Kevät 2025 – 15 teatteritärppiä

Vuosi on vaihtunut, ja uuden vuoden ensimmäiset ensi-illat kolkuttavat jo ovilla. On siis aika kurkata kevään 2025 teatteritarjontaan ja poimia sieltä tärppejä. Tuttuun tapaan listalla on erityisesti meikäläistä kiinnostavia juttuja, ja tällä kertaa viiteentoista kappaleeseen rajattuna, eli paljon kaikkia hienoja esityksiä jää myös alla lueteltujen ulkopuolelle. Tarjontaa on kevään ensi-iltojen joukossa laidasta laitaan, teemasta ja tunnelmasta toiseen, ja jokaiselle varmasti löytyy jotakin. Antoisaa, yllättävää, lempeää, ajatuksia herättävää ja iloista teatterikevättä kaikille!

Teatterinnan kevään tärpeiksi valikoituivat seuraavat esitykset:

kuva © TAVATON media

 Tärppi #1: Next to Normal – Kouvolan Teatteri

Kuulin, että Next to Normal on tulossa Kouvolaan ennen kuin ensi-ilta virallisesti julkaistiin, ja ai että miten odotin tämän julkaisua jotta pystyin sitten kaikille hehkuttamaan ohjelmistovalintaa! Vaikka olen tiennyt Next to Normalin olemassaolosta jo yli kymmenen vuotta, näin musikaalin ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna Lontoossa. Ja rakastuin heti. Perheestä, mielenterveydestä, menetyksestä, rakkaudesta, toivosta ja selviytymisestä kertova Next to Normal on tosi hieno teos, raskas ja kaunis, toiveikas ja herkkä, juuri sellainen musikaali joka puhuttelee minua. Tämä on aiheiltaan ja tavoiltaan käsitellä niitä ehkä yksi teemallisesti rankimpia musikaaleja, joita olen nähnyt, ja samalla kuitenkin nokkela, monesti hauska ja huimasti rokkaava. Olen valehtelematta kuunnellut Superboy and the Invisible Girl-, I'm Alive- ja Wish I Were Here-biisejä useita kymmeniä kertoja musikaalin näkemisen jälkeen, ja tästä teoksesta tuli niin musiikillisesti kuin ennen kaikkea kokonaisuutena minulle samantien yksi kaikista tärkeimmistä. Olen niin onnellinen, että seuraavaa suomiversiota ei tarvitse odottaa enää kauaa, ja uskon, että Kouvolan Teatterissa tulee helmikuussa ensi-iltaan produktio, joka herättää tunteita ja ajatuksia, käy sydämeen, saa hymyilemään ja herkistymään, ja ennen kaikkea tavoittaa tämän teoksen ytimen.

Next to Normal ensi-illassa 1.2.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #2: Uusi Eden – Helsingin kaupunginteatteri & Q-teatteri

Postapokalyptinen musikaali! Toistan: postapokalyptinen musikaali! Juho Mantereen tekstillä ja ohjauksella, Henri Lyysaaren musalla! Ai että! Jos en olisi niin täysin rakastunut Next to Normaliin, olisi Uusi Eden ehdottomasti tärppilistan ykkösenä. Aivan timanttinen työryhmä, herkullisen kuuloinen idea, ja tämä mainoslause: "Juho Mantereen groteski ote kohtaa Disney-musikaalin hengen." Myös uutta kotimaista musateatteria. Kuinka monta syytä hullaantua jostakin teoksesta sitä vielä tarvitsee? Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotanto kertoo teatterilaisista, jotka ovat odottamattomasti selvinneet globaalista ydinsodasta, ja pohtivat nyt, mitä tehdä kun vanhoista ammateista ei maailmanlopun jälkeisessä maailmassa ole oikein hyötyä. Pian teatterin raunioille alkaa rakentua Uusi Eden-niminen yhteisö. Kuulostaa niin hyvältä! En malta odottaa, että pääsen näkemään tämän, ja vähän luulen, että jos tämä juttu kolahtaa niin meikä on sitten katsomossa harva se viikko...

Uusi Eden ensi-illassa 5.2.

Tärppi #3: Cock – Vaasan kaupunginteatteri

Näin Cockin Teatteri Jurkassa viime keväänä, ja se oli yksi vuoden 2024 suosikkiesityksiäni. Mike Bartlettin erinomaisen teksin on napakasti suomentanut Karri Miettinen, ja tämä hieno, terävä ja tarkkanäköinen näytelmä oli Jurkassa nautinnollista katsottavaa. Uskon, että myös Vaasassa se tuodaan näyttämölle onnistuneesti ja hyvällä intensiteetillä. Parisuhteesta, rakkaudesta, yllätyksistä ja vähän itsekkyydestä ja hämmennyksestäkin kertova Cock on hienovireinen ja hauska, kipeä ja suorapuheinen näytelmä, jossa on paljon näyteltävää ja tulkittavaa myös rivien välissä. Vaasaan on jonkin verran matkustettavaa, mutta toivottavasti saan reissun sopimaan kalenteriin, sillä pidän tästä näytelmästä ihan hirmuisesti. Onpa kiva, että tästä tulee uusi tuotanto näin nopsaan nyt kun näytelmä on vihdoin Suomeen saatu, sen ensiesitys kun oli Lontoossa jo 2009 ja Suomen kantaesitys tosiaan viime vuonna.

Cock ensi-illassa 20.2.

kuva © Janne-Pekka Manninen

 

Tärppi #4: Kinky Boots – Oulun teatteri

Uusi suomituotanto on tulossa myös Kinky Bootsista, tällä kertaa kenkätehtailijat ja drag queenit valloittavat Oulun. Kinky Boots on sanalla sanoen ihana musikaali, ja pidän siinä erityisesti hahmoista ja heidän välisestään dynamiikasta, huumorin ja herkkyyden tasapainosta, ja mainioista biiseistä. Yhtä aikaa hauska ja koskettava musikaali kertoo hienon tarinan (tositapahtumien inspiroima, muuten!), ja tarjoilee niin ihanan kipeitä ja suloisia ihmissuhteita kuin bilemeininkiä ja tykkejä biisejä. Pitkä on matka Ouluunkin, vaan kyllähän tätä uutta Kinky-prokkista täytyy lähteä kauemmaskin katsomaan. En ole myöskään koskaan käynyt Oulun teatterissa, joten lienee jo aikakin.

Kinky Boots ensi-illassa 1.2.

kuva © Tommi Mattila

Tärppi #5: Disco Pigs – Lahden kaupunginteatteri

Once-musikaalin käsikirjoittajana minulle tutun Enda Walshin kirjoittama Disco Pigs-näytelmä on esitetty Suomessa aiemmin ainakin jo lopettaneen Akseli Ensemblen tuotantona 2007, mutta muista tuotannoista en löytänyt tietoa. Ensiesityksensä tämä teos on saanut 1996. Näytelmästä on vuonna 2001 tehty samanniminen elokuva, mutta en ole siitäkään koskaan kuullut. Keväällä 2025 Possu ja Kisu tulevat Lahden kaupunginteatteriin Lauri Maijalan ohjauksena. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mistä tämä kertoo, esittelyteksin lisäksi siis, mutta olen silti esityksestä tosi innoissani. Ainakin ystävyyttä, kasvamista, näköalattomuutta, nuoruutta ja rakkautta käsitellään, ja ilmeisesti riipivällä ja nerokkaalla tavalla. Olen viime aikoina kiinnostunut kovasti esityksistä, joissa on kaksi tai kolme näyttelijää, ja luulen että tämä voisi olla tosi hyvä esimerkki toimivasta sellaisesta. Minua kiehtoo se, kun pienellä porukalla tuodaan lavalle iso ja monitasoinen juttu, ja toivon Disco Pigsin olevan juuri sellainen.

Disco Pigs ensi-illassa 19.2.

Tärppi #6: Det som blir kvar – Åbo Svenska Teater

Kolme sisarusta tapaa toisensa pitkästä aikaa äitinsä kuoleman jälkeen. Kaksi heistä ei ole vuosikausiin käynyt lapsuudenkodissaan. Maaseudulla he käyvät läpi valintojaan, menetystä ja sisarussuhteita. Miten hieno alkuasetelma! Kuulostaa juuri sellaiselta tarinalta, josta pidän, ja myös sellaiselta, että tässä käsitellään inhimillisiä tunteita lempeällä otteella, vakavampaakaan sävyä unohtamatta. Draamakomediaksi Det som blir kvar on esittelytekstissä määritelty. Esitys saa ensi-iltansa Karjaalla Tryckeriteaternissa ja kiertää muutamilla esityspaikoilla ennen kuin esitykset Åbo Svenska Teaterissa alkavat maaliskuun puolivälissä, eli tämä on mahdollista nähdä myös Turun ulkopuolella. Åbo Svenska Teater on minulle vielä vierailematon teatteri, mutta se kutsuu viimeistään ensi syksynä, kun siellä tehdään Romeo ja Julia (ahh en malta odottaa!). Kenties kuitenkin myös keväällä onnistuu Turku-reissu laittaa kalenteriin.

Det som blir kvar ensi-illassa 30.1.

kuva © Riikka Hurri, Sari Kaija

Tärppi #7: Ronja Ryövärintytär – Joensuun kaupunginteatteri

Kyllähän tärppilistalle täytyy aina yksi Ronja laittaa! Tämä Astrid Lindgrenin valloittava klassikko pyörii säännöllisesti teattereissa ympäri Suomen, eikä ihme – onhan Ronjan tarina aivan ihana. Rohkeuden, oikeudenmukaisuuden, ystävyyden, perheen ja kasvamisen teemoja käsittelevä tarina on hurmannut minut kerta toisensa jälkeen, ja olenkin nähnyt Ronjan jo kuutena eri versiona. On kerta toisensa jälkeen ihan parasta astua Matiaksenmetsään riemukkaaseen ja elämäniloiseen ryövärijoukkoon, seurata Ronjan ja Birkin seikkailuja ja jännittää kahden ryövärijoukon välisiä kärhämiä sekä hurjien metsän olentojen hyökkäyksiä. Joensuuhun Ronjan ohjaa Tuomo Aitta. Koskaan en vielä ole Joensuun kaupunginteatterissa käynyt, mutta Ronjan keväthuudon kutsumana saattaa hyvinkin tie siihen suuntaan viedä.

Ronja Ryövärintytär ensi-illassa 30.4.

kuva © Jukka Hämeenniemi

Tärppi #8: Jumppatytöt – Kiertue-esitys

Teatteri Takomossa 2024 kantaesitetty Jumppatytöt aloitti kiertueen jo viime vuoden puolella. Tämän kevään mittaan esityksiä on luvassa usealla paikkakunnalla, esimerkiksi Tampereella, Porissa, Hämeenlinnassa ja Kuopiossa. Joukkuevoimistelusta kertovan esityksen takana ovat näyttelijät Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki, kaikki entisiä voimistelijoita. Jumppatytöt nostaa esiin niin joukkuevoimistelun ilonaiheet, innostuksen ja kauneuden kuin verenmaku suussa treenaamisen ja vertailun toisiin. Itsekin olen joskus ollut voimistelussa mukana, mutta se harrastus taisi loppua jo ihan ala-asteen ekojen luokkien aikana, eikä mitään kovin yksityiskohtaisia muistoja ole jumppavuosilta jäänyt. Ihan hauskaa taisi olla, mutta muut jutut veivät nopeasti toiseen suuntaan ja jumppa jäi. Olen lukenut tästä esityksestä ihastelevia kommentteja monesta suunnasta, mutta vielä en ole saanut sitä kalenteriin sopimaan. Josko tästä kiertue-esitysten joukosta löytyisi sopiva näytös, niin pääsisin katsomaan Jumppatyttöjä. Esitys vaikuttaa jotenkin tosi ihanalta ja rakkaudella tehdyltä, sellaiselta, että se on tekijöilleen tärkeä ja sitä on kiva esittää. Tätä en tahtoisi missata!

Tärppi #9: Jesus Christ Superstar – Samvais Tuotanto

Jee, JCS Suomessa! Ja sopivasti pääsiäisen aikaan. Jesus Christ Superstar on ollut meikäläiselle jo muutaman vuoden pääsiäisperinne, katson joka kevät YouTubesta sieltä kokonaisuudessaan löytyvän (upean) ruotsalaisprokkiksen. Mutta nyt on siis mahdollisuus ihan livenä toteuttaa perinnettä, ja suunnitelmissahan se onkin. JCS on komea musikaali, siinä on mahtavia biisejä ja hyvää meininkiä, ja siitä saa irti vaikka mitä ohjauksellisista ja toteutuksellisista ratkaisuista riippuen. Tätä on Suomessa esitetty erityisesti konserttiversiona, ja myös kokonaisena musikaalina, mutta meikäläinen ei vielä kotimaista tuotantoa ole nähnyt. Olen nähnyt tämän kerran livenä ja muutamana eri tallenteena, näistä tuo yllä mainittu ruotsalaisversio vuodelta 2014 ja vuoden 2000 leffa-adaptaatio ovat suosikkejani. Odotan innolla, millaisilla painotuksilla ja valinnoilla Jeesuksen, Juudaksen ja kumppaneiden ratkaisun hetkille tällä kertaa syvennytään. Erityisesti Jeesuksen ja Juudaksen välinen dymaniikka asettaa odotuksia, sillä se on tälle teokselle aika määrittelevä tekijä. Tämä Samvais Tuotannon prokkis esitetään englanniksi, ja esityspaikat ovat Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, Järvenpään kirkko ja Peacock-teatteri. Useammassa paikassa siis mahdollista katsoa tämä, ja varsinkin kirkossa lienee tosi hieno!

Jesus Christ Superstar ensi-illassa 27.3.

Tärppi #10: Sudenmorsian – Hämeenlinnan Teatteri

Aino Kallaksen upea klassikkoromaani tulee Hämeenlinnassa näyttämölle Tiina Puumalaisen dramatisoimana ja ohjaamana, ja koreografiasta vastaavat Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö. Esityksen lupaillaan olevan visuaalisesti rikas draaman, tanssin ja musiikin saumaton kokonaisuus, ja tämähän kuulostaa erinomaiselta. En ole vielä koskaan nähnyt ihmissusitarinaa näyttämöllä, ja olen tästä tosi innoissani! Sudenmorsian on villi ja kiehtova tarina, kauniilla kielellä kirjoitettu ja sadunomainen. Olen lukenut sen monesti, ja Kallaksen teos on yksi suosikki-ihmissusitarinoistani. Paljon hienoja kohtauksia, mielenkiintoisia hahmoja ja suurta dramatiikkaa. On kiinnostavaa nähdä, miten tarina herää lavalla eloon, ja kuinka se tavoittaa pohjatekstin nyanssit ja tunnelman. Ihana, yllättävä ohjelmistovalinta!

Sudenmorsian ensi-illassa 6.2.

kuva © Minna Hyvönen

Tärppi #11: Pesismusikaali – Kajaanin kaupunginteatteri

Pesäpallomusikaali! Jee, mikä aihe! Ylipäätään musikaaleja voisi kirjoittaa enemmän urheilusta, sillä siinä jos missä on isoja tunteita, jännitystä ja vauhdikkaita käänteitä. En olekaan tainnut nähdä yhtään urheilumusikaalia (poislukien tanssimusikaalit, tanssista onkin aika luontevaa kirjoittaa musikaali), vaikka niitä on kyllä olemassa. Esimerkkeinä nostettakoon tähän vaikkapa jalkapallomusikaali Bend it Like Beckham, nyrkkeilymaailmassa liikkuva Rocky ja cheerleadereista kertova Bring it On (kaikki muuten samannimisiin elokuviin perustuvia). Ja nyt joukkoon liittyy kotimainen Pesismusikaali! Suunnitelmasta pelastaa muuttotappiokunta pesäpallon avulla kertovan musikaalin ovat käsikirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, ja säveltäjä on Joel Mäkinen. Kansallispeliä ja kunnallispolitiikkaa on lavalla luvassa, ja jytämusiikkia myös. Kuulostaa loistavalta! Kajaanissa en ole koskaan käynyt, en kaupungissa enkä teatterissa, ja hiukkasen onkin matkaa siihen suuntaan Suomea suunnata. Jos mahtuu reissu kalenteriin, niin meikä ei tätä välistä jätä, sen verran riemukkaalta vaikuttaa.

Pesismusikaali ensi-illassa 14.2.

kuva © Tuomo Manninen, kuvankäsittely Marko Kovero

Tärppi #12: Eläinten vallankumous – Kansallisteatteri

Luin tämän George Orwellin klassikoromaanin viime vuonna, kun kuulin sen tulevan Kansikseen. Tarina ihmiset syrjäyttävistä maatilan eläimistä ja siitä, kuinka eläinten käsissä syntyy tiukka kuri ja järjestys, on kiintoisa ohjelmistovalinta, josta pääsee Kansallisteatterin lisäksi keväällä nauttimaan myös Kansallisoopperassa. Vallanhimoa käsittelevään tarinaan tarttuu ohjaaja Michael Baran, joka myös suomentaa ja dramatisoi teoksen. Odotan Baranin tulkintaa ja tapoja käsitellä teemoja mielenkiinnolla, sillä tässä voi varmasti painottaa tosi monia teoksen yksityiskohtia sen mukaan, mihin haluaa keskittyä ja mitä asioita haluaa esityksellä välittää. Tasoja tarinassa ainakin riittää. Eläinten vallankumous on tällä hetkellä kylläkin kokonaan loppuunmyyty, mutta tsekkailen tasaisin väliajoin lippupistettä, jos peruutuslippuja sattuisi ilmaantumaan, ja toivon ehtiväni nappaamaan tiketin. Samaa suosittelen muillekin, mikäli katsomoon haikailee.

Eläinten vallankumous ensi-illassa 15.1.

kuva © Emilia Kaupinmäki ja Jukka Kontkanen

Tärppi #13: Veljeni Leijonamieli – Seinäjoen kaupunginteatteri

Ronja Ryövärintyttären lisäksi myös Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin klassikoista nyt suosittu teattereissa, viime vuonna ensi-iltansa saivat ainakin Helsingin ja Kajaanin kaupunginteattereiden versiot, ja helmikuussa myös Seinäjoella tartutaan Korpun ja Joonatanin tarinaan. Tämä satuseikkailu on samaan aikaan valloittava ja surullinen, vauhdikas ja dramaattinen, ja kaunis ja traaginen. Isoja teemoja veljeydestä petokseen ja hyvästä pahaan, rohkeutta, itsensä ylittämistä ja periksiantamattomuutta, sekä kiehtovia satumaisemia, niitä Veljeni Leijonamieli sisältää, ja paljon enemmänkin. Lämminhenkinen mutta vakavia sävyjä kaihtamaton tarina puhuttelee ja koskettaa, ja tämän parissa odottaa varmasti melkoinen seikkailu.

Veljeni Leijonamieli ensi-illassa 19.2.

kuva © Sampo Jaakkola

Tärppi #14: Näytelmä joka menee pieleen – Kuopion kaupunginteatteri

Yksi suosikkikomedioistani tuodaan ensi-iltaan Kuopiossa, ja jälleen taitaa eräs harrastajateatterin peribrittiläinen murhamysteeri mennä tavalla jos toisella päin mäntyä... Näytelmä joka menee pieleen on timanttista, vauhdikasta ja yksinkertaisesti todella hauskaa teatteria, ja olenkin viihtynyt tämän teoksen katsomossa tähän mennessä jo kolmen eri prokkiksen muodossa, kolmella eri kielellä. Teknisesti vaativa ja tekstillisesti riemastuttava näytelmä on melkoista aivot narikkaan-viihdettä, ja eiköhän yleisö saa Kuopiossakin nauraa sydämensä kyllyydestä esitystä katsoessaan. Tässä on mainioita hahmoja, ja toinen toistaan hauskempia teatteridiivailukliseitä, ja kaikenlaisia muitakin teatterikliseitä. Ihan paras!

Näytelmä joka menee pieleen ensi-illassa 8.2.

Tärppi #15: Myrskyluodon Maijasta Momentumiin-musikaalikonsertti – Tampereen Työväen Teatteri

Rakastan musikaalikonsertteja, koska niissä pääsee kuulemaan kerralla kappaleita useista musikaaleista, jolloin voi samalla teatterireissulla sukeltaa monen tarinan maailmaan yhden sijaan. Tämä TTT:n konsertti on erityisen ihana siksi, että kaikki siinä kuultavat musikaalit ovat kotimaisia. Nämä ovat kaikki myös TTT:n kantaesittämiä (poislukien Rikkomaton, josta nähtiin TTT-klubilla black box-versio, joka ei käsittääkseni ollut virallinen kantaesitys). Muutaman konsertin ohjelmistossa olevista musikaaleista olen nähnyt ja kaikista näkemistäni pitänyt, ja vähän useamman teoksen musiikki on tuttua ja useasti kuunneltua. Erityisesti odotan kuulevani Myrskyluodon Maijan, Poikabändin, Rikkomattoman, Suruttomien, Tyttöjen ja Momentumin biisejä. Mainio porukka lavalla ja lavan takana, ja varmasti hienot illat suomalaisen musikaalimusan parissa tulossa.

Myrskyluodon Maijasta Momentumiin ensi-illassa 12.3.

Bonustärppi: Humanistispeksi 2025

Mikäli haluaa nähdä lavalla minun kirjoittamiani kohtauksia, on siihen oivallinen mahdollisuus helmikuussa Savoy-teatterissa. Humanistispeksin uusin produktio valloittaa lavan 19.-22.2., ja näyttämöllä siis nähdään myös meikäläisen tekstiä. Sain olla mukana käsikirjoitustiimissä kirjoittamassa tätä tarinaa, ja pääsin kehittelemään herkullisen kivoja, haastavia ja dramaattisiakin kohtauksia. Esityksestä ei sen enempää voi vielä paljastaa, mutta laittakaahan korvan taakse, jos kiinnostaa nähdä jotain, jota olen ollut mukana tekemässä, tai speksi noin ylipäätään. Lisätietoa tulee tammikuun puolivälin paikkeilla, editoin pienen sisältökuvauksen sitten tähän (jos muistan). Voin lämpimästi suositella niin tätä "omaa" speksiäni kuin kaikkia muitakin – tämä opiskelijoiden tekemä interaktiivinen musateatteri on aivan parasta! Ja aivan omanlaisensa teatterin laji, joka saattaa huomaamatta viedä täysin mukanaan...

Humanistispeksi 2025 ensi-illassa 19.2.

Teatterinna-palkinto 2025 – Ehdokasasettelu alkaa

 Iloista uutta vuotta kaikille! On tullut aika muistella viime vuoden upeita teatterielämyksiä ja niiden tekijöitä. Aivan oikein – Teatterinna-palkinnot jaetaan taas! Tämä on neljäs kerta, kun Teatterinna-titteleitä jaetaan, edellisen eli kolmannen kerran palkinnot jaettiin 2.2.2024. Ihka ensimmäiset Teatterinna-palkinnot jaettiin 5.1.2020. Edellisten palkintojen voittajia pääsee tarkastelemaan tästä linkistä.

Teatterinna-palkinto tarkoittaa palkintoa, joka jaetaan teattereille, näyttelijöille ja esityksille. Palkinnon saajan päättävät katsojat. Teatterinna-palkintoprosessi etenee seuraavanlaisesti: ensin yleisö saa ehdottaa jokaiseen kategoriaan mieleistään ehdokasta, sitten kolme eniten ääniä saanutta ehdotusta siirtyvät seuraavalle kierrokselle, jossa niiden joukosta äänestetään voittaja. Voittajille on tarjolla mainetta ja kunniaa, kaikkien ehdotuksia jättäneiden ja voittajaa äänestäneiden kesken taas arvotaan teatterilippuja ja muita teatteriaiheisia palkintoja.

Tällä ensimmäisellä eli ehdokkaiden asettamiskierroksella palkintona on kahden hengen lippulahjakortti syksyllä 2025 ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa saavaan The Addams Family-musikaaliin. Tämän palkinnon voi voittaa VAIN jättämällä ehdotuksensa Teatterinna-palkinnon saajaksi, sillä seuraavassa vaiheessa eli voittajaäänestyksessä on eri palkinnot. Ehdotuksen voi jättää yhdessä tai useammassa kategoriassa, eikä siihen mene kuin minuutti. Suurkiitos ehdotuskierroksen palkinnosta Turun kaupunginteatteri!

Teatterinna-palkintoäänestyksen järjestää Teatterinna-blogi, eikä siinä ole mukana muita tahoja. Arvontapalkinnoissa yhteistyössä Turun kaupunginteatteri.

Tästä lähettämään ehdotuksia!

OHJEET:

Esityskategorioissa ehdotuskelpoisia ovat kaikki vuoden 2024 aikana ensi-iltansa Suomessa saaneet musikaalit, puhenäytelmät ja tanssiteatteriteokset, myös ne esitykset, jotka saivat vuonna 2024 uusintaensi-iltansa.

Vuoden kotimainen kantaesitys tarkoittaa nimensä mukaisesti ensimmäistä kertaa vuonna 2024 esitettyä kotimaista esitystä, eli tässä kategoriassa ei ole ehdotuskelpoinen ensimmäistä kertaa Suomessa esitetty, jossain muualla kantaesityksensä saanut musikaali/näytelmä/muu teos.

Näyttelijäkategorioissa voi asettaa ehdolle näyttelijöitä myös esityksistä, joiden ensi-ilta on ollut ennen vuotta 2024, kunhan näyttelijäsuoritus on nähty vuoden 2024 aikana. Jos et ole varma, kuuluuko ehdottamasi näyttelijä pää- vai sivuroolikategoriaan, ei huolta! Tärkeintä on laittaa nimi mukaan, se löytää kyllä perille.

Halutessaan ehdotuksen mukaan voi kirjoittaa myös perustelun, miksi haluat ehdottaa juuri tätä teatteria/esitystä/näyttelijää. Näitä perusteluita hyödynnetään myöhemmin anonyymisti voittajien julkistuksen yhteydessä.

Ehdotuksia voi jättää tästä päivästä lähtien, ajalla 1.1. - 17.1.2025. Voittajaäänestys aukeaa 20.1. ja on auki 31.1.2025 saakka. Voittajat julkaistaan Teatterinna-blogissa (teatterinna.blogspot.fi) maanantaina 3.2.2025.

Vuoden 2025 Teatterinna-palkinnon kategoriat ovat: 

• Vuoden teatteri 

• Vuoden musikaali

• Vuoden puhenäytelmä

• Vuoden kesäteatteriesitys

• Vuoden tanssiesitys

• Vuoden kotimainen kantaesitys

• Vuoden näyttelijä, musikaali (päärooli)

• Vuoden näyttelijä, musikaali (sivurooli)

• Vuoden näyttelijä, puhenäytelmä (päärooli)

• Vuoden näyttelijä, puhenäytelmä (sivurooli)

Tästä lähettämään ehdotuksia!

Huom. Ehdokkaiden asettaminen ja äänestys tapahtuu Google Formsin kautta, eli vain sitä kautta jätetyt ehdotukset ja äänet huomioidaan. Tietoja käytetään vain Teatterinna-palkintoäänestyksessä, ei missään muussa tarkoituksessa.

Matilda @ Svenska Teatern

 

kuvat © Cata Portin

Näin Matilda-musikaalin 15.11.

Matilda (Lillian Bui) on pieni tyttö, joka viihtyy kirjojen parissa ja keksii mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita. Hänen isänsä (Simon Häger) on kiinnostunut lähinnä televisiosta, äiti (Mira Andersson) taas salsasta salskean Rudolphon (Jack Johansson) kanssa. Veli Michael (Gustav Gälsing) jauhaa purkkaa ja huvittuu sanasta takaperoinen. Wormwoodin perheen tytär ei saa kotona sen enempää hellyyttä kuin kannustustakaan, mutta onneksi on kirjastonhoitaja, rouva Phelps (Sophia Heikkilä), joka antaa tytölle paikan sukeltaa kirjojen maailmaan ja kuuntelee innoissaan kaikkia Matildan keksimiä tarinoita. Kun koulu alkaa, Matilda saa kannustajakseen myös opettajansa, neiti Honeyn (Pia Piltz), joka tunnistaa poikkeuksellisen tytön viisauden ja ihmeellisyyden. Neiti Honeyn luokan ulkopuolella vallitsee kuitenkin melkoinen pelon ilmapiiri ja jyrkkä kuri, kun lapsia vihaava rehtori Trunchbull (Riko Eklundh) pistää kakarat ojennukseen. Vaan ei aikaakaan, kun lapset nousevat kapinaan...

Hittimusikaali Matilda sai ensi-iltansa 2010, ja Suomessa tämä Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama, Dennis Kellyn käsikirjoittama teos on nähty aiemmin pari vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaklassikkoon perustuvan musikaalin on Svenska Teaterniin, Suomen ruotsinkieliseen Matilda-kantaesitykseen, ohjannut Markus Virta, ja ruotsinnos on Adam Gardelinin käsialaa. Minulle Matilda oli musikaalina tuttu alkuperäisestä West Endin cast recordingista, kirjasta ja musikaalista tehdystä elokuvasovituksesta. Nyt vihdoin koitti päivä nähdä tätä ihana musikaali myös lavalla, ja olen tosi iloinen, että juuri tämä Svenskanin versio on minulle ensimmäinen Matilda. Tämä on aivan ihana, valloittava ja vallaton esitys, jossa jokainen lavallaolija säteilee ja jonka riemukas ja riehakas meininki vie mennessään. Virran ohjaus on hauska, tarkka, vauhdikas, napakka ja kaunis, ja hän on virittänyt kokonaisuuden erinomaiseen rytmiin. Käsiohjelmassa Virta kertoo, kuinka vaikuttunut oli Matildasta ensi kertaa sen nähtyään, ja musikaalin aikaansaama tunne näkyy myös hänen ohjauksessaan. Esitys on lavalla tasapainossa, sen monet teemat saavat tilaa, ja jokainen ratkaisu tuntuu perustellulta. Matilda on todella hauska ja energinen, mutta siinä on myös synkempiä, surullisempia ja vakavampia aiheita. Virran ohjaus käsittelee nämä painavammat teemat niiden ikävyyttä väistämättä, mutta painottaa ystävyyden, tarinoiden, oikeudenmukaisuuden ja rohkeuden voimaa. Erityisen onnistunutta produktiossa onkin se, että jokaisella osa-alueella on tavoitettu se, mistä Matildassa on kyse. Tutut jutut niin Dahlin romaanista kuin musikaalin alkuperäisestä produktiosta ovat mukana kaikessa, mutta Svenskanin versiossa on myös paljon omaa, itse löydettyä ja niitä asioita painottavaa, jotka juuri tälle versiolle tuntuvat tärkeiltä. Ja sehän on parasta – omannäköinen toteutus, joka henkii sekä tuoreita näkökulmia että tuttuja, toimivia ja teokseen olennaisesti kuuluvia palasia.

Paul Farnsworthin lavastus- ja puvustussuunnittelu on tuttua Matilda-kuvastoa kirjaimineen, kirjoineen ja koulupukuineen, ja niin tapahtumapaikat kuin henkilöhahmot rakentuvat lavalle oivallisesti. Matildassa värikkyys ja synkkyys ovat mainiosti olemassa ristiriidassa, vastakohtina, toistensa tukena ja tarinallisesti teemoja syventämässä. Väripilkut synkässä koulussa, kirjaston lämmin tunnelma, Wormwoodien perheen retrohenkinen koti, uhkaavat kohtaukset rehtorin läsnäollessa ja sirkuskohtausten unenomaisuus tulevat kaikki näyttämöllä eläviksi, ja Farnsworthin skenografiset ratkaisut osuvat suoraan Matildan teemoihin ja tyyliin. Jason Taylorin valosuunnittelu seuraa kohtausten tunnelmaa, sävyä ja fokusta. Valot tekevät paljon etenkin sen suhteen, miltä mikäkin hetki tuntuu, ja Taylor loihtii onnistuneesti valaisun niin hyväntuulisiin, iloisiin kuin synkkiin ja surumielisiinkin kohtauksiin, rehtori Trunchbullin mukana seuraavaa uhkaavuutta unohtamatta. Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu poimii orkesterin kuuluviin erityisen hyvin, ja myös tehosteäänet osuvat kohdilleen joka kohtauksessa. Osa ensemblemikeistä vaikutti ainakin kolmannesta rivistä kuunneltuna olevan harmillisen hiljaisella, jolloin pieniä pätkiä lauluista jäi kuulematta.

Gunilla Olssonin erinomaiset koreografiat ottavat lavan haltuun ja asettavat valokeilaan niin lapset, aikuiset kuin koko esiintyjäjoukon yhdessä. Koreografioissa on sekä vallatonta riemua että kurinalaista, samanaikaista liikettä, joka erityisesti vanhempien oppilaiden koreoihin sopii, sillä heidät on koulu ja rehtori jo pistänyt ruotuun. Koreografiat kuljettavat ja syventävät tarinaa, ja niissä on sekä näyttävyyttä ja kekseliäisyyttä, että hienosti huumoria, sadunomaisuutta, jännitystä ja iloa. Erityisesti pidin Makalöst-, Skolsång-, När jag blir stor- ja Barnen revolterar-biisien koreografioista ja liikuntatunnista. Kapellimestari Kristian Nyman johtaa orkesterin oivaan vireeseen, ja meno on mainio. Tutut biisit saavat heti hymyilemään ja vähän liikuttumaan, on aina hieno tunne ensimmäistä kertaa kuulla sellaisia kappaleita, joita on paljon kuunnellut ja joista pitää. Matildan biisit ovat sekä sävellykseltään että sanoitukseltaan veikeitä, fiksuja ja mukaansatempaavia, kauniita kappaleita unohtamatta. Bändi vetäisee tarkasti ja sopivalla svengillä niin vauhdikkaat kuin rauhallisemmat kappaleet. Erityisesti aivan loistavasti ja upealla, hauskalla koreografialla esitetty Makalöst, valloittava suosikkibiisini Bråkig, minut vähän yllättäen mutta täysin hurmannut, superhieno Skolsång, vauhdikas ja värikäs Bang, ihana När jag blir stor, kaunis Stilla ja riemukas Barnen revolterar jäivät mieleen.

Ison pääroolin tekevä Lillian Bui on Matildan roolissa loistava. Hän valloittaa erityisesti sillä, miten tuo rooliinsa asennetta, nokkeluutta, rohkeutta ja luontevaa läsnäoloa lavalla. Bui tavoittaa näppärästi niin Matildan nopeat hoksottimet, itsevarmuuden kuin yksinäisyydenkin, ja tuo tytön kasvutarinan näyttämölle varmaotteisesti, eloisasti ja hyvällä energialla. Pia Piltz on hurmaavan lempeä ja kiltti neiti Honey, joka jaksaa kuunnella, lohduttaa, neuvoa ja tukea, oppii kaikkien oppilaiden nimet ja osaa aina sanoa oikeat sanat. Riko Eklundhin rehtori Trunchbull on toki jyrkkä tyranni, mutta Eklundhin tavassa tehdä roolia on aimo annos paitsi ankaruutta, myös huumoria ja koomista itsevaltiutta, sekä enemmän tasoja kuin ensin voisi luulla. Oli hauska nähdä Sophia Heikkilä rouva Phelpsin roolissa kaksi päivää sen jälkeen, kun näin hänet Hamletissa kuningatar Gertrudina, nämä kaksi roolia ovat kuin yö ja päivä. Heikkilä on turvallisen ja hauskan kirjastonhoitajan roolissa valloittava, ja erityisesti rouvan intoilu Matildan sirkustarinasta on suloista. Mira Andersson ja Simon Häger rouva ja herra Wormwoodin rooleissa vetäisevät mainiosti rakennetut roolityöt, riemastuttavaa näyttelijäntyötä ja lavan haltuun ottamista. Molemmilla on omat tähtihetkensä biisin muodossa, ja sekä Anderssonin esittämä tanssishowsäkenöinti Bang että Hägerin televisionylistyskappale Allt jag vet ovat loistavia. Gustav Gälsing on aivan ihastuttava Matildan veljen Michaelin roolissa, jestas miten hulvatonta ja sujuvaa komiikkaa! Jack Johansson varastaa shown salsasankari Rudolphona, glitterpöksyt kimaltavat ja askeleet ovat kohdillaan. Ihanaa, että Rudolpho pääsi vielä Wormwoodien kanssa bulgarialaismafiaakin pakoilemaan!

Näkemässäni esityksessä rooleissa vuorottelevista lapsista olivat lavalla Lillian Buin lisäksi Nella Saarelainen (Lavendel), Antti Tarvainen (Bruce), Pauli Halonen (Nigel), Minja Matikka (Alice), Emelie Mecklin (Tommy), Erika Ström (Hortensia), Fela Tuominen Patel (Eric) ja Sointu Vestman (Amanda). Jokainen säteilee näyttämöllä ja ottaa lavan haltuun, hallussa ovat näyttelemisen, laulun ja tanssin osa-alueet ja lapset tekevät kaikkea kolmea samaan aikaan käsittämättömän varmasti. Vuoden Matilda-koulu on hionut jokaisesta heistä timantin, jossa näkyy into ja taito olla ja tehdä lavalla. Aikuisensemblessä nähtävät esiintyjät ovat loistavia myös, ja he tekevät lavalla niin nimettyjä sivurooleja kuin joukkokohtauksia mainiolla energialla. Huomasin bongaavani joukkokohtauksissa porukasta usein ainakin Ella Niinistön ja Antonia Atarahin sekä Jack Johanssonin, ja myös Johan Hwatz ekan biisin lääkärinä ja Aaro Wichman mafiapomo Sergeinä jäivät mieleen. Porukka tekee lavalla tarkaksi hioutunutta yhteistyötä, ja kaikki sujuu iskulleen kohtauksesta toiseen. Jos yhdellä sanalla kuvailisin Matildaa, se olisi riemukas, ja siitä suuri kiitos menee kaikille esiintyjille – niin hyvällä fiiliksellä jokainen esitykseen heittäytyy.

Vaikka Matildassa on vakavampia ja surullisiakin teemoja, ennen kaikkea tästä tuli todella hyvä mieli ja lämmin tunne. Ja liikuttavaakin oli, teatterin taianomaisuus ja erityisesti nuorten esiintyjien energia sai silmäkulman kostumaan. Matildassa toimii kaikki tarinasta tekijöihin ja visuaalisuudesta biiseihin, ja aion ehdottomasti suunnata katsomoon vielä uudelleen. Olipa hieno esitys! Matilda tekstitetään suomeksi lavan yläreunassa olevalle näytölle, ja kännykällä pääsee käsiksi niin suomen- kuin ruotsinkieliseen tekstitykseen. Suosittelen siis lämpimästi suuntaamaan katsomoon myös silloin, jos oman ruotsinkielen taidon riittäminen epäilyttää, sillä tekstityksen kanssa musikaalia on näppärää seurata. Eikä tätä ehkä kannattaisi jättää väliin, sen verran valloittava kokemus oli.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Svenska Teatern!

Thelma ja Loviisa @ Lahden kaupunginteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Thelma ja Loviisa-näytelmän 15.11.

Pike (Sara Paasikoski) irtisanotaan. Hänen ystävänsä Ellu (Anna Pitkämäki) hoitaa puutarhaa ja elää välinpitämättömän aviomiehen kanssa. Sitten Pike ehdottaa tyttöjen mökkireissua, ja hetken emmittyään Ellu innostuu ideasta. Tätä he kaipaavat, irtiottoa arjesta ja vapautta! Mutta sitten kaikki menee pieleen jo alkumetreillä, mökkimatka vaihtuu pakomatkaan, ja Pike ja Ellu kulkevat tietä, joka tuntuu ennalta määrätyltä. Mutta voisiko kaikki olla toisin? Voisiko olla niin, että heidän ei tarvitsisi olla oman onnensa nojassa, että historia ei aina toistaisi itseään vaan olisi jotain parempaa? Jos maailma ei muuten muutu, ottavat naiset ohjat käsiinsä ja raivaavat oman polkunsa.

Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön täyttää naisenergia, naisten välinen solidaarisuus, ystävyys, luottamus ja lempeys, kun Minna Harjuniemen kirjoittama Thelma ja Loviisa rullaa näyttämölle avoauton moottori muristen. Ridley Scottin ohjaamasta, Callie Khourin käsikirjoittamasta vuoden 1991 Thelma ja Louise-elokuvasta inspiroitunut näytelmä ottaa aiheitaan ja tarinalinjojaan paitsi leffasta, myös esimerkiksi nykymaailman ilmiöistä, naisten kohtaamista tilanteista eri paikoissa ja yhteyksissä, sekä historiallisista naisista. Näyttämöllä ovat muun muassa pyhimykset Lucia (Ella Lahdenmäki) ja Agatha (Annukka Blomberg) sekä Marilyn Monroe (Nenna Tyni). Näytelmä osuu tähän aikaan, ja toisaalta mihin tahansa aikaan ennen tätä, kuten kauan sitten eläneet pyhimykset osoittavat. Miksi on ollut ja on aina tällaista? Eikö voisi olla toisenlaista, parempaa? Voisi, kuten näytelmän naiset näyttävät. He ottavat kohtalonsa omiin käsiinsä, pelastavat itsensä ja toisensa, nostavat ylöspäin ja tukevat eivätkä töni toisia voidakseen itse päästä eteenpäin. Naiset kirjoittavat lauluille uuden lopun, ottavat uudet nimet, elävät ja tekevät ja kokevat, koska voivat. Koska he yhdessä voivat. Taitavasti eri tasoja yhdistävä näytelmä on tarkkanäköisesti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty, ja Harjuniemen teksti ja ohjaus on moneen otteeseen hioutunut erinomaiseksi. Thelma ja Loviisa on viiltävä, hauska, nerokas ja surullinen. Esitys kommentoi, näyttää suoraan, vihjaa rivien välistä, latoo teemoja päin näköä ja antaa katsojan ajatella ja pohtia itse. Historia, kauan sitten ja melkein juuri äsken, nykyaika, haave ja päättäväinen ajatus paremmasta, fakta ja fiktio, kaikki törmäävät ja limittyvät ja keskustelevat. Välillä kohtauksissa, erityisesti pitkissä sellaisissa, ajaudutaan pois fokuksesta, ja esityksen rytmi kärsii. Hahmoja, aikatasoja, teemoja ja juonellisia keskittymiskohteita on paljon, ja joissain hetkissä esitys jää hieman haahuilemaan eri tarinallisten elementtiensä välille. Suoruuden ja alleviivauksen, ja toisaalta rivien väliin jätetyn keskinäinen suhde hakee myös osittain tasapainoaan. Kun se löytyy, sekä tarkkanäköiset viittaukset että epäsuorasti esittäminen toimivat oivallisesti. Harjuniemen ohjaus levittäytyy suurelle näyttämölle ansiokkaasti, ja tilan käyttö, se, miten lavalla ollaan ja tehdään ja miten siellä liikutaan, on tosi onnistunutta. Tapahtumapaikkoja laajennetaan myös videolla, joka on onnistunut ratkaisu ja varsinkin teatterin tiloissa kuvatut videot ovat mainioita ja teemaan istuvia.

Lavastuksen ja puvustuksen on suunnitellut Paula Koivunen, jonka luoma visuaalisuus käyttää suuren näyttämön tarjoamaa avaruutta taitavasti. Lavastus taipuu tarinalle raameiksi tarkasti suunnitelluin ratkaisuin, ja liikkuu hienosti ajassa ja paikassa, sekä esityksen eri tasojen mukana. Lavalla ei ole liikaa mitään, vaan väljyydelle ja tyhjyydelle uskalletaan myös antaa tilaa. Puvustus on monipuolista, ja vaatetuksella on draamallista merkitystä paitsi hahmon persoonan, myös sen kannalta, mitä hän edustaa ja miten hänen juonilinjansa esityksen aikana kulkee. Myös vaatteiden vaihtaminen, jostain luopuminen ja jonkin tilalle ottaminen, rakentavat tarinalle merkityksiä sujuvasti. Vaatteiden luoma rooli, se, että niiden alle jäävä ihminen voi helposti unohtua, tulee myös esiin. Marilynillä on valkoinen mekkonsa, mutta kuka Marilyn on? Lucialla on kynttiläkruununsa, mutta muistaako kukaan enää, miksi hänestä tuli pyhimys? Jyri Suomisen oivallinen valosuunnittelu seuraa esityksen tunnelmaa, lavan tapahtumia ja teemoja varmaotteisesti. Äänisuunnittelu on Tommi Raitalan käsialaa, ja musiikillisen materiaalin osalta siitä vastaa Nicolas Rehn, joka on myös sovittanut, säveltänyt ja tuottanut näytelmän musiikin. Äänisuunnittelu on tasapainossa ja poimii hyvin myös hiljaisemmat vuorosanat ja äänet, katsomossa ei tarvitse höristellä korviaan. Musiikkivalinnat ja musiikki sopii Thelmaan ja Loviisaan erinomaisesti, ja sekä nauhalta soitetun että etenkin livenä musisoidun musiikin kautta tunnelma ja tulkinta saavat vielä yhden tason lisää.

Sara Paasikoski ja Anna Pitkämäki Pikenä ja Elluna, Loviisana ja Thelmana, tekevät vahvat roolit joissa riittää syvyyttä ja tarkkanäköistä tarinan ja hahmojen tulkintaa. Paasikosken näyttelijäntyössä pidin erityisesti tavasta tuoda tunteet näyttämölle, siitä, miten hän kantaa hahmonsa tarinan kaarta alusta loppuun ja antaa tilaa tämän kokemuksille ja ajatuksille. Paasikoskella on hienoa luontevaa lavakarismaa, ja hänen esittämänsä Ballad of Lucy Jones on upea. Pitkämäki näyttää taitonsa niin draaman kuin komedian parissa, ja hänen laaja-alainen, tunnelmasta toiseen yltävä näyttelijäntyönsä rakentaa Ellusta kokonaisen, aidon ja inhimillisen hahmon. Pitkämäen näyttelemänä tätä kasvutarinaa oli ihana seurata. Nenna Tyni tekee Marilynin roolissa koskettavaa, monitasoista työtä, hänen herkkävireinen tapansa kuljettaa roolihahmoaan kohtauksesta toiseen tekee vaikutuksen. Tyni tavoittaa onnistuneesti ne tunnetilat, joita Marilyn käy läpi, ja hänen esittämänään Marilynin monet kysymykset, ajatukset ja toiveet tulevat lähelle. Liisa Vuori jää mieleen erityisesti Niskavuoren Loviisan ja Oscar-juontajan rooleista. Hänen läsnäolonsa lavalla on vilpitöntä, ja näyttelijäntyö rentoa ja uskottavaa, tarkasti rakennettua. Annukka Blomberg on eri rooleissaan erinomainen, ja erityisesti Agathana ja Niskavuoren Marttana hän loistaa. Blomberg tavoittaa hahmojensa kokemukset hienosti, ja tuo ne lavalla näkyväksi sujuvalla otteella. Ella Lahdenmäki tekee vahvat roolityöt, ja varsinkin Luciana hän saa näytellä montaa tunnetta, tyyliä ja tilannetta. Lahdenmäen näyttelijäntyötä on ilo katsoa, hänen tavassaan tehdä on tarkkuutta ja kokonaisvaltaista ymmärrystä niin hahmosta kuin koko tarinasta. Saara Mänttäri oli minulle uusi tuttavuus, ja olenpa iloinen, että pääsin hänet näkemään lavalla! Mänttärin roolityössä on varmuutta, ja hän lähestyy jokaista hahmoaan fiksusti, tavalla, joka tuo rooleihin yksityiskohtia ja persoonaa. Erityisesti paneelikeskustelun juontajan roolissa ja hienoissa musisointikohtauksissa Mänttäri vakuuttaa tekemisellään.

All male panelin rooleissa, ja monissa muissa myös, nähdään Mikko Pörhölä, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Tuomas Korkia-aho ja Tapani Kalliomäki. Eniten he kaikki taisivat jäädä mieleen juuri kaikesta kaiken tietävinä tai ainakin kaikesta mielipiteen keksivinä keskusteluohjelmien vakiovieraina. Näissä rooleissa toistensa tuntevien äijien meininki on koomisen tunnistettavaa, mutta saa myös ajattelemaan. Jokainen tekee myös muita rooleja, ja sujuvasti tekeekin. Pörhölä on Dartsana leppoisan mitään mistään tajuamaton, huoleton veikko, joka on tyytyväinen niin kauan kuin arki kulkee kuten hän tahtoo. Palosaari on Oscar-juontajan roolissa maailmaasyleilevän, nokkelan Hollywood-juontajan perikuva. Kohtaus, jossa hän esittää väkivaltaista miestä, on toteutettu kiinnostavalla tavalla, ja kohtauksen rakentaminen yleisön silmien edessä maskeerauksineen, kuvausryhmineen ja luettuine kohtausohjeineen on toimiva. Vihdoin näin Jari-Pekka Rautiaisen taas lavalla, edellisestä kerrasta on jo ainakin pari vuotta ja olen tätä "jälleennäkemistä" odottanut. Rautiainen tekee sujuvaa työtä kaikissa rooleissaan, mutta kyllä Jaskan rooli tv-keskustelijana on hänen tehtävistään mieleenpainuvin. Mainiota työtä! Korkia-aho valjastaa komedianlahjansa Lucia-pienoisnäytelmässä, ja onkin vallan näppärästi juuri niin koominen kuin kohtaus kaipaa. Myös hän on erinomainen tv-paneelin Teemuna. Ja niin on Kalliomäkikin, jonka Jape-kokki sai sanailullaan sekä naurahtamaan että kurtistamaan kulmia.

Thelmasta ja Loviisasta tuli – intertekstuaalisuuden, leffaviittausten ja feminismin kautta etenkin – vähän mieleen myös KokoTeatterissa näkemäni KESYTÖN eli O:n markiisitar - Faster Pussycat! Kill! Kill!, joka myös on inspiroitunut elokuvasta (ja kirjallisuudesta), ja pureutuu siis osittain samoihin teemoihin. Nämä voisi olla mielenkiintoista nähdä lähellä toisiaan, luulen että näytelmät keskustelisivat kiinnostavasti toistensa kanssa. Jos sattui näkemään Kesyttömän ja piti siitä, suosittelen tätä Thelmaa ja Loviisaa myös. Hienoja teoksia molemmat! Thelma ja Loviisa oli vaikuttava kokemus, jota on pitänyt ja pitää edelleen pureskella. Upeat näyttämökuvat, erinomaiset musavalinnat ja fiksu tapa rakentaa esitystä kruunasivat väkevän kokemuksen, ja tätä katsoessa pääsee kyllä melkoiselle tunteiden vuoristoradalle. Paljon ajateltavaa, sellaisessa muodossa joka haastaa, mutta johon voi myös samaistua ja jota pohtiessa esitys avautuu aina vain enemmän. Tämä täytyisi kyllä melkein nähdä ainakin kahteen kertaan, jotta kaikki viittaukset, merkitykset ja tasot ehtisi sisäistämään.

Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

Hamlet @ Svenska Teatern

kuvat © Karper Dalkarl

Näin Hamletin 13.11.

Ofelia (Sonia Haga) revittää kitaraa, Hamlet (Jesper Fransson) kiipeilee katsomon tuoleilla. Nuoret huutavat rakkautta toisilleen, rokki soi ja ilmassa on villiä riemua ja kapinahenkeä. Sitten esiin astuvat kuningas Claudius (Niklas Åkerfelt) ja kuningatar Gertrud (Sophia Heikkilä), ja tunnelma muuttuu. On hautajaiset, kruunajaiset ja häät, Hamlet on menettänyt isänsä ja hänen äitinsä on nainut kuolleen miehensä veljen. Murhatun isän haamu vaatii Hamletia toimimaan, tekemään jotain, kostamaan. Tanskanmaalla on totisesti jotain mätää, ja kylmässä maailmassa Hamlet kulkee vääjäämättä kohti tuhoa. Jos saa yksin koston taakan, kestääkö sen painoa kukaan?

William Shakespearen tragedia (ruotsinnos Britt G. Hallqvist) kääntyy Dritëro Kasapin ohjauksessa synkäksi ja painavaksi, rokkiasenteella ja epätoivolla kuorrutetuksi hienovireiseksi revittelyksi. Tyylikäs, viimeisen päälle harkittu visuaalisuus, oivaltavat yksityiskohdat ja erityisesti Jesper Franssonin vimmaisen väkevä roolityö Hamletina nostavat tämän version ajoittain mestarilliseksi tulkinnaksi. Epätasaisuus ja jännitteen ja fokuksen puute kuitenkin vaivaavat joitakin kohtauksia, ja synkkyyden eri tasoilla liikkuva toteutus jäi kaipaamaan vastapainoa sille, kuinka ikävää ja raastavaa kaikki ja kaikilla on. Niissä kohdissa, joissa huumori löytää tiensä näyttämölle ja leikkaa synkkyyttä (vaikka itse huumori olisikin mustaa), näkyy Kasapin ohjauksen erinomaisuus ja vahvuus. Samoin Hamletin monitasoinen tunnerykelmä itsesäälistä kytevään vihaan ja yksinäisyydestä raastavaan epätoivoon siitä, että juuri hänelle lankeaa isän murhan kostaminen, on upeasti tuotu lavalle. Tästä ansaitsee kiitosta ennen kaikkea Fransson, joka elää roolihahmonsa tarinan todeksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Kasapi on karsinut näytelmästä hahmoja ja kohtauksia, ja hionut esiin Hamletin ytimen. Napakampi ote klassikkoteksiin toimii onnistuneesti ja osa ratkaisuista on mainion kekseliäitä ja iskeviä. Ihan kaikkien tehtyjen karsimisten kanssa en kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä. Varsinkin Horation leikkaaminen pois kokonaisena hahmona kirpaisi. Nyt Ofelia ottaa roolia paitsi Hamletin rakkautena, myös ystävänä, ratkaisu joka kyllä toimii yllättävänkin hyvin. Jäin silti Horatiota ajoittain kaipailemaan. Välillä putosin esityksen rytmistä, mutta siitä saa kiinni taas seuraavassa hetkessä, jossa teksti, toiminta ja niihin keskittyminen kohtaavat paremmin. Muutamaan otteeseen ilmaisuun on tuotu liikaa huutamista, jolloin se menettää tehonsa. Joissain pitkissä kohtauksissa jännite ei säily parhaimmalla mahdollisessa tavalla, mutta myös vieraalla kielellä esityksen katsominen saattaa tähän vaikuttaa. Tarina kuitenkin oli tuttu, ja tekstitys myös tarjolla, joten kärryillä pysyin erinomaisesti. Tekstityksen saa suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi kännykkään, ja suomeksi se näkyy myös näytöllä lavan yläpuolella. Katsomoon voi siis hyvin suunnata, vaikka kielitaito olisikin hiukkasen ruosteessa – tai vaikkei ruotsia puhuisi lainkaan!

Sen jo mainitun tyylikkään, viimeisen päälle harkitun visuaalisuuden takana ovat lavastuksen ja puvustuksen suunnitellut Annika Bromberg, valosuunnittelija Tommi Saviranta ja maskeeraussuunnittelusta vastaava Tiitta Stoor. Sävy on kylmä lähes koko ajan, synkkyys tihkuu näyttämöltä katsomoon ja on tiivistynyt jokaiseen näyttämökuvaan. Vaikka olisi bilevalot ja hyvä meininki, taustalla vaanii silti aina painostavuus ja epätoivo. Brombergin lavastus on pelkistetty, mutta välittää kaiken tarvittavan ja antaa tapahtumille erinomaiset raamit. Pidin erityisesti hiekasta ja hissistä, ja ratkaisusta heijastaa lavalle valvontakamerakuvaa hissin sisältä. Myös muu videokuvaus sopii esitykseen eikä tunnu turhalta, vaan on draamallisesti perusteltua. Hissin ovet loppukohtauksessa ansaitsevat myös maininnan, ne saavat siinä, ja muissakin kohtauksissa, tarinallista tehtävää. Brombergin suunnittelema puvustus rakentaa hahmoja ja hierarkiaa, asemaa ja sukupolvea sujuvasti. Miekkailupuvut (jes!), Gertrudin häikäisevän tyylikkäät, veistokselliset asut, kuninkaan arvomerkit, hillityt värit ja toisaalta esityksen tyylin laajentaminen silloin, kun se on tarpeen, lisäävät tarinaan tasoja ja merkityksiä. Rakastin Rosencranzin (Patrick Henriksen) ja Guildensternin (Dennis Nylund) Wittenbergin yliopiston takkeja ja koko lookkia, upeat! Vaikka tämä kaksikko on huomattavasti hyväsydämisempi, heistä tuli matchaavine asukokonaisuuksineen ja sisäpiirijuttuineen mieleen Heathers-musikaalin Kurt ja Ram. Stoorin maski ja hiukset jatkavat samaa visuaalista linjaa kylmien ja hillittyjen värien ja tyylikkyyden osalta. Hahmosta riippuen myös rokkiasennetta löytyy. On tummia silmänrajauksia, tiukasti suittuja kuontaloita, ja toisaalta kapinointia hovin siistiä ja viimeisen päälle ojennuksessa olevaa vastaan. Peruukki ja viikset voivat olla myös rooliasu, jonka alla ihminen on jotain muuta. Äänisuunnittelija Hanna Mikander pitää esityksen monipuolisen äänimaailman tasapainossa ja jokainen tunnelmaa täräyttävästi ja tarkasti täydentävä ääni kantautuu katsomoon.

Jesper Fransson on siis vimmaisen väkevä Hamlet, ja näyttelee aivan loistavasti sen, miten Hamlet hiljalleen musertuu taakkansa alle. Tässä tulkinnassa, niin juuri pääroolissa kuin myös näytelmässä kokonaisuutena, näkyy hienosti se, miten yksin Hamlet on isänsä kuolemaa käsitellessään. Hamlet näkee isänsä haamun, mutta haamua ei näe esimerkiksi Hamletin äiti Gertrud. Haamu käskee Hamletia kostamaan, mutta ei anna tehtävää kellekään muulle. Voi toki olla, että haamu on vain Hamletin mielikuvituksessa, että se onkin hänen kokemuksensa, joka ei ole totta, ja muiden kokemus maailmasta onkin oikea. Mutta kuninkaan kuolema on totta, kaikille, ja sen olosuhteet ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Hamletilla ei siis ole syytä olla uskomatta haamukuningasta, isäänsä, joka kertoo veljensä murhanneen hänet. Miten sydäntäraastavaa onkaan, kun surunsa, vihansa ja yksinäisyytensä sekoittama Hamlet pyrkii ratkaisemaan mahdottoman tilanteen itse. Kukaan muu ei voi kostaa isän kuolemaa – mutta voiko Hamlet? Franssonin roolityössä on monen monta sävyä, tarkkoja yksityiskohtia ja tasoja, jotka tekevät hahmosta onnistuneesti kokonaisen. Hän taiteilee näppärästi ylitsevuotavan synkkyyden ja monimutkaisten tuskan tunteiden päällä, ja kannattelee Hamletiaan taidokkaasti, jotta tulkinta ei valu liian yksioikoisen synkäksi. Ei suinkaan, vaan Franssonin roolityön kautta Hamlet ei ole helposti selitettävä, yksinkertainen tai täysin ymmärrettävä ihminen. Mutta viiltävän inhimillinen hän kyllä on. On Hamletin tarinaan onneksi mahtunut myös huumoria, rakkautta ja ystävyyttäkin, jolloin Fransson saa laajentaa näyttelijäntyötään myös muuhun kuin tuskan ja koston tulkintaan.

Sonia Hagan Ofelia on varmaotteisesti ja erinomaisin painotuksin näytelty roolihahmo. Haga antaa Ofelialleen tilaa ottaa oman tarinansa haltuun, ja päästää tämän käymään ristiriitaisia tilanteita läpi rohkeasti, ja samaan aikaan hienolla herkkyydellä. Kuten jo aiemmin totesin, toimii ratkaisu antaa Ofelian hahmolle Horation tehtäviä, ja Haga rakentaakin enemmän sisältöä saaneen hahmonsa mainiosti kantamaan kaikki roolinsa. Niklas Åkerfelt tekee Claudiuksen roolin onnistuneesti, hän tuo vakuuttavasti mukaan roolityöhön sen Claudiuksen takaraivossa nakuttavan ajatuksen, ettei hänestä ole tullut kuningasta rehellisin keinoin. Åkerfelt lukee kohtausten tunnelmaa tarkasti, ja hänen Claudiukseensa on löytynyt sujuvasti eri tasoja. Sophia Heikkilä tekee Gertrudistaan aikamoisen jääkuningattaren, jonka muurit kuitenkin halkeilevat ja moninaiset tunteet purkautuvat piilostaan. Vahva roolityö. Mikael Andersson näyttelee Ofelian isää Poloniusta, joka yrittää parhaansa mukaan pitää kaikkien puolta ja pysyä hyvissä väleissä itse kuhunkin, mutta huonostihan siinä käy. Anderssonin roolityö on sujuvaan tapaan rytmitetty ja siinä näkyy hyvin kaikki se, mitä Polonius käy läpi. Dennis Nylundin Laertes on aika erilainen tulkinta kuin mitä aiemmin olen tästä hahmosta nähnyt, mutta mainiosti toimiva ja roolityössä on paljon kivoja yksityiskohtia. Nylund tulkitsee hahmonsa tunteet ja ajatukset luontevasti, ja pääsee erityisesti lopussa ottamaan tilaa tarinassa. Ja sitä ennen hän loistaa Guildensternin roolissa, ja on vallan hurmaava! Vallan hurmaava on myös Patrick Henriksen, joka täydentää parivaljakon Rosencranzina. Nämä tyypit ovat aina olleet suosikkihahmojani Hamletissa, ja niin ovat edelleenkin. Hankalaan paikkaan pistetty kaksikko haluaa hovissa arvostusta, mutta toisaalta olisihan se kiva olla hyvä ystävä Hamletille... Kun he sitten päätyvät tiettyyn ratkaisuun, on sillä surkea lopputulos. Mitja Sirén näyttelee näyttelijää, joka esittää Gonzagon murhan hovissa, ja tässä versiossa myös ollakko vai eikö olla-monologin. Sirén tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo siihen sekä huumoria että syvyyttä ja vakavuutta.

Tässä oli paljon hienoja hetkiä ja ideoita, joista pidin kovasti! Hiekka, hissi ja hissin ovet, Wittenberg college look, katsomon käyttö osana näyttämöä, viimeinen näyttämökuva, synkkyys ja huumori, ja musavalinnat esimerkiksi iskivät. Musiikkia en aiemmin maininnutkaan, mutta mitä biisejä! Sopivat tunnelmaan ja näytelmän tyyliin ihan mahtavasti. Myös livemusisoinnille kiitosta. Ajoittain kohtaukset venyvät turhaan ja menettävät jännitettään, mutta kun rytmi, fokus ja ajatus toimivat, koko näytelmä toimii aivan loistavasti. Minusta ei suurta Hamlet-fania taida tulla tekemälläkään, mutta tämä versio avasi jälleen lisää klassikon salaisuuksia ja sai minut ymmärtämään näytelmän hienoutta taas vähän enemmän. Kokemisen arvoinen ehdottomasti, ja onnistunut tulkinta ehkä maailman kuuluisimmasta näytelmästä.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Svenska Teatern!

Ronja, ryövärintytär @ Hämeenlinnan Teatteri

 

kuvat © Harri Hinkka

Näin Ronja, ryövärintyttären 13.11.

Ukkosyönä Matiaksenlinnaan syntyy pieni ryövärityttö, joka saa nimekseen Ronja. Ylpeät vanhemmat Matias (Lasse Sandberg) ja Loviisa (Liisa Peltonen) seuraavat, miten lapsi kasvaa isommaksi, ja pian Ronja (Milla Kaitalahti) jo lähtee seikkailemaan metsään ihan yksin. Matias ei tyttöä sinne päästäisi, mutta Loviisa laskee lapsensa vapaaksi, täytyyhän tämän saada oppia. Voudin nihdit kiertelevät metsissä nappaamassa ryöväreitä, ja elintila käy ahtaaksi. Niinpä Ronjan syntymäyönä kahtia haljenneen Matiaksenlinnan pohjoispuolelle muuttaa Borka (Panu Valo) ryöväreineen, ja heti seuraavana päivänä kahden suvun lapset törmäävät toisiinsa Helvetinkuilulla. Birk (Mauno Terävä) saa Ronjan ärsyyntymään, mutta äkkiäkös opittu viha toista kohtaan hälvenee ja lapset ystävystyvät. Mutta perheille ei voi kertoa, sillä siitäkös syttyisi melkoinen kiukunpuuska!

Oli jo aikakin palata sekä Matiaksenmetsään että Hämeenlinnan Teatteriin! Edellisen Ronjani näin viime keväänä, mutta edellisestä reissusta Hämeenlinnan Teatteriin onkin ehtinyt kulua jo useampi vuosi. Mutta nyt on asia korjattu, ja olipas se ihanaa tehdä juuri tällä esityksellä. Kuten aina Ronja, ryövärintyttärestä kirjoittaessani, totean nytkin heti alkuun, että tämä Astrid Lindgrenin klassikko on yksi suosikkitarinoitani ja rakastan Ronjaa valtavasti. Ja niin rakastin tätä versiotakin! Liisa Mustosen ohjaus Annina Enckellin näyttämösovituksesta on hurmaava, raikas, vauhdikas ja vallaton. Läpikotaisin tuttuun tarinaan on löytynyt taas uusia kulmia, ja tutut jutut menivät heti suoraan sydämeen. Ronjassa parasta on rohkeus, oikeudenmukaisuus ja elämänilo, se että asioita uskalletaan kyseenalaistaa, vanhaan ei tyydytä vaan nuoriso menee sitä suuntaa kohti, jonka kokee oikeaksi. Tämä teema kulkee kauniisti mukana esityksen ajan. Mustosen ohjaus nostaa erityisen hienosti esiin isot tunteet, joita tarinassa käydään läpi. Vaikka niin ilon ja riemun kuin surun ja pettymyksen tunteet saattavat vyöryä päälle pelottavan suurina, on ne parempi tuntea kuin piilottaa. Sen Ronja oppii ja se näkyy ihanasti myös Ronjan ja Birkin välittömässä ystävyydessä. Vaikka tulisi riitoja, ne voi selvittää, ja sitten olla taas vähän parempi ystävä toiselle. Pidin kovasti esityksen liikekielestä (koreografia ja sirkus Matleena Laine), ylipäätään siitä että liikettä on paljon ja monessa tasossa, että kaikesta kiipeilystä, roikkumisesta, loikkimisesta ja akrobaattisuudesta. Vuorosanojen puhekielistäminen ja "modernisointi" on toimiva ratkaisu, samoin onnistuu kohtausten ja teemojen painotus sekä huumorin lukeminen. Joihinkin vakavampiin ja dramaattisempiin kohtauksiin jäin vielä kaipaamaan vahvempaa fokusta. Omien suosikkihetkien kohdalla sitä kuitenkin tuppaa olemaan ekstrakriittinen, ja niitä ehkä katsoo sellaisella "näin tämä pitäisi tehdä"-katseella. 

Juha Mäkipään lavastus, Satu Suutarin puvustus, Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu ja Liisa Sormusen maskeeraus- ja kampaussuunnittelu luovat lavalle upeaa visuaalisuutta ja hienoja näyttämökuvia. Mäkipään lavastus, jossa Hynnisen valo ja video näyttelevät isoa roolia, on kekseliäästi toteutettu, seikkailullinen ja sadunomainen. Projisoinnit rakentavat näyttämökuvaa erinomaisesti, varsinkin metsämaisemat ja vesiputous sekä ajattarat näyttävät hienoilta. Suutarin pukusuunnittelussa on myös seikkailullista tunnelmaa ja mainiosti eri tyylejä. Vuodenaikojen vaihtuminen näkyy puvustuksessa näppärästi, ja varsinkin matiasryöväreiden asukokonaisuuksissa on monta loistavaa lookkia. Sormusen maskit ja kampaukset sopivat ryöväreiden luonnonläheiseen ja ei niin turhan tiukkapipoiseen elämään. Erityismaininta Kalju-Pietun (Birgitta Putkonen) arkunrakennukselle, ryöväreiden hammasharjoille, lämpimästi valaiseville lyhdyille, villihevosille ja aivan ihanille kakkiaisnukeille.

Milla Kaitalahti hyppää Ronjan seikkailuun upealla energialla ja vilpittömyydellä. Kaitalahti tuo ryövärintyttären lavalle rohkeana ja oikeudentajuisena, vähän itsepäisenä ja hyväsydämisenä. Hänen Ronjansa uskaltaa haastaa väärinä tai kummallisina pitämänsä asiat, puolustaa sitä mikä hänelle on tärkeää, ja osaa myös muuttaa käsitystään jostain uutta oppiessaan. Kaitalahden roolityössä on riemua ja uteliaisuutta, sellaista elämänvoimaa ja -iloa, joka vie mukanaan. Mauno Terävä tekee Birkin roolin mainiolla otteella. Hän tuo roolityöhönsä sopivassa suhteessa itsevarmuutta ja samaa itsepäisyyttä, jota Ronjassakin on, sekä herkkyyttä ja pohtivaisuutta, jotka ovat enemmän juuri Birkille ominaisia piirteitä. Terävä lukee näyttämön tapahtumia tarkasti, ja hänen tavassaan näytellä on hienoa vilpittömyyttä. Kaitalahti ja Terävä rakentavat Ronjan ja Birkin ystävyydestä yksityiskohtaisen, valloittavan kuvan, joka tuo siskoksi ja veljeksi ryhtyvien lasten keskinäisen luottamuksen, lämmön ja ilon lähelle katsojaa. Lasse Sandbergin Matias on leppoisa, äkkipikainen ja pohjimmiltaan hyväntahtoinen ryöväripäällikkö, joka elää hetkessä ja ajautuu usein ajattelemaan vain omaa etuaan. Hän kuitenkin oppii tarinan aikana yhden jos toisenkin asian, eikä vähintään tyttärensä ansiosta. Sandberg tekee roolinsa varmoin ottein, hyvällä huumorilla ja taitavasti eri tunnetiloista kiinni napaten. Liisa Peltosen lempeän napakka Loviisa on onnistuneesti vastakohta hetkessä elävälle ryöväripäällikölle. Peltosen roolityössä on lämpöä ja välittämistä, mutta myös sellaista maalaisjärkisyyttä, joka tekee Loviisasta monitasoisemman. Siinä missä Matias suhtautuu kaikkeen tunteella ja omista lähtökohdistaan, Loviisa ajattelee asiat järjellä ja tietää, ettei esimerkiksi voi kahlita tytärtään ikuisiksi ajoiksi Matiaksenlinnaan tai estää tätä joutumasta hankaliin tilanteisiin. Kuten Ronjan ja Birkin, pidin kovasti myös Matiaksen ja Loviisan välisestä dynamiikasta. Sandberg ja Peltonen pelaavat taitavasti yhteen ja luovat hahmojensa suhteeseen pienillä yksityiskohdilla paljon merkityksiä.

Birgitta Putkonen omaksuu Kalju-Pietun vanhan ryövärin olemuksen erinomaisesti, hän tekee roolinsa lakonisella huumorilla ja mainiolla isovanhempienergialla. Kalju-Pietu köpöttelee kuolemaa odotellen arkkulaudat kainalossaan, laukoo kiistämättömiä totuuksia ja suhtautuu lempeällä terävyydellä jokaiseen matiasryöväriin. Miten häneen voisi olla tykästymättä? Sivurooleissa nähtävä näyttelijäporukka muuntautuu useampaan rooliin, ja lavalla nähdään heidän käsissään ihan mahtavia hahmoja ryöväreistä kakkiaisiin ja villihevosista männiäisiin. Sinikka Salminen on Undiksena ylväs ja järkkymätön, Jonnana valloittava ryöväri, jolla on paljon hauskoja vuorosanoja. Panu Valo vaihtaa roolia niin sujuvasti, että en meinannut uskoa hänen olevan sekä Borka että Juippi! Vauhdikasta villihevosta tietenkään unohtamatta. Jyri Ojansivu kirmailee niin ikään villihevosena, ja on myös ihan mahtava Pikku-Plootu. Ojansivun tekemänä vierailu Karhuluolassakohtaus on täysosuma. Henna-Maija Alitalo näyttelee Rähjän, kakkiaisen ja männiäisen roolit hyväntuulisesti ja sopivasti pilke silmäkulmassa. Koko porukka vetäisee useat roolinsa – ja erityisesti hyppää roolista toiseen – sellaisella näppäryydellä ja vauhdilla, että luulisi näyttämöllä olevan vähintään puolet enemmän esiintyjiä. Yhteistyö on sujuvaa ja pidin kovasti siitä luontevuudesta ja uskottavuudesta, joka eri hahmojen välisissä suhteissa on aina päärooleista sivurooleihin.

Hämeenlinnan Teatterin Ronja, ryövärintytär on valloittava ja riemukas esitys, joka vie mukanaan seikkailulle metsän siimekseen ja Matiaksenlinnan kellariloukkoihin, Rutjankosken hurjiin kuohuihin ja Karhuluolan tarjoamaan kotiin. Energisesti, tarkkanäköisesti ja vahvoin tuntein lavalle tuotu esitys pitää otteessaan, ilahduttaa, jännittää, koskettaa ja riemastuttaa.  Moniin pikkuisiinkin yksityiskohtiin oli kiinnitetty paljon huomiota, joka lämmitti tällaisen Ronja-fanin sydäntä. Ronjan keväthuudon kaikuessa tihkusateisen harmaa syyspäivä unohtui kokonaan, ja tästä jos mistä tulee aurinkoiselle mielelle.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

School of Rock @ Tampereen Työväen Teatteri

kuvat © Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri

Näin School of Rock-musikaalin 31.10.

Dewey Finn (Jaakko Wuolijoki) asustelee kaverinsa Nedin (Juha-Matti Koskela) nurkissa, vaikka Nedin tyttöystävä Patty (Pihla Pohjalainen) ei järjestelyä varsinaisesti arvosta. Ainakaan, jos wannabe-rokkari Dewey ei kohta rupea maksamaan vuokraa. Yllättäen siihen tarjoutuukin mahdollisuus, kun Dewey vastaa puhelimeen ja nappaa itselleen sijaiskeikan arvostetusta Horace Greenin koulusta. Toki sijaisopettajaksi tavoiteltiin Nediä, mutta kyllähän Dewey nyt Mr. Schneeblystä menee, jos se on tarpeen! Vaikka Dewey tavoittelee valeopettajuudeltaan lähinnä nopeita tienestejä, hän huomaa pian, että yksityiskoulun käytävillä ja luokissa voi kohdata ihmisiä, jotka muuttavat kaiken. Kenties hienostokoulussa soi myös rock, myös sellaisten ihmisten sydämessä, joista sitä ei heti arvaisi...

Vihdoin koitti päivä, jolloin matkasin Tampereelle ja Horace Greeniin. Olen kuullut School of Rockista kehuja heti ennakkonäytöksistä lähtien, ja odottanut malttamattomana, että pääsen itse esitystä todistamaan. Näin tämän musikaalin Lontoossa viisi vuotta sitten, mutta koska näin samalla reissulla myös täysillä sydämeen iskeneen Aspects of Love-musikaalin (Andrew Lloyd Webberin säveltämä sekin), School of Rock-muistot eivät juurtuneet aivan yhtä tiukasti. Energia, vauhdikkuus ja moni biisi kyllä jäivät mieleen, ja olenkin useamman kerran kuunnellut Webberin säveltämää ja Glenn Slaterin sanoittamaa musiikkia. Tämä on ihana musikaali, jonka tarinassa riittää tasoja, hyväntuulinen ja tärkeitä teemoja vaivattomasti välittävä hieno teos. Samannimiseen, vuodelta 2003 olevaan leffaan perustuvan musikaalin on käsikirjoittanut Julian Fellowes, suomentanut Hanna Kaila ja ohjannut Samuel Harjanne. Harjanteen ohjaus on varmaa ja veikeää, School of Rock on moneen otteeseen räjähtävän energinen ja sen Harjanne todellakin tavoittaa. Yhtä vahvasti mennään myös tunneskaalan toiseen päähän, ja ohjaus nostaa luontevasti esiin musikaalin hienot viestit siitä, miten toisten kuunteleminen, unelmien vaaliminen ja avoin mieli johtavat yleensä johonkin hyvään, kun taas yli jyrääminen, isot vaatimukset ja haaveiden sivuuttaminen johtavat lähinnä sulkeutumiseen, hiljaisuuteen ja katkeruuteen. Minulle School of Rock on musikaali ennen kaikkea näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta – ja rokista! Harjanne on nähnyt sen, mikä musikaalissa on kaikista keskeisintä, ja tuonut teoksen ytimen lavalle vilpittömästi, täynnä lämpöä, intoa ja asennetta.

Jari Saarelaisen koreografioissa näkyy mainiosti Horace Greenin oppilaiden vapautuminen yksityiskoulun jäykästä kurista täysillä vedettäviin rokkimeininkeihin, ja tämä hillitty versus riemukas-asetelma on koreografiassa muutenkin kivasti läsnä. Koreografia täyttää lavan ja siinä on paljon ihania yksityiskohtia, kuten ylävitosia ja jokaisen roolihahmon bändirooliin sopivia juttuja. Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelu heijastelee sekin sekä hillittyä ja tyylikästä yksityiskoulumiljöötä että riehakasta energiaa uhkuvia, rouheampia paikkoja. Horace Green, Nedin, Pattyn ja Deweyn asunto, baari ja muut tapahtumapaikat näyttävät kaikki hienoilta, ja erityisesti Horace Greenin arvokkuus sekä koulumiljöön kaikki yksityiskohdat ovat erinomaisesti tavoitettuja. Myös ikkunoista näkyvistä maisemista pidin! Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut luovat nekin opeusmiljöötä koulupukujen ja opettajien tiukan asiallisten asukokonaisuuksien kautta, ja vastakohtana ovat rokkarien näyttävät asut (varsinkin Nedin upea look!) ja School of Rockin loistavat bändiasut esityksen lopussa. Valosuunnittelusta vastaava Eero Auvinen tarjoilee erityisesti rokkimeiningeissä vauhdikkaita ja näyttäviä valoja. Myös pyrotekniikkaa nähdään, ja sekös tunnelmaa nostattaa!

Hanna Kailan suomennos on sujuva ja soljuu luontevasti koululuokasta opettajien tauolle ja kämppisten keskustelusta isoihin biiseihin. Joissain kappaleissa jäin miettimään rytmiä ja riimejä sekä paria sanavalintaa, mutta koska kappaleet ovat niin tuttuja, niiden käännökseen kiinnittää herkemmin huomiota. Kokonaisuutena suomennos toimii kaikilla tasoilla huumorista herkkyyteen. Kalle Ruusukallion kapellimestaroima bändi soittaa rouhealla meiningillä ja sulavin sävelin biisin tunnelmasta riippuen, ja meno on läpi esityksen mainio. Livenä soittavat myös osa esityksen lapsiesiintyjistä, ja he tarttuvatkin soittimiinsa varmoin ottein ja tähtipölyä säteillen. Lava otetaan todellakin haltuun! Suosikkibiisejäni ovat esityksen aloittava, kuumaakin kuumemman No Vacancy-bändin vetäisemä I'm too hot for you, Deweyn I Want-biisi Kun mä huipulla rokata saan, Guitar Hero-revittely Variaton 7/Ollaan mielettömii, vahva ja puhutteleva Jos kuunnella sä voisit, loistavan energinen Herrat haastakaa, kaikista suurin suosikkini, kaunis Minne rock oikein häipyi? ja meininkiä täynnä oleva School of Rock sekä lopun Herrat haastakaa-repriisi. Jokainen kappale vetäistään sellaisella energialla, että katsomossa on hymyssä pitelemistä. Ja välillä liikutuksessakin, kun tarina ja hahmot tulevat lähelle. School of Rock on kaiken energisyyden, hyvän meiningin, rokin ja vauhdikkuuden lisäksi myös hirvittävän samaistuttava teos, sillä sen käsittelemissä teemoissa on paljon tunnistettavia tasoja. Kukapa ei olisi joskus unelmoinut, toivonut tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on ja haluaa olla, tai pohtinut, uskaltaako tavoitella asioita, joita muut eivät ehkä arvaisi?

Jaakko Wuolijoki ottaa Deweyn roolin haltuunsa niin luontevasti, että voisi kuvitella sen olevan hänelle kirjoitettu. Wuolijoella on lavakarismaa ja lempeyttä, rokkiasennetta ja taitoa käsitellä tarinan teemoja ja tunteita. Ja mitä energiaa! Huikean hienoa roolityötä, vahvaa läsnäoloa lavalla, ja uskottava, monitasoinen, taitavasti rakennettu tulkinta hahmosta. Nappisuoritus! Näkemässäni esityksessä Horace Greenin oppilaiden rooleissa nähtiin Eevi Salo (Katie, basso), Ben Rossi (Zack, kitara), Matias Penttilä (Lawrence, koskettimet), Jerry Holm (Freddie, rummut), Villa Murtagh (Summer), Viola Käki (Tomika), Wilbert Savolainen (Billy), Miitu Järvinen (Shonelle), Miisa Kivimäki (Marcy), Iiris Riekki (Sophie), Lucas Aidoo (Mason), Ukko Nieminen (James) ja Konsta Okkonen (Matthew). Lapset vetävät roolinsa varmalla asenteella, he tekevät roolihahmoistaan kokonaisia ja aitoja tyyppejä ja ovat moneen otteeseen jättää aikuiset näyttelijät varjoonsa. Jokainen on lavalla kuin kotonaan, ja lasten roolitöissä näkyvät hienosti sekä hahmojen yksilölliset persoonat että koululuokan dynamiikka ja oppilaiden väliset suhteet. Erityisesti mieleen jäivät Villa Murtaghin napakka ja päättäväinen Summer, Ben Rossin hienosti tulkitsema Zack, Viola Käen herkkävireinen roolityö Tomikana ja Wilbert Savolaisen mainiolla tavalla näyttelemä Billy. Anne-Mari Alaspää on rehtori Rosalie Mullinsin roolissa hillitty ja kaiken kurissa pitävä nainen, jonka sydämessä soi musiikki ja mieleen hiipii välillä epävarmuus omasta työstä ja asemasta. Alaspää tekee roolinsa hienolla herkkyydellä ja antaa tilaa Rosalien eri sävyille. Alaspää on upea laulaja, ja suvereenisti sujuu niin Yön kuningatar kuin popimmat ja rokimmat vedot. Juha-Matti Koskelan roolityö Ned Schneeblynä on valloittava, Koskelalla on rooliinsa näppärä ote ja hän rakentaa roolihahmonsa taidokkaasti. Pidin varsinkin niistä hetkistä, kun Ned intoutuu revittelemään, sekä Nedin ja Deweyn yhteisistä kohtauksista, joissa kaverusten ystävyys näkyy. Pihla Pohjolaisen Patty on sanavalmis ja napakka, hän haluaa asioiden menevän oman mielensä mukaan ja myös sanoo sen. Mutta ei Patty ole ihan kamala kuitenkaan, ja hänestä löytyy eri puolia. Pohjolainen tekee roolinsa hyvällä asenteella ja tavoittaa hahmonsa persoonan onnistuneesti. Sivurooleissa luodaan mainioita hahmoja myös, erityiskiitokset No Vacancylle sekä Horace Greenin opettajille, erinomaisia kohtauksia sekä rokkibändin keikkameiningeissä että opettajien taukohuonehengailussa.

Tampereen Työväen Teatterin School of Rock on täysosuma, joka nostaa valokeilaan yhdessä tekemisen ilon, nähdyksi tulemisen tärkeyden, unelmien voiman ja musiikin maailman, jossa saa tilan toteuttaa itseään. Musikaali on hauska, energinen, riemukas, koskettava ja täynnä hyvää mieltä, eikä tämän katsomosta voi poistua huonolla tuulella. Lopussa, kun meno yltyy täysiveriseksi rock-konsertiksi, lavalla loistetaan ja koko yleisö seisoo hurraamassa ja taputtamassa, teatterin taika tulee lähelle. Tästä on kyse, tällaisen tunteen haluaisi katsomossa aina tuntea. Mikä esitys!

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos TTT!