Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Musiikkiteatteri Kapsäkiltä

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Sörkka svengaa-musiikkinäytelmän 12.11.

Ollaan Paratiisissa, salakapakassa 1920-luvun Sörnäisissä. Siellä kaikki työt hoitava Eeva (Elsa Saisio) ikävöi vuosia sitten kadonnutta rakastettuaan Emaa (Karlo Haapiainen), paikan omistaja Oskar (Henrik Hammarberg) haaveilee vievänsä Eevan vihille, ja Petterson (Marko Puro) säestää tapahtumia pianolla ja iskevillä kommenteilla. Kieltolaki saa ylistystä, se kun bisnestä vauhdittaa, ja viinatkin saadaan salakuljettajien kautta. Raittiuspoliisi Nuuskija (Haapiainen) käy silloin tällöin kääntymässä, mutta ei löydä mitään raskauttavaa vaikka kuinka haistelisi. Paratiisissa viihtyy myös raittiutta julistava Pelastusarmeijan Anitta (Hanna Vahtikari), ja joukkoja värvää Akateemisen Karjala-Seuran edustaja Vilho (Juha Hostikka). Piipahtavatpa paikalla niin nuori kirjailijanalku Mika Waltari (Haapaiainen) kuin arvostettu taiteilija, naisasianainen Venny Soldan-Brofeldtkin (Vahtikari). Liiketoiminta rullaa miten rullaa, ja arki siinä sivussa. Kun Ema palaa kuvioihin ja monenlaiset aatteet jylläävät ja uudet tuulet puhaltavat, ei Paratiisissakaan olla muuttuvan maailman ulottumattomissa.

Kapsäkissä tarjoillaan harmaaseen loppuvuoteen reipasta piristystä, kun tämä musiikintäyteinen aikamatka sadan vuoden takaiseen Sörkkaan valtaa lavan. Anneli Kannon kirjoittamassa, Marko Puron säveltämässä ja Reetta Ristimäen dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä musiikki soi, kova tee virtaa (jos sitä sattuu olemaan), ja sillimunaleivät liimautuvat tarjottimiin. Esitys kuvaa mainiosti niin aikakauden tunnelmaa kuin erilaisten ja eri aatteisiin ja unelmiin uskovien ihmisten elämää. Yksi tahtoo rakentamaan Karjalan tasavaltaa, toinen muuttaa Töölöön, kolmas tuoda musiikkimaailman uusia trendejä pikkuiseen Suomeenkin. Meno on hilpeää ja hyväntuulista, mutta myös jännittynyttä, vaarallisesti väreilevää ja isoja päätöksiä vaativaa. Taustalla kaikuvat vain muutamaa vuotta aiemmin käyty sisällissota ja sen aiheuttamat kaunat ja katkeruudet, ja toisaalta muuttuvan maailman uudet tuulet ja erilaiset poliittiset näkökannat ja kiihkot ohjaavat itse kunkin elämää. Kannon käsikirjoituksessa on yhdistetty niin kepeitä hetkiä kuin vakavaa asiaa, joka toimii pääosin oikein hyvin. Muutama laulu tuntuu kokonaisuudesta vähän irralliselta, mutta se ei katsomista sen ihmeemmin häirinnyt. Ristimäen ohjauksessa otetaan sujuvasti irti mahdollisuudet riemukkaaseen komiikkaan sekä painavaan draamaan, ja pidin siitä, kun tunnetilasta toiseen mennään vähän yllättävästikin. Etenkin Eevan ja Eman suhteen eri sävyt ovat ohjauksessa oivallisesti esiin nostettuja. Samoin onnistunutta on se, miten lavalle tuodaan vauhtia ja vaaran tuntua, filosofishenkistä pohdintaa ja kipakkaa ihmissuhde- ja tasa-arvoasiaa. Esitys ei ole kovin pitkä, väliaikoineen alle kaksi tuntia, mutta ohjaus on mainiosti rytmitetty niin, ettei kiirettä ole ja kaikelle ehditään silti antaa tilaa.

Paratiisi on kodikkaan ja tyylikkään näköinen paikka, ja rakentuu Kapsäkin lavalle onnistuneesti. Lavastuksen on suunnitellut Janne Teivainen, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Puvustus on Jenni Nykäsen ja Reetta Ristimäen käsialaa, peruukeista ja viiksistä vastaa Ari Haapamäki, ja tarpeiston ovat valmistaneet Tuittu Teivainen ja Aniisia Kronidova. Äänisuunnittelun on tehnyt Max Marshall. Näyttämökuva pysyy muuttumattomana esityksen ajan, samassa paikassa kun ollaan, ja tyylikästä tosiaan on. Salakapakkaan sopivaa hämyistä tunnelmaa syntyy niin lavasteista kuin valoista. Puiset laatikot, tuolit, baaritiski, hyllyt ja flyygeli tuovat Paratiisille kodikkuutta ja omaa ilmettä, sekä 1920-luvun fiilistä. Puvustuksessa ollaan myös ajankuvassa kiinni, ja asuja on niin vaatimattomampia kuin varsin komeita. Oivallisesti vaatevalinnoissa näkyy niin hahmojen yhteiskunnallinen asema kuin se, millaiset arvot tai aatteet heillä on. Irtoviiksiä ja peruukkeja on jos jonkinmoisia, niin komediallisiin iskuihin osuvia kuin huomaamattomampia hahmonrakennuspalikoita. Kaikenmoista pulloa, kuppia ja kannua löytyy, kun kapakassa ollaan, ja tietenkin joka kerta viihdyttävä munaleipätarjotin, josta parhaat päivänsä nähneet leipäset eivät painovoimankaan vaikutuksesta irtoa. Äänisuunnittelussa on mainiota korostuneisuutta ja liioittelua, josta tuli vähän mieleen vanhat elokuvat. Tehosteäänet osuvat erinomaisesti kohdilleen!

Musiikin on siis säveltänyt Pettersonin roolissa nähtävä, pianossa kuultava Marko Puro, ja sanoitukset ovat Puron, käsikirjoittaja Kannon ja ohjaaja Ristimäen käsialaa. Mukana on myös pari biisiä 20- ja 30-luvulta. Useamman roolin tekevä Juha Hostikka myös soittaa saksofonia. Kuten edellä mainitsin, osa kappaleista tuntuu vähän kokonaisuudesta, tai enemmänkin tarinasta, irrallisilta, vaikka ne esityksen teemoihin ja tyyliin osuvatkin. Näin se musiikkinäytelmissä tosin usein onkin, biisit eivät aina tarinaa edistä vaan ovat lavalla ihan itsensä vuoksi. Mainioita kappaleita tässä kuullaankin, ja monta. Peräti 15! Monessa on mukana Rami Melingin koreografia, joka on usein riemukasta ja reipasta, mutta myös herkkää ja tunnelmaa ja sen sävyjä vahvistavaa. Biiseistä suosikkejani olivat päähän soimaan jäänyt Förskottikupletti, nimikappale Sörkka svengaa, vauhdikas Laulu viinan virvoittavasta vaikutuksesta sekä kaunis Kaipauslaulu. Biiseissä on kapakka- ja kabareetunnelmaa, aikakauden säveliä ja paljon sekä hauskasti oivallettuja että sujuvasti vakavempiin teemoihin pureutuvia sanoituksia. Lavalla nähtävä kuuden esiintyjän joukko laulaa, tanssii ja musisoi taitavin ottein ja hyvällä meiningillä.

Elsa Saisio tekee sujuvasti kasvavan roolin Eevana, joka ehtii tarinan aikana kokea monenlaista muutosta ja mullistusta sen suhteen, mitä on itse kuvitellut kaipaavansa ja haluavansa, ja mitä sitten oikeasti tulevaisuudelta tahtoo. Saisio eläytyy hyvin hahmonsa tunteisiin ja ajatuksiin, ja tuo lavalle Eevasta monta erilaista puolta. Pidin etenkin siitä, miten tarkalla otteella Saisio näyttelee Eevan suhteen Emaan ja erityisesti sen, kun Eeva tajuaa ja muistaa, että tämä ei tainnutkaan olla se unelmamies, joksi muistot ovat miekkosen kullanneet. Karlo Haapiainen näyttelee Emaa, raittiuspoliisi Nuuskijaa ja nuorta Mika Waltaria, ja saa tehdä hahmoja laajalla skaalalla vankileirillä katkeroituneesta kiivailijasta murretta vääntävään jurottajaan ja maailman edessä uteliaaseen, melko naiiviin kirjailijaan. Haapiaisella on kohdillaan niin koominen ja korostettu ote kahteen pienempään hahmoonsa kuin sitten monitasoinen, mainiosti rakennettu räjähdysherkkyys Eman kohdalla. Hän luo lavalle taitavasti jännitettä ja sykettä nostattavaa energiaa, kun Ema päästää ajatuksensa ja aatteensa ulos ja antaa myös henkilökohtaisten kaunojen näkyä. Myös Haapiaisen roolityössä pidin etenkin siitä, miten hän näyttelee Eman suhteen Eevaan, ja tässä nimenomaan sen, miten Ema ajattelee suhteen itsensä kautta ja on heti vähemmän hurmaava ja lempeä, kun ei saakaan kaikkea mitä haluaa. Henrik Hammerberg on ravintoloitsija Oskarin roolissa hienosti hahmonsa persoonan tasalla, ja tekee sujuvan roolityön. Hän näyttelee onnistuneesti Oskarin yrityksen vältellä konflikteja ja hankaluuksia, mutta samalla tarpeen olla äänessä ja mieluiten myös oikeassa. Hanna Vahtikari näyttelee Pelastusarmeijan Anittaa ja Venny Soldan-Brofeldtia, ja on molemmissa rooleissaan mainiosti läsnä. Anittan roolissa Vahtikari sekä revittelee komediallisten iskujen kohdalla että tulkitsee monta erinomaisen herkullista repliikkiä, jotka viihdyttävät ja yllättävätkin. Vennynä hän ei lavalla kovin kauaa ole, mutta luo muutamassa minuutissa kuvan itsevarmasta ja viisaasta naisesta, jota Eeva selvästi syystä ihailee. Marko Puro on muusikko Pettersonin roolissa terävä kaveri, joka huomaa kaiken mitä kapakassa tapahtuu, ja sitten nasevasti kaikkea huomaamaansa kommentoi. Juha Hostikka tekee kolme roolia, muusikko Börjenä, AKS-aktiivi Vilhona ja salakuljettaja Algoth Niskana. Hän lähestyy jokaista rooliaan hyvällä energialla, ja etenkin Börjen ja Niskan rooleissa on mainiota hyväntuulisuutta ja leppoisuutta. AKS:n asiaa ajava Vilho sen sijaan ei kovin leppoisalta vaikuta, mutta on kyllä hyvä puhumaan, ja asiassaan vakuuttava. Kuusikko pelaa yhteen sujuvasti, ja heillä on lavalla mainio energia.

Viihdyin Sörkka svengaan parissa oikein hyvin, ja pidin etenkin hahmoista ja siitä, miten näyttelijät heitä tulkitsevat. Tässä on sekä fiktiivisiä hahmoja että tosipohjaisia tyyppejä, ja molemmissa riittää niin riemastuttavaa komiikkaa kuin monitasoista tarttumapintaa. Myös aikakauden jännitteiden ja ilmapiirin esittäminen on oivallista ja sujuvaa, ja musiikki tempaa mukaansa. Etukäteen opiskelin lavalla luonnollisesti kuultavan stadin slangin käsiohjelmasta, niin pysyin sitten siinäkin mukana!