mainos/kriitikkolippu saatu Tampereen Teatterilta
.jpg) |
| kuvat © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri |
Näin Romeon ja Julian 14.11.
Romeo (Meri Luukkanen) ja Julia (Anna Böhm) ovat kahden vihoissa olevan suvun lapsia, toistensa vihollisia koska perheiden välinen ikuisuusriita niin määrää, tuomittuja vihaamaan toisiaan ennen kuin ovat edes tavanneet. Mutta mitä jos niin ei olekaan? Jos vihan tilalla onkin ensisilmäyksestä syttyvä rakkaus, tahto taistella kohdistuu siihen, että saisi olla yhdessä, ei siihen, että ajaisi toisen mahdollisimman kauas pois? Suku ja perhe ja nimi unohtuu, kun katsoo toista ja tuntee miten tätä rakastaa. Romeo ja Julia aloittavatkin uuden ajan, eivät toista samaa vanhaa vaan ottavat askeleen toiseen suuntaan. Miten Veronan silloin käy? Miten vanhan sukuriidan?
Pohjustus alkuun lienee paikallaan, sillä tämä William Shakespearen tragedia on paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Olen nähnyt Romeosta ja Juliasta monenlaisia versioita (ennen tätä kolme livenä ja viisi tallenteena), useamman version myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Koska Romeo ja Julia on minulle paitsi todella tuttu, myös todella rakas näytelmä, on asetelma meikän katsomoon istuessa aina esitykselle vähän epäreilu. Minulla kun on valtavasti odotuksia ja toiveita sen suhteen, mitä lavalla toivon näkemäni, millaisia tulkintoja hahmoista, millaisia dramaturgisia ratkaisua, millaista visuaalisuutta ja niin edelleen. Aika monella muullakin varmasti on jokin sellainen teos, jonka haluaa nähdä lavalla juuri sellaisena tietynlaisena rakkaalta tuntuvana versiona, jonka takia kyseiseen teokseen alunperin on ihastunut. Minulla noita teoksia on monta, mutta ehkä se on juuri tämä Romeo ja Julia, johon eniten kaikenlaisia toiveita, pohdintoja, mielipiteitä ja haaveita liittyy. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea.
Tampereen Teatterissa nähtävä, Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama versio tosin paljasti, että sisälläni taitaakin asua pieni Shakespeare-puristi. Osa tehdyistä ratkaisuista nimittäin tuntui siltä, että on kuitenkin muutettu liikaa, ja näytelmä itsessäänkin alkoi tuntua erilaiselta, ei sellaiselta millaisena olen sen oppinut tuntemaan (vaikka kaikki muutkin näkemäni versiot ovat olleet keskenään erilaisia). Tämä oli kyllä itsellenikin yllätys, en edes osannut ajatella, että vaikkapa puhekielisyyden tuominen osaksi tekstiä särähtäisi korvaan. Niin kuitenkin kävi, enkä ole ihan varma mikä siinä nyt sitten oli, ettei se minulle toiminut. Onhan suomennos, vaikka olisikin perinteisempi, silti vain yksi tulkinta Shakespearen alkuperäisestä tekstistä, eikä dialogi eri kielellä kuulosta samalta kuin miltä se englanniksi kuulostaa. Tässä käytettävä Lauri Siparin suomennos on minulle tutuin, ja sen rytmin ja runollisuuden olen sydämeeni tallettanut – sinne alkuperäisen tekstin rinnalle. Joku vieraannuttava elementti puhekielisyyteen siis liittynee, kun tuttu teksti ei enää ollutkaan tuttu, ja sitä joutui nyt eri tavalla omaksumaan. Asia kuitenkin pysyy samana, ja sen suhteen Westerberg onkin erinomaista työtä sovituksessaan tehnyt. Nämä vahvasti tuntevat ja tunteitaan sanoittavat teinit osuvat räppäillen, kiroillen ja sanoilla leikkien tarkasti kaikkeen siihen, mitä Shakespeare on kirjoittanut, ja mitä nämä hahmot käyvät läpi, ajattelevat, pohtivat, kertovat ja niin edelleen. Westerberg on sovituksessaan tuonut puhekieltä nimenomaan nuorten hahmojen dialogiin, ja vanhemmat hahmot puhuvat pääosin käytössä olevan Siparin suomennoksen mukaan. Käsiohjelmaan kirjoittamassaan, ansiokkaassa ja kattavassa ohjaajan sanassa Westerberg kuvaa prosessia ja tuntojaan tämän näytelmän ja tämän version parissa. Hän sanoo yhden sovituksellisista lähtökohdista olleen kielellinen, ja keskittyminen kieleen, sen käyttöön, tyyleihin, sujuvuuteen ja muuhun sovituksessa myös näkyy. Vaikka nuoriso puhekielellä pistelee menemään, on dialogi runollista ja soljuvaa, siinä on paljon sävyjä ja mainioita oivalluksia. Moni puhekielisempi juttu – etenkin silloin kun vanhempi hahmo siihen lipsahtaa – on tosi veikeä ja hauska, ja toimii tosi hyvin. Myös monta terävää ja tarkkanäköistä sanavalintaa on tehty. Nuorisolaisille puhekielisyys tuo välillä ehkä tahatontakin komiikkaa, mutta toisaalta se nuorille hahmoille myös sopii, kun he vielä elämänsä alussa ovat ja vähän haparoiden eteenpäin kompastelevat, vaikka ehkä uskovatkin kaiken jo tietävänsä. Voin samaistua.
.jpg)
Lavastuksen on suunnitellut Mikko Saastamoinen, Anna Sinkkonen vastaa pukusuunnittelusta, Raimo Salmi valosuunnittelusta ja Jonna Lindström kampaus- ja maskeeraussuunnittelusta. Äänisuunnittelu on Hannu Hauta-ahon käsialaa, ja sävellykset Sanna Salmenkallion tekemiä. Koreografiasta vastaa Natasha Lommi, ja läheisyyskoreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Lavastuksellisesti tässä oli jotain tuttua, nimittäin valkoiset portaat! Sellaiset oli myös Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Juliassa muutamia vuosia sitten, ja vaikka muuten visuaalisuus on hyvin erilaista, niin se prokkis tuli rapuista heti mieleen. Tässä Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa otetaan koko lava käyttöön leveyksineen, syvyyksineen, korkeuksineen ja lavan alle laskeutuvine osineen myös. Koko visuaalisuutta määrittää valkoinen väri, puvustuksessa on muitakin melko hillittyjä ja tummia sävyjä, mutta valkoista on niin lavastuksessa kuin puvustuksessa paljon. Koko visuaalisuutta halkoo tietynlainen kylmyys, tyylikäs ja viimeisen päälle harkittu sellainen. Lavasteiden muodot ovat kulmikkaita, pukusuunnittelussa on suoria linjoja, hienostuneita valintoja, yläluokkaista fiilistä ja hillittyä vaatepartta varsin monella hahmolla. Myös maskeeraukset ja hiukset ovat linjassa muun visuaalisen suunnittelun ja etenkin puvustuksen kanssa – hahmot ovat tyylikkäitä ja suittuja päästä varpaisiin, joka luo kiinnostavaa kontrastia siihen, miten he käyttäytyvät ja miten monen huolella rakennettu imago usein lipsuu. Valosuunnittelu näyttää paljon eikä useinkaan jätä varjoja, ja valaistustilanteita on monenlaisia, monenlaisissa tunnelmissa ja hetkissä. Mutta vaikka on laaja lava ja kokonaan valaistuna, on myös hämärää, pehmeää, vain vähän valaistua ja kynttilänvaloakin. Upeita ne kohtaukset muuten, joissa tullaan kynttilänjalkoja kantaen lavalle! Erityisesti alussa pidin ratkaisusta antaa Romeolle ja Julialle tila ottaa lava haltuun rauhallisesti ja kahdestaan. Ja se eteenpäin kallistuva valoseinä – upea! Lommin koreografiasta jäi mieleen etenkin Capuletin tanssiaiskohtaus, siellä näyttelijöiden liike ja kaikki sen tarinalliset merkitykset, ja puvustukselliset ratkaisut myös. Myös painajaistanssi esityksen loppupuolella oli hieno! Heinosen läheisyyskoreografia tuo nuorten rakastavaisten välisiin hetkiin luontevaa, lämmintä ja vastarakastunutta yhteyttä, joka näkyy niin herkässä hapuilussa kuin sitten jo varmemmassa tavassa lähestyä toista.
Ohjaajan sanassa Westerberg kertoo, että hän on tässä ajassa halunnut etsiä muita teatterin keinoja, joilla toteuttaa esityksen väkivaltakohtaukset, kuin simuloitu tai realistinen näyttämöväkivalta. Ymmärrän tämän ratkaisun ja se tuo näytelmään paitsi keinon ottaa etäisyyttä väkivaltaan ilman että sitä häivytetään, myös uudenlaisen tavan tuoda tarinan väkivalta näyttämölle. Silti jäin kaipaamaan sitä paljasta kiihkeyttä, syvälle juurtunutta raivoa, uhmaa, uhkarohkeutta, hätää ja härmäämistä, joiden ajamina etenkin näytelmän nuoriso toisiaan vastaan syöksyy, ja joka näkyy näyttämöllä esitetyssä väkivallassa, jossa ollaan lähekkäin. Tässä etäännytetyssä väkivallan kuvauksessa eivät mielestäni ihan samalla tavalla välity ne sävyt, jotka Romeon ja Julian kaksintaisteluihin liittyvät, sillä väkivaltakoreografia ja taistelukohtausten parenteesit siinä samalla vievät fokusta pois taistelupukareista ja siirtävät sitä nimenomaan siihen, miten väkivalta näyttämöllä kuvataan. Romeo ja Julia on minulle paitsi runollinen, myös fyysinen näytelmä, joka toki näissä taistelukohtauksissa korostuu. Mutta on kosketus ja sen puute tärkeää tarinassa muutenkin, tai ainakin minulle on. Näen sen niin, että tässä on erilaisia kosketuksen muotoja, jotka sitten joko näkyvät tai eivät näy kussakin tulkinnassa. Monella hahmolla tosi mutkaton suhde, jossa on helppo ihan ajattelematta jakaa pieniä arkisia kosketuksia, halailla, töniä, kiusoitella, koskettaa olkaa, olla lähekkäin ja selvästi luottaa toiseen. Toisaalta on taas jännittyneet suhteet, niin perheiden sisällä kuin kahden suvun välillä, etäisyys toisiin ja hankaluus olla samassa tilassa, saati sitten koskettaa. Joskus jännite kuitenkin räjähtää ja kipinöi, hyökätään kohti, haastetaan ja härvätään, otetaan mittaa toisista ja lopulta sattuu pahasti, halusi tai ei. Kaksintaistelut ovat tarinallisesti ja tulkinnallisesti tärkeitä, sillä niissä hahmot käyvät läpi paljon, ovat isojen tunteiden vallassa, ja hahmojen tulokulman, mielentilan ja monta muuta pientä yksityiskohtaa voi tulkita tosi monella tavalla. Esimerkiksi miten Tybalt suhtautuu Mercutioon, millainen tunne ajaa Romeon surmaamaan, ovatko taistelut hätäisiä vai katsovatko kaksintaistelijat harkiten toistensa liikkeitä, kuinka isosti tai pienesti tehdään ja niin edelleen. Ehkä tähän versioon valitussa tavassa esittää väkivaltaa jäi kaksintaistelijoiden välille välillä turhan paljon fyysistä etäisyyttä, joka syö kiihkeyttä ja vaaran tuntua. Yhtenäinen taisteluliikekieli on kuitenkin vangitsevaa, sen rytmikkyys, painokkuus ja iskevyys toimii. Kosketuksesta puheenollen, sitten on tietenkin pääpari ja heidän rakkautensa, sen syttyminen, läheisyys ja toisen oppiminen. Se tässä TT:n versiossa on aivan ihanasti läsnä. Romeon ja Julian suhde kasvaa, tulee luontevaksi, leikkisäksi, lämpöiseksi ja suloiseksi tosi aidolla tavalla, ja heidän välisensä rakkaus on samaan aikaan tosi haurasta, herkkää ja kaunista, ja myös vahvaa, periksiantamatonta, puolensa pitävää ja kohtaloa uhmaavaa.
Ja tämähän on mahdollista, koska Meri Luukkasen ja Anna Böhmin roolityöt Romeona ja Juliana nuorten rakastavaisten suhteen lavalle niin oivallisesti tuovat. Vaikka pääparin suhde ei ole minulle näytelmän "se juttu", vaan enemmän kiinnostun yleisesti hahmojen välisestä dynamiikasta ja varsinkin nuorison välisistä jännitteistä, kahden suvun välisestä vihasta ja sen käsittelystä sekä siitä, miten kohtalo ohjaa hahmoja kohti tuhoa, odotan aina innolla sitä(kin), miten Romeon ja Julian hahmoja tulkitaan. Luukkonen tekee Romeostaan hengästyttävällä tahdilla tunteesta toiseen menevän, vahvasti rakastuvan ja rakastavan, isojen tunnekokemustensa keskellä välillä epätoivoiseltakin vaikuttavan nuoren ihmisen. Luukkasella on vahva läsnäolo lavalla, hän menee kauniisti ja väkevästi niin herkkiin, kiivaisiin, onnellisiin, tuskastuneisiin kuin toiveikkaisiin hetkiin ja antaa Romeolleen tilan ja mahdollisuuden kokea kaiken. Pidin etenkin siitä, miten sisällä hahmossaan Luukkanen on, hän tuo Romeonsa lavalle täynnä nyansseja ja sävyjä, ja kasvattaa roolityötään koko ajan tämän kokemusten kautta. Böhmin Julia on valloittava ja fiksu, hyvin tarkkanäköinen ja tunteistaan perillä. Vaikka rakastuminen viholliseen hämmentää, Julia menee päättäväisesti sinne minne sydän sanoo, ja on valmis taistelemaan rakkautensa eteen, kuten Romeokin. Böhm tekee roolinsa ihanalla energialla ja läsnäololla, ja varsinkin hänen tapansa näytellä Julian tunteita teki vaikutuksen. Luukkosen ja Böhmin yhteistyö on saumatonta ja sujuvaa, he tuovat kahden nuoren rakkauteen uskottavaa ja vilpitöntä tunnetta. Nämä kaksi kohtalon kiroamaa tyyppiä ovat rakkaudessaan niin söpöjä ja onnellisia, hassuttelevia ja huumaantuneita, ja viisaita ja syvällisiä. Romeossa ja Juliassa suosikkihahmoni on ihan aina ollut Benvolio, ja hahmoista kiinnostavin taas Mercutio. Tätä kaksikkoa näyttelevät Katriina Lilienkampf ja Ville Mikkonen, jotka tuovat hahmojensa välille tosi uskottavaa kauan toistensa tunteneiden kaverusten dynamiikkaa, joka lämmitti meikän sydäntä. Sen sijaan jäin kaipaamaan vähän vahvempaa yhteishenkeä kolmikon Romeo-Benvolio-Mercutio välille, nyt näiden kolmen ystävyydessä ei menty niin syvälle, tai siinä oli erilainen sävy, kuin millaiseksi heidän välisensä suhteen olen tottunut kuvittelemaan. Lilienkampf ja Mikkonen tuovat näyttämölle niin huumoria kuin tarkkoja huomioita, ja molemmilla on hahmo hyvin hallussa. Toisaalta heidän Benvolionsa ja Mercutionsa tulevat moniin kohtauksiin aika samanlaisella energialla, jolloin hahmojen omat persoonat eivät aina erotu toisistaan. Yhdistän Benvolioon lempeyden ja hyväntahtoisuuden, joka nyt jää välillä melko vähäiseksi tai muiden piirteiden alle, vaikka sitä kyllä monessa kohtauksessa myös näkyy. Mercutiossa on sitä tuttua uhmakkuutta ja röyhkeyttä, joka hänelle mielestäni kuuluu, ja se ehkä puhekielisessä dialogissa ja räppäilyssä vielä korostuu. Ja ehkä se on sitten se puhekieli, joka Benvolion lempeyttä ja hellyyttä taas aavistuksen leikkaa. Oli miten oli, niin onhan tämä kaksikko ihana, ja heidän ystävyytensä ja yhteytensä lavalla timanttista.
Mari Turunen on Imettäjän roolissa järkevä ja draamantajuinen nainen, lämmin ja kannustava, mutta ei pelkää myöskään sanoa asioita suoraan. Turunen tuo rooliinsa oivallisesti niin lämpöä kuin järjen ääntä, hänellä on roolihahmonsa eri puoliin mainio ote. Imettäjästä muodostuu lavalla kokonainen ihminen, joka vahvasti on mukana kaikissa tarinan käänteissä, ja lähellä tapahtumia. Niinpä ne myös koskettavat häntä läheisesti. Esa Latva-Äijön veli Lorenzo on rauhaa ja rentoutta huokuva mies, sellainen tyyppi jolle on helppo purkaa sydäntään ja kertoa huoliaan. Turvallinen aikuinen Romeolle ja Julialle, jotka sellaista toden totta tarvitsevat. Valitettavasti suurine suunnitelmineen myös heidän tuomionsa osittainen langettaja. Latva-Äijö tekee roolinsa hienolla lempeydellä, hänen Lorenzonsa on täynnä viisautta ja elämänkokemusta mutta kuitenkin myös sellaista avoimuutta, joka tekee hänestä inhimillisen. Tosi hyvä rooli! Mikko Nousiainen tekee Capuletina väkevän ja hienosti tasapainotetun roolin, jossa vahvatahtoinen perheenpää hallitsee niin charmillaan kuin kovasanaisilla purkauksillaan. Pidin Nousiaisen tavasta rakentaa hahmoaan ja tuoda tämän hymyileväisen edustusolemuksen, leppoisan kotihengailun ja nollasta sataan kiihtyvän kiukun väleihin myös paljon muunlaisia sävyjä. Elisa Piispasen rouva Capulet on taitavasti tehty roolityö, Piispanen tasapainottelee sujuvasti hyvässä asemassa olevan, helppoon elämään tyytyväisen naisen ja hukassa olevan, lapsensa tunteiden, tekojen, sanojen ja toiveiden edessä hämmentyneen äidin välillä. Tykkäsin monesta yksityiskohdasta ja hetkestä tässä roolityössä, hieno monitasoinen tulkinta rouva Capuletista. Lasse Viitamäki tekee Tybaltin roolin tosi hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla. Pidin siitä, miten hänen Tybaltinsa hillitsee itsensä (just ja just kenties), mutta ihan pinnan alla väreilee silti jos jonkinlaista tunnetta. Vaaran tuntua ja jännitettä, parasta. Arttu Soilumon Paris on ihana! Ah nuorta kreiviä kosiomatkalla ja tulevia appivanhempia hurmaamassa, on siinä monenlaista tilannetta jossa tehdä vaikutus ja olla samaan aikaan niin luonteva ja cool kuin vain osaa. Soilumo heittäytyy rooliinsa hurmaavasti, hän tekee todella taitavasti komedialliset ja vähän kiusalliset Paris-hetket niin, että niissä on vilpittömyyttä ja uskottavuutta, ja esityksen lopussa näyttelee Parisin surun hienosti. Paris suree Juliaa, vaikka tämä oli hänelle ihan vieras ja ehkä enemmän haavekuva kuin oikea ihminen, mutta suru on silti totta ja Parisille vahvasti lästä. Tämän Soilumo tavoittaa tosi hyvin. Elina Rintala tekee Escaluksena mainion roolin, jossa hallitsija vaikuttaa aluksi vähän drama queenilta, mutta josta löytyy kohtaus kerrallaan aina vain syvempiä kerroksia. Arttu Ratisen roolityö Montaguena on tasapainoinen ja vakaa, vaikka löytyy Montaguesta kipunointiakin kun sattuu Capulet näkökenttään. Toisessa roolissaan veli Johanneksena Ratinen on oiva myös.
Tähän väliin kokoava kappale, jossa voin luetella summanmutikassa asioita, jotka eivät vielä ole tulleet esiin ja joista pidin, jotka ihastuttivat ja innostivat, ja joitain sellaisia juttuja, joita jäin miettimään. Ensinnäkin: Romeo laskeutumassa köyden varassa katosta Julian huoneeseen. Ihan mahtavaa! Heti kun köysi putosi alas, meikä alkoi hymyillä. Tämä toimi niin hyvin! Kakkospuoliskon alussa kuultava laulu on aivan ihana, rakastin sitä ja sitäkin, miten laulu ja sen esittäminen lavalle asettuvat. Monen kohtauksen asemointi, lavan ja pyörön käyttö, ja näyttämökuvat noin ylipäätään tekivät vaikutuksen, ja ovat yhä mielessä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Capulet uhkailee Juliaa kaikella sillä, mitä tapahtuu, jos tämä ei nai Parisia, on erinomaisesti toteutettu ja jokaista yksityiskohtaa myöten onnistunut. Se, miten pyörö liikkuu, miten valot on aseteltu, miten näyttelijät ovat ja liikkuvat lavalla, ja kaikki emotionaalinen lataus ja kerrokset, ne osuvat maaliin. Tunnelma on vahva, ja kaikki kerronnan tavat ja tasot tukevat sitä. Samoin todella onnistunut on kohtaus, jossa Capuletin talon väelle selviää Julietin (vale)kuolema. Pidin kovasti siitä, että kohtausta katsotaan huoneen ulkopuolelta, Juliaa ei siis nähdä, vain se, miten muut hahmot reagoivat, mitä he sanovat, mitä tuntevat. Tämä on ehdottomasti yksi suosikkiratkaisujani tässä Romeossa ja Juliassa! Hauskasti sekä tässä että Åbo Svenska Teaterissa myöskin tänä syksynä ensi-iltansa saaneessa Romeo och Juliassa Capuleteilla (ÅST:lla myös Montagueilla) on golfharrastus. Ehkä se on sellainen nykyaikainen statussymboli, joka heidät heti asettaa tietynlaisiksi ihmisiksi ja tietynlaiseen asemaan. Toimii! Siitäkin pidin, että alussa kuului loppupuolen reploja kuin kaikuina tulevasta, ja tämä sidottiin esityksen loppuun. Hieno idea, tämä herätti heti ihastelua. Veronan tuulisuus hieman hämmensi, mutta tykkäsin siitä. Turbulenssia on tarinassakin, miksei siis kaupungin säässä myös. Roskiakin lenteli kuin käsittelemättömiä kaunoja ja katkeruutta. Tässä on paljon sellaisia tapoja esittää, tulkita ja kertoa, joista vakuutuin ja paljon pidin, mutta ehkä vähän liikaa eri ratkaisuja yhteen produktioon. Vaikka kokonaisuus kantaa ja siinä on vahvasti lavalle tuotu visio, tunnepuoli jäi minulle aavistuksen etäiseksi. Siihen vaikutti jollain tasolla monien ratkaisujen taiteellisuus ja tietynlainen teatterin tekemisen tavoilla kikkailu, joka ajoittain on vähän epätasapainossa, ja joka siksi ainakin minun kohdallani vähän erotti tarinaa ja sen kertomista kahdeksi eri asiaksi. Osa hieman irralliselta tuntuvista kohtauksista (esim. muotinäytöstyyppinen poseeraaminen ja yksi koreografia jossain esityksen loppupuolella) eivät oikein selittäneet minulle merkitystään, vaikka etenkin poseerauksista kyllä pidin. Tiivistämisen varaa esityksessä ehkä olisi, vaikka tahti pysyy alusta loppuun rullaavana, tuntui kolme tuntia plus väliaika aavistuksen turhan pitkältä, eikä ihan jokainen lavalla tapahtuva asia tuntunut olennaiselta.
Tämä tekstini ei nyt ehkä pyri vastaamaan siihen, onko esitys hyvä vai ei, vaan enemmänkin ilmaisemaan sitä, millainen kokemus sen katsominen minulle oli. Sama toki on lähtökohtana kaikissa teksteissäni, mutta erityisen vahvasti tässä. Esityksen hyvyydestä tai onnistumisesta ei nimittäin ole mitään epäilyksiä – tämä on valtavan tyylikäs, huolella tehty, tarkasti sovitettu ja näkemyksellisesti lavalle tuotu versiointi klassikosta. Itse en vain harmikseni saanut tästä Romeosta ja Juliasta sitä kokemusta, jonka näytelmä minulle tavallisesti on tarjonnut ja mihin olen sen kanssa oppinut tuudittumaan. Sekään ei tietysti ole huono asia, vaan on aina kiva nähdä, että tuttu juttu kätkee sisäänsä sellaisia yllätyksiä ja kulmia, joita siitä ei ennen ole nähnyt. Jonkin muun teoksen kohdalla ehkä olisinkin osannut eri tavalla arvostaa, ihastella ja ihmetellä kaikkea sitä oivaltavaa, uudenlaista ja raikasta, mitä esiin on nostettu ja näkyväksi tuotu, mutta Romeon ja Julian kohdalla taidan ennen kaikkea kaivata niitä tuttuja, vahvoja tunnekokemuksia ja kaunista kieltä, joihin tässä näytelmässä ensimmäisenä rakastuin. Vaikka tämä versio ei niitä aivan antanut, olen todella iloinen että tämän näin, ja kuten jo sanottu, monesta asiasta pidin kovasti. Koska tämä oli minulle toinen syksyn odotetuimmista esityksistä, olisin tietysti halunnut rakastua täysin, mutta niin ei vain aina voi käydä. Tiedän että tämä on ollut monelle katsojalle upea ja vahva kokemus, enkä yhtään ihmettele. Onhan tämä nyt hieno! Hienokaan esitys ei aina itselle iske, vaikka muille iskisi, ja sekös vasta aiheuttaa monenlaista pohdintaa: enkö ymmärtänyt tätä, jäikö jokin juttu hoksaamatta, enkö osaa katsoa "oikein", olisiko eri istumapaikka/näytöspäivä/planeettojen asento tms vaikuttanut kokemukseen? Ja mitä isommat odotukset ennen katsomoon istumista esitykselle lataa, niin sitä epätodennäköisemmin se kaikki täyttää. Tästä vinkkelistä minun on vähän vaikea enää Romeota ja Juliaa mennä ylipäätään katsomaan, sillä se on jo turhankin tuttu ja olen nähnyt turhan monta versiota. Katsomossa tulee sitten luonnollisesti vertailtua eri ratkaisuja, mietittyä että mitäs jos tässä olisi tehty näin tai tuossa noin, haaveiltua että olisiko tämä nyt se "täydellinen" versio missä kaikki tapahtuisi kuten kuvittelen täydellisessä Romeossa ja Juliassa tapahtuvan, ja analysoitua kaikkea liiankin tarkasti.
Nonniin, tulipahan kirjoitettua aiheesta ja aiheen vierestä melkoinen tekstimuotoinen tunnelmointi-analyysi-pohdinta. Jos tähän loppuun vielä tiivistetään jotain, niin olkoon se tämä: vaikka tämä ei itselleni iskenyt niin kovaa kuin toivoin tai odotin, suosittelen Tampereen Teatterin Romeota ja Juliaa niin R&J-intoilijoille kuin tähän näytelmään nihkeästi suhtautuville, ja kaikille siltä väliltä. Tulkinta on raikas, yllättävä, tyylikäs, hauska ja vakava, ja siinä on paljon oivallisia ratkaisuja ja yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät tasapainoisia, monitasoisia ja onnistuneita rooleja, visuaalisuus on hienoa joka osa-alueella, äänisuunnittelu samoin, kieli elää ja oivaltaa ja muuttuu, ohjaus ja sovitus löytävät uudenlaisia tapoja ja myös tuttuja keinoja tuoda klassikko lavalle, ja kokonaisuus hengittää vahvasti harkittuna, kaikkine palasineen yhteen tulevana pakettina, jossa näkyy selkeä visio ja sen pieteetillä toteuttaminen.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg){kind=link}