Minna Craucher @ & Espoon teatteri

kuvat © Darina Rodionova

Näin Minna Craucher-musikaalin 28.9.

Pikkurikollinen, katutyttö, prostitutsioonin osakseen ottanut Maria Lindell päättää, että nyt riittää vankilakierre ja vaikea elämä. Saksaan kotiapulaiseksi palkattu Maria palaa Suomeen muuttuneena naisena. On syntynyt neiti Minna aff Craucher, aatelisperheen perijätär, kulttuurivaikuttaja, mesenaatti, madame. Minna hurmaa ihmiset, luovii tiensä taiteen ja politiikan sisäpiiriin, ja luo itsensä juuri siksi, joka haluaa olla. Mutta kuinka pitkälle kantaa identiteetti, jonka pohjana on valhe? Kuinka kauan voi pelata riskipeliä, ennen kuin tekee kohtalokkaan virheen?

Kotimainen musikaalikantaesitys on aina suuri ilo, ja kun kyseessä oleva musikaali on tällainen huikea teos, niin silloin vasta iloiseksi katsomossa tuleekin. Aino Pennasen kirjoittama, Eeva Konnun säveltämä ja Riikka Oksasen ohjaama Minna Craucher on rokkaava uusi musikaali, joka luo rohkeasti omaa taiteellista kieltään ja tyyliään, ja kertoo tarinan naisesta, jonka elämä kuulostaa uskomattomalta. Maria Vilhelmiina Lindell, Minna Craucher (1891–1932), lienee monelle vieras nimi, ja oli sitä minullekin, kunnes törmäsin töiden parissa yhteen hänestä kertovaan kirjaan pari kuukautta ennen musikaalin julkistusta. Köyhissä oloissa 16-vuotiaalle äidille aviottomana lapsena syntynyt Maria muutti teininä Tampereelle, teki sekalaisia töitä ja tehtaili varkauksia. Hän istui vankilassa useasti, mutta pääsi palvelustytöksi helsinkiläisen insinöörin perheeseen ja sitä kautta myös vähäksi aikaa Saksaan, jossa oppi kielen. Pian tämän jälkeen saksalaisperijättäreksi itsensä keksinyt Minna palasi Suomeen uuden identiteettinsä ja taustatarinansa kera. Hän perusti salonkinsa, jossa viihtyivät monet 1920-luvun nuoret kirjailijat, kuten Mika Waltari ja Olavi Paavolainen, joista jälkimmäisen kanssa Minnalla oli melkoisen värikäs suhde. Kun Minna menetti suosionsa kirjailijoiden joukossa, hän siirtyi poliittisten aatteiden pariin ja rakensi itselleen merkittävän aseman Lapuan liikkeessä. Lopulta Minna joutui epäsuosioon ja epäilyjen kohteeksi myös poliittisissa kiemuroissa, ja Olavi Runolinna, Lapuan liikkeen kannattaja, murhasi Craucherin tämän kotona maaliskuussa 1932. Musikaalimateriaalia? Ehdottomasti!

Aikoinaanhan vierailin Espoossa ahkerasti, sillä seitsemän vuotta sitten siellä kantaesitettiin kaikkien aikojen suosikkisuomimusikaalini Äidinmaa, jonka kävin siis useampaan otteeseen katsomassa. Sen jälkeen olen kuitenkin käynyt tässä teatterissa vain kerran, vaikka & on juuri sellainen paikka, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja jossa on ihana tunnelma. Jospa nyt ei tulisi niin pitkää espooreissuilutaukoa, ovat nimittäin olleet ehdottomasti kokemisen arvoisia kaikki ne esitykset, jotkat olen Espoossa nähnyt. Tämä Minna Craucher-musikaali tuo teatterilavalle kiihkeän, jännittävän, hengästyttävän maailman, johon katsoja pääsee vieraaksi. Visuaalisesti oivaltava, vahvasti sävelletty, energinen ja sähäkkä teos ei yritä kertoa kaikkea, vaan jättää Minnan ylle salaperäisyyden verhon, joka rakoilee hetkittäin ja pitää katsojan mielenkiinnon yllä taitavasti. Läheskään kaikkiin kysymyksiin ei vastata, eikä läheskään kaikkia monivaiheisen elämän tapahtumia kerrota, eikä sitä jää kaipaamaankaan. Lavalle rakentuu yhtenäinen kasvutarina, yhden ihmisen elämä sellaisena kuin hän itse sen päättää elää, ja musikaali nostaa esiin Minnan elämän käännekohtia, ihmisiä ja päätöksiä. Lopussa Minna saa kaiken, mitä haluaa, tämä diktaattoriksi nousu ja "saunan taakse"-käskyjen jakeleminen on nokkela tapa päättää tarina. Tärkeä osa siinä, että esitys etenee sujuvalla ja rytmikkäällä tahdilla, on ohjaajan työllä. Riikka Oksasen ohjauksia olen useammankin nähnyt vuosien varrella, mutta edellisestä taitaa olla jo muutama vuosi aikaa. Hän kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja punainen lanka pysyy hyppysissä alusta loppuun. Ohjauksessa on asennetta ja herkkyyttä, Oksanen lukee Minnan tarinan käänteitä tarkkanäköisesti ja lataa kohtauksiin hienosti tunnetta. Välillä jäin kaipaamaan terävämpää otetta joihinkin hetkiin ja tapahtumiin, ja pientä pysähtymistä muutamaan tärkeään käänteeseen, jolloin niiden merkitys olisi tullut selkeämmin fokukseen. Tasapainoisesti rakentuva kokonaisuus vie mukanaan, ja katsomossa saa nauttia, yllättyä ja ihastella. Tekstin tasolla ja rivien välissä tapahtuu monesti paljon samaan aikaan, ja näissä hetkissä Oksasen ohjaus on usein parhaimmillaan. Kaikki yksityiskohdat, pinnan alla väreilevät tunteet, sanomattomat ajatukset, ne tulevat esiin ja ovat lavalla vahvasti läsnä.

Tinja Salmen lavastus-, Tiina Kaukasen puku-, Ville Mäkelän valo- ja Pia Malmbergin maskeeraussuunnittelu luovat musikaalille visuaalisen maailman, joka näyttää upealta ja luo esityksen taiteellista kieltä erinomaisin keinoin. Näyttämökuvassa liikutaan melko kevyillä ratkaisuilla, isoimpia elementtejä ovat soittimet, kuten rummut ja pianot, sekä isot portaikot. Näyttämö on pienehkö, ja katsomo sen kolmella sivulla, joka vaatii sekä ohjaukselta että visuaalisilta elementeiltä harkittua tekemistä. Ei voi esittää vain yhteen suuntaan, vaan kolmelle sivulle samaan aikaan, joten asemoinnit ja liikkeet ovat tärkeitä. Itse istuin päätykatsomossa, johon melkein kaikki hetket näkyivät oikein hyvin. Joitain pieniä juttuja oli, jotka ehkä näkyivät paremmin jompaan kumpaan sivukatsomoon, mutta luulenpa, että jokaisessa katsomon osassa saa tätä katsoessa ottaa vastaan kaiken sen, mitä musikaali tarjoaa. Ja tokihan voi tulla katsomaan Minnaa toiseen kertaan, kenties toisesta kohdasta katsomoa, niin saa lavan tapahtumiin toisen näkökulman... Nimimerkillä toivottavasti istun pian katsomossa uudelleen. Salmen lavastuksessa on hienosti eri tasoja, paitsi raamien luomista kohtauksille, myös sävyjä vakavasta humoristiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Moni sama lavastuselementti toimii näppärästi useassa eri kohtauksessa ja tapahtumapaikassa, ja soittimet istuvat luontevasti osaksi näyttämökuvaa. Kiiltävä lattia on erinomainen ratkaisu. Kaukasen puvustuksessa tärkein osanen on viininpunainen puuhka, josta tulee synonyymi Minnalle. Vuorotellen näyttelijät pukevat puuhkan ja tulevat Minnaksi, ja tämä on mainio tapa ottaa kiinni esityksen identiteetin ja itsensä luomisen teemoista. Puvustus on sopivasti pienellä twistillä aikakauden henkeä heijastelevaa, tyylikästä ja monesti draamallisesti merkittävää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva tyttö voi äkkiä olla aatelinen, kun ripustaa kaulaansa helmet, pistää päähänsä hatun ja harteilleen viitan. Nahkatakeissaan heiluvat Lapuan liikkeen jäsenet uhkuvat vaaran tuntua jo pelkällä habituksellaan. Taiteilijuus näkyy pukeutumistyylistä, vai näkyykö? Malmbergin maskeeraus viimeistelee hahmojen lookit. Kun hahmot vaihtuvat moneen otteeseen, ja useampi näytelijä näyttelee samaa hahmoa, on maskeerauksessakin luultavasti erilaisia haasteita kuin silloin, kun yksi näyttelijä näyttelee vain yhtä hahmoa. Esityksessä on vahva visuaalinen tyyli, joka näkyy kaikissa elementeissä, ja sama tyylikäs ja leikittelevä ote on myös Malmbergin maskeeraussuunnittelussa. Mäkelän luomasta valomaailmasta pidin hirmuisesti, on kaikkea aina sokaisevan kirkkaasta himmeään ja pehmeään valoon, värejä kylmistä lämpimiin ja räikeistä rauhallisiin, spottivaloja, konserttimaisia valoja, ja monta hienoa valohetkeä. Suosikkijuttuni olivat takalavan valopylväät, jotka välillä rävähtävät niin kirkkaiksi, että saa siristellä silmiä. Valoilla myös näppärästi ohjataan katsojaa kiinnittämään huomiota tiettyihin paikkoihin ja hahmoihin. Yksi valaistusratkaisu toi mukanaan nostalgisen fiiliksen, Äidinmaassa nimittäin oli samantyyliset ja -sävyiset suoraan alaspäin tulevat valot, jotka tekivät lavalle valoympyröitä.

Musikaalin sävellyksestä vastaa Eeva Kontu, ja musiikki onkin tunnistettavan kontumaista, monipuolista ja monenlaista tyyliä yhdistelevää modernia musikaalimusaa. Sanoitukset ovat pääosin käsikirjoittaja Aino Pennasen käsialaa, Vallasta ja vallattomuudesta-biisissä sanoituksesta vastaa myös ohjaaja Riikka Oksanen, ja Kuuma yö on Olavi Paavolaisen runosta lauluksi tehty. Musiikillinen maailma on vahva ja innostava, meininki on tykki alusta loppuun ja moni biisi tosi hieno. Alussa pienet äänentoistolliset ongelmat hukkasivat joidenkin kappaleiden sanoja, mutta tämä onneksi korjaantui esityksen edetessä ja äänitasot tasapainottuivat. Pidin Olen kuka haluan-biisistä kaikkine repriiseineen, sekä kappaleista Vallasta ja vallattomuudesta, Kieltolaki, Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie (on kuljettava loppuun). Olen kuka haluan-kappale löytyy kuunneltavaksi useasta musiikkipalvelusta, ja YouTubesta videon kera. Kannattaa katsoa ja kuunnella! Aivan erityisesti Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie tekivät vaikutuksen kokonaisuutena, niin musiikillisesti, tekstillisesti, visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisesti. Pidin rummuilla paukutetusta marssirytmistä, siitä että esiintyjät pääsevät revittelemään, siitä että nämä biisit soitetaan lavalla livenä näyttelijöiden voimin, siitä miten soittimilla korostetaan vuorosanoja ja tilanteita, ja varsinkin siitä, miten musiikki nostaa tarinan ihan uudelle tasolle. Miten hieno oivallus, että Minna Craucherista kannattaa tehdä musikaali, ja miten upeaa, että se on tehty juuri näin! Ei mitään historiallista pönötystä (jolle on toki paikkansa), vaan modernilla otteella raikasta ja rohkeaa teatteria, jossa on sähäkkää energiaa ja riemukkaita ratkaisuja. Yhdyn aikaisempiin katsojiin, jotka ovat musikaalin kappaleita levylle toivoneet – olisipa upeaa kuulla näitä numeroita studioversioina! Osa biiseistä tuntui turhan lyhyiltä, varaa olisi ollut yhteen lisäsäkeistöön varmasti, vaikka kaikki olennainen tiiviimmässäkin muodossa tulee esiin. Joihinkin biiseihin jäin myös kaipaamaan rauhallisempia hetkiä, pientä hengähdystä täysillä vetämisen joukkoon. Vaan rokkaavaa meininkiä ja hengästyttävää energiaa on musiikillinen materiaali täynnä, ja esiintyjät vetävät loistavalla otteella. Kokonaisuudessaan musiikki on hienosti kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu, ja sävellykset, sanoitukset ja kappaleiden tunnelma kuljettaa tarinaa napakalla otteella.

Kuuden esiintyjän multitalentti joukko – Roosa Söderholm, Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Robert Kock, Laura Hänninen ja Jussi-Pekka Parviainen – soittaa suunnilleen mitä tahansa soitinta, hyppää roolista rooliin ja on lavalla täysin läsnä, tarkasti kiinni tunnelman ja tarinan jokaisessa yksityiskohdassa. He ovat hurmaavia, hauskoja, kiihkeitä, epätoivoisia, koskettavia ja lumoavia, sekä yhdessä että yksin. Tässä on upeasti sekä yksilöön zoomaavia hetkiä että hetkiä, joissa joukkovoima takaa vaikuttavuuden, paitsi toki yhdessä soitetuissa biiseissä, myös puhekohtauksissa. Mikä ensemble! Tarinan päähenkilöä, Minna Craucheria, näyttelijät näyttelevät vuorotellen, ja luovat lisäksi joukon tärkeitä sivuhenkilöitä Olavi Paavolaisesta (Toiviainen) Vihtori Kosolaan (Kähkönen) ja Olavi Runolinnasta (Kock) K.M. Walleniukseen (Parviainen). Useamman näyttelijöistä olen nähnyt lavalla monessa roolissa, mutta en ole tainnut ennen nähdä yhtäkään heistä soittamassa mitään. Heti kun musikaali julkistettiin, olin fiiliksissä tekijäporukasta, sillä niin esiintymässä kuin muilla osa-alueilla riittää talenttia. Ja silti yllätyin, miten huimaa energiaa ja tarkkanäköistä tekemistä tyypit lavalle tuovat! Minähän fanitan aina suuresti sitä, että näyttelijät myös soittavat, joten mikä ilo olikaan se, että soittimet ja musiikki istuvat niin luontevasti osaksi näyttelijöiden esiintymistä. Missään vaiheessa ei "vain" soiteta, vaan jokaisella soittimella ja sillä, miten niitä soitetaan, on merkitystä tarinan ja hahmon kohdalla. Melkoisia multi-instrumentalisteja nämä tyypit, jokaiselle löytyy useampikin otteeseen sopiva soitin.

Paitsi soittaessaan, myös näytellessään ovat näyttelijät vakuuttavia ja energisiä, viiltävän tarkkoja ja erinomaisesti kiinni useissa rooleissaan. Viisi heistä on Minna, yksi hänen kohtalokseen koituva Runolinna, ja jokainen on myös joku muu. Roolin ottaminen ja identiteetin muuttaminen ovat musikaalissa isoja teemoja, ja näkyvät näyttelijöiden työssä luontevasti, eivät päälleliimatusti vaan sujuvasti osana tekstiä ja esiintymistä. Roosa Söderholm rakentaa Minnan muutoksen, yrittää karkottaa Marian ja ottaa tilalle Minnan. Vaan ei menneisyyttä niin vain pois pyyhitä, ja se näkyy tarinassa ja kaikkien Minnan hahmoa tulkitsevien näyttelijöiden roolitöissä. Söderholmin näyttelijäntyö on napakkaa ja iskevää, hän näyttelee vakuuttavasti sen, miten identiteetti muuttuu ja siinä samalla Minna löytää itsevarmuutta ja oveluutta, päättää että hän on nyt tämä ja hän elää nyt näin. Miiko Toiviaisen Olavi Paavolainen on ehkä tykein runoilija, jonka olen lavalla nähnyt, huh heijaa mikä karisma on herralla hänen Kuumaa yötä runoillessaan. Toiviainen taitaa oivallisesti myös herkkävireisen näyttelijäntyön, ja tuo vahvasti esiin Minnan ja Olavin kiemuraisen suhteen Olavissa aiheuttamat tunteet ja mietteet. Kohtaus, jossa Minna seuraa Olavia Pariisiin, on todella hieno. Petrus Kähkönen tekee hyvin vahvasti ja taitavalla tunneälyllä oman Minna-osuutensa, ja vahvaa on myös Vihtori Kosolan aatejohtajuus. Kähkönen, rummut ja Tämä tie – jopas on komea veto, etten sanoisi. Robert Kockin Runolinna on kiihkeästi ja näppärästi jännitteitä ja jännitystä luoden näytelty hahmo, johon Kock tuo hyvin useita tasoja. Runolinnan ja Minnan väliset kohtaukset ovat draamallisesti yksiä esityksen hienoimmista. Laura Hännisellä on Minnaansa mainio ote, roolityössä on paljon sävyjä ja hienosti kierroksia. Asennetta ja auktoriteettia, oveluutta ja nopeita hoksottimia, niitä Hänninen roolihahmoon tuo ja näyttelee erityisen hyvin juuri sen, miten Minna onnistuu raivaamaan itselleen paikan, joka tuntuu siltä kuin se olisi vain odottanut neiti Craucheria saapuvaksi. Jussi-Pekka Parviaisen roolityö Minnana on kenties kaikista Minna-tulkinnoista herkin, ja pidin kovasti hänen tavastaan tuoda näyttelijäntyöhön rauhaa ja antaa tilaa kaikelle sille, mitä Minna tuntee ja ajattelee. Walleniuksena Parviainen taas on varsin erilainen, ankara ja jämäkkä Lapuan liikkeen puheenjohtaja, joka rumpujen takaa jakaa käskyjä ja päätöksiä kuten tahtoo. Ensemble pelaa yhteen saumattomasti ja varmoin ottein, ja nostattaa lavalle väkeviä tunteita. Erityisesti näyttelijöiden tulkitsemat tarinan synkemmät sävyt ja suuret intohimot niin ihmisiä, taidetta kuin aatetta kohtaan iskivät vahvasti.

Musikaali jättää Minnan salaperäiseksi hahmoksi, ei selitä mitään kokonaan auki vaan jättää tilaa katsojan tulkinnoille ja mahdolliselle jatkotutkimukselle. Käsiohjelmasta löytyvä taustamateriaaliosuus tarjoaakin mainion kirjallisuuslistan, jonka pariin kääntyä, mikäli esityksen hahmot ja tapahtuma-ajan maailma ja ajatukset kiinnostavat. Meikä nappaa lukulistalle ainakin Arne Somersalon Totuus Mäntsälästä-teoksen, onhan kotipaikkahistoria varsin kiinnostavaa, ja tämä vielä itselleni tuntematon Mäntsälän kapinaa valottava opus. Saattaapa lukulistalle eksyä myös Tulenkantajien tuotantoa, ainakin Olavi Paavolaisen runoihin tekee mieli tarttua. Joihinkin teoksen teemoihin olisi voinut pureutua tarkemminkin, ja joitain hahmoja tai tilanteita tuoda enemmän esiin, mutta nyt pääosassa on Minna ja hänen tarinansa, ja sen kertomiseen pieni mystisyyden verho oikein hyvin sopii. Minna Craucher on hieno uusi musikaali, väkevä, kiinnostava, viihdyttävä ja vaikuttava teos, joka tarttuu ansiokkaasti historian varjoon jääneeseen naiseen. Uumoilin tästä aiemmin yhtä syksyn teatteritapauksista, ja kyllä Minnaa sellaiseksi voi ilman muuta kutsua. Rakastin montaa asiaa, muun muassa eyecandya, legitiä, nicea ja muuta slangi-/englanti-viljelyä, hetkeä kun hapsut lamppujen ympärillä putoavat (vau!), Kosolan puhetta (vau jälleen!), valoja, isoja tunteita, ovelaa Minnaa, yksinäisyyttä ja päättäväisyyttä, rokkimeininkiä, näyttelijä-muusikkoutta ja oivaltavaa toteutusta. Ja glitteriä! Ihan valtavasti monenlaisia loistavia yksityiskohtia niin visuaalisesti, tarinallisesti, musiikillisesti kuin näyttelijäntyöllisesti, eikä kaikkia yhdellä katsomiskerralla varmastikaan edes huomaa. Onpa siis hyvä, että aloin saman tien kotimatkalla jo suunnittelemaan uusintareissua katsomoon...

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos &!