maanantai 8. elokuuta 2022

Seitsemän veljestä @ Orimattilan Teatteri

kuvat © Orimattilan Teatteri

Näin Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä Jätinpesän kesäteatterissa 7.8.

Aleksis Kiven klassikkoteos Seitsemän veljestä pääsee Jätinpesässä Tapani Kalliomäen sovitukseen ja ohjaukseen sekä taitavan työryhmän käsissä lavalle. Veljessarjana nähdään Jarmo Keskevaari Juhanina, Eerik Kuronen Tuomaana, Olli Paakkanen Aapona, Heikki Hagman Simeonina, Ranssi Toiviainen Timona, Justus Keskevaari Laurina ja Niko Hietakunnas Eerona. Mukana ovat kaikki tutut käänteet retkestä Männistön Venlaa (Jane Uusikylä) kosimaan, lukemaan opettelemisen vaikeudesta ja häpeäpuun uhasta toukolalaisten kanssa tappelemiseen sekä saunan palamisesta Taula-Matin (Kyösti Kyrö) tarinoiden kuunteluun, härkien tieltä Hiidenkivelle pakenemiseen ja lopulta juhlaan, jonne veljekset kutsuvat kaikki vastaantulijat ja jossa vanhat riidat sovitaan.

Olen nähnyt Seitsemästä veljeksestä kaksi versiota aiemmin, ja lukenut romaanin muutaman kerran. Muistin siis juonesta pääjutut ja paljon muutakin, ja hahmojen luonteenpiirteistäkin kaikenlaista. Viimeksi näin Jätinpesässä Työmiehen vaimon, myöskin Kalliomäen ohjaamana, ja se olikin huikean hieno. Niinpä odotukset tällekin klassikko + Kalliomäki-yhdistelmälle olivat korkealla, ja ilokseni ne myös täyttyivät. Esitys lähtee liikkeelle valtavalla energialla, joka kantaa alusta loppuun ja imaisee mukaansa heti ekasta kohtauksesta lähtien. Sanoisinpa, että Seitsemästä veljeksestä ei tämän energisempää saa tekemälläkään, ja se on hyvä. Mutta vaikka vauhtia todellakin on, ei koko homma mene miksikään päättömäksi juoksenteluksi ja sekoiluksi, vaan tulkinnassa on paljon syvyyttä ja vakavuutta, ja myös rauhallisempia hetkiä. Pidän Kalliomäen ohjauksessa kokonaisuuden käsittelystä ja modernin ja menneen yhdistämisestä, ja erityisesti siitä, miten veljesten väliset tunteet, ajatukset ja suhtautuminen toisiin on tuotu näyttämölle. Tässä versiossa Jukolan seitsemän poikaa todellakin ovat uskottavasti sisaruksia keskinäisine kinoineen ja luottamuksineen. Tästä on kiittäminen niin Kalliomäen tarkkaa ja yksityiskohtaista henkilöohjausta kuin mainioita näyttelijöitäkin. Esityksen liikekielestä vastaavat Kalliomäki ja Laura Huhtamaa, joiden työ on tuottanut iloisia, vahvoja tanssikoreografioita sekä monenlaista näppärää, elävää liikettä, jossa yhdistyvät niin luontevat, tarinasta kumpuavat asiat kuin kekseliäs, yllättävä ja esitykseen sopiva liikkeellisyys. Esityksessä on monenlaista energiaa, niin alkukantaista ja kiihkeää, rauhallisempaa ja harkitsevaista kuin räjähtävän villiäkin, ja kohtauksesta toiseen energia väreilee innostavasti juuri tunnelman vaatimalla tavalla.

Lavastus (Amadeu Vives) on tosi hieno, se luo perinteistä Seitsemän veljestä-fiilistä mutta toivottaa sujuvasti tervetulleeksi myös esityksen modernit vivahteet ja tarjoaa veljesjoukolle mainion tilan, jossa karkeloida ja kirmata. Tykkäsin kovasti kaikista puukasoista, -kepeistä, laudoista ja muutenkin puupinnoista, joita lavastuksessa riittää, ne sopivat tähän tarinaan erinomaisesti. Tiina Hauta-ahon onnistuneessa puvustuksessa on paitsi hyvää historiafiilistä, myös reilusti nykyaikaisuutta, ja kylläpä vain on mieleeni että Seitsemän veljestä saa tällaista modernisointikäsittelyä. Jukolan veljekset voisivat olla suoraan tästä päivästä, samoin toukolaiset ja muutkin sivuhenkilöt, paitsi puvustuksen, myös tarinan puolesta, ainakin osittain. Vaikka kaikkiin Seitsemän veljeksen tapahtumiin ei ehkä enää löydy tarttumapintaa tai samaistumiskohtia, on moni tarinan teema ja hahmo hyvinkin ajankohtainen. Esityksessä onkin todella onnistunutta se, että se on samaan aikaan sekä ajaton että tiukasti ajassa kiinni. Äänisuunnittelussa (Tatu Virtamo) yhdistyy monenlainen musiikki vauhdikkaasta bilefiiliksestä haikeisiin säveliin, ja yhdistelmä on toimiva ja riemastuttava.

Kuten jo mainitsin, tämä Jukolan veljessarja tosiaankin on täynnä aitoa, uskottavaa veljeyttä. Yksi suosikkijuttujani esityksessä olikin seurata, miten veljekset reagoivat toistensa tekemisiin ja sanoihin, kuka nauraa kihertää, kuka vetäytyy syrjemmälle kiukun edestä, kuka oikein lietsoo ärtymystä, kuka rauhoittelee, kuka neuvoo, kuka komentelee ja niin edelleen. Veljekset ovat kaikki erilaisia, ja näyttelijät ovat hienosti löytäneet hahmoistaan näiden ytimen ja sen, miten kukin Jukolan poika maailmaa katsoo. Kaikesta näkee, että veljekset ovat toistensa tukena ja sisaruussuhteessa on rakkautta ja lämpöä, mutta paljon myös erimielisyyksiä ja rähinää. Koska Seitsemässä veljeksessä lavalla ovat lähes joka hetki nimenomaan nämä velipojat, on roolituksen onnistuminen tärkeää. Olikin ilo huomata heti ensimmäisestä kohtauksesta, että tämä porukka kyllä hoitaa homman ja heittäytyy tarinaan täysillä. Jarmo Keskevaarin Juhani on mainion hyväntuulisen oloinen ja itsevarma vanhimmalle veljelle sopivalla tavalla, vaikka välillä kova kallo aiheuttaa myös hankaluuksia. Keskevaarin roolityö on varmaa ja vakuuttavaa, ja vaikka en aiemmin niin ole koko Juhanista edes välittänyt, tässä versiossa hän on yksi suosikeistani. Eerik Kurosen Tuomas on myös onnistunut hahmo, järkevän oloinen tyyppi joka vähän rauhoittelee kiivaampia veljiään. Kuronen tekee tarkan, sujuvan roolin. Olli Paakkasen Aaposta pidin kovasti. Paakkasella on toimiva ote hahmoonsa, ja erityisesti se, miten Aapon etsii tilanteisiin hyviä ratkaisuja ja katsoo veljiensä perään, on Paakkasen roolityössä hienoa. Heikki Hagman Simeonina tekee tasapainoisen roolin, jossa näkyvät hyvin Simeonin luonteenpiirteet ja tavat. Ja vanha kunnon saapasnahkatorni-tarina esitetään asiaankuuluvalla palolla, se on yksi Seitsemän veljeksen jutuista jota aina odotan. Ranssi Toiviaisen Timo on ihan mahtava, kovasti tunteellinen tyyppi joka riemuitsee ja surkuttelee suuresti. Mainiolla otteella tehty rooli.

Justus Keskevaarin vakuuttavasti näyttelemä Lauri oli heti alusta suosikkini, sillä Lauri on veljeksistä selvästi rauhallisin ja harkitsevaisin. Toki myös Lauri hyppää mukaan kiusaamaan Rajamäen rykmenttiä tai toukolalaisia, mutta ei kuitenkaan ole ensimmäisenä riitaa haastamassa, vaan enemmänkin sovittelemassa. Paitsi tietenkin Hiidenkivellä. Jestas millaisen monologin Keskevaari vetäisee, olipa huima! Aloin sitä katsoessa myös ajattelemaan, että noinkohan viinan litkiminen vapautti Laurin kielenkannat ja hän purki kaiken vuosien aikana kasaantuneen kiukun humalansa turvin, vai tuliko vain mieleen vähän kiusata velipoikia, vaikka normaalisti Lauri pysyy hiljaa ja seuraa tilannetta? Ajatus Laurista tyyppinä, joka ei viitsi tai uskalla puhua suoraan kuin vain humaltuneena on mielenkiintoinen, ja Hiidenkivi-kohtauksen jälkeen aloin häntä vähän tästä näkökulmasta katsomaankin. Mitä jos Lauri hiljaisena ja itsekseen viihtyvänä ei saa ääntään kuuluviin äänekkäämpien veljiensä keskellä, ja hän onkin pahastunut, kun veljessarja jatkuvasti rähjää ja mellastaa? Toki tulkinta riippuu paitsi esityksestä ja näyttelijästä, myös katsojasta, ja joku muu varmasti näkeekin Laurin purkauksen eri tavalla. Ja sellaistahan teatteri ja tarinat yleensä ovat, eivät ne näyttäydy kaikille katsojille ja kokijoille samalla tavalla. Vaan onpa aina yhtä hauskaa, kun joku tietty kohtaus, ele tai produktiossa tehty ratkaisu saa aikaan tällaista pientä hahmoanalyysiä, se tuo esityksen katsomiseenkin uuden tason. Kiinnostavaa myös se, että en muistanut Laurin hahmosta paljon mitään katsomoon astellessani, mutta loppujen lopuksi hän oli sitten Jukolan pojista se mielenkiintoisin. Niko Hietakunnas tekee Eerona erinomaisen roolin. Vaikka Eero onkin juuri sellainen ärsyttävän nokkava pienin veli, on Hietakunnaksella rooliinsa näppärä ote, jossa näkyy nimenomaan Eeron nuoruus ja pahnanpohjimmaisuus. Eero on fiksu ja nokkela, mutta nuorimpana jää vähän muiden varjoon. Yritä siinä sitten saada huomiota olemalla siivosti vaan, varsinkin kun vanhemmat veljet eivät hekään osaa aina kunnolla käyttäytyä. Ei ihme että Eero esittelee näppäryyttään ja kekseliäisyyttään jatkuvasti vitsailemalla tai saattamalla vanhempia veljiään vähän naurunalaisiksi. Mutta tokihan Eero on loppupeleissä veljiensä puolella, ja tästä veljesten välisestä dynamiikasta pidin tosi paljon. Hieno roolityö. Ja jäi myös mieleen se hetki, kun joku vanhempi veli heittää Eeron rinkelin vesisaaviin ja nuorimmainen sitten kamalan surullisena katsoo välipalansa perään. Voi Eero parkaa!

Ensemblestä jäi mieleen etenkin Jere Laukkasen Kissalan Aapeli, joka räppää pilkkalaulun Jukolan veljeksistä ja ottaakin lavan haltuun reippaasti, mahtavaa. Tiia Korven Männistön muori on tomera ja kosioretkikohtaus on kokonaisuutena mainio, myös Jane Uusikylä Venlana tekee siinä sujuvaa työtä. Matti Virpiaro tekee kaksi hyvää roolia äreinä miehinä Viertolana ja lukkarina, ja Reetta Jouttimäki on mainio lukkarin tytär. Kyösti Kyrö tarinoi Taula-Mattina letkeästi. Pidin joukkokohtauksista tosi paljon, lavalla on hyvä meininki koko esityksen ajan ja joukkokohtauksissa on onnistuneesti niin seitsemän veljestä vastaan muut-asetelmaa kuin mainioita hetkiä, jossa tämä asetelma alkaa murtumaan. Muutenkin koko esiintyjäporukasta huokuu into ja energia, joka kuljettaa esitystä ja hahmojen tarinoita eteenpäin vahvasti ja viihdyttävästi.

Tykkäsin tästä tosi paljon! Esityksessä on valtavasti kaikenlaista onnistunutta, kekseliästä ja innostavaa, ja toteutus on tehty tarkasti ja taitavasti. Kenties kaikista parasta on se energisyys, millä homma vedetään läpi, katsomossa on vaikeaa olla hymyilemättä ja viihtymättä kun Jukolan pojat marssitetaan lavalle näin hienolla tavalla. Myös veljessarjan keskinäiset siteet ja suhteet on toteutettu tarkkanäköisesti, niistä kumpuavat sekä esityksen huumori, draama, riemu, lämpö ja varmuus. Orimattilan Teatterin Seitsemän veljestä on vauhdikas, täynnä energiaa, liikettä, ääntä, tunteita ja metakkaa, ja onnistuu kaikesta vauhdista huolimatta olemaan myös rauhallinen ja vakava. Hienoa työtä koko työryhmältä, onnistuneesti raikastettu klassikko jossa mennyt ja moderni kohtaavat erinomaisella tavalla.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan teatteri!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti