Tiranan sydän @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Tiranan sydämen 12.10.

Bujar (Niki Rautén) kasvaa Albaniassa, mutta lähtee isänsä kuoleman jälkeen tavoittelemaan parempaa elämää Italiassa parhaan ystävänsä Agimin (Saban Ramadani) kanssa. Vain toinen kuitenkin pääsee perille, ja niin Bujar alkaa rakentaa itselleen paikkaa maailmassa. Ensin Italiassa, sitten Saksassa, sitten Espanjassa, sitten Yhdysvalloissa, sitten Suomessa. Lopulta tie vie takaisin lapsuusmaisemiin Tiranaan. Ei kuitenkaan ole helppoa löytää tapaa elää minuuttaan ja identiteettiään maailmassa, jonka odotukset ovat joskus ristiriidassa oman itsen kanssa. Valheet, totuus, muistot ja tulevaisuus repivät eri suuntiin, ja usein on helpompi lähteä kuin jäädä. Mutta voiko totuutta paeta?

Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Rasmus Arikka (lukeva dramaturgi Anna Jaanisoo) ja ohjannut David Sandqvist. Olen lukenut Statovcin teoksista ainoastaan Bollan, jonka näyttämösovituksen näin Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Karu kerronta ja tarkka ote tarinaan tekivät Bollan kohdalla vaikutuksen sekä romaanissa että lavalla, ja odotinkin mielenkiinnolla Tiranan sydämen näkemistä. Enkä turhaan, sillä tämä on todella hieno näytelmä ja vahvasti dramatisoitu. Tarina rakentuu eheästi ja sopii lavalle erinomaisesti. Tyylikäs toteutus luottaa hienovaraiseen näyttelijäntyöhön ja tarinan teemoihin, eikä lavalla ole mitään turhaa. Sandqvistin ohjaus yhdessä Jani Uljaksen lavastuksen, Jari Sipilän valosuunnittelun ja Jari Tengströmin äänisuunnittelun kanssa loihtii lavalle väkevästi eri tunnelmia, ja vahvasti monitasoisia tunteita. Erityisesti Sandqvistin henkilöohjaus on taitavaa. Hän antaa hahmoille tilaa olla kokonaisia, epätäydellisiä, uskottavia ihmisiä, jotka etsivät itseään ja paikkaansa ja tekevät usein mitä parhaaksi näkevät, oli se oikein tai väärin. Näkemäni Sandqvistin ohjaukset ovat olleet poikkeuksetta tarkasti ajateltuja ja yksityiskohtien merkityksiä ymmärtäviä, ja sellainen on myös tämä Tiranan sydän. Sandqvist antaa tarinalle ja hahmoille niiden tarvitseman tilan ja käsittelee hienosti sekä juonen suuria linjoja että lyhyempiä hetkiä tarinan sisällä. Ymmärrys draaman vivahteista näkyy erityisesti siinä, miten onnistuneesti kohtaukset ja niiden väliset suhteet on rytmitetty, ja kokonaisuuden emotionaaliset ja teemalliset sävyt ovat vakuuttavasti tasapainossa.

Tengströmin äänisuunnittelu on huikeaa, ai että pidin siitä, miten äänet tukevat, rakentavat ja korostavat tunnelmaa ja tapahtumia. Todella tarkkaa ja taitavasti kohtauksia lukevaa äänisuunnittelua, joka sekä alleviivaa, antaa vihjeitä ja yllättää ilmestyen taustalle kuin varkain. Uljaksen suunnittelema lavastus on hieno ja tukee tarinan kertomista onnistuneesti. Lavastus vie tarinan sujuvasti paikasta, maasta ja tunnelmasta toiseen, ja pidin varsinkin nousevista ja laskevista tasoista sekä mattokuviosta. Sipilän valosuunnittelu seuraa myös hienosti tunnelman ja tapahtumapaikan muutoksia, ja valossa käytetään mainiosti sekä kirkasta että hämärää. Tapa valaista venekohtaus välähdyksin jäi mieleen. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu sopii hahmoille ja ajan- ja kulttuurinkuvaan, ja ottaa ison roolin kerronnassa ja tematiikassa. Sukupuoli ja identiteetti sekä erilaiset roolit ilmentyvät vaatteiden kautta, ja Lampisen pukusuunnittelussa näitä teemoja tuovat näkyviin osuvasti valitut vaatekappaleet ja asukokonaisuudet. Esityksen työryhmää ovat transrepresentaatioon liittyen konsultoineet Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen, ja läheisyyskorografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Erinomaista, että sekä konsultit että läheisyyskoreografi ovat olleet prosessissa mukana, ja heillä on kokonaisuuden vahvuudessa varmasti myös ollut tärkeä rooli.

Niki Rautén tekee Bujarina vahvasti tuntuvan roolin. Rauténin näyttelijäntyö on tarkkaa ja älykästä, ja hän kuljettaa monia sävyjä heijastelevan roolihahmonsa herkästi läpi tarinan. Rautén sujahtaa sujuvasti roolista toiseen Bujarin rakentaessa itseään sopivaksi aina siihen paikkaan ja hetkeen, jossa hän milloinkin on, ja identiteetin ja minuuden teemat rakentuvat Rauténin näyttelijäntyön kautta näkyviksi lavalle. Voiko itselleen valehdella aina sopivan tarinan, vai määrittääkö syntymäpaikka, perhe, lapsuus tai jokin muu sen, millainen on koko elämänsä? Voiko itselleen löytää maailmasta sopivan paikan, vai eikö koskaan saa todella olla kuka on? Mikä rakentaa minuuden? Pidin Rauténin tavassa näytellä Bujaria erityisesti siitä upeasta otteesta, jolla hän lukee roolihahmoaan ja näyttää tämän ajatukset ja tunteet, sekä siitä, miten Bujarin pettymykset, epävarmuus, pelko, ulkopuolisuus, päättäväisyys ja sitkeys näkyvät roolityössä. Bujarin tarina on karu ja täynnä vastoinkäymisiä ja asioita, jotka ajavat häntä syvemmälle kuoreensa. Onnea tulee myös vastaan, rakkauttakin, ja hetkiä jolloin voi hengittää vapaasti. Bujar on loistava päähenkilö, ei missään nimessä täydellinen mutta hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, moneen otteeseen samaistuttava ja moneen otteeseen myös katsetta avartava. Sama pätee tarinaan, joka avaa uusia ajatuksia ja antaa tunnistettavia kokemuksia.

Rauténia lukuun ottamatta muut näyttelijät tekevät useampia rooleja. Tämä on eniten ehkä käytännöllinen ratkaisu, mutta puhutteli myös temaattisesti. Vaikka moni näyttelijä on lavalla monessa roolissa, ainakin minä kiinnitin huomiota roolien vaihtumiseen juuri Rauténin näyttelemän Bujarin kohdalla. Roolin ottaminen, identiteetin rakentaminen ja itsensä luominen ovat kiehtovia teemoja, joita Tiranan sydän käsittelee samaan aikaan suorapuheisesti ja vivahteikkaasti. Roolit vaihtuvat näyttämöllä vaivattomasti niin tarinassa kuin näyttelijöidenkin käsissä, ja seitsemän useamman roolin ahkeroivaa näyttelijää tuo lavalle gallerian hienoja hahmoja. Saban Ramadani on ihana Agim, hän tekee roolin valloittavalla mutkattomuudella ja vilpittömyydellä. Agim uskoo unelmiinsa ja siihen, että voi saavuttaa ne ja tehdä itselleen omannäköisensä elämän. Ramadanin roolityössä on rauhaa ja lämmintä energiaa. Ella Lymi näyttelee naisia Bujarin elämän varrella, naisia, joita Bujar rakastaa ja joiden kanssa hän elää kunnes ei enää pysty tai halua. Lymi tekee roolinsa varmasti ja monitasoisesti, hänen näyttelijäntyönsä on hienovireistä ja kuvaa kauniisti hahmojen tunteita. Muu näyttelijäjoukko, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen, tuo lavalle ihmisiä Bujarin tarinan varrelta, niin hänen vanhempansa kuin Agimin vanhemmat, erään miehen joka tarjoaa työpaikkaa joka on liian hyvä ollakseen totta, erään kirjoittajaryhmän, jolle Bujar jakaa raivokkaan tarinan, erään naisen, joka pyytää, ettei Bujar lähtisi pois, erään miehen joka on julma ja erään, josta tilaisuus tekee varkaan. Ja monia muita, joita maailman halki kulkeva matkallaan kohtaa. Näyttelijät tekevät yksityiskohtaisia rooleja ja ovat lavalla taitavasti läsnä. Koko porukka pelaa yhteen äärimmäisen hyvässä rytmissä, ja vahva näyttelijäntyö menee syvälle.

Turun kaupunginteatterin Tiranan sydän on väkevä, herkkävireisesti näyttämölle tuotu draama, jonka vahva tunnelma ja taitavat näyttelijäntyölliset ja ohjaukselliset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Karu tarina kasvaa monitasoiseksi kokonaisuudeksi, joka puhuttelee, koskettaa ja saa ajattelemaan. Aivan hirveän hieno puhenäytelmä, joka vie tunteiden vuoristorataan eikä päästä helpolla, mutta palkitsee katsojan vahvalla tunnekokemuksella ja on todellakin katsomisen ja kokemisen arvoinen.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!