Kärpästen herra @ Keltainen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Keltaiselta Teatterilta

kuvat © Heikki Sarkala

Näin Kärpästen herran Lahden Pikkuteatterilla 7.11.

Lentokone putoaa, ja joukko sotaa pakoon lähetettyjä nuoria joutuu keskenään autiolle saarelle. Ensin yritetään olla yhteisö, toimia kaikki porukassa, sopia säännöt ja noudattaa niitä, mutta nopeasti joukko rakoilee ja sivistyksen ja pelastumisen tavoittelu vaihtuu villiyteen ja eläimellisen raakaan valtataisteluun. Kahteen leiriin jakautuneet tyypit eivät meinaa enää samalle saarelle mahtua, ja jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan-mentaliteetti ottaa valtaa. Mutta pitääkö sen olla niin? Onko niin vaikeaa leikkiä yhdessä?

Tuore teatteriryhmä Keltainen Teatteri aloitti esityskautensa Iisalmessa, ja vierailee nyt Lahdessa (ja Tampereella ja Hämeenlinnassa myös tulevina viikkoina) versioinnillaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Muistan pitäneeni ja vaikuttuneeni romaanista sen yläasteella luettuani, ja silloin taidettiin koulussa myös elokuva katsoa, mutta eipä ole tullut palattua tarinaan ennen tätä hetkeä. Vaan olipas väkevä ja vahva paluu autiolle saarelle joutuneen nuorisojoukon pariin! Nuorten teatterintekijöiden ryhmä on tarttunut valtaa, hierarkiaa, moraalia, johtajuutta, sivistystä, villeyttä, julmuutta ja yhteisöä käsittelevään tarinaan tarkoin ottein. Ohjaajat Tino Karttunen ja Ville Saastamoinen ovat sovittaneet näytelmän Nigel Williamsin dramatisoinnista ja Heini Salopellon suomennoksesta. Karttusen ja Saastamoisen sovitus ja ohjaus toimii oivallisesti, tekstin rytmi on elävä ja uskottava, ja pidin kovasti siitä, että yleisöä puhutellaan sekä alussa että lopussa. Tarinan tapahtumia ei väistetä vaan ne kohdataan suoraan ja inhorealistisestikin, tällaisia nämä nuoret ovat eikä sille käännetä selkää. Ja se toimii! Tekemisen meininki on raikasta, ja erinomaisesti kiinni siinä, miten tehdään, mitä kerrotaan ja millaisia juttuja lavalta katsomoon välitetään. Ohjauksessa annetaan todella hienosti tarinan tulla kaikesta läpi, yksityiskohdat, tekemisen tavat ja lähestymiskulmat tukevat kaikki teemojen monitasoista käsittelyä. Osansa, ja tärkeä sellainen, tässä on näyttelijäntyöllä ja sillä, miten se hengittää ja näyttämölle asettuu. Lavalla onkin läsnäoleva, energisesti ja uskottavasti näyttelevä porukka, jonka käsissä sekä tarina että hahmot kasvavat oivasti onnistuvaksi kuvaukseksi ihmisestä moneen, niin hyvään ja kauniiseen kuin pahaan ja raakuuteen, kykenevänä olentona. Pidin erityisen paljon siitä, miten hienovaraista, selkeää, röyhkeää, toisiaan mittailevaa, paikkaansa hakevaa ja yhteyttä etsivää dynamiikkaa eri hahmojen välillä on, ja miten jokaisesta hahmosta rakentuu kokonainen ihminen. Tässä on monia mainioita, koskettavia ja turhauttavia hetkiä, kun kohdataan toinen ja mennään tilanteeseen tietyllä mielentilalla. Joskus kohtaaminen on lempeä, mutta joskus ihan jotain muuta. Ai että miten taitavaa näyttelemistä näissä, ja yksityiskohtaista! Ohjaajat ovat painottaneet sujuvasti juuri tarinan eri hierarkioita, ihmissuhteiden sävyjä ja sitä, miten erilaiset ihmistyypit Kärpästen herran kuvaamassa tilanteessa pärjäävät.

Tässä luodaan hienoja näyttämökuvia melko simppelillä lavastuksella, ja monessa hetkessä on niin visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisesti äärimmäisen voimakas tunnelma. Lavastus ja puvustus ovat Oona Hynysen, Tino Karttusen ja työryhmän käsialaa. Väreissä etenkin valkoinen ja punertava korostuvat, ja tykkäsin tästä niin visuaalisesti kuin temaattisesti. Tosi hyvä puvustuksellinen ratkaisu on se, että reissussa rähjääntyy ja aikansa saarella vietettyään nuoret alkavat näyttää siltä, että luonnon armoilla on tosiaan oltu. Lavastusta ja sen elementtejä käytetään kekseliäästi ja näppärästi tarinaa tukemaan, ja käsikäyttöisen pienen savukoneen luomassa teatterisavussa on monesti jotain hyvin vangitsevaa. Ohjaajat Karttunen ja Saastamoinen ovat suunnitelleet valot ja äänet, ja molemmat ovat onnistuneita. Etenkin valosuunnittelu luo vahvasti tunnelmaa, ja valojen eri voimakkuudet, suunnat ja värit ovat dramaturgisesti yllättävänkin tärkeitä. Kekseliäisyyttä näissä myös! Äänisuunnittelussa voimakkaimmat äänet peittävät välillä vuorosanoja, kun ilman mikrofoneja mennään, mutta pääsoin kaikki kuuluu, ja äänisuunnittelu luo sekin tunnelmaa mainiosti. Esityksen musiikkivalinnat ovat oivia, ja pidin varsinkin siitä, kun musiikki sidotaan kohtaukseen mukaan niin, että hahmo(t) selvästi sen kuulevat, eikä musa "vain" luo tunnelmaa taustalla.

Lavalla nähdään kahteen joukkoon jakautuva nuorten porukka, ja heitä tulkitsevat Elias Kaukkila (Ralph), Peetu Savolainen (Possu), Minea Mantsinen (Percival), Oona Hynynen (Simon), Aino Kuronen (Jack), Teemu Kalliokoski (Roger), Heikki Hoppania (Sam) ja Aapo Loimalahti (Eric). Myös toinen ohjaajista, Ville Saastamoinen, tekee pienen roolin. Kuten jo sanottu, näyttelijäntyö on energistä, uskottavaa ja yksityiskohtaista. Jokainen näyttelijä on lavalla tosi läsnä ja aidosti, se teki jo ensimmäisissä kohtauksissa vaikutuksen. Näyttelijäntyössä on sellaista avoimuutta, jota ei aina näe – vaikka ollaan tietenkin hahmossa ja näytellään tämän tunteita, ajatuksia ja niin edelleen, ovat roolityöt vilpittömän ja luontevan tuntuisia, ja niistä välittyy sävyjä, vivahteita ja tunteita, jotka puhuttelevat. Kärpästen herrassa on tosi kiinnostavaa, herkullista, kamalaa ja jännittävää se, miten erilaisia ihmisiä tarinan nuoret ovat, ja miten heidän ryhmädynamiikkansa ja keskeiset jännitteensä rakentuvat. Kun alussa kysellään nimiä ja mistä koulusta kukin on, pian kysymykset liittyvät ihan muuhun. Kuka on vahvin, kuka ovelin, kuka uskaltaa olla kova ja julma, kuka pitää kiinni sivistyksestä ja ihmisyydestä, kuka on ystävä, kuka vihollinen? Tämän kahdeksan näyttelijän joukko tuo lavalle taitavasti, ja vaarallisen tuntuisesti väreilevä jännite syntyy näyttämöllä kuin itsestään.

Elias Kaukkila näyttelee Ralphin roolin monitasoisesti ja hienolla herkkyydellä, Ralph käy melkoisen matkan läpi tarinan aikana, ja Kaukkila tavoittaa tuon matkan kaikki mutkat, ylä- ja alamäet ja yllättykset. Hänen roolityössään näkyy oivasti kaikki se paine, jota Ralph sekä itse ottaa itselleen että saa johtaja-asemansa myötä, ja sitten toisaalta se, että kohta tulee raja vastaan eikä sen yli jouduttuaan ehkä pääse enää takaisin jaloilleen. Peetu Savolaisen Possu on taitavasti rakennettu hahmo, jossa on koskettavasti tasapainossa niin naiivi sinisilmäisyys kuin viisas, luottavainen ymmärrys siitä, miten maailma toimii ja miten siihen itse pitäisi asettua. Savolainen tuo rooliinsa oivallisesti yksityiskohtia, joiden kautta Possun tarina ja Possu hahmona muodostuvat tosi koskettaviksi. Aino Kuronen tekee Jackin roolin upeasti, ai että mitä tunnekylmyyttä, terävyyttä ja väkevyyttä! Jack on äärimmäisen fiksu tyyppi, ja vieläpä osaa käyttää sitä hyväkseen. Kurosen roolityössä on pelottavaa karismaattisuutta, joka sopii hahmolle täydellisesti ja tuo tähän uskottavuutta, ja pidin kovasti siitä, miten Kuronen ottaa roolistaan paljon irti. Hän ei tee Jackistä mitään helposti selitettävää pahista, vaan monimutkaisen, kiehtovan ja kauhistuttavan hahmon. Teemu Kalliokoski tulkitsee Rogerin roolin vahvalla energialla, ja jos on Jack pelottava, niin samaa voisi sanoa myös Rogerista. Näitä kahta hahmoa on kiinnostavaa peilata toisiinsa, he kun ovat samalla puolella mutta todella erilaisia. Kalliokoski heittäytyy väkivallasta, selkeistä käskyistä ja riehumisesta innostuksen saavan hahmonsa nahkoihin sujuvasti, ja jäi kyllä päähän kummittelemaan niin Rogerin nauru kuin tämän "sika tappakaa, veri vuotamaan"-chant. Minea Mantsisen näyttelemä Percival on hahmoista viattomin, mutta siitä huolimatta myös tarkkanäköinen ja tilanteen tasalla. Mantsinen tekee roolinsa taitavasti, ja hänen näyttelijäntyössään on mainioita nyansseja. Heikki Hoppanian Sam on suloinen tyyppi, joka käy tosi paljon päänsisäistä kamppailua siitä, mitä haluaa tehdä, mikä on oikein, mikä on itselle edullista ja mikä on täysin väärin. Samaa pohdintaa käy myös Aapo Loimalahden näyttelemä Eric. Nämä kaksi ovat näytelmän hahmoista niitä, jotka eniten seilaavat kahden eri suunnan välillä, ja Hoppania ja Loimalahti näyttelevät onnistuneesti sen, kuinka hankalaa ja turhauttavaa ja vaikeaa oikein toimiminen voi olla. Jos pääsisi helpolla, viitsiikö silloin toimia oikein? Mutta jos menee omaatuntoa vastaan, pystyykö elämään itsensä kanssa? Oona Hynynen tekee hienon roolin Simonina, jonka lempeys ja epätoivo koskettavat. Hynysellä on hahmoonsa kaunis ote, hän antaa Simonille tilaa olla, tuntea ja kokea, ja kuvaa tämän tarinankaaren vahvasti. Ville Saastamoisen roolihahmo on merimies/kalastaja, joka ilmestyy tarinaan ihan lopussa, ja palauttaa nuoret arkisen maailman järjestykseen. Saastamoisella on rooliinsa maanläheinen, tarkkanäköinen ote, ja hänen roolihahmollaan on tarinassa tärkeä osa. Hienosti tehty tämä kohtaus, jossa nuoriso romahtaa itse luomastaan maailmanjärjestyksestä takaisin lapsiksi heti, kun paikalle saapuu aikuinen. Vahva hetki.

Tämä oli todellakin odotuksen arvoinen juttu, todella onnistunut versiointi hienosta klassikosta, ja raikkaalla, tarkalla ja taitavalla otteella toteutettu näytelmä. Kokonaisuus on tarkasti ajateltu ja taitavasti toteutettu, mutta siinä on vapautta, elävyyttä ja aitoutta, joka tekee hahmoista ja tarinasta puhuttelevia. Ehkä sen taustalla on nuori energia, joka lavalla vahvasti elää tunteita ja teemoja, ehkä – tai ennemminkin myös – työryhmän tapa lähestyä Kärpästen herraa. Teoksen kaikki puolet otetaan vastaan, niille annetaan tilaa, eikä niitä pureskella yleisölle valmiiksi vaan annetaan tarinalle mahdollisuus kauhistuttaa, yllättää, pienissä hetkissä lämmittää ja monesti liikuttaa, esittää kysymykset, tarjota oivallukset ja pistää ajatukset hyrräämään. Näin tehdään vaikuttavaa, mieleen jäävää, ja ennen kaikkea tuntuvaa teatteria. Suuresti onnea uudelle teatteriryhmälle, niin oivallisesta ekasta esityksestä kuin kaikkeen tulevaan! Tämän perusteella voi odottaa melkoisen hienoja juttuja.