torstai 17. elokuuta 2023

Canzio @ Kivi-juhlat

kuvat © Mika Haikonen

Näin Canzion 15.8.

Canzio (Carlo Vartiainen) on nuori aatelismies, joka asuu linnassaan sisarensa Rachelin (Anna-Sofia Luoma) ja setänsä Varron (Kari Storckovius) kanssa. Sisarusten isä on kuollut kauan sitten ryövärien käsissä, ja äiti vielä aiemmin, Canzion syntymän yhteydessä. Kovan alun saaneilla lapsilla on kuitenkin nyt kaikki hyvin, sillä linna kukoistaa ja merisotakoulun käytyään Canzion on tarkoitus mennä naimisiin Mariamnen (Pinja Turunen) kanssa. Mutta kun Canzio palaa kotiin, on hänellä uusi ihastus Marcia (Tiina Alapaattikoski) ja mielessään aivan uudenlaiset suunnitelmat.

Aleksis Kiven Canzio oli minulle ihan vieras näytelmä, josta ennen esityksen näkemistä tiesin vain nimen ja sen, että tarinassa on tragediaa, suuria tunteita ja miekkailua. Tämä on Kiven näytelmistä harvimmin esitettyjä, ja Tinfon Ilona-tietokannasta löytyikin Canzion ammattiteattereiden ensi-iltoja vain neljä, joista viimeisin vuodelta 1984. Harrastajateattereiden produktioita ei niitäkään kovin montaa liene. Tämä on mielestäni ihme, sillä Canzio on varsin ihastuttava uusi näytelmätuttavuus! Ohjaaja Hanna Lekander on sovittanut Kiven tekstin toimivaksi kokonaisuudeksi, ja tragedia herää Taaborinvuoren maisemissa komeasti eloon. Suuria tunteita todellakin riittää, ja Canzion tarina kantaa vaivattomasti lähes kolmetuntisen kestonsa ajan, vaikka loppupuolen pitkistä monologeista olisi ollut vielä varaa karsia. Näytelmän kieltä kuitenkin kuuntelee mielellään, Kiven shakespearemainen teksti ottaa vaikutteita niin Shakespearen tyylistä käyttää kieltä kuin Bardin näytelmien tarinoista ja aiheista, ja kasvaa vaikuttavaksi. Olen pitänyt Kiveä, virheellisesti, hyvin suomalaisten ja maaseututarinoiden kertojana, jonka terävyys, ironia ja nokkeluus näkyvät hienosti niin Seitsemässä veljeksessä kuin Nummisuutareissakin. Samaa suurta tragediaa kuin Canziossa tosin löytyy esimerkiksi Kullervosta, ja Kiven laaja tuotanto tarjoaa kyllä kaikenlaisia teemoja ja tunteita. Canzio italialaismaisemineen ja aatelisnuorukaisineen on kuitenkin muusta tuotannosta eroava tarina, ja ehkä siksi jäänyt vähän muiden teosten varjoon, mutta minulle siitä tuli tämän esityksen myötä yksi Kivi-suosikeistani. Miekkailua ei voita mikään, eikä tragediaa, eikä rakkautta. Ja tätä kaikkea Canzio tarjoaa.

Lekanderin ohjaus tuo näytelmän tunnetasot esiin vahvasti, varsinkin tragedialle tyypilliset epätoivo, hämmennys, taipumattomuus, kiihko ja kunniaan liittyvät tunteet ovat lavalla voimakkaita. Canziossa on kuitenkin ihan loistavaa huumoria, ja näytelmän ensimmäinen puolisko on yllättävänkin hauska. Tästä on kiittäminen ehkä vielä tekstiä enemmän sitä, miten Lekander työryhmineen tuo hahmot ja tilanteet lavalle. Esimerkiksi Canzion ja Rachelin erinomaisen aidolta tuntuvassa sisaruussuhteessa on paljon huumoria, eivätkä nämä näytelmän aateliset muutenkaan ole mitään ankeaa porukkaa. Pidin siitä, miten tragedian konventioita hyödynnettiin, esimerkiksi kuoroa käyttämällä. Lekanderin ohjauksen vahvuus on ihmisissä, siinä millaisia päätöksiä he tekevät, miksi, miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin, millaisia ovat ihmisten väliset suhteet ja miten niitä pidetään yllä, miten ne muuttuvat ja millaista se on. Canzio on monitasoinen näytelmä, ja monitasoinen tragedia, ja Kivi-juhlilla näytelmän toteutus tarjoaa tekstille mahdollisuuden kasvaa vaikuttavaksi ja herkäksi. Maija ja Veikko Tervosen lavastus- ja tarpeistosuunnittelu sopii nurmijärveläiseen maalaismaisemaan ja tekee siitä riittävän hienostuneen, jännittävän ja uljaan, jotta kuvitelma italialaisesta linnamaisemasta saa lihaa luidensa ympärille. Tyyliä riittää linnassa ja sen huonekaluissa ja tavaroissa, ja erityisesti hieno suihkulähde ja viehättävä metallinen kiikkuspenkki herättivät ihastusta. Lavastus toimii saumattomasti ympäröivän maiseman kanssa, ja esitys laajenee monesti koko näyttämöalueen mitalle. Päivi Uusitalon puvustuksessa on upeita, tyylikkäitä aatelisten asuja ja hienoja ryöväreiden ja palvelusväen pukuja, ja näiden lisäksi ihan mahtavia yksityiskohtia. Rakastan päätöstä tuoda mukaan jalkapallotematiikkaa kenkien ja urheilusukkien sekä seinälle kehystettyjen nappisten muodossa. Kuulemani mukaan lavalla myös selailtiin jalkapallokeräilykortteja, se ei harmikseni näkynyt siihen missä istuin.

Näytelmää on sävelletty musiikkia, joka rytmittää sitä sujuvasti ja tuo tragediaan, sekä koukeroiseen tekstiin ja pitkiin vuorosanoihin, mukavasti hengitystilaa. Vaikka pidin tarinasta, hahmoista ja kokonaisuudesta, Canzio voisi olla "pelkkänä" näytelmänä vähän raskas, sillä vuorosanat totisesti ovat välillä kovin pitkiä. Tämän kompastuskiven yli on onnistuneesti loikattu juuri musiikin keinoin, sillä vaikka musiikki voi olla, ja onkin, yhtä painavaa, tai painavempaa kuin teksti, se on erilainen tapa välittää viestejä kuin puhe. Musiikki toimii myös syventäen tunnelmaa ja hahmoja, ja Canzion kohdalla se ehdottomasti tekee esityksestä paremman. Yhtä lukuunottamatta kappaleiden sävellys on Jarmo Romppasen käsialaa, Kukaan ei koskaan-kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Teemu Jokinen. Biisejä on mukana jo sen verran, että tämä menee musiikkinäytelmästä, ainakin minun käsitykseni mukaan. Koska kappaleiden sanat ovat suoraan Kiven tekstistä, ne vievät tarinaa luontevasti eteenpäin ja istuvat saumattovasti puhutun draaman sekaan. Suosikkejani ovat Kukaan ei koskaan, ihan loistava Ole iloinen, joka jäi myös heti päähän soimaan, Suoraa tietä helvettiin ja Vapisee murhamiehen sydän. Neea Kuikan koreografia on monipuolista, vahvaa ja tunnelmaan sopivaa, hienoa liikkeellistä tarinankerrontaa, vauhtia ja tunnetta.

Carlo Vartiainen tekee erinomaisen roolin Canziona. Pidän siitä, miten hän tuo nuoren miehen nuoruuden vimman ja ehdottomuuden lavalle, sen, miten Canzio vielä etsii itseään ja joutuu siksi moneen vaikeaan paikkaan. Sisarensa ja setänsä ohjeiden mukaan elänyt Canzio saa maistaa vapautta merisotakoulumatkallaan, ja kun paluu tuttuihin ympyröihin koittaa, on hänen vaikeaa olla sama kuin ennen. Vartiaisella on hahmoonsa hieno ote, hän on ilmeikäs näyttelijä ja kertoo paljon eleillä, ilmeillä ja yksityiskohdilla. Vartiaisen roolityössä näkyy onnistuneesti myös se, millaisia rooleja Canziolla on. Hän on aatelinen, veli, veljenpoika, ystävä, kihlattu, rakastaja, mutta myös se Canzio, joka on olemassa vain hänelle itselleen. Ja ai että, miten herkullista traagisen päähenkilön tulkintaa, uskottavaa epätoivoa ja omien valintojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja itsesyytöstä. Ja huikeasti sisäistetty Canzion pitkät monologit! Mieleen jäi myös seuraava kysymys: Onko Canzio Suomen Hamlet? Anna-Sofia Luoma tekee sujuvan, taitavasti rakennetun roolin Rachelina. Hänen läsnäolonsa lavalla tukee hahmon itsevarmuutta ja tietynlaista huolettomuutta, joka myöhemmin törmää Canzion uudenlaiseen päättäväisyyteen. Luoma lukee taitavasti esityksen tunnetilaa, ja tuo traagisiin hetkiin sujuvasti myös haikeasti sävytettyä huumoria. Canzion "Olen onneton" ja Rachelin toteavasti ilmoitettu "Sinä olet onnellinen"-sananvaihto jäi mieleen. Pinja Turusen rooli Mariamnena on monipuolisempi kuin ensinäkemältä vaikuttaa, ja Turunen tuo roolihahmoonsa kiinnostavia yksityiskohtia. Pidän varsinkin siitä, miten Turunen näyttelee Mariamnen suhteen muihin henkilöihin, ja aivan erityisesti Mariamnen ja Rachelin välisestä suhteesta. Turunen ja Luoma tekevät nuorten naisten välisestä suhteesta uskottavan tavalla, joka tuo ystävysten historian, yhteiset kokemukset ja jaetut salaisuudet mukaan rivien väliin.

Tiina Alapaattikoski tekee Marcian roolin sujuvasti, hän leikittelee hyvin sillä, miten paljon kukakin hahmo Marciasta tietää ja miten Marcian pitää toimia ja olla, jotta hän saa haluamansa. En ole ihan varma, uskoinko Marcian aidosti rakastuneen Canzioon. Välillä uskoin, välillä en, välillä pohdin kuinka paljon Marcia juonittelee ja kuinka paljon hän antaa tunteiden viedä. Tämä on kiinnostava, ja myös katsojasta riippuva juttu, aidon rakkauden ja laskelmoidun suunnitelman hiuksenhieno raja toi ainakin minulle esitykseen yhden tason lisää. Emmi Mikkonen näyttelee Claudiota, aatelismiestä ja Canzion ystävää, joka tietää Marcian todellisen henkilöllisyyden. Tämä tuo mielenkiintoista jännitettä tarinaan. Mikkonen tekee tosi hyvän roolin, ja kaksintaistelukohtaus Canzion kanssa on huima, varsinkin tunnetasolla, vaikka kyllä kunnon miekkailu aina mieltä lämmittää. Mikkosen tulkinta Claudiosta tekee hänestä kokonaisen hahmon, joka kiinnostaa myös itsensä takia, ei vain Canzion kaverina. Kari Storckovius on mainion leppoisa Varro, jolla on jyrkkiä mielipiteitä ja helliä tunteita. Storckovius rakentaa roolinsa onnistuneesti, ja Varro on hahmona sekä helposti pidettävä että vähän ristiriitainen, siis mukava seurata mutta ei turhan laimea. Marko Löllö luonnontutkija Angelona on hyväsydäminen ja ihanan ymmärtäväinen tyyppi, pidän siitä, että hän sentään vähän lohduttaa Canziota, vaikka jättääkin tämän sitten kärsimään tunnontuskia ihan itsekseen. Koko iso ensemble tekee onnistuneita rooleja, moni useammankin, ja herättää Canzion tarinan eloon taitavasti. Käsiohjelman mukaan rooleja on alkuperäiseen näytelmään pitänyt jonkin verran lisätä, tätä ei huomaa muuten kuin siten, että rooleja on enemmän. Jokainen aseenkantaja, hovineito, maalaisnainen ja poliisi sujahtaa tarinaan mukaan omalle paikalleen, ja isolla porukalla tarinaa kerrotaan tavalla, joka antaa jokaiselle tilaisuuden loistaa.

Canzio on onnistunut tragedia, hieno näytelmä, kasvutarina täynnä tunteita, ja taitavasti sovitettu kokonaisuus. Tarinaan on helppo päästä mukaan, vaikka se oli uusi tuttavuus, ja tässä auttaa myös käsiohjelmasta löytyvä synopsis. Toisella puoliskolla tahti hidastuu välillä liikaa, pitkien monologien ja tasaisen tunnelman vuoksi loppupuolelle olisi tarvittu jonkinlaista muutosta. Kokonaisuudessa tämä ei kuitenkaan paina, ja vahvalla tunnelatauksella ohjattu viimeinen kohtaus jättää pohtimaan monenlaista aihetta, niin nuoruutta, rakkautta, kuolemaa, elämää kuin ylpeyttä ja häpeääkin. On hienoa, että Canzio vihdoin nähdään Kivi-juhlilla, ja on hienoa, että se tapahtuu juuri näin – komealla, kiihkeällä, kaihoisalla produktiolla, joka hengittää tragedian taikaa joka solullaan.


Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Kivi-juhlat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti