Titanique @ Riihimäen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Riihimäen Teatterilta

kuvat © Nils Krogell

Näin Titanique-musikaaliparodian ensi-illassa 18.9.

Joukko ihmisiä kiertelee Titanic-museossa tutustumassa erääseen tunnetuimmista merellä uponneista laivoista. Yllättäen paikalle ilmestyy itse Céline Dion (Sanni Lehto), joka tarjoutuu kertomaan oman versionsa neitsytmatkan tapahtumista. Mutta eihän hän voinut olla siellä? Vai voiko..? Pian ollaankin jo satamassa jännittävissä lähtötohinoissa, ja matkustajat saapuvat laivalle. Rose (Ushma Olava) lähtee matkaan yhdessä äitinsä Ruthin (Lauri Ketonen) ja kihlattunsa Calin (Tuomas Korkia-Aho) kanssa. Molly Brown (Hanna Kaila) bongaa heti, että Rosella ei taida suuria tunteita olla sliipattua sulhoaan kohtaan. Laivalle kaipailee myös rutiköyhä Jack (Jon-Jon Geitel), jolla onneksi on italialainen apuri jonka kanssa hankkia piletit paatin kyytiin. Matkustajia kaitsee kapteeni (Maija Siljander), joka lupaa toki kiirehtiä matkaa, jotta New Yorkissa ollaan ajoissa. Ja tietenkin kannelta heippoja saattajille vilkuttelee myös Céline Dion, joka vielä näin kahdeksankymmenen neljän vuoden jälkeenkin muistaa unelmien aluksen käyttämättömät lautaset ja tahrattomat lakanat... Kun laiva viimein lähtee laiturista, alkaa melkoinen matka.

Alunperin yhden illan jutuksi tarkoitettu Titanique on ollut maailmalla suuri hitti, enkä näe mitään syytä sille, etteikö musikaali yltäisi samaan myös täällä meillä. Tarjolla on Viihdettä isolla Veellä, timanttisen taitavaa laulantaa, suorapuheista ja säpäkkää huumoria, riemukasta heittäytymistä ja railakasta parodiaa. Olka Horilan ohjaama esitys tuntee lajityyppinsä, lähdeaineistonsa ja viihdekulttuuriset viittauksensa läpikotaisin, ja kun vauhtiin pääsyään, ei tällä laivamatkalla jarrutella yhtään. Marla Mindellen, Constantine Rousoulin ja Tye Bluen käsialaa olevan Titaniquen ovat suomentaneet Katja Peacock (käsikirjoitus) ja Hanna Kaila (laulut). Suomennos on erinomainen ja täynnä nokkelia kielellisiä oivalluksia, jotka toimivat loistavasti. Lavalta tykitellään tiiviissä tahdissa vaikka ja mitä veikeitä virkkeitä, ja vaikka ihan jokainen ei tämän katsojan huumorintajuun osunut, niin sen verran tursuileva on komedian runsaudensarvi, että naurusta hytkyy vähän väliä. Ai että mitä riemukkaita sanaseppiä nämä suomentajat! Myös kotimaiset kulttuuri-, viihde- sun muut viittaukset on keksitty ja esitykseen istutettu oivallisesti. Horilan ohjaus etenee reippaassa rytmissä ja kierrokset kasvavat kivasti koko ajan. On överiä, isosti tehtyä, liioiteltua, roisia ja suoraa, ja juuri siksi niin hauskaa. Horila, joka on myös Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja, toivotti ensi-iltayleisön tervetulleeksi ja kuvaili Titaniquen olevan teos huonon huumorin ystäville. Tiedä sitten millaiseksi ensi-illan katsojat huumorintajuaan kuvailisivat, mutta varsin hyväntuulista porukkaa vaikutti katsomo olevan täynnä. Huumori on hankala laji, kun sitä voi repiä vaikka ja mistä, ja vaikka ja millä tavalla, eikä se sitten aina osu maaliin. Vaikka ja mistä Titanique huumoria kyllä löytää, ja hulvattomasti. Komedia ja humoristisuus on monipuolista, niin fyysistä, tekstillistä, tilannekomiikkaa, metatasolle menevää, neljättä seinää rikkovaa, juuri tietyssä hetkessä hauskaa ja myös sellaista, että heti alkaa naurattaa kun jotain juttua vähänkin muistelee. Horilan napakka ohjaus pitää shown liikkeessä koko ajan, ja antaa esiintyjille tilaa irrotella ja ottaa kunnolla lava haltuun. Tämä varmasti myös lisääntyy esityskauden edetessä, kun näyttelijät pääsevät syvemmälle teokseen, tutummaksi omien hahmojensa kanssa, ja saavat tekemiseen rutiinia. Siinä vaiheessa teoskin varmasti kannustaa leikittelemään, sillä sille tässä musikaalissa on erinomaisia mahdollisuuksia. Myös yksi improvisoitu kohtaus on, jossa yleisökin saa osallistua. Näitä olisin mielelläni katsonut pari lisää, mutta jos käsikirjoituksessa ei niitä ole, niin sitten ei ole.

Osku Heiskasen mainioissa koreografioissa on sopivassa suhteessa tyyliä ja taitoa sekä komediaa ja leikkisyyttä. Erityisesti koko porukan koreot sekä Jackin ja Calin lipsyncit ja nokittelut jäivät mieleen. Lavastus- ja videosuunnittelu on Janne Teivaisen käsialaa, ja loihtii näyttämölle Titanicin pääportaikon, ja sen takana aukeavasta ikkunasta monenlaista merimaisemaa. Lavalle kärrättävillä pienemmillä lavasteilla luodaan niin eri kansien kuin hyttien sekä laivan keulan maisemia. Komediaa löytyy myös lavasteista, muun muassa niitä liikutellessa ja siirrellessä syntyy monta hauskaa hetkeä. Sekä Teivaisen lavastuksessa että Karita Fallström-Aution tarpeistosuunnittelussa on kaikenlaista ikonista Titanic-kamaa, kuten Valtameren sydän-kaulakoru, huurtunut autonikkuna, Jackin piirroslehtiö ja merellä kelluskeleva ovenkappale. Jarkko Valteen pukusuunnittelu on monen hahmon kohdalla Titanicin matkan ajankuvaan osuvaa, ja hyvin tyylikästä. Célinen glittermekko on upea! Puvustus on sekin mukana komediallisessa tyylissä, huikea esimerkiksi Rosen yläosa kun ranskalaisten tyttöjen tapaan piirrellään. Lavastus, tarpeisto ja puvustus yllättelee silläkin tapaa, että heittää Titanicin kannelle jos jonkinlaisia tyyppejä ja juttuja, joita ei siellä odottaisi näkevänsä. Enpä niitä tässä paljasta, mutta kannattaa itse käydä katsomassa. Niko Sahlmanin hius- ja maskeeraussuunnittelu sopii niin ikään ajankuvaan, ja oivallisesti myös komediaan. Ah se Jackin hiusten flippailu! Eräs lentävä peruukki riemastutti sekin kovin, ja tietenkin Célinen tuulikone on upea. Livenä ei musiikkia kuulla, mutta musiikkituottaja Joona Kukkola ja kapellimestari Maritta Manner ovat luoneet nauhalle hienosti soivat musat. Pääosin mennään Céline Dionin musiikilla, parin muun artistin kappaleita mahtuu myös mukaan. Vaikka tyylilaji on parodia, niin musat ja laulut vedetään täysillä ja tosissaan, tosin tottahan niissä koomista menoa mukana onkin. Näyttelijät ovat kaikki taitavia laulajia, mutta aivan erityisesti Célinen roolin tekevä Sanni Lehto tykittelee sellaisia vetoja, että voisi kuunnella vaikka koko päivän. Jestas mikä ääni ja eläytyminen! Dionin musiikki on minulle tuttua sillä tavalla, että olen monet kappaleet kuullut, mutta en välttämättä niitä Dionin esittämiksi tiennyt. My Heart Will Go On tietty vahviten yhdistyy Titaniciin, ja ehkä Dioniinkin, mutta huomasin että juu kyllä minä tämänkin tiedän, ja tämän, ja aivan, tämänkin! Suosikkejani olivat Mut mitä jos, Jos nyt pyytäisit, Who Let the Dogs Out, Sydän on ymmällään, My Heart Will Go On ja Uusi päivä.

Lavalla nähdään seitsemän näyttelijää, ja sitä vähän etukäteen mietiskelin. Muissa versioissa näyttelijöitä on nimittäin ollut lavalla kahdeksan (plus taustalaulajat), mutta tämä yhden vajaus ratkaistaan näppärästi eikä sitä yhtään huomaa. Porukka vetää erinomaisella energialla ja oivalla komedialla, ja jokainen ottaa haltuun niin roolinsa kuin yleisön. Céline Dionia näyttelevä Sanni Lehto hurmasi tässä roolissa jo kesällä Musiikkiteatterifestivaalilla My Heart Will Go On-biisin vetäisessään, ja hurmaava on roolityö myös näin kokonaisuudessaan. Lehto on roolissaan diiva, tähti, kujeilija ja koomikko, ja aivan käsittämättömän valovoimainen. Lehdon Céline ottaa näyttämön omakseen juuri silloin kun tahtoo, vie showta minne mielii ja löytää aina diivan mentävän aukon kohtauksesta kuin kohtauksesta. Laulu on upeaa, ja vaikutuksen tekee sen lisäksi myös tarkka, nopea ja kirkas komediantaju. Ushma Olava on pakkokihlauksensa kourissa kärsivä utelias ja elämäniloinen Rose, joka Temusta tilatun huivinsa pudottaessaan löytää elämänsä rakkauden – tai jotain sinne päin. Ainakin rutiköyhä taiteilijasielu Jack saa Rosen sydämen läpättämään, vaikka tämä on ihan vieras tyyppi. Olava tekee roolinsa sydämellisesti ja suloisesti, hän tuo hieman sinisilmäiseen roolihahmoonsa niin herkkyyttä kuin rämäpäistä riemuakin. Jon-Jon Geitel on Jackin roolissa just sellainen renttu runopoika, joihin näissä suurissa rakkaustarinoissa aina rakastutaan, mutta tämä kissoja piirtävä kynänkäyttäjä taipuu moneen muuhunkin. Geitelillä on hurmaava kulma niin lavalla oloon kokonaisuutena kuin erityisesti siihen, miten Jack ilmaisee, tuntee ja näyttää kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Lauri Ketonen vetäisee yhdessä kohtauksessa sellaisen "kerronko mikä ei ole reilua"-monologin, että katsomossa suorastaan läkähtyy naurusta. Aina kun luulee että no nyt ei enää ylitetä edellistä epäreiluutta, niin eikös sieltä tule vielä yksi, joka pistää pasmat sekaisin. Huh heijaa! Ketonen on Rosen äidin Ruthin roolissa erinomainen, hän on sisäistänyt rikkauksista ja ylellisestä elosta nautiskelevan tomeran äitihahmon osan täydellisesti, ja ottaa hahmostaan kaiken irti. Jäävuorena ja museo-oppaana Ketonen on lavalla myös kuin kotonaan, ja läsnäolossa on vaivatonta karismaa. Tuomas Korkia-Aho tuo lavalle Calin, joka on kyllä varsin lipevä, sulava ja viimeistä yksityiskohtaa myöten suittu tyyppi. Cal tuhahtelee, puhahtelee ja nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle, ja Korkia-Ahon roolityössä on riemastuttavaa ylenkatsetta ja ylimielisyyttä. Calhan on siis ihan hirveä tyyppi, mutta ai että kun Korkia-Aho tämän hirveyttä tulkitsee, niin huumoria ja hurmaavuutta löytyy vaikka ja kuinka. Myös kaikki hetket, joissa Cal syystä tai toisesta hämmentyy, ovat timanttisia. Hanna Kaila tekee Molly Brownin roolin, joka on näistä Titaniquen hahmoista ainoa, joka oikeasti oli Titanicilla mukana. Musikaaliparodian versio lienee varsin erilainen kuin hahmon historiallinen esikuva, vaan vallan valloittava on tämä Kailan esittämä Molly. Kailalla on veikeä ote komediaan ja lämmin, hienovireinen läsnäolo lavalla. Maija Siljander tekee kapteenin/Victor Garberin roolin mainiolla otteella ja pääsee monessa kohtaa revittelemään kunnolla. Hän on hienosti komedian tasalla joka hetkessä, ja tuo roolityöhönsä ja esityksen tyylilajin tulkintaan mainioita yksityiskohtia, jotka naurattavat ja viihdyttävät. Ajoin tän yön-veto on huikea!

Riemukas juttu, oivaltava, nokkela ja raikas. Lavalla vedetään huimalla energialla, syleillään parodian tyylilajia ja kajautellaan isoja biisejä varmoin ottein. On menoa, meininkiä ja mukaansatempaavuutta, ja aika kuluu hujauksessa. Kun tehdään parodiaa, niin silloin lähdemateriaali tunnetaan ja ymmärretään hyvin, ja usein sitä myös rakastetaan. Tämä Titaniquessa näkyy tosi hyvin, se syleilee aiheitaan ja viittauksiaan lämmöllä ja riemulla, ja juuri siksi löytää niin paljon kaikkea, mistä komediaa irtoaa. Voisin kuvitella Titaniquen olevan esimerkiksi loistavaa pikkujouluviihdettä, vaan kyllä tämä toimii kaikissa hetkissä, joissa kaipaa kunnon nauruja ja upeita lauluja. Myös pimenevään syksyyn reipasta piristettä!