elävät onnellisena yhdessä. Paratiisin rutiinit kuitenkin järkkyvät, kun yhteisön johtohahmo Äiti (Tiina Peltonen) löytää retkillään Triplan raunioihin eloonjääneen. Konfliktikammoinen pizzakuski Petteri (Miiko Toiviainen) otetaan avosylin vastaan Uudessa Edenissä. Hän iskee silmänsä Sonjaan (Anna-Sofia Tuominen), nuoreen näyttelijään, jonka unelman pääroolista ydintuho murskasi. Kaikilla on Uudessa Edenissä paikkansa ja tehtävänsä, vaan ei Sonjalla – Äiti kun ei teatterille anna tilaa ennen kuin yhteisö seisoo vakaasti ja horjumatta. Vaan kuinka vahva on taiteen palo, ja mitä sen varjolla voikaan tehdä?

Juho Mantereen ohjaama ja kirjoittama, hänen ja Henri Lyysaaren sanoittama ja Lyysaaren säveltämä Uusi Eden on yksi niistä esityksistä, joita kaikista eniten odotin tänä keväänä. Maailmanlopun musikaalikomediaa groteskilla otteella ja Disney-hengessä, mikäs sen kiinnostavampaa! Maailmanloppu, komedia, groteskius ja sadunomaisuus törmäävätkin Uudessa Edenissä riemukkaasti, ja kun mukaan heitetään vielä Shakespearea ja teatteriviittauksia, on käsillä musiikkiteatteriteos, jossa tasoja riittää. Minä tosin jäin kaipaamaan vähän lisää tilaa hahmoihin tutustumiseen ja malttia pysähtyä joidenkin tunteiden äärelle, sillä tässä on monta herkullista kohtausta, joissa on aineksia tosi hienovireiseen draamaan. Vaan ei esityksen tyylilaji vakavaa draamaa ole, ja vaikka tämä paljon ajatuksia herättää ja on monikerroksinen teos, on meno pääosin riemukasta ja railakasta. Leikkisä, hauska ja timanttista mustaa huumoria raikkaasti viljelevä Uusi Eden ei kuitenkaan ole mitään pinnallista hassuttelua, vaan täynnä asiaa ja isoja yhteiskunnallisia teemoja. Tässä on paljon yksityiskohtia, nyökkäyksiä moneen suuntaan niin taiteen kuin politiikan ja vaikka minkä muunkin aiheen tasolla, ja napakasti tavoitettu ihmisyyden, itsekkyyden ja inhimillisyyden teemat. Samalla esitys on kuitenkin keveä ja koko ajan tarkasti perillä omasta tyylilajistaan ja kerronnan tavoista. Mantereen ohjaamista ja kirjoittamista jutuista olen aina pitänyt, eikä Uusi Eden ole poikkeus. Mantereen ote teatteriin on tunnistettava, hän kaivaa teemoista esiin kaikki puolet ja onnistuu joka kerta yllättämään. Uudessa Edenissä etenkin vähän vinksahtanut mutta täysin tunnistettava kuvaus yhteisöstä, yksilöistä, moraalista ja rakkaudenkaipuusta on terävästi hiottua ja toimivaa. Tässä tosiaan on sellaista sadunomaisuutta, joka tuntuu disneytarinoista tutuilta, se oli hauska huomata. Esitys myös etenee erinomaisella rytmillä, se vei täysin mukanaan heti ekasta kohtauksesta.

Lyysaaren säveltämä musiikki on loistavaa, ja pienellä bändillä on uskomattoman täysi soundi. Olen pitkin teoksen treenikautta kuunnellut innokkain korvin kaikki pienet pätkät, jota treeneistä on someen pistetty, ja odottanut malttamattomana että pääsen kuulemaan biisit kokonaisina. Osa tuntuikin jo tutuilta, kun pätkä melodiaa ja muutama lause oli jo somessa tullut vastaan. Kuulin myös huhua, että nämä olisi tarkoitus nauhoittaa... Upea juttu! Biiseistä suosikkejani olivat Tämä on Uusi Eden, Haluan olla kuin Äiti, Julius Caesar, 1. näytöksen finaali, Kaikki muuttuu ja Kyllä kansa tietää. Pidin kovasti myös repriisien käytöstä ja musiikkimateriaalin monipuolisuudesta, musikaalimaisuuden alla on kivoja oivalluksia jotka tuovat biiseihin vivahteita. Saa revitellä, ilmentää komediaa, ja vetää niin pienin kuin vähän suuremminkin sisäisin keinoin. Sanoitukset ovat oivaltavia myös, on riimeillä leikittelyä, tarinaa syventäviä, ennustavia ja kerrostavia sanoja, ja monessa biisissä tapahtuman tai hahmon ydin. William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu sekä Riina Leea Niemisen puvustus ovat kiinni maailmanlopun meiningeissä, ja mullistunut maailma näkyy visuaalisuudessa näppärästi. Pidin valaistuksessa ja lavastuksessa varsinkin siitä, miten valo tulee ylhäältä betonilaattojen läpi, tosi hienon näköistä. Myös Petterin huone on ihana, varsinkin valaistus. Niemisen pukusuunnittelussa on paljon kivoja ja merkityksellisiä yksityiskohtia, ja tilkuista koottujen asukokonaisuuksien fiilis on sopivan apokalyptinen. Kaikki puvut myös sopivat hahmoille ihan loistavasti!

Näyttelijät heittäytyvät kaikki täysillä Uuden Edenin tunnelmaan, ja heidän käsissään lavalle syntyy toinen toistaan hienompia hahmoja. Ihmisyys, itsekkyys ja inhimillisyys, nuo esityksen käsittelemät ajattomat teemat, näkyvät roolitöissä veikeästi, suurella sydämellä. Tiina Peltonen on Äitinä vahva johtajahahmo, viisas ja järkevä tyyppi, joka pitää ohjat käsissään ja ajattelee aina muiden parasta. Äiti ei kuitenkaan ole täydellinen, ja pidin kovasti siitä rosoisuudesta, jota Peltonen rooliin tuo. Hän tekee roolinsa jämäkästi, lukee taitavasti niin Äidin lempeyttä kuin kärsimättömyyttäkin, ja antaa tämän kasvaa myös muuksi kuin muita ohjaavaksi pomottelijaksi. Äiti on kiinnostava hahmo juuri siksi, että hän ei katsojan silmään vaikuta tietävän kaikesta kaikkea, vaan johtavan sen mukaan, miten itse kuvittelee kaiken menevän oikein. Ja monessa asiassa Äiti onkin oikeassa, mutta ei kaikessa. Anna-Sofia Tuomisen näyttelemä Sonja haaveilee suuresta tähteydestä ja isoista rooleista, mutta molemmat ovat Uudessa Edenissä nimenomaan pelkkiä haaveita. Sonja on turhautunut siihen, ettei yhteisössä löydy hänen taidoilleen käyttöä, ja puskee vastoinkäymisten läpi roihuavalla taiteen palolla. Tuominen näyttelee ilmeikkäästi Sonjan pyrkimykset tavoitteitaan kohti, ja tuo rooliin riemukkaasti suuria tunteita ja intohimoisen esiintyjän karismaa. Hän menee hienosti sisään Sonjan päämäärätietoiseen mieleen, ja löytää roolityöhönsä nyansseja. Miiko Toiviaisen Petteri on uuden edessä päätyessään yllättäen keskelle tiivistä yhteisöä, mutta nopeasti löytyy oma paikka, tai ainakin joku, jonka vuoksi elämä alkaa kunnolla innostaa. Petteri on vähän reppana, hän on ollut pitkään yksin, ja ennen sitäkin yksinäinen. Nyt on äkkiä ihastus Sonjaan ja ympärillä ihmisiä. Vaan kun Petteri on tottunut myötäilemään muiden suunnitelmia, niin ihan helppoa ei ole sitä kaavaa rikkoa... Varsinkaan kun perustelut ovat niin vakuuttavia. Toiviainen tekee roolinsa herkällä otteella kaikkeen siihen, mitä Petteri käy läpi, ja rakentaa hahmoaan sujuvasti. Roolityössä on paljon tasoja, samaan aikaan ujoutta ja veikeyttä, epävarmuutta ja valmiutta toimia, varovaisuutta ja kunnianhimoa. Mainio rooli, ja upeita sooloja!

Niki Rautén on valloittava Tuisku, Uuden Edenin kuopus, joka on tottunut jakamattomaan huomioon ja asemaansa yhteisön pikkuisena. Kun Petteri saapuu paikalle, iskee Tuiskuun mustasukkaisuus, kun hän ei olekaan enää huomion keskipiste. Rautén on roolissaan mainio temperamenttinen teini, joka on kasvanut turvallisesti Äidin huomassa, yhteisössä jossa hänen vahvatahtoisuutensa, uteliaisuuteensa ja nokkeluutensa ovat saaneet kukoistaa. Kun Tuisku joutuukin äkkiä monen mullistuksen eteen, hän joutuu etsimään uusia tapoja toimia. Rautén tekee roolinsa hienolla tarkkanäköisyydellä, hän antaa Tuiskulle tilaa käydä läpi paljon pienessä ajassa, ja tuo monimutkaiseen rooliinsa lämpöä ja sydäntä, asennetta unohtamatta. Unto Nuora on Kylän vanhimpana symppis ja hyväsydäminen heppu, jolla on pilkettä silmäkulmassa ja tarkka silmä sille, mitä ympärillä tapahtuu. Ushma Olavan hurmaavasti näyttelemä kokki on huumorinaisia, rempseä persoona joka pyörittää Uuden Edenin keittiötä varmoin ottein, raaka-aineita sen enempää kyseenalaistamatta. Pöperöä pöytään ja akkuja latinkiin! Leenamari Unho tekee sujuvan roolin Puvustajana, tämä on yhteisön innostaja ja innostuja, muita kuunteleva ja hyvin maailmanlopun jälkeiseen maailmaan sopeutunut nainen. Mikko Vihma näyttelee Roudaria, entistä dramaturgia, joka hyvällä energialla auttelee uusiedeniläisiä missä ikinä tarvitaankaan. Vetäisee Vihma myös Dorka-Marcon roolin, ja riemukkaasti vetäiseekin! Porukka pelaa yhteen loistavalla tarkkuudella, ja lavalla ollaan täysin läsnä tarinan äärellä.

Uusi Eden on raikasta, viihdyttävää, vinkeää ja taidolla tehtyä uutta musateatteria. Yhteen hiileen puhaltava, saumatonta yhteistyötä tekevä timanttinen esiintyjäjoukko hurmaa, ja mahtavia biisejä tykittelevää bändiä on ilo kuunnella. Minulla oli isot odotukset tätä teosta kohtaan, ja vaikka aivan kaikkiin se ei vastannut, niin kyllähän tämä kaiken odotuksen arvoinen oli - ja antoi vielä monta ihanaa yllätystäkin! Odotukseni olivat myös ehkä vähän ristiriidassa Uuden Edenin tyylilajin ja kerronnan tapojen kanssa, jolloin osa "toiveistani" olisi rikkonut esityksen harmoniaa. Toki Uusi Eden on monen tyylin ja tunnelman riemukas sillisalaatti, ja juuri siksi niin erinomainen. Studio Pasilassa tarjoillaan musikaalia täysillä, tunteella ja huumorilla, ja satumaisen groteski musiikkiteatteriseikkailu naurattaa, hämmentää ja ilahduttaa.