Romeo ja Julia @ Tampereen Teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Tampereen Teatterilta

kuvat © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Näin Romeon ja Julian 14.11.

Romeo (Meri Luukkanen) ja Julia (Anna Böhm) ovat kahden vihoissa olevan suvun lapsia, toistensa vihollisia koska perheiden välinen ikuisuusriita niin määrää, tuomittuja vihaamaan toisiaan ennen kuin ovat edes tavanneet. Mutta mitä jos niin ei olekaan? Jos vihan tilalla onkin ensisilmäyksestä syttyvä rakkaus, tahto taistella kohdistuu siihen, että saisi olla yhdessä, ei siihen, että ajaisi toisen mahdollisimman kauas pois? Suku ja perhe ja nimi unohtuu, kun katsoo toista ja tuntee miten tätä rakastaa. Romeo ja Julia aloittavatkin uuden ajan, eivät toista samaa vanhaa vaan ottavat askeleen toiseen suuntaan. Miten Veronan silloin käy? Miten vanhan sukuriidan?

Pohjustus alkuun lienee paikallaan, sillä tämä William Shakespearen tragedia on paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Olen nähnyt Romeosta ja Juliasta monenlaisia versioita (ennen tätä kolme livenä ja viisi tallenteena), useamman version myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Koska Romeo ja Julia on minulle paitsi todella tuttu, myös todella rakas näytelmä, on asetelma meikän katsomoon istuessa aina esitykselle vähän epäreilu. Minulla kun on valtavasti odotuksia ja toiveita sen suhteen, mitä lavalla toivon näkemäni, millaisia tulkintoja hahmoista, millaisia dramaturgisia ratkaisua, millaista visuaalisuutta ja niin edelleen. Aika monella muullakin varmasti on jokin sellainen teos, jonka haluaa nähdä lavalla juuri sellaisena tietynlaisena rakkaalta tuntuvana versiona, jonka takia kyseiseen teokseen alunperin on ihastunut. Minulla noita teoksia on monta, mutta ehkä se on juuri tämä Romeo ja Julia, johon eniten kaikenlaisia toiveita, pohdintoja, mielipiteitä ja haaveita liittyy.  Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea.

Tampereen Teatterissa nähtävä, Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama versio tosin paljasti, että sisälläni taitaakin asua pieni Shakespeare-puristi. Osa tehdyistä ratkaisuista nimittäin tuntui siltä, että on kuitenkin muutettu liikaa, ja näytelmä itsessäänkin alkoi tuntua erilaiselta, ei sellaiselta millaisena olen sen oppinut tuntemaan (vaikka kaikki muutkin näkemäni versiot ovat olleet keskenään erilaisia). Tämä oli kyllä itsellenikin yllätys, en edes osannut ajatella, että vaikkapa puhekielisyyden tuominen osaksi tekstiä särähtäisi korvaan. Niin kuitenkin kävi, enkä ole ihan varma mikä siinä nyt sitten oli, ettei se minulle toiminut. Onhan suomennos, vaikka olisikin perinteisempi, silti vain yksi tulkinta Shakespearen alkuperäisestä tekstistä, eikä dialogi eri kielellä kuulosta samalta kuin miltä se englanniksi kuulostaa. Tässä käytettävä Lauri Siparin suomennos on minulle tutuin, ja sen rytmin ja runollisuuden olen sydämeeni tallettanut – sinne alkuperäisen tekstin rinnalle. Joku vieraannuttava elementti puhekielisyyteen siis liittynee, kun tuttu teksti ei enää ollutkaan tuttu, ja sitä joutui nyt eri tavalla omaksumaan. Asia kuitenkin pysyy samana, ja sen suhteen Westerberg onkin erinomaista työtä sovituksessaan tehnyt. Nämä vahvasti tuntevat ja tunteitaan sanoittavat teinit osuvat räppäillen, kiroillen ja sanoilla leikkien tarkasti kaikkeen siihen, mitä Shakespeare on kirjoittanut, ja mitä nämä hahmot käyvät läpi, ajattelevat, pohtivat, kertovat ja niin edelleen. Westerberg on sovituksessaan tuonut puhekieltä nimenomaan nuorten hahmojen dialogiin, ja vanhemmat hahmot puhuvat pääosin käytössä olevan Siparin suomennoksen mukaan. Käsiohjelmaan kirjoittamassaan, ansiokkaassa ja kattavassa ohjaajan sanassa Westerberg kuvaa prosessia ja tuntojaan tämän näytelmän ja tämän version parissa. Hän sanoo yhden sovituksellisista lähtökohdista olleen kielellinen, ja keskittyminen kieleen, sen käyttöön, tyyleihin, sujuvuuteen ja muuhun sovituksessa myös näkyy. Vaikka nuoriso puhekielellä pistelee menemään, on dialogi runollista ja soljuvaa, siinä on paljon sävyjä ja mainioita oivalluksia. Moni puhekielisempi juttu – etenkin silloin kun vanhempi hahmo siihen lipsahtaa – on tosi veikeä ja hauska, ja toimii tosi hyvin. Myös monta terävää ja tarkkanäköistä sanavalintaa on tehty. Nuorisolaisille puhekielisyys tuo välillä ehkä tahatontakin komiikkaa, mutta toisaalta se nuorille hahmoille myös sopii, kun he vielä elämänsä alussa ovat ja vähän haparoiden eteenpäin kompastelevat, vaikka ehkä uskovatkin kaiken jo tietävänsä. Voin samaistua.

Lavastuksen on suunnitellut Mikko Saastamoinen, Anna Sinkkonen vastaa pukusuunnittelusta, Raimo Salmi valosuunnittelusta ja Jonna Lindström kampaus- ja maskeeraussuunnittelusta. Äänisuunnittelu on Hannu Hauta-ahon käsialaa, ja sävellykset Sanna Salmenkallion tekemiä. Koreografiasta vastaa Natasha Lommi, ja läheisyyskoreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Lavastuksellisesti tässä oli jotain tuttua, nimittäin valkoiset portaat! Sellaiset oli myös Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Juliassa muutamia vuosia sitten, ja vaikka muuten visuaalisuus on hyvin erilaista, niin se prokkis tuli rapuista heti mieleen. Tässä Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa otetaan koko lava käyttöön leveyksineen, syvyyksineen, korkeuksineen ja lavan alle laskeutuvine osineen myös. Koko visuaalisuutta määrittää valkoinen väri, puvustuksessa on muitakin melko hillittyjä ja tummia sävyjä, mutta valkoista on niin lavastuksessa kuin puvustuksessa paljon. Koko visuaalisuutta halkoo tietynlainen kylmyys, tyylikäs ja viimeisen päälle harkittu sellainen. Lavasteiden muodot ovat kulmikkaita, pukusuunnittelussa on suoria linjoja, hienostuneita valintoja, yläluokkaista fiilistä ja hillittyä vaatepartta varsin monella hahmolla. Myös maskeeraukset ja hiukset ovat linjassa muun visuaalisen suunnittelun ja etenkin puvustuksen kanssa – hahmot ovat tyylikkäitä ja suittuja päästä varpaisiin, joka luo kiinnostavaa kontrastia siihen, miten he käyttäytyvät ja miten monen huolella rakennettu imago usein lipsuu. Valosuunnittelu näyttää paljon eikä useinkaan jätä varjoja, ja valaistustilanteita on monenlaisia, monenlaisissa tunnelmissa ja hetkissä. Mutta vaikka on laaja lava ja kokonaan valaistuna, on myös hämärää, pehmeää, vain vähän valaistua ja kynttilänvaloakin. Upeita ne kohtaukset muuten, joissa tullaan kynttilänjalkoja kantaen lavalle! Erityisesti alussa pidin ratkaisusta antaa Romeolle ja Julialle tila ottaa lava haltuun rauhallisesti ja kahdestaan. Ja se eteenpäin kallistuva valoseinä – upea! Lommin koreografiasta jäi mieleen etenkin Capuletin tanssiaiskohtaus, siellä näyttelijöiden liike ja kaikki sen tarinalliset merkitykset, ja puvustukselliset ratkaisut myös. Myös painajaistanssi esityksen loppupuolella oli hieno! Heinosen läheisyyskoreografia tuo nuorten rakastavaisten välisiin hetkiin luontevaa, lämmintä ja vastarakastunutta yhteyttä, joka näkyy niin herkässä hapuilussa kuin sitten jo varmemmassa tavassa lähestyä toista.

Ohjaajan sanassa Westerberg kertoo, että hän on tässä ajassa halunnut etsiä muita teatterin keinoja, joilla toteuttaa esityksen väkivaltakohtaukset, kuin simuloitu tai realistinen näyttämöväkivalta. Ymmärrän tämän ratkaisun ja se tuo näytelmään paitsi keinon ottaa etäisyyttä väkivaltaan ilman että sitä häivytetään, myös uudenlaisen tavan tuoda tarinan väkivalta näyttämölle. Silti jäin kaipaamaan sitä paljasta kiihkeyttä, syvälle juurtunutta raivoa, uhmaa, uhkarohkeutta, hätää ja härmäämistä, joiden ajamina etenkin näytelmän nuoriso toisiaan vastaan syöksyy, ja joka näkyy näyttämöllä esitetyssä väkivallassa, jossa ollaan lähekkäin. Tässä etäännytetyssä väkivallan kuvauksessa eivät mielestäni ihan samalla tavalla välity ne sävyt, jotka Romeon ja Julian kaksintaisteluihin liittyvät, sillä väkivaltakoreografia ja taistelukohtausten parenteesit siinä samalla vievät fokusta pois taistelupukareista ja siirtävät sitä nimenomaan siihen, miten väkivalta näyttämöllä kuvataan. Romeo ja Julia on minulle paitsi runollinen, myös fyysinen näytelmä, joka toki näissä taistelukohtauksissa korostuu. Mutta on kosketus ja sen puute tärkeää tarinassa muutenkin, tai ainakin minulle on. Näen sen niin, että tässä on erilaisia kosketuksen muotoja, jotka sitten joko näkyvät tai eivät näy kussakin tulkinnassa. Monella hahmolla tosi mutkaton suhde, jossa on helppo ihan ajattelematta jakaa pieniä arkisia kosketuksia, halailla, töniä, kiusoitella, koskettaa olkaa, olla lähekkäin ja selvästi luottaa toiseen. Toisaalta on taas jännittyneet suhteet, niin perheiden sisällä kuin kahden suvun välillä, etäisyys toisiin ja hankaluus olla samassa tilassa, saati sitten koskettaa. Joskus jännite kuitenkin räjähtää ja kipinöi, hyökätään kohti, haastetaan ja härvätään, otetaan mittaa toisista ja lopulta sattuu pahasti, halusi tai ei. Kaksintaistelut ovat tarinallisesti ja tulkinnallisesti tärkeitä, sillä niissä hahmot käyvät läpi paljon, ovat isojen tunteiden vallassa, ja hahmojen tulokulman, mielentilan ja monta muuta pientä yksityiskohtaa voi tulkita tosi monella tavalla. Esimerkiksi miten Tybalt suhtautuu Mercutioon, millainen tunne ajaa Romeon surmaamaan, ovatko taistelut hätäisiä vai katsovatko kaksintaistelijat harkiten toistensa liikkeitä, kuinka isosti tai pienesti tehdään ja niin edelleen. Ehkä tähän versioon valitussa tavassa esittää väkivaltaa jäi kaksintaistelijoiden välille välillä turhan paljon fyysistä etäisyyttä, joka syö kiihkeyttä ja vaaran tuntua. Yhtenäinen taisteluliikekieli on kuitenkin vangitsevaa, sen rytmikkyys, painokkuus ja iskevyys toimii. Kosketuksesta puheenollen, sitten on tietenkin pääpari ja heidän rakkautensa, sen syttyminen, läheisyys ja toisen oppiminen. Se tässä TT:n versiossa on aivan ihanasti läsnä. Romeon ja Julian suhde kasvaa, tulee luontevaksi, leikkisäksi, lämpöiseksi ja suloiseksi tosi aidolla tavalla, ja heidän välisensä rakkaus on samaan aikaan tosi haurasta, herkkää ja kaunista, ja myös vahvaa, periksiantamatonta, puolensa pitävää ja kohtaloa uhmaavaa.

Ja tämähän on mahdollista, koska Meri Luukkasen ja Anna Böhmin roolityöt Romeona ja Juliana nuorten rakastavaisten suhteen lavalle niin oivallisesti tuovat. Vaikka pääparin suhde ei ole minulle näytelmän "se juttu", vaan enemmän kiinnostun yleisesti hahmojen välisestä dynamiikasta ja varsinkin nuorison välisistä jännitteistä, kahden suvun välisestä vihasta ja sen käsittelystä sekä siitä, miten kohtalo ohjaa hahmoja kohti tuhoa, odotan aina innolla sitä(kin), miten Romeon ja Julian hahmoja tulkitaan. Luukkonen tekee Romeostaan hengästyttävällä tahdilla tunteesta toiseen menevän, vahvasti rakastuvan ja rakastavan, isojen tunnekokemustensa keskellä välillä epätoivoiseltakin vaikuttavan nuoren ihmisen. Luukkasella on vahva läsnäolo lavalla, hän menee kauniisti ja väkevästi niin herkkiin, kiivaisiin, onnellisiin, tuskastuneisiin kuin toiveikkaisiin hetkiin ja antaa Romeolleen tilan ja mahdollisuuden kokea kaiken. Pidin etenkin siitä, miten sisällä hahmossaan Luukkanen on, hän tuo Romeonsa lavalle täynnä nyansseja ja sävyjä, ja kasvattaa roolityötään koko ajan tämän kokemusten kautta. Böhmin Julia on valloittava ja fiksu, hyvin tarkkanäköinen ja tunteistaan perillä. Vaikka rakastuminen viholliseen hämmentää, Julia menee päättäväisesti sinne minne sydän sanoo, ja on valmis taistelemaan rakkautensa eteen, kuten Romeokin. Böhm tekee roolinsa ihanalla energialla ja läsnäololla, ja varsinkin hänen tapansa näytellä Julian tunteita teki vaikutuksen. Luukkosen ja Böhmin yhteistyö on saumatonta ja sujuvaa, he tuovat kahden nuoren rakkauteen uskottavaa ja vilpitöntä tunnetta. Nämä kaksi kohtalon kiroamaa tyyppiä ovat rakkaudessaan niin söpöjä ja onnellisia, hassuttelevia ja huumaantuneita, ja viisaita ja syvällisiä. Romeossa ja Juliassa suosikkihahmoni on ihan aina ollut Benvolio, ja hahmoista kiinnostavin taas Mercutio. Tätä kaksikkoa näyttelevät Katriina Lilienkampf ja Ville Mikkonen, jotka tuovat hahmojensa välille tosi uskottavaa kauan toistensa tunteneiden kaverusten dynamiikkaa, joka lämmitti meikän sydäntä. Sen sijaan jäin kaipaamaan vähän vahvempaa yhteishenkeä kolmikon Romeo-Benvolio-Mercutio välille, nyt näiden kolmen ystävyydessä ei menty niin syvälle, tai siinä oli erilainen sävy, kuin millaiseksi heidän välisensä suhteen olen tottunut kuvittelemaan. Lilienkampf ja Mikkonen tuovat näyttämölle niin huumoria kuin tarkkoja huomioita, ja molemmilla on hahmo hyvin hallussa. Toisaalta heidän Benvolionsa ja Mercutionsa tulevat moniin kohtauksiin aika samanlaisella energialla, jolloin hahmojen omat persoonat eivät aina erotu toisistaan. Yhdistän Benvolioon lempeyden ja hyväntahtoisuuden, joka nyt jää välillä melko vähäiseksi tai muiden piirteiden alle, vaikka sitä kyllä monessa kohtauksessa myös näkyy. Mercutiossa on sitä tuttua uhmakkuutta ja röyhkeyttä, joka hänelle mielestäni kuuluu, ja se ehkä puhekielisessä dialogissa ja räppäilyssä vielä korostuu. Ja ehkä se on sitten se puhekieli, joka Benvolion lempeyttä ja hellyyttä taas aavistuksen leikkaa. Oli miten oli, niin onhan tämä kaksikko ihana, ja heidän ystävyytensä ja yhteytensä lavalla timanttista.

Mari Turunen on Imettäjän roolissa järkevä ja draamantajuinen nainen, lämmin ja kannustava, mutta ei pelkää myöskään sanoa asioita suoraan. Turunen tuo rooliinsa oivallisesti niin lämpöä kuin järjen ääntä, hänellä on roolihahmonsa eri puoliin mainio ote. Imettäjästä muodostuu lavalla kokonainen ihminen, joka vahvasti on mukana kaikissa tarinan käänteissä, ja lähellä tapahtumia. Niinpä ne myös koskettavat häntä läheisesti. Esa Latva-Äijön veli Lorenzo on rauhaa ja rentoutta huokuva mies, sellainen tyyppi jolle on helppo purkaa sydäntään ja kertoa huoliaan. Turvallinen aikuinen Romeolle ja Julialle, jotka sellaista toden totta tarvitsevat. Valitettavasti suurine suunnitelmineen myös heidän tuomionsa osittainen langettaja. Latva-Äijö tekee roolinsa hienolla lempeydellä, hänen Lorenzonsa on täynnä viisautta ja elämänkokemusta mutta kuitenkin myös sellaista avoimuutta, joka tekee hänestä inhimillisen. Tosi hyvä rooli! Mikko Nousiainen tekee Capuletina väkevän ja hienosti tasapainotetun roolin, jossa vahvatahtoinen perheenpää hallitsee niin charmillaan kuin kovasanaisilla purkauksillaan. Pidin Nousiaisen tavasta rakentaa hahmoaan ja tuoda tämän hymyileväisen edustusolemuksen, leppoisan kotihengailun ja nollasta sataan kiihtyvän kiukun väleihin myös paljon muunlaisia sävyjä. Elisa Piispasen rouva Capulet on taitavasti tehty roolityö, Piispanen tasapainottelee sujuvasti hyvässä asemassa olevan, helppoon elämään tyytyväisen naisen ja hukassa olevan, lapsensa tunteiden, tekojen, sanojen ja toiveiden edessä hämmentyneen äidin välillä. Tykkäsin monesta yksityiskohdasta ja hetkestä tässä roolityössä, hieno monitasoinen tulkinta rouva Capuletista. Lasse Viitamäki tekee Tybaltin roolin tosi hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla. Pidin siitä, miten hänen Tybaltinsa hillitsee itsensä (just ja just kenties), mutta ihan pinnan alla väreilee silti jos jonkinlaista tunnetta. Vaaran tuntua ja jännitettä, parasta. Arttu Soilumon Paris on ihana! Ah nuorta kreiviä kosiomatkalla ja tulevia appivanhempia hurmaamassa, on siinä monenlaista tilannetta jossa tehdä vaikutus ja olla samaan aikaan niin luonteva ja cool kuin vain osaa. Soilumo heittäytyy rooliinsa hurmaavasti, hän tekee todella taitavasti komedialliset ja vähän kiusalliset Paris-hetket niin, että niissä on vilpittömyyttä ja uskottavuutta, ja esityksen lopussa näyttelee Parisin surun hienosti. Paris suree Juliaa, vaikka tämä oli hänelle ihan vieras ja ehkä enemmän haavekuva kuin oikea ihminen, mutta suru on silti totta ja Parisille vahvasti lästä. Tämän Soilumo tavoittaa tosi hyvin. Elina Rintala tekee Escaluksena mainion roolin, jossa hallitsija vaikuttaa aluksi vähän drama queenilta, mutta josta löytyy kohtaus kerrallaan aina vain syvempiä kerroksia. Arttu Ratisen roolityö Montaguena on tasapainoinen ja vakaa, vaikka löytyy Montaguesta kipunointiakin kun sattuu Capulet näkökenttään. Toisessa roolissaan veli Johanneksena Ratinen on oiva myös.

Tähän väliin kokoava kappale, jossa voin luetella summanmutikassa asioita, jotka eivät vielä ole tulleet esiin ja joista pidin, jotka ihastuttivat ja innostivat, ja joitain sellaisia juttuja, joita jäin miettimään. Ensinnäkin: Romeo laskeutumassa köyden varassa katosta Julian huoneeseen. Ihan mahtavaa! Heti kun köysi putosi alas, meikä alkoi hymyillä. Tämä toimi niin hyvin! Kakkospuoliskon alussa kuultava laulu on aivan ihana, rakastin sitä ja sitäkin, miten laulu ja sen esittäminen lavalle asettuvat. Monen kohtauksen asemointi, lavan ja pyörön käyttö, ja näyttämökuvat noin ylipäätään tekivät vaikutuksen, ja ovat yhä mielessä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Capulet uhkailee Juliaa kaikella sillä, mitä tapahtuu, jos tämä ei nai Parisia, on erinomaisesti toteutettu ja jokaista yksityiskohtaa myöten onnistunut. Se, miten pyörö liikkuu, miten valot on aseteltu, miten näyttelijät ovat ja liikkuvat lavalla, ja kaikki emotionaalinen lataus ja kerrokset, ne osuvat maaliin. Tunnelma on vahva, ja kaikki kerronnan tavat ja tasot tukevat sitä. Samoin todella onnistunut on kohtaus, jossa Capuletin talon väelle selviää Julietin (vale)kuolema. Pidin kovasti siitä, että kohtausta katsotaan huoneen ulkopuolelta, Juliaa ei siis nähdä, vain se, miten muut hahmot reagoivat, mitä he sanovat, mitä tuntevat. Tämä on ehdottomasti yksi suosikkiratkaisujani tässä Romeossa ja Juliassa! Hauskasti sekä tässä että Åbo Svenska Teaterissa myöskin tänä syksynä ensi-iltansa saaneessa Romeo och Juliassa Capuleteilla (ÅST:lla myös Montagueilla) on golfharrastus. Ehkä se on sellainen nykyaikainen statussymboli, joka heidät heti asettaa tietynlaisiksi ihmisiksi ja tietynlaiseen asemaan. Toimii! Siitäkin pidin, että alussa kuului loppupuolen reploja kuin kaikuina tulevasta, ja tämä sidottiin esityksen loppuun. Hieno idea, tämä herätti heti ihastelua. Veronan tuulisuus hieman hämmensi, mutta tykkäsin siitä. Turbulenssia on tarinassakin, miksei siis kaupungin säässä myös. Roskiakin lenteli kuin käsittelemättömiä kaunoja ja katkeruutta. Tässä on paljon sellaisia tapoja esittää, tulkita ja kertoa, joista vakuutuin ja paljon pidin, mutta ehkä vähän liikaa eri ratkaisuja yhteen produktioon. Vaikka kokonaisuus kantaa ja siinä on vahvasti lavalle tuotu visio, tunnepuoli jäi minulle aavistuksen etäiseksi. Siihen vaikutti jollain tasolla monien ratkaisujen taiteellisuus ja tietynlainen teatterin tekemisen tavoilla kikkailu, joka ajoittain on vähän epätasapainossa, ja joka siksi ainakin minun kohdallani vähän erotti tarinaa ja sen kertomista kahdeksi eri asiaksi. Osa hieman irralliselta tuntuvista kohtauksista (esim. muotinäytöstyyppinen poseeraaminen ja yksi koreografia jossain esityksen loppupuolella) eivät oikein selittäneet minulle merkitystään, vaikka etenkin poseerauksista kyllä pidin. Tiivistämisen varaa esityksessä ehkä olisi, vaikka tahti pysyy alusta loppuun rullaavana, tuntui kolme tuntia plus väliaika aavistuksen turhan pitkältä, eikä ihan jokainen lavalla tapahtuva asia tuntunut olennaiselta.

Tämä tekstini ei nyt ehkä pyri vastaamaan siihen, onko esitys hyvä vai ei, vaan enemmänkin ilmaisemaan sitä, millainen kokemus sen katsominen minulle oli. Sama toki on lähtökohtana kaikissa teksteissäni, mutta erityisen vahvasti tässä. Esityksen hyvyydestä tai onnistumisesta ei nimittäin ole mitään epäilyksiä – tämä on valtavan tyylikäs, huolella tehty, tarkasti sovitettu ja näkemyksellisesti lavalle tuotu versiointi klassikosta. Itse en vain harmikseni saanut tästä Romeosta ja Juliasta sitä kokemusta, jonka näytelmä minulle tavallisesti on tarjonnut ja mihin olen sen kanssa oppinut tuudittumaan. Sekään ei tietysti ole huono asia, vaan on aina kiva nähdä, että tuttu juttu kätkee sisäänsä sellaisia yllätyksiä ja kulmia, joita siitä ei ennen ole nähnyt. Jonkin muun teoksen kohdalla ehkä olisinkin osannut eri tavalla arvostaa, ihastella ja ihmetellä kaikkea sitä oivaltavaa, uudenlaista ja raikasta, mitä esiin on nostettu ja näkyväksi tuotu, mutta Romeon ja Julian kohdalla taidan ennen kaikkea kaivata niitä tuttuja, vahvoja tunnekokemuksia ja kaunista kieltä, joihin tässä näytelmässä ensimmäisenä rakastuin. Vaikka tämä versio ei niitä aivan antanut, olen todella iloinen että tämän näin, ja kuten jo sanottu, monesta asiasta pidin kovasti. Koska tämä oli minulle toinen syksyn odotetuimmista esityksistä, olisin tietysti halunnut rakastua täysin, mutta niin ei vain aina voi käydä. Tiedän että tämä on ollut monelle katsojalle upea ja vahva kokemus, enkä yhtään ihmettele. Onhan tämä nyt hieno! Hienokaan esitys ei aina itselle iske, vaikka muille iskisi, ja sekös vasta aiheuttaa monenlaista pohdintaa: enkö ymmärtänyt tätä, jäikö jokin juttu hoksaamatta, enkö osaa katsoa "oikein", olisiko eri istumapaikka/näytöspäivä/planeettojen asento tms vaikuttanut kokemukseen? Ja mitä isommat odotukset ennen katsomoon istumista esitykselle lataa, niin sitä epätodennäköisemmin se kaikki täyttää. Tästä vinkkelistä minun on vähän vaikea enää Romeota ja Juliaa mennä ylipäätään katsomaan, sillä se on jo turhankin tuttu ja olen nähnyt turhan monta versiota. Katsomossa tulee sitten luonnollisesti vertailtua eri ratkaisuja, mietittyä että mitäs jos tässä olisi tehty näin tai tuossa noin, haaveiltua että olisiko tämä nyt se "täydellinen" versio missä kaikki tapahtuisi kuten kuvittelen täydellisessä Romeossa ja Juliassa tapahtuvan, ja analysoitua kaikkea liiankin tarkasti.

Nonniin, tulipahan kirjoitettua aiheesta ja aiheen vierestä melkoinen tekstimuotoinen tunnelmointi-analyysi-pohdinta. Jos tähän loppuun vielä tiivistetään jotain, niin olkoon se tämä: vaikka tämä ei itselleni iskenyt niin kovaa kuin toivoin tai odotin, suosittelen Tampereen Teatterin Romeota ja Juliaa niin R&J-intoilijoille kuin tähän näytelmään nihkeästi suhtautuville, ja kaikille siltä väliltä. Tulkinta on raikas, yllättävä, tyylikäs, hauska ja vakava, ja siinä on paljon oivallisia ratkaisuja ja yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät tasapainoisia, monitasoisia ja onnistuneita rooleja, visuaalisuus on hienoa joka osa-alueella, äänisuunnittelu samoin, kieli elää ja oivaltaa ja muuttuu, ohjaus ja sovitus löytävät uudenlaisia tapoja ja myös tuttuja keinoja tuoda klassikko lavalle, ja kokonaisuus hengittää vahvasti harkittuna, kaikkine palasineen yhteen tulevana pakettina, jossa näkyy selkeä visio ja sen pieteetillä toteuttaminen.

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Musiikkiteatteri Kapsäkiltä

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Sörkka svengaa-musiikkinäytelmän 12.11.

Ollaan Paratiisissa, salakapakassa 1920-luvun Sörnäisissä. Siellä kaikki työt hoitava Eeva (Elsa Saisio) ikävöi vuosia sitten kadonnutta rakastettuaan Emaa (Karlo Haapiainen), paikan omistaja Oskar (Henrik Hammarberg) haaveilee vievänsä Eevan vihille, ja Petterson (Marko Puro) säestää tapahtumia pianolla ja iskevillä kommenteilla. Kieltolaki saa ylistystä, se kun bisnestä vauhdittaa, ja viinatkin saadaan salakuljettajien kautta. Raittiuspoliisi Nuuskija (Haapiainen) käy silloin tällöin kääntymässä, mutta ei löydä mitään raskauttavaa vaikka kuinka haistelisi. Paratiisissa viihtyy myös raittiutta julistava Pelastusarmeijan Anitta (Hanna Vahtikari), ja joukkoja värvää Akateemisen Karjala-Seuran edustaja Vilho (Juha Hostikka). Piipahtavatpa paikalla niin nuori kirjailijanalku Mika Waltari (Haapaiainen) kuin arvostettu taiteilija, naisasianainen Venny Soldan-Brofeldtkin (Vahtikari). Liiketoiminta rullaa miten rullaa, ja arki siinä sivussa. Kun Ema palaa kuvioihin ja monenlaiset aatteet jylläävät ja uudet tuulet puhaltavat, ei Paratiisissakaan olla muuttuvan maailman ulottumattomissa.

Kapsäkissä tarjoillaan harmaaseen loppuvuoteen reipasta piristystä, kun tämä musiikintäyteinen aikamatka sadan vuoden takaiseen Sörkkaan valtaa lavan. Anneli Kannon kirjoittamassa, Marko Puron säveltämässä ja Reetta Ristimäen dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä musiikki soi, kova tee virtaa (jos sitä sattuu olemaan), ja sillimunaleivät liimautuvat tarjottimiin. Esitys kuvaa mainiosti niin aikakauden tunnelmaa kuin erilaisten ja eri aatteisiin ja unelmiin uskovien ihmisten elämää. Yksi tahtoo rakentamaan Karjalan tasavaltaa, toinen muuttaa Töölöön, kolmas tuoda musiikkimaailman uusia trendejä pikkuiseen Suomeenkin. Meno on hilpeää ja hyväntuulista, mutta myös jännittynyttä, vaarallisesti väreilevää ja isoja päätöksiä vaativaa. Taustalla kaikuvat vain muutamaa vuotta aiemmin käyty sisällissota ja sen aiheuttamat kaunat ja katkeruudet, ja toisaalta muuttuvan maailman uudet tuulet ja erilaiset poliittiset näkökannat ja kiihkot ohjaavat itse kunkin elämää. Kannon käsikirjoituksessa on yhdistetty niin kepeitä hetkiä kuin vakavaa asiaa, joka toimii pääosin oikein hyvin. Muutama laulu tuntuu kokonaisuudesta vähän irralliselta, mutta se ei katsomista sen ihmeemmin häirinnyt. Ristimäen ohjauksessa otetaan sujuvasti irti mahdollisuudet riemukkaaseen komiikkaan sekä painavaan draamaan, ja pidin siitä, kun tunnetilasta toiseen mennään vähän yllättävästikin. Etenkin Eevan ja Eman suhteen eri sävyt ovat ohjauksessa oivallisesti esiin nostettuja. Samoin onnistunutta on se, miten lavalle tuodaan vauhtia ja vaaran tuntua, filosofishenkistä pohdintaa ja kipakkaa ihmissuhde- ja tasa-arvoasiaa. Esitys ei ole kovin pitkä, väliaikoineen alle kaksi tuntia, mutta ohjaus on mainiosti rytmitetty niin, ettei kiirettä ole ja kaikelle ehditään silti antaa tilaa.

Paratiisi on kodikkaan ja tyylikkään näköinen paikka, ja rakentuu Kapsäkin lavalle onnistuneesti. Lavastuksen on suunnitellut Janne Teivainen, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Puvustus on Jenni Nykäsen ja Reetta Ristimäen käsialaa, peruukeista ja viiksistä vastaa Ari Haapamäki, ja tarpeiston ovat valmistaneet Tuittu Teivainen ja Aniisia Kronidova. Äänisuunnittelun on tehnyt Max Marshall. Näyttämökuva pysyy muuttumattomana esityksen ajan, samassa paikassa kun ollaan, ja tyylikästä tosiaan on. Salakapakkaan sopivaa hämyistä tunnelmaa syntyy niin lavasteista kuin valoista. Puiset laatikot, tuolit, baaritiski, hyllyt ja flyygeli tuovat Paratiisille kodikkuutta ja omaa ilmettä, sekä 1920-luvun fiilistä. Puvustuksessa ollaan myös ajankuvassa kiinni, ja asuja on niin vaatimattomampia kuin varsin komeita. Oivallisesti vaatevalinnoissa näkyy niin hahmojen yhteiskunnallinen asema kuin se, millaiset arvot tai aatteet heillä on. Irtoviiksiä ja peruukkeja on jos jonkinmoisia, niin komediallisiin iskuihin osuvia kuin huomaamattomampia hahmonrakennuspalikoita. Kaikenmoista pulloa, kuppia ja kannua löytyy, kun kapakassa ollaan, ja tietenkin joka kerta viihdyttävä munaleipätarjotin, josta parhaat päivänsä nähneet leipäset eivät painovoimankaan vaikutuksesta irtoa. Äänisuunnittelussa on mainiota korostuneisuutta ja liioittelua, josta tuli vähän mieleen vanhat elokuvat. Tehosteäänet osuvat erinomaisesti kohdilleen!

Musiikin on siis säveltänyt Pettersonin roolissa nähtävä, pianossa kuultava Marko Puro, ja sanoitukset ovat Puron, käsikirjoittaja Kannon ja ohjaaja Ristimäen käsialaa. Mukana on myös pari biisiä 20- ja 30-luvulta. Useamman roolin tekevä Juha Hostikka myös soittaa saksofonia. Kuten edellä mainitsin, osa kappaleista tuntuu vähän kokonaisuudesta, tai enemmänkin tarinasta, irrallisilta, vaikka ne esityksen teemoihin ja tyyliin osuvatkin. Näin se musiikkinäytelmissä tosin usein onkin, biisit eivät aina tarinaa edistä vaan ovat lavalla ihan itsensä vuoksi. Mainioita kappaleita tässä kuullaankin, ja monta. Peräti 15! Monessa on mukana Rami Melingin koreografia, joka on usein riemukasta ja reipasta, mutta myös herkkää ja tunnelmaa ja sen sävyjä vahvistavaa. Biiseistä suosikkejani olivat päähän soimaan jäänyt Förskottikupletti, nimikappale Sörkka svengaa, vauhdikas Laulu viinan virvoittavasta vaikutuksesta sekä kaunis Kaipauslaulu. Biiseissä on kapakka- ja kabareetunnelmaa, aikakauden säveliä ja paljon sekä hauskasti oivallettuja että sujuvasti vakavempiin teemoihin pureutuvia sanoituksia. Lavalla nähtävä kuuden esiintyjän joukko laulaa, tanssii ja musisoi taitavin ottein ja hyvällä meiningillä.

Elsa Saisio tekee sujuvasti kasvavan roolin Eevana, joka ehtii tarinan aikana kokea monenlaista muutosta ja mullistusta sen suhteen, mitä on itse kuvitellut kaipaavansa ja haluavansa, ja mitä sitten oikeasti tulevaisuudelta tahtoo. Saisio eläytyy hyvin hahmonsa tunteisiin ja ajatuksiin, ja tuo lavalle Eevasta monta erilaista puolta. Pidin etenkin siitä, miten tarkalla otteella Saisio näyttelee Eevan suhteen Emaan ja erityisesti sen, kun Eeva tajuaa ja muistaa, että tämä ei tainnutkaan olla se unelmamies, joksi muistot ovat miekkosen kullanneet. Karlo Haapiainen näyttelee Emaa, raittiuspoliisi Nuuskijaa ja nuorta Mika Waltaria, ja saa tehdä hahmoja laajalla skaalalla vankileirillä katkeroituneesta kiivailijasta murretta vääntävään jurottajaan ja maailman edessä uteliaaseen, melko naiiviin kirjailijaan. Haapiaisella on kohdillaan niin koominen ja korostettu ote kahteen pienempään hahmoonsa kuin sitten monitasoinen, mainiosti rakennettu räjähdysherkkyys Eman kohdalla. Hän luo lavalle taitavasti jännitettä ja sykettä nostattavaa energiaa, kun Ema päästää ajatuksensa ja aatteensa ulos ja antaa myös henkilökohtaisten kaunojen näkyä. Myös Haapiaisen roolityössä pidin etenkin siitä, miten hän näyttelee Eman suhteen Eevaan, ja tässä nimenomaan sen, miten Ema ajattelee suhteen itsensä kautta ja on heti vähemmän hurmaava ja lempeä, kun ei saakaan kaikkea mitä haluaa. Henrik Hammerberg on ravintoloitsija Oskarin roolissa hienosti hahmonsa persoonan tasalla, ja tekee sujuvan roolityön. Hän näyttelee onnistuneesti Oskarin yrityksen vältellä konflikteja ja hankaluuksia, mutta samalla tarpeen olla äänessä ja mieluiten myös oikeassa. Hanna Vahtikari näyttelee Pelastusarmeijan Anittaa ja Venny Soldan-Brofeldtia, ja on molemmissa rooleissaan mainiosti läsnä. Anittan roolissa Vahtikari sekä revittelee komediallisten iskujen kohdalla että tulkitsee monta erinomaisen herkullista repliikkiä, jotka viihdyttävät ja yllättävätkin. Vennynä hän ei lavalla kovin kauaa ole, mutta luo muutamassa minuutissa kuvan itsevarmasta ja viisaasta naisesta, jota Eeva selvästi syystä ihailee. Marko Puro on muusikko Pettersonin roolissa terävä kaveri, joka huomaa kaiken mitä kapakassa tapahtuu, ja sitten nasevasti kaikkea huomaamaansa kommentoi. Juha Hostikka tekee kolme roolia, muusikko Börjenä, AKS-aktiivi Vilhona ja salakuljettaja Algoth Niskana. Hän lähestyy jokaista rooliaan hyvällä energialla, ja etenkin Börjen ja Niskan rooleissa on mainiota hyväntuulisuutta ja leppoisuutta. AKS:n asiaa ajava Vilho sen sijaan ei kovin leppoisalta vaikuta, mutta on kyllä hyvä puhumaan, ja asiassaan vakuuttava. Kuusikko pelaa yhteen sujuvasti, ja heillä on lavalla mainio energia.

Viihdyin Sörkka svengaan parissa oikein hyvin, ja pidin etenkin hahmoista ja siitä, miten näyttelijät heitä tulkitsevat. Tässä on sekä fiktiivisiä hahmoja että tosipohjaisia tyyppejä, ja molemmissa riittää niin riemastuttavaa komiikkaa kuin monitasoista tarttumapintaa. Myös aikakauden jännitteiden ja ilmapiirin esittäminen on oivallista ja sujuvaa, ja musiikki tempaa mukaansa. Etukäteen opiskelin lavalla luonnollisesti kuultavan stadin slangin käsiohjelmasta, niin pysyin sitten siinäkin mukana!

Syksyinen Lontoo-reissu 2025

 Suunta vei marraskuun alussa syksyiseen Lontooseen nautiskelemaan teatterista, tiiviillä neljän päivän ja seitsemän esityksen ohjelmalla. Tässä pieni kooste kaikesta näkemästäni, erinomaisia kaikki! Reissun teema oli vanhat tutut + sellaiset esitykset, joista en tiennyt melkein mitään, ja sitten se yksi, jonka takia Lontooseen juuri nyt lähdin ja josta olin kaikki videot ja kuvat etukäteen katsonut. Suosittelen jokaista, osa tosin ei enää (kovin kauaa) pyöri, mutta osaa ehtii vielä hyvin katsomaan, jos sattuu olemaan matka tiedossa ja teatteri houkuttelisi. Postauksen lopussa myös pohdintaa ja arvailua siitä, nähtäisiinkö jokin näistä (Titaniquen lisäksi) joskus meillä Suomessakin...

The Choir of Man @ Arts Theatre 

kuva © Marc Douet

Pubeista, musiikista ja miesten välisestä ystävyydestä kumpuava The Choir of Man aloitti vähän yllättäen reissun teatterit, kun muutama tunti ennen esitystä päätin, että kyllähän meikä nyt matkustuspäivänä pari showta jaksaa katsoa! Eikä siinä, tässä on lavalla sen verran energiaa, että sillä yksi syysharmauden horrostuttama suomalainen piristyy alta aikayksikön. Esitys sijoittuu pubiin, jossa tuttujen laulujen ympärille rakentuu kohtauksia eri tunnelmista ja teemoista. On riehakkuutta, pelleilyä, leikkisyyttä ja pilke silmäkulmassa kujeilua, ja sitten on herkkää, lempeää, ymmärtävää ja haikeaa. Sydäntälämmittävä juttu, mikä ilo että päädyin katsomaan. Vaikka en yleensä niin välitä esityksistä, joissa ei ole varsinaista tarinaa, tämän kohdalla se ei lainkaan haitannut. Teemat, aiheet, biisit ja tunnelmat on sidottu yhteen näppärästi ja vetävästi, ja puolitoistatuntinen ilman väliaikaa tuntui aivan liian lyhyeltä. "Noooo!" sanoi koko katsomo, kun lavalla ilmoiteltiin että tähän tää nyt loppuu. Onneksi tuli encore! Eniten mieleen jäi surumielinen/vihainen steppaus 50 Ways to Leave Your Lover-biisissä – ai että kun oli hieno! Lisäksi ihania ja hauskoja juttuja olivat Escape (Piña Colada Song), runomuotoiset kertojaosuudet, näyttelijöiden ja bändin ilkikurinen dynamiikka, loistava tunnelma ja se, kuinka hyvälle mielelle tästä tuli. Tosi kaunis oli Dance With My Father-biisi, kuten myös The Parting Glass. Yksi suosikkikappaleitani oli Some Nights, se on ylipäätään sellainen biisi, josta pidän kovasti, ja tässä se esitetään upeasti. Mukana on myös vaikuttava tuoppikoreografia!

Näyttämöllä ollaan siis pubissa, ja ennen esitystä yleisö saakin hakea lavalta tuopillisen jos mielii. Saattaapa suunkostuketta saada hakemattakin, sillä juomaa ja sipsejä jaetaan katsomoon tämän tästä. Muutama onnekas pääsee lavalle saakka osaksi esitystä, ja saa toki mukillisen katsomoonviemisenä mukaansa. Istuin turvassa parvekkeella, mutta tämän esityksen kohdalla lavalle joutuminen/pääseminen ei ehkä olisi ollut aivan kamalan jännittävää – niin hyväntuulinen ja yhteisöllinen tunnelma vallitsee sekä lavalla että teatterissa noin kokonaisuudessaan. Oli ihana juttu! Uusi reissu onkin jo suunnitteilla, sillä vaikka tämä tammikuussa West Endillä loppuukin, on 2026 luvassa niin Britannian kuin Amerikan kiertueetkin, ja UK Tourilla toivon ehtiväni uudelle vierailulle The Jungleen.

Born With Teeth @ Wyndham's Theatre

kuva © Johan Persson

Syy Lontoonreissuun oli tämä Liz Duffy Adamsin kirjoittama, Daniel Evansin ohjaama näytelmä, joka kertoo William Shakespearen (Edward Bluemel) ja Christopher Marlowen (Ncuti Gatwa) välisestä suhteesta, yhteistyöstä ja jännitteistä. Kolme tapaamista ja kolme vuotta kattava näytelmä esitetään ilman väliaikaa, ja puolitoistatuntinen tarjoilee timanttisen terävää tykittelyä melkoisella intensiteetillä. Meikähän rakastaa kaikkea Shakespeareen liittyvää, ja moni fiktiivinen Will on ollut suosikkihahmojani näytelmissä ja musikaaleissa, joten kyllä joukkoon taas yksi mahtuu! Ja kun tämä on vielä tällainen hurmaavan kiivas Kit–Will-nokittelu, jossa kemia rätisee, nokkeluudet viuhuvat ja taiteen, elämän ja intohimon palo roihuaa, niin huh heijaa mitä herkkua. Teksti on todella hyvä, samoin ohjaus ja visuaalisuus, mutta kirkkain ansio esitykselle lienee kahden taitavan, läsnäolevan ja täysin rooliaan hengittävän näyttelijän roolityö. Kaksi näyttelijää lähes muuttumattomalla lavalla puolitoista tuntia ei ole ihan helppo juttu toteuttaa niin, että katsomossa ollaan silmä tarkkana ja keskittyminen herpaantumatta, mutta Born With Teeth onnistuu sitomaan yleisön huomion itseensä leikitellen. Onnistuminen rakentuu eri osa-alueiden oivallisuudelle, joka tarjoaa Bluemelille ja Gatwalle leikin, taistelun ja intohimon kentän, jolla olla ja kertoa näiden kahden hahmon tarinaa. Ja hehän kertovat! Vaikka budjettipaikaltani oli ajoittain hankaluuksia nähdä koko lava, niin lähellä näyttämöä se oli, ja nimensä mukaisesti aitiopaikka tarkkailla näyttelijäntyön hienovireisyyttä ja elävyyttä. Kaksikko on koko ajan täysin läsnä siinä mitä tapahtuu, ja erityisen hienoa tässä olikin mielestäni se, kuinka yhteys ja ote yleisöön säilyy, vaikka neljäs seinä on tukevasti paikoillaan. Toki muutamassa kohtauksessa Bluemelin näyttelemä Will puhuttelee yleisöä suoraan, joka sekin toimi.

Intensiivinen, herkkä, monitasoinen, kiinnostava ja nokkela näytelmä, joka tosi hyvin nostaa esiin yhden ihmissuhteen eri sävyjä ja merkityksiä. Mitään täyttä faktaa tämä ei toki ole, vaan vain yksi tulkinta, taitavasti kirjoitettu sellainen. Mukana on kuitenkin paljon totuutta myös, ja aika onkin hyvin mennyt 1590-luvun Englannin politiikkaa ja uskontoa googlaillessa. Vaikka kuvittelenkin tietäväni shakespearelaisesta Englannista jonkin verran, niin paljon uutta tietoa tuli niin näytelmän, käsiohjelman tekstien kuin netistä luetun myötä. Tämän toivon joskus näkeväni uudelleen, ehkä pienemmässä teatterissa ja mahdollisimman läheltä lavaa. Oli huima juttu, ja huimat roolityöt.

The Line of Beauty @ Almeida Theatre

kuva © Johan Persson

Suuren lippuseikkailun lopuksi onnistuin nappaamaan kokonaan loppuunmyytyyn The Line of Beautyyn itselleni paikan, tietämättä siinä vaiheessa edes mikä juttu tämä oikein on. Mainosvideo viehätti, joten päätin että tuo on nähtävä. Ja todellakin kannatti! 1980-luvun Lontooseen sijoittuva näytelmä perustuu samannimiseen romaaniin, ja kertoo yhteiskuntaluokasta, ihmissuhteista, totuuksista ja valheista, seksuaalisuudesta, kauneudesta ja rakkaudestakin. Parikymppinen Nick muuttaa ystävänsä kotiin, ja salaperäisyys yläluokkaisen perheen ympäriltä häviää. Heillä on ongelmansa ja vaikeutensa, mutta myös rahaa, valtaa ja mainetta, joka vie pitkälle. Ja jos joutuu skandaaliin, hyvät suhteet ja tunnettu nimi pitävät pinnalla. Näytelmä perustuu Alan Hollinghurstin samannimiseen romaaniin.

Juuri tällaista on puheteatteri parhaimmillaan! Nopeaa, terävää, ja niin tarkasti kirjoitettua, että jokaisella sanalla ja lauseella on merkitystä. Kun vielä lisätään näyttelijät, jotka ovat omaksuneet sekä tekstin ja oman hahmonsa persoonan ja sävyt, että hahmonsa suhteen muihin hahmoihin, syntyy lavalle hengittävä ja vakuuttava kokonaisuus. Esitys on sujuva ja soljuu vaivatta, ja luo hienoja tunnelmia ja jännitteisiä hetkiä. Teemojen käsittelyn monitasoisuus ja tarkkuus on erinomaista, ja näyttelijäntyön aitous ja uskottavuus ihanaa. Tässä puhutaan paljon asiaa, ja dialogi on pakattu täyteen niin suoraan kuin rivien välistä sanottua. Kielen käyttäminen ja se, miten puhe, sanat, merkitykset ja ihmisten erilainen tausta, asema, moraali, persoona, maailmankuva ja muut ominaisuudet vaikuttavat tapaan keskustella ja esittää asioita, on tosi kiinnostavaa ja näytelmässä oivallisesti toteutettua. Näytelmän maailma on hyvin monitasoinen, tässä on paljon teemoja joita lähinnä sivutaan, ja paljon niitäkin, mihin enemmän keskitytään. Melkoisen näppärästi ehditään kaikki asiat, tarinalinjat, hahmojen kohtalot ja muut käsitellä, ja intensiteetti säilyy koko ajan. Pääroolissa Nickinä nähdään Jasper Talbot, joka tekee erinomaisen, hienovireisen ja kokonaisen roolin. Muutkin näyttelijät olivat mainioita. Kannatti kytätä lippuja ja pysähtyä niitä bussipysäkille kesken automatkan ostamaan, tämä oli hieno!

Back to the Future @ Adelphi Theatre

kuva © Matt Crockett

Viimeksi tämän shown nähtyäni lupasin itselleni, että jos musikaali vielä pyörii kun seuraavan kerran olen Lontoossa, niin menen uudelleen katsomaan. Ja pyöriihän se (uskaltaisin sanoa että vielä pitkälle tulevaisuuteen), joten suunta katsomoon! Ja aivan yhtä kivaa oli kuin viimeksikin. Tällä kertaa monessa roolissa oli eri näyttelijät kuin helmikuussa, ja tykkäsin kaikista! Etenkin Martya näytelleellä Jed Berryllä ja Docin roolissa nähdyllä Brian Conleylla oli huikea dynamiikka, ja välillä niin hauskaa että pokka petti ihan täysin. Parasta! Myös Liam McHugh Georgena (viimeksi näin hänet Daven roolissa) ja Maddie Grace Jepson Lorrainena olivat hurmaavia. Muutenkin energia ja hyvä fiilis kuplivat jälleen niin näyttämöllä kuin katsomossa, tämä on vauhdikas ja hyväntuulinen show, ja sen näkee, että myös lavalla on oikeasti hauskaa.

Viimeksi olin ihan monttu auki kun DeLorean-autoaikakone ampaisi lentoon, ja nyt odotin tätä hetkeä about alusta asti leveä virne naamalla. Kyllä teatterin taikaa ja scifi-henkeä oli jälleen ilmassa roppakaupalla. Niin cool juttu! Nyt myös autolla ajaminen lavalla upeine projisointeineen näkyi paremmin, kun istuin keskemmällä kuin viime kerralla. Ihailin kaikkia erikoistehosteita ja visuaalista sekä äänisuunnittelua alusta loppuun, nyt niihinkin pystyi eri tavalla keskittymään kun tarina oli jo tuttu. Samat jutut huvittivat taas, esim Calvin Klein, Martyn reaktiot äitinsä ihastumiseen sekä yleinen tilannekomiikka, ja isot tanssi- ja musanumerot olivat jälleen huimia. Huumoria, tykittelyä ja aikamatkustelua mainiossa paketissa, ja vielä ne kaikki upeasti toteutetut tekniset jutut. Aivan ihana musikaali! Tämän voisin katsoa varmasti monta kertaa yhtään kyllästymättä, sillä kokonaisuus on niin hyvin kasassa, energinen, hauska, hienosti rytmitetty, viihdyttävä ja lämmin. Ja porukka lavalla ihan loistavaa, erinomaisesti sisällä komediamusikaalin tyylilajissa, ja yhteistyö pelaa saumattomasti. Ja se hyvä fiilis – sitä lavalta säteilee alusta loppuun. Kävin myös kotimaahan palattuani katsomassa leffan oikein elokuvateatterissa, kun Paluu tulevaisuuteen 40v-juhlajulkaisu valkokankaalla pyöri. Tiedänpähän nyt, millainen alkuperäinen juttu on – vaikka musikaali taitaakin viedä voiton...

50 First Dates @ The Other Palace

kuva © Pamela Raith

Reissun teema jatkui tälläkin musikaalilla, en tiennyt mitä on tulossa tai mistä tarina kertoo, mutta innolla katsomoon ja siellä se sitten toki selviää. Musikaali perustuu samannimiseen leffaan (meillä nimeltään Aina eka kerta), jota en ole nähnyt mutta josta joskus olen kuullut. Pääjuoni on se, että vauhdikasta elämää elävä matkabloggaaja Henry rakastuu yhdessä vietetyn päivän aikana Lucyyn, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt lyhytmuistinsa eikä siis seuraavana päivänä muista mitään Henryä tavanneensakaan. Tämä vaikuttaa ongelmalta, mutta onko se esteenä onnelliselle lopulle?

 Olipas ihana! En todellakaan odottanut, että musikaalikomedia olisi näin liikuttava, mutta mitä vielä, meikähän oli tippa linssissä tämän tästä. Esitys on valoisa, lämmin ja täynnä sydäntä, ja näyttelijäjoukko tekee tosi onnistuneita ja aitoja roolitöitä. Pääparia näyttelevät Josh St. Clair ja Georgina Castle ovat valloittavia, ja koko muu porukka myös. Tarinassa on huumoria ja iloa, kuten komedialta odottaa saattaa, mutta herkkyydelle ja haavoittuvaisuudelle jää sopivasti tilaa. Esityksen sydän on sen vilpittömyys ja kulma, jolla tarinaa ja teemoja lähestytään. Lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys koskettivat. Tarinassa ja sen lavalle tuomisessa on myös jotain tosi kivaa maanläheisyyttä ja arkisuutta, ei turhia vau-efektejä vaan sellaisella pikkukaupungin fiilikseen sopivalla tavalla toteutettua menoa. Biisit eivät jääneet päähän soimaan, mutta hyviä olivat silti! On niin koko jengin kappaleita kuin duettoja ja sooloja. Viihdyin katsomossa ja nautin tästä paljon enemmän kuin odotin – nyt täytyykin katsoa myös leffa.

Titaníque @ Criterion Theatre

kuva © Mark Senior

Olihan se valittava myös tämä musikaaliparodia Lontoonreissuun ohjelmaan! Erinomainen suomiversio on jo nähtynä, joten nyt pääsi sitten alkuperäiskielelläkin katsomaan, kuinka homma toimii. Ja toimiihan se! Riehakasta ja railakasta showta osasin odottaa, ja sellaisen tosiaankin sain. Meno oli jonkin verran räävittömämpää kuin Suomessa, etenkin improkohdassa – huh heijaa millainen rakkausruno syntyi. Yleisöltä ei kysytty tässä mitään, kuten Suomessa, vaan impro syntyi kokonaan esiintyjien keksimänä. Osa sanaleikeistä oli kaksimielisempiä ja tuhmempia, ja kokonaisuudessa on vähän enemmän räväkkyyttä kuin suomiversiossa, mutta ei meillä kyllä jäädä nokkelissa sanankäänteissä tai kielikuvissa yhtään jälkeen. Oli hauska verrata sitä, miten hahmot näyteltiin, miten kohtaukset ylipäätään on toteutettu, ja miltä show isommalla porukalla näyttää. Viihdyin ja nautin, kuten suomiversionkin parissa, ja valloittavan vauhdikas ilta oli tämän parissa.

Pidin etenkin Luke Bayerin hurmaavasta ja suurieleisestä ja -tunteisesta Jackista, Caitlin Tippingin rääväsuisesta, valovoimaisesta Celinestä, Kat Ronneyn ja Carl Mullaneyn dynamiikasta Rose-Ruth tytär-äiti-duona, sekä Richard Carsonin lipevästä Calista, joka lopussa pelastaa vauvan. Energia oli melkoisen reipasta ja lavalla sekä repeiltiin että hypättiin improvisoimaan aina kun sopivasti tilaisuus aukesi. Viikon vika show, ja meno oli sen mukaista – vähän levotonta ja aivan timanttista siis. Myös yleisössä oli hyvä meininki, ja asianmukaista reagointia kaikkeen lavalla tapahtuvaan.

Clarkston @ Trafalgar Theatre

Reissun vika esitys, ja jälleen sellainen, josta en paljoa etukäteen tiennyt. Tarina seuraa pikkukaupunki Clarkstoniin Clarkin ja Lewisin (Amerikan valloittajia/kartoittajia) kulkemaa reittiä seuratessaan päätyvää Jakea, joka menee töihin paikalliseen Tescoon ja tutustuu siellä Chrisiin. Jake on sairas, ja haluaa kokea vielä jotain. Chris taas kamppailee omien unelmiensa ja päihderiippuvaisen äitinsä Thrishan vahtimisen välillä. Lavalla olivat pääosajussiehdokas (Sebastian-elokuvasta) Ruaridh Mollica (Chris), Heartstopperista tuttu Joe Locke (Jake) ja understudy Lizzie Clarke (Trisha).

Olipa hieno myös tämä! Rakastan tällaisia pieniä näytelmiä, joissa ollaan ihan ihmisyyden ytimessä, käsitellään kasvua, identiteettiä, toivoa, toiveita, haavoja, sitä keitä me ollaan, mistä me tullaan ja minne me mennään. Teksti on todella hyvä ja elävä, ja ohjaus ja näyttelijäntyö tekevät tästä tosi hauraan ja herkän jutun, vilpittömän ja tunteissa läsnäolevan. Nuoret ihmiset toisaalta isojen ja toisaalta pienten kysymysten edessä, kaipuu läheisyyteen, ymmärrykseen ja yhteyteen, hiljainen muutos ja yksi askel kohti jotain uutta, muun muassa näitä teemoja lavalla on. Karu ja valtavan kaunis näytelmä. Isoja maailmaa mullistavia juttuja ei tapahdu, mutta hahmojen omissa maailmoissa mullistuksia kyllä on. Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, johon osallistuivat Locke ja Clarke sekä miesroolien us Kai Davies ja ohjaaja Jack Serio. Oli erityisen mielenkiintoista kuulla understudyjen treeni- ja esitysprosessista, siitä miten näytelmän maailma on luotu lavalle, ja siitä, että Clarkstonilla on näytelmäpari Lewiston. Alunperin nämä kaksi on esitetty yhdessä, vaikka molemmat itsenäisiä näytelmiä ovatkin, ja sitten teemallisesti ja Clarkin ja Lewisin kautta toki yhdistyvät.

Ja sitten – joku näistä Suomeen?

Aina Lontoossa (ja muuallakin ei-kotimaassa) esityksiä katsoessani mietin nimittäin enemmän tai vähemmän sitä, että nähtäisiinköhän tämä kenties joskus Suomessakin..? Tämän reissun esityksistä Titaníque onkin jo suomiversion saanut, oivallisen sellaisen. Muista teoksista 50 First Dates lienee todennäköisin meilläkin toteutettavaksi, ainakin niin ensemblen koon ja tarinan puolesta, ja taustalla oleva elokuvakin taitaa olla jonkin verran tuttu suomalaisyleisölle. Näissä kun katsotaan esitysvalintoja tehdessä hyvän tekstin ja upean jutun lisäksi myös aina varmaankin sitä, miten tarina sopii suomalaiselle yleisölle, kuinka paljon resursseja esityksen tekeminen vaatii, millaisia esiintyjiä ja työryhmää, voisiko esitys menestyä, saako siihen ylipäätään oikeuksia, ja niin edelleen. Toisaalta sanoisin, että esimerkiksi Titanique oli tosi yllättävä ohjelmistovalinta, joka myös kannatti, sillä en ole nähnyt musikaalista muunlaisia kuin innostuneita, kehuvia ja iloisia palautteita. Varmimman kautta ei meillä tosiaankaan aina mennä, mikä on aivan ihanaa, sillä ainakin meikä ilahtuu siitä, että ohjelmistoissa on monipuolisesti erilaisia ja erityylisiä esityksiä. Sitä heijastelee myös tämän Lontoonreissun kokoonpano: on musikaalikomediaa, draamanäytelmää, kahden ja kolmen näyttelijän teoksia ja useamman kymmenen esiintyjän showta, elokuvaan perustuvia juttuja, romaanisovitus, alkuperäistarinoita, jukebox-musikaaleja ja alkuperäismusaa, historiallista ja nykyaikaista, ja monenlaisia teemoja käsitteleviä esityksiä. Ja kaikista pidin!

Mikään näistä näkemistäni ei liene sellainen, etteikö sitä voisi Suomessa tehdä, mutta osa olisi varmasti helpompi toteuttaa kuin toiset. Back to the Future vaatii paljon erikoistehosteita, mutta onhan meillä musikaalilavoilla kaikenlaista teatterin taikaa ennenkin näyttämölle loihdittu. Eiköhän yksi DeLorean siis lentämään saataisi! The Choir of Man taas rakentuu englanninkielisten biisien ympärille, enkä näe, että niitä olisi mielekästä suomentaa. Pubikulttuurikaan ei Suomessa ole samanlainen kuin Briteissä, mutta tunnelma, yhteisö ja ystävyys ovat tässä niin tunnistettavia, ettei pubiin sijoittuminen haittaa. Sitä pohdiskelin, josko voisi etsiskellä suomenkielisiä kappaleita, joissa on sama tunnelma, ja rakentaa niiden ympärille sitten kotimaista The Choir of Mania... The Line of Beauty ja Clarkston taas asettuvat omaan yhteiskuntaansa aika vahvasti, The Line of Beauty 80-luvun Britteihin ja Thatcherin poliittiseen aikaan, ja Clarkston taas nykyajan Yhdysvaltoihin ja siinä samalla Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeen 1800-luvun alussa. Teemoiltaan, hahmoiltaan ja tarinoiltaan nämä kyllä puhuttelevat monenlaisia ja -maalaisia yleisöjä, ja paljonhan meillä amerikkalaista ja brittiläistä näytelmää ja musikaalia tehdään, eli miksipä ei näitäkin. Clarkstonin kirjoittajan, Samuel D. Hunterin näytelmiä pyörii meillä pian kaksi kappaletta, kun Kuopiossa menee Valkoinen valas ja Joensuussa saa pian ensi-iltansa Kierros. The Line of Beauty taas on Suomessa nähty tv-sarjana 2000-luvun alussa. Vaikka näkemistäni esityksistä olisi tietysti kaikista kiva nähdä suomiversio, etenkin Born With Teeth olisi ihan parasta nähdä meilläkin. Kahdesta brittiläisestä näytelmäkirjailijasta ja heidän yhteistyöstään 1590-luvulla kertova näytelmä ei ehkä noin vain sujahda kotimaiselle teatterikentälle, mutta toisaalta – miksi ei? Kyllä meillä tiedetään Shakespeare, ja on Marlowestakin kenties kuultu. Eivätkä kynäniekkojen historialliset esikuvat ole se näytelmän tärkein juttu, vaan tekstin jännite, taiteen, kirjoittamisen, politiikan, uskonnon, intohimon, halun, rakkauden ja vaaran verkko, jossa liikutaan. Ai että, tämä jossain pienessä, intiimissä teatteritilassa... Olisi hieno!

Kärpästen herra @ Keltainen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Keltaiselta Teatterilta

kuvat © Heikki Sarkala

Näin Kärpästen herran Lahden Pikkuteatterilla 7.11.

Lentokone putoaa, ja joukko sotaa pakoon lähetettyjä nuoria joutuu keskenään autiolle saarelle. Ensin yritetään olla yhteisö, toimia kaikki porukassa, sopia säännöt ja noudattaa niitä, mutta nopeasti joukko rakoilee ja sivistyksen ja pelastumisen tavoittelu vaihtuu villiyteen ja eläimellisen raakaan valtataisteluun. Kahteen leiriin jakautuneet tyypit eivät meinaa enää samalle saarelle mahtua, ja jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan-mentaliteetti ottaa valtaa. Mutta pitääkö sen olla niin? Onko niin vaikeaa leikkiä yhdessä?

Tuore teatteriryhmä Keltainen Teatteri aloitti esityskautensa Iisalmessa, ja vierailee nyt Lahdessa (ja Tampereella ja Hämeenlinnassa myös tulevina viikkoina) versioinnillaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Muistan pitäneeni ja vaikuttuneeni romaanista sen yläasteella luettuani, ja silloin taidettiin koulussa myös elokuva katsoa, mutta eipä ole tullut palattua tarinaan ennen tätä hetkeä. Vaan olipas väkevä ja vahva paluu autiolle saarelle joutuneen nuorisojoukon pariin! Nuorten teatterintekijöiden ryhmä on tarttunut valtaa, hierarkiaa, moraalia, johtajuutta, sivistystä, villeyttä, julmuutta ja yhteisöä käsittelevään tarinaan tarkoin ottein. Ohjaajat Tino Karttunen ja Ville Saastamoinen ovat sovittaneet näytelmän Nigel Williamsin dramatisoinnista ja Heini Salopellon suomennoksesta. Karttusen ja Saastamoisen sovitus ja ohjaus toimii oivallisesti, tekstin rytmi on elävä ja uskottava, ja pidin kovasti siitä, että yleisöä puhutellaan sekä alussa että lopussa. Tarinan tapahtumia ei väistetä vaan ne kohdataan suoraan ja inhorealistisestikin, tällaisia nämä nuoret ovat eikä sille käännetä selkää. Ja se toimii! Tekemisen meininki on raikasta, ja erinomaisesti kiinni siinä, miten tehdään, mitä kerrotaan ja millaisia juttuja lavalta katsomoon välitetään. Ohjauksessa annetaan todella hienosti tarinan tulla kaikesta läpi, yksityiskohdat, tekemisen tavat ja lähestymiskulmat tukevat kaikki teemojen monitasoista käsittelyä. Osansa, ja tärkeä sellainen, tässä on näyttelijäntyöllä ja sillä, miten se hengittää ja näyttämölle asettuu. Lavalla onkin läsnäoleva, energisesti ja uskottavasti näyttelevä porukka, jonka käsissä sekä tarina että hahmot kasvavat oivasti onnistuvaksi kuvaukseksi ihmisestä moneen, niin hyvään ja kauniiseen kuin pahaan ja raakuuteen, kykenevänä olentona. Pidin erityisen paljon siitä, miten hienovaraista, selkeää, röyhkeää, toisiaan mittailevaa, paikkaansa hakevaa ja yhteyttä etsivää dynamiikkaa eri hahmojen välillä on, ja miten jokaisesta hahmosta rakentuu kokonainen ihminen. Tässä on monia mainioita, koskettavia ja turhauttavia hetkiä, kun kohdataan toinen ja mennään tilanteeseen tietyllä mielentilalla. Joskus kohtaaminen on lempeä, mutta joskus ihan jotain muuta. Ai että miten taitavaa näyttelemistä näissä, ja yksityiskohtaista! Ohjaajat ovat painottaneet sujuvasti juuri tarinan eri hierarkioita, ihmissuhteiden sävyjä ja sitä, miten erilaiset ihmistyypit Kärpästen herran kuvaamassa tilanteessa pärjäävät.

Tässä luodaan hienoja näyttämökuvia melko simppelillä lavastuksella, ja monessa hetkessä on niin visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisesti äärimmäisen voimakas tunnelma. Lavastus ja puvustus ovat Oona Hynysen, Tino Karttusen ja työryhmän käsialaa. Väreissä etenkin valkoinen ja punertava korostuvat, ja tykkäsin tästä niin visuaalisesti kuin temaattisesti. Tosi hyvä puvustuksellinen ratkaisu on se, että reissussa rähjääntyy ja aikansa saarella vietettyään nuoret alkavat näyttää siltä, että luonnon armoilla on tosiaan oltu. Lavastusta ja sen elementtejä käytetään kekseliäästi ja näppärästi tarinaa tukemaan, ja käsikäyttöisen pienen savukoneen luomassa teatterisavussa on monesti jotain hyvin vangitsevaa. Ohjaajat Karttunen ja Saastamoinen ovat suunnitelleet valot ja äänet, ja molemmat ovat onnistuneita. Etenkin valosuunnittelu luo vahvasti tunnelmaa, ja valojen eri voimakkuudet, suunnat ja värit ovat dramaturgisesti yllättävänkin tärkeitä. Kekseliäisyyttä näissä myös! Äänisuunnittelussa voimakkaimmat äänet peittävät välillä vuorosanoja, kun ilman mikrofoneja mennään, mutta pääsoin kaikki kuuluu, ja äänisuunnittelu luo sekin tunnelmaa mainiosti. Esityksen musiikkivalinnat ovat oivia, ja pidin varsinkin siitä, kun musiikki sidotaan kohtaukseen mukaan niin, että hahmo(t) selvästi sen kuulevat, eikä musa "vain" luo tunnelmaa taustalla.

Lavalla nähdään kahteen joukkoon jakautuva nuorten porukka, ja heitä tulkitsevat Elias Kaukkila (Ralph), Peetu Savolainen (Possu), Minea Mantsinen (Percival), Oona Hynynen (Simon), Aino Kuronen (Jack), Teemu Kalliokoski (Roger), Heikki Hoppania (Sam) ja Aapo Loimalahti (Eric). Myös toinen ohjaajista, Ville Saastamoinen, tekee pienen roolin. Kuten jo sanottu, näyttelijäntyö on energistä, uskottavaa ja yksityiskohtaista. Jokainen näyttelijä on lavalla tosi läsnä ja aidosti, se teki jo ensimmäisissä kohtauksissa vaikutuksen. Näyttelijäntyössä on sellaista avoimuutta, jota ei aina näe – vaikka ollaan tietenkin hahmossa ja näytellään tämän tunteita, ajatuksia ja niin edelleen, ovat roolityöt vilpittömän ja luontevan tuntuisia, ja niistä välittyy sävyjä, vivahteita ja tunteita, jotka puhuttelevat. Kärpästen herrassa on tosi kiinnostavaa, herkullista, kamalaa ja jännittävää se, miten erilaisia ihmisiä tarinan nuoret ovat, ja miten heidän ryhmädynamiikkansa ja keskeiset jännitteensä rakentuvat. Kun alussa kysellään nimiä ja mistä koulusta kukin on, pian kysymykset liittyvät ihan muuhun. Kuka on vahvin, kuka ovelin, kuka uskaltaa olla kova ja julma, kuka pitää kiinni sivistyksestä ja ihmisyydestä, kuka on ystävä, kuka vihollinen? Tämän kahdeksan näyttelijän joukko tuo lavalle taitavasti, ja vaarallisen tuntuisesti väreilevä jännite syntyy näyttämöllä kuin itsestään.

Elias Kaukkila näyttelee Ralphin roolin monitasoisesti ja hienolla herkkyydellä, Ralph käy melkoisen matkan läpi tarinan aikana, ja Kaukkila tavoittaa tuon matkan kaikki mutkat, ylä- ja alamäet ja yllättykset. Hänen roolityössään näkyy oivasti kaikki se paine, jota Ralph sekä itse ottaa itselleen että saa johtaja-asemansa myötä, ja sitten toisaalta se, että kohta tulee raja vastaan eikä sen yli jouduttuaan ehkä pääse enää takaisin jaloilleen. Peetu Savolaisen Possu on taitavasti rakennettu hahmo, jossa on koskettavasti tasapainossa niin naiivi sinisilmäisyys kuin viisas, luottavainen ymmärrys siitä, miten maailma toimii ja miten siihen itse pitäisi asettua. Savolainen tuo rooliinsa oivallisesti yksityiskohtia, joiden kautta Possun tarina ja Possu hahmona muodostuvat tosi koskettaviksi. Aino Kuronen tekee Jackin roolin upeasti, ai että mitä tunnekylmyyttä, terävyyttä ja väkevyyttä! Jack on äärimmäisen fiksu tyyppi, ja vieläpä osaa käyttää sitä hyväkseen. Kurosen roolityössä on pelottavaa karismaattisuutta, joka sopii hahmolle täydellisesti ja tuo tähän uskottavuutta, ja pidin kovasti siitä, miten Kuronen ottaa roolistaan paljon irti. Hän ei tee Jackistä mitään helposti selitettävää pahista, vaan monimutkaisen, kiehtovan ja kauhistuttavan hahmon. Teemu Kalliokoski tulkitsee Rogerin roolin vahvalla energialla, ja jos on Jack pelottava, niin samaa voisi sanoa myös Rogerista. Näitä kahta hahmoa on kiinnostavaa peilata toisiinsa, he kun ovat samalla puolella mutta todella erilaisia. Kalliokoski heittäytyy väkivallasta, selkeistä käskyistä ja riehumisesta innostuksen saavan hahmonsa nahkoihin sujuvasti, ja jäi kyllä päähän kummittelemaan niin Rogerin nauru kuin tämän "sika tappakaa, veri vuotamaan"-chant. Minea Mantsisen näyttelemä Percival on hahmoista viattomin, mutta siitä huolimatta myös tarkkanäköinen ja tilanteen tasalla. Mantsinen tekee roolinsa taitavasti, ja hänen näyttelijäntyössään on mainioita nyansseja. Heikki Hoppanian Sam on suloinen tyyppi, joka käy tosi paljon päänsisäistä kamppailua siitä, mitä haluaa tehdä, mikä on oikein, mikä on itselle edullista ja mikä on täysin väärin. Samaa pohdintaa käy myös Aapo Loimalahden näyttelemä Eric. Nämä kaksi ovat näytelmän hahmoista niitä, jotka eniten seilaavat kahden eri suunnan välillä, ja Hoppania ja Loimalahti näyttelevät onnistuneesti sen, kuinka hankalaa ja turhauttavaa ja vaikeaa oikein toimiminen voi olla. Jos pääsisi helpolla, viitsiikö silloin toimia oikein? Mutta jos menee omaatuntoa vastaan, pystyykö elämään itsensä kanssa? Oona Hynynen tekee hienon roolin Simonina, jonka lempeys ja epätoivo koskettavat. Hynysellä on hahmoonsa kaunis ote, hän antaa Simonille tilaa olla, tuntea ja kokea, ja kuvaa tämän tarinankaaren vahvasti. Ville Saastamoisen roolihahmo on merimies/kalastaja, joka ilmestyy tarinaan ihan lopussa, ja palauttaa nuoret arkisen maailman järjestykseen. Saastamoisella on rooliinsa maanläheinen, tarkkanäköinen ote, ja hänen roolihahmollaan on tarinassa tärkeä osa. Hienosti tehty tämä kohtaus, jossa nuoriso romahtaa itse luomastaan maailmanjärjestyksestä takaisin lapsiksi heti, kun paikalle saapuu aikuinen. Vahva hetki.

Tämä oli todellakin odotuksen arvoinen juttu, todella onnistunut versiointi hienosta klassikosta, ja raikkaalla, tarkalla ja taitavalla otteella toteutettu näytelmä. Kokonaisuus on tarkasti ajateltu ja taitavasti toteutettu, mutta siinä on vapautta, elävyyttä ja aitoutta, joka tekee hahmoista ja tarinasta puhuttelevia. Ehkä sen taustalla on nuori energia, joka lavalla vahvasti elää tunteita ja teemoja, ehkä – tai ennemminkin myös – työryhmän tapa lähestyä Kärpästen herraa. Teoksen kaikki puolet otetaan vastaan, niille annetaan tilaa, eikä niitä pureskella yleisölle valmiiksi vaan annetaan tarinalle mahdollisuus kauhistuttaa, yllättää, pienissä hetkissä lämmittää ja monesti liikuttaa, esittää kysymykset, tarjota oivallukset ja pistää ajatukset hyrräämään. Näin tehdään vaikuttavaa, mieleen jäävää, ja ennen kaikkea tuntuvaa teatteria. Suuresti onnea uudelle teatteriryhmälle, niin oivallisesta ekasta esityksestä kuin kaikkeen tulevaan! Tämän perusteella voi odottaa melkoisen hienoja juttuja.

Tule kotiin, tähtityttö! @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Aki Loponen

Näin Tule kotiin, tähtityttö-näytelmän 17.10.

Reetta (Nenna Tyni) on lähtenyt kotoa viisi vuotta sitten pikkuveljensä Jussin (Kaarlo Hirviniemi) kuoleman jälkeen, mutta joutuu nyt palaamaan takaisin. Ei hän sitä haluaisi, mutta on pakko, sillä Stara of Finland-laulukilpailuun kuuluu vierailu kilpailijoiden kotona. Niinpä Reetta ja mukana seuraava kameraryhmä matkaavat muistojen keskelle ja käsittelemättömien tunteiden sotkuun. Reetan äiti Elina (Liisa Vuori), isäpuoli Jari (Tapani Kalliomäki) ja veli Aki (Markus Järvenpää) ottavat kotiinpalaavan vastaan omalla tyylillään, kömpelösti ja osaamatta puhua oikein mistään. Mutta kameroiden edessä pitää Yli-Rönnien esittää onnellista perhettä, vai mitä? Näyttää maailmalle, mistä se oma tähtityttö ponnistaa. Se vaan on hiukkasen hankalaa, kun suru, joka myllää koko talossa ja kaikkien perheenjäsenten mielissä, nakuttelee taustalla aina vain vahvemmin. Pääseekö siitä koskaan eroon?

Kaisa Lundánin kirjoittama ja Tomi Korhosen ohjaama Tule kotiin, tähtityttö on kuvaus perheestä, surusta ja siitä, kuinka puhumattomuus ja käsittelemättömät tunteet ajavat ihmiset tilanteisiin, joista on vaikea nähdä ulospääsyä. Kun tunteille ei anneta tilaa ja niitä haudotaan vain oman pään sisällä, syntyy konflikteja, ristiriitoja, väärinymmärryksiä ja tilanteita, joissa ei osata enää olla sen enempää perhe kuin ihmisiä ihmiselle. Lundánin teksti on uskottavaa ja tunnistettavaa, hän on kirjoittanut hahmojen väliset suhteet, heidän tunteensa ja tavoitteensa aidosti ja sujuvasti. Korhosen ohjauksessa nämä suhteet, tunteet ja tavoitteet tunnistetaan ja tuodaan lavalle onnistuneesti. Kuten joskus käy, minulla oli esityksestä sellaisia odotuksia, jotka eivät osuneet yksiin sen toteutustavan kanssa, ja hetki meni, että omat ennakkoajatukset ja sen, millainen esitys oikeasti on, sai osumaan kohdilleen. Korhosen ohjauksessa on välillä karnevalistiseksi yltyvää ilmaisua, joka tuntuu aluksi menevän ohi näytelmän aiheesta, mutta joka osoittautuukin oivalliseksi tavaksi käsitellä tarinan teemoja. Korostava, ajoittain liioiteltu näyttelijäntyö ja visuaalinen suunnittelu, jossa liikutaan realistisen ja ei-realistisen näyttämökuvan välillä, nostavat fokukseen sekä tavan tehdä teatteria että tarinan itsensä. Tämä ei mennyt niin syvälle kuin ajattelin, siis omassa katsomiskokemuksessani, mutta se johtui osittain juuri niistä ennakko-odotuksista, joihin esitys ei vastannutkaan, koska se oli erilainen kuin kuvittelin. Tämähän ei sitten ole esitykselle viaksi, vaan osoitus siitä, että ei ehkä kannata luoda liian tiukkoja mielikuvia kun ne sitten ovat usein väärässä. Koskettava ja puhutteleva Tähtityttö kyllä on, ja liikutti myös minua monessa kohtaa. Hahmot käyvät läpi melkoisen emotionaalisen turbulenssin, ja se näyttämöllä tosi hienosti kuvataan. Lundánin teksti ja Korhosen ohjaus siitä rytmittävät tapahtumia ja hahmojen muutoksia ja kasvua mainiosti. Heidän kamppailuaan ja tuskasteluaan, epätoivoista suunnan etsimistä ja surun tönimäksi tulemista katsoessaan huomaa ajattelevansa perheitä, suruja, yhteisöjä ja yksilöitä, sitä miten jokainen reagoi traumaan eri tavoin. Tähtityttö kuvaa yhtä traumaa ja yhden perheen reaktiota siihen, mutta sen teemat koskettavat laajemmin. Millaisia ihmisiä suru meistä tekee? Hirviöitä, enkeleitä, selviytyjiä, nujerrettuja? Sellaisia, jotka osaavat antaa tunteen tulla, vai sellaisia, jotka puskevat sitä kaikin voimin pois? Teatterin nettisivuilla mainitaan, että näytelmästä käytetään lyhennettyä versiota. Tämä on mielenkiintoista, ja jäi mietityttämään, mistä kohtaa tekstiä on lyhennetty, mitä kaikkea on rajattu pois, ja mitä kaikkea tarinassa vielä lisäksi tapahtuu. Kokonaisuus on kuitenkin ehjä ja tarinan kaari yltää käsittelemään teemoja monipuolisesti.

Aino Kontisen suunnittelema lavastus sulkee perheen lumisadepallomaiseen kotiin, ja lavastussuunnittelulla on paljon dramaturgista merkitystä. Sinivihreän sävyiset lavasteet ovat kulissi, jossa perhe elämäänsä elää, tekee kaikkia arjen asioita ja on olemassa, mutta kodissa ei kuitenkaan eletä siinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Elossa ollaan, paitsi yksi, mutta elämä muodostuu kehän kiertämisestä ja rutiinien ylläpitämisestä. Eteenpäin ei päästä. Koko perhettä lihasvoimin pyörittää Aki-poika, joka yrittää puskea liikkeelle muutosta, mutta ei tiedä miten. Kontinen on luonut lavastuksellaan näyttämölle selkeän tyylin ja hahmojen tarinoille fyysiset rajat, ja lavastus taipuu sujuvasti kuvaamaan paitsi kotia paikkana, myös sen merkityksiä tarinan teemoille. Pukusuunnittelu on Suvi Kajaksen käsialaa, ja hän on luonut mainiosti hahmoille sopivia asukokonaisuuksia, jotka myös keskustelevat tarinan teemojen ja kerrontatavan kanssa. Erityisesti pidin niistä vaatteista, joihin Yli-Rönnin perhe puetaan kun heidän perhe-elämäänsä tositelkkariin kuvataan, sekä hääkohtauksen asuista. Myös Jussin puvustuksen samansävyisyys lavastuksen kanssa on onnistunut tarinallinen ja teemallinen valinta. Anu Reijosen naamiointisuunnittelu on onnistunutta, ja moni näyttelijä muuntuu näppärästi hahmosta toiseen, kun peruukit ja tekoviikset ja -parrat vaihtuvat. Valosuunnittelun takana on Jouni Nykopp, jonka valoissa on monta oikein onnistunutta ratkaisua. Erityisesti mieleen jäi Jussin muistopaikkaa ylhäältä valaiseva säde, samoin se, miten valosuunnittelu luo lumisadepallo-ajatusta varsinkin lopussa.

Nenna Tyni on Reetan roolissa vahvasti läsnä ja tavoittaa tämän kokemukset ja ajatukset monitasoisesti. Kotoaan teininä niin omaa kuin perheensä surua pakoon lähtenyt Reetta käy paljon läpi kotiin palatessaan, ja Tynin herkkävireisessä ja jämäkässä roolityössä näkyy kaikki Reetan kokema. Reetta ehtii näytelmän aikana olla monenlaisissa rooleissa laulukilpailun osallistujasta tyttäreen ja puolisosta kipeitä muistojaan käsittelevään nuoreen naiseen, ja Tyni näyttelee erityisen onnistuneesti sen, miten Reetta liikkuu eri roolista toiseen ja tasapainottelee niiden välillä. Liisa Vuori tekee äiti Elinasta koskettavan ja ajoittain turhauttavankin hahmon, inhimillisen surunsa kourissa taistelevan naisen, joka on melkein löytänyt keinot pitää itsensä kasassa, mutta joka kuitenkin joskus myös murtuu. Vuoren roolityössä on jotain niin aitoa ja uskottavaa, että Elinan tarina tulee huomaamatta lähelle ja jää vielä esityksen jälkeen ajatuksiin. Kuinka kaikennielevää hänen surunsa täytyykään olla, ja silti hän on yhä tässä. Markus Järvenpää näyttelee Aki-veljeä, jonka katkeruus väreilee pinnan alla, mutta joka ehkä velvollisuudentunnosta yrittää pitää perheen koossa ja kaikki kunnossa. Järvenpää menee sujuvasti sisälle Akin mietteisiin ja motivaattoreihin, ja tuo lavalle tulkinnan kokonaisesta ihmisestä toiveineen, velvollisuuksineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hänen roolityössään näkyvät oivasti niin Akin ihmissuhteet, erityisesti sisaruussuhde Reettaan ja lapsi-vanhempi-suhteet Elinaan ja Jariin, kuin myös se, miten nämä ihmissuhteet ja niiden nyanssit Akiin ovat vaikuttaneen ja taas vaikuttavat, kun Reetta palaa hänen elämäänsä. Tapani Kalliomäki tekee Jari-isäpuolen roolin leppoisalla huolehtivaisuudella ja lämmöllä, joka rakoilee kun Jari viinapäissään pistää vähän tuulemaan. Kalliomäellä on rooliinsa onnistunut ote, hän tuo Jarin hahmoon hyviä yksityiskohtia ja piirteitä, jotka rakentavat hahmoa ja hänen merkitystään niin tarinassa kokonaisuudessaan kuin osana Yli-Rönnin perhettä.

Aurora Manninen tekee kaksi roolia, Stara of Finlandin juontajana Tinttinä ja hääpöydässä hyväntuulisesti juhlaa seuraavana, suutaan vanhojen sukulaisten tunnistettavaan tapaan maiskuttavana Terttu-tätinä. Molemmissa rooleissaan hänellä on just oikea ote hahmoonsa, Tintti on juuri sellainen sosiaalisesti taitava tv-juontaja, joka ehkä kyllä välittääkin laulukilpailuosallistujistaan, mutta joka ennen kaikkea kaivaa esiin hyvää televisiota. Terttu-tädissä taas aika moni tunnistanee jonkun tutun sukulaisen, jonka kanssa aina sukujuhlissa tavataan ja kuulumisia vaihdetaan. Jori Halttunen näyttelee kameramies-Tonia, Reetan entistä seurustelukumppania Peksiä ja hääjuhlan pappia. Hän tekee jokaisen roolin mainiosti, ja muuntautumiskykyisenä näyttelijänä myös tekee joka hahmosta ihan erilaisen. Etenkin vauhdikkaasti paikalle kurvaileva, vähän dramaattinen Peksi, sekä intohimoisen mutta melkoisen epäselvän puheen pitävä pappi ovat erinomaiset roolisuoritukset. Jari-Pekka Rautiainen näyttelee Maunoa, josta en ihan meinannut päästä perille, enkä ehkä päässytkään – vaan haittaako tuo. Rautiainen tekee roolinsa sujuvasti, hän näyttelee Maunon suuret tunteet ja sellaisen kiihkesti asioihin tarttuvan mutta kuitenkin huolettoman olemuksen oivallisella kulmalla. Vähän jäin kaipaamaan sitä, että Maunon esittämiä murhasyytöksiä olisi käsitelty, ne ehkä eniten vaikuttivat siihen, etten saanut hahmosta ihan täysin kiinni. Henna Wallin Ainon, menestynyttä lääkäriserkkua esittämään palkatun näyttelijän roolissa tekee roolin, jossa myös on suuria tunteita ja valloittavaa eloisuutta ja valoisuutta. Kaarlo Hirviniemi on lavalla muutamaan otteeseen Jussin, vuosia sitten menehtyneen pikkuveljen roolissa, ja hänen läsnäolonsa lavalla on tarinallisesti hyvin merkityksellistä ja teemoja syventävää.

Tule kotiin, tähtityttö! käsittelee, tutkii ja miettii surua ja perhettä monitasoisesti. Esitys ei anna suoria vastauksia vaan ennemminkin kysyy kysymyksiä ja nostaa esiin pohdittavaa. Tarina tuodaan näyttämölle mainiolla ja toimivalla yhdistelmällä korostettua kerrontaa ja vilpitöntä tunneilmaisua. Tämä tuo kokonaisuuteen sekä yllätyksellisyyttä että tunnistettavuutta. Vaikka näytelmän aikana mennään melkoisissa turbulensseissa ja isojen tunteiden vallassa, lopussa tunnelma on rauhaisa ja lämmin, olematta kuitenkaan kokonaisuudesta irrallaan. Pidin erityisesti tarinan kaaresta, siitä miten teemat ja niiden käsittely siihen asettuvat ja millaisia matkoja ja asioita hahmot käyvät läpi, että kaunis, lempeä loppu on mahdollinen. Vaikka minulla oli tätä näytelmää kohtaan sellaisia odotuksia, jotka eivät kohdanneet itse esityksen kanssa, onnistui noiden odotusten karistaminen tai uudelleenkohdistaminen, kunhan antoi näytelmän viedä. Tähtitytössä on paljon sellaisia ratkaisuja, tapoja tehdä ja tekstillisiä juttuja, joista pidin kovasti, mutta myös välillä sellaisia tarinankerronnan tyyliin liittyviä asioita, joiden merkitystä tarinalle en ehkä ihan hoksannut. Suuren näyttämön kokoinen tarina tämä on, niin toteutukseltaan kuin teemoiltaan, ja puhuttelee ja koskettaa. Näiden hahmojen suru ja tavat sitä käsitellä tai olla käsittelemättä menivät ajoittain ihon alle, erityisesti vilpittömän ja kaunistelemattoman tunteen ollessa lavalla aidosti. Väkevä esitys.

Bonnie & Clyde @ Lohjan Teatteri

 mainos/vapaalippu saatu Lohjan Teatterilta

kuvat © Sari Niinikoski

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensi-illassa 11.10.

Amerikkaa ravistelee 1930-luvun lama, joka jättää ihmiset vaille työtä, tulevaisuutta ja toivoa. Kurjuuden ylle nousevat Bonnie Parker (Sofia Lintula) ja Clyde Barrow (Samuel Nuutinen), tähteydestä haaveileva tyttö ja pyssysankarien vanavedessä kulkemisesta unelmoiva poika. He tapaavat ja rakastuvat, ja heistä tulee etusivun uutinen, kansan ihailun kohde ja poliisien päänvaiva. Bonnie ja Clyde rakastavat toisiaan ja ryöstelevät muilta, jakavat nimikirjoituksia ja luoteja, haaveilevat paljosta ja pelkäävät pahinta. He ovat nuoria, kiihkeitä, rohkeita ja ovelia – mutta he kuolevat siitä huolimatta.

Tämän musikaalin ja meikäläisen suhde ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta tässä kuitenkin alustus ennen kuin mennään asiaan. Ivan Menchellin kirjoittama, Frank Wildhornin säveltämä ja Don Blackin sanoittama Bonnie & Clyde on nimittäin yksi suosikkimusikaaleistani, ja minulle tosi rakas ja tärkeä teos. Näin tämän historiallisesta parivaljakosta ammentavan tykittelyn ensimmäistä kertaa Lontoossa 2023, jossa jo rakastuin musikaaliin, ja lopullinen hurahtaminen tapahtui viime kesänä Samppalinnan kesäteatterissa Suomen kantaesityksen parissa. Tuon produktion näinkin sitten kesän aikana kuudesti, joten tarina, hahmot ja suomennos tulivat täysin tutuiksi. Tämä teksti saattaa siis ajoittain mennä vähän hiusten halkomiseksi ja pikkuasioiden hifistelyksi, kun tuttua juttua tiiviisti analysoi. Vaan katsotaan! Lohjan Teatterille Bonnie & Clyde on valikoitunut 120v-juhlakauden aloitusteokseksi, ja aikamoisella showlla lähdetäänkin juhlavuotta viettämään. Sari Niinikosken ohjauksessa on energiaa, vauhtia ja vaaran tuntua, kiihkeyttä ja kiivautta joka on tarinalle hyvin olennaista. Bonnien ja Clyden lyhyt yhteinen aika on sen verran tapahtumarikas ja jännityksentäyteinen, että musikaalin toivoo saman fiiliksen tavoittavan – ja tämä versio sen tosiaan tavoittaakin! Niinikoski on ohjauksessaan hienosti toiminnan ytimessä, ajoi tuota toimintaa sitten pankkiryöstöjen hektisyys, nuoren rakkauden vimma, huoli läheisistä, tarve saada kiikkiin pahamaineiset rikolliset, tai hetken mahdollisuus pysähtyä unelmien ja onnen äärelle. Vaikka vauhtia on paljon, ohjaus malttaa myös ottaa aikaa herkemmille kohtauksille, ja näin syventää tarinan emotionaalista latausta. Suurten tunteiden kanssa nimittäin pelataan, rakkauden, vihan, rohkeuden ja pelon, ja niille kaikissa sävyissään esitys antaa onnistuneesti tilaa. Joissain kohtauksissa on loppupuolella turhaa kiirettä, etenkin kun kohtaus loppuu biisiin. Näissä vähän hätiköidään jo kohti seuraavia tapahtumia, vaikka kohtauksen lopussa olisi varaa aavistuksen tasaisemmalle siirtymälle. Samoin nopeimmat ja tiivistahtisimmat kohtaukset menevät välillä vähän hätäilyksi, tämä tosin saattoi johtua ihan vain ensi-iltajännityksestä. Kunhan rutiinia yleisön edessä tulee, niin nämäkin kohtaukset löytänevät sopivan tasapainon jännitteen ja kiihkeän rytmin keskellä kuitenkin selkeänä pysyvän ilmaisun välillä. Kohtauksessa, jossa Buck (Jarkko Virta) ja Bonnie haavoittuvat, on mielenkiintoinen hetki, kun Clyde tönäisee jalkaansa ontuvan Bonnien pois luotaan ja keskittyy isoveljeensä. Pidin tästä ratkaisusta! Samoin pidin siitä, miten Bonnie ja Blanche (Annina Tuominen) aina vuorotellen halaavat toisiaan, ja sitten ovat taas sanasodassa keskenään. Vahvatahtoisia naisia molemmat, eivät pääse helpolla toistensa seurassa, eivätkä kyllä miestensä kanssa myöskään. On hyvä, että pikku-Bonnie (Hilma Laine) ja pikku-Clyde (Arlo Poikonen) ovat lavalla myös myöhemmissä kohtauksissa, eivät vain alussa, mutta ihan jokaisessa hetkessä en heidän merkitystään tarinalle nähnyt. Pääosin läsnäololla kuitenkin selvästi syy on. Loppuun kaipailin ammuskelun ääniä, nyt ne olivat mukana vain alussa, mutta näen kyllä vahvuudet tässä hiljaisessa lopussa myös.

Ninni Tuovilan ja Niinikosken koreografiat ovat onnistuneita ja ottavat lavan haltuun. Etenkin isomman porukan koreoissa, kuten Ei herra koskaan hylkää ja Amerikka on kotimaa, on oivallista lavan- ja ensemblen käyttöä, ja tunnelmaan ja tyyliin sopivaa liikettä. Myös duettokohtauksissa on tosi vahvoja koreografioita, jotka hienosti korostavat sitä, mitä hahmot siinä hetkessä käyvät läpi, mitä tuntevat, mitä ajattelevat ja niin edelleen. Koreoihin on löytynyt paitsi herkkyyttä tunnelman kuunteluun, myös valloittavan leikkisää energiaa ja show-meininkiä, ja dramaattisiakin ratkaisuja. Päästän irti helvetin-biisin koreografiassa on hippusen liikaa meneillään, siinä missä Ed Crowderin läsnäolo lavalla on perusteltua ja tarinallisesti ja kerronnallisestikin järkevää, tanssijoille en ihan nähnyt tässä kohtauksessa tehtävää. He toki liikuttavat lavasteita tärkeällä hetkellä, mutta sen olisi kenties voinut toisinkin ratkaista, sillä biisi on Clyden hahmolle tarinallisesti hyvin merkityksellinen eikä siihen oikein kaipaa mitään ylimääräistä. Ajellaan-biisiin sen sijaan tanssijat sopivat erinomaisesti, varsinkin nyt kun lavalla ollaan kahdessa tasossa. Meidät tullaan vielä muistamaan-biisissä on myös tosi onnistunut koreografia. Jyrki Kakko on lavastuksen takana, ja puvustus on Annukka Matilaisen käsialaa. Visuaalisuus osuu ajankuvaan ja myös historiallisiin faktoihin, ja näyttämökuvat ovat onnistuneita. Pidin lavastuksessa varsinkin eri tasoilla liikkumisesta, materiaalivalinnoista, yksityiskohdista ja siitä, miten sujuvasti lavasteet taipuvat eri tapahtumapaikoiksi. Liukumäkikatto on loistava idea! Puvustuksessa mennään ryysyistä rikkauksiin ja rikollisista virkavaltaan, ja asukokonaisuuksia on jos jonkinlaisia. Matilainen on suunnitellut hahmoille mainioita vaateparsia, eniten pidin kaikista tyylikkäimmistä ja toisaalta kaikista rähjäisimmistä asuista, sekä poliisien univormuista. Minulla on tässä musikaalissa hyvinkin monta suosikkibiisiä, ja hienosti, tunteella ja taidolla ne soivat myös Lohjan Teatterin lavalla. Näyttelijät ovat mainioita, tosi taitavia laulajia, ja heiltä sujuu niin rokkaava tykittely, herkkä balladieläytyminen kuin svengaavat yhteisbiisit. Näyttelemisen ja laulamisen yhteensovittamiseen jäin joissain hetkissä vielä vähän rentoutta kaipaamaan, mutta hyvin ollaan tunnetilassa ja tyylilajissa jo sisällä näin esityskauden alussa. Musiikki tulee Jari Sikanderin äänittämiltä nauhoilta, Tuomas Törmin sovittamana ja ohjaamana ja seitsemän muusikon soittamana. Hyvältä kuulostavat kaikki kappaleet, kelpaa kuunnella ja nautiskella tutuista sävelistä. Jukka Nylundin sujuva suomennos on kokenut joitakin pieniä muutoksia niin sanoitusten kuin tekstin kohdalla, huomasin nämä vaikka eivät sanavalinnat tarinaan tai sen kertomiseen lainkaan vaikuta, mitä nyt pikkuisen sävyeroa luovat. Kaikkia en enää edes muista. Jokunen repliikki siellä oli, mikä vähän pohditutti, mutta se menee juuri hiustenhalkomiseksi. 

Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siinä ole biisilistaa, mutta näppärästi pystyin itse kappaleiden nimet Samppiksen käsiohjelmasta tarkistamaan. En nyt ihan jokaista biisiä tähän listaa, mutta nostan esiin ainakin ne, jotka eniten iskivät ja ilahduttivat. Tähti joka shown esittelee pikku-Bonnien ja pikku-Clyden unelmineen, toisen haaveilemassa kasvojaan lehteen ja valkokankaalle, toisen tavoittelemassa Al Caponen ja Billy the Kidin kaltaista mainetta. Lapsinäyttelijät ottavat lavan haltuun varmoin ottein ja hyvällä meiningillä, ja luovat pohjan hahmojen aikuisversioille astua esiin. Mut tullaan vielä muistamaan on aivan ihana ja valloittava, rakastan tämän biisin leikkisyyttä ja sitä, miten Clyde ja Bonnie tutustuvat ja vähän jo heti alussa haastavat toisiaan. Sä meet takas vankilaan on mainion leikkisä sekin, pilke silmäkulmassa vedetty biisi, jossa Blanche ja Buck suhteensa seuraavia askelia ja Buckin vankilatuomioon liittyviä toimenpiteitä mietiskelevät, kampaamon naisten avuliaasti säestäessä. Tuu tanssimaan on yksi ihanimpia biisejä tässä, niin suloinen ja vallaton, ja ehkä juuri se hetki, jossa Bonnie ja Clyde viimeistään tajuavat, että jep, se on juuri tämä ihminen tässä, tämän kanssa haluan kaiken. Saada voit sä parempaa on varsin hieno! Tosi onnistunut tunnelma ja tulkinta. Tätä musikaalin ensi-iltaa on kuulkaa odotettu ja kovasti, mutta olin silti yllättävän cool koko lauantaipäivän, vaikka tiesin, että sieltä se kello kuusi ja Bonnie & Clyde lähestyy. Katsomossakin alkoi pulssi hakata kovempaa vasta juuri ennen esityksen alkua. Lopulta se oli Ei voi tunteitaan vaientaa, joka sai kyyneleet silmiin ja kunnon kylmät väreet liikkeelle, tämä Bonnien ja Blanchen yhteinen biisi on kaunis ja voimakas. Päästän irti helvetin on huima tykitys, jossa tosiaan koreografisesti tapahtuu nyt vähän liikaa, mutta joka musiikillisesti on juuri niin timanttinen kuin tämä biisi parhaillaan on. Meidät tullaan vielä muistamaan nostattaa itsevarman ja uhkarohkeankin tunnelman väliaikaa kohti – täältä tulevat Bonnie ja Clyde! Amerikka on kotimaa iski tässä versiossa erityisen vahvasti, juureva ja väkevä veto. Myöhäistä nyt kääntyy on on jossain välissä muodostunut minulle musikaalin tärkeimmäksi biisiksi, tajusin sen väliajalla ja sitten olikin jännää odottaa kuinka se lavalla vedetään. Oikein hyvin, tunnetta ja latausta on! Unelmaa se mulle ois on tässä(kin) versiossa aivan ihana ja kaunis, ja Mihin elämässäs tyydyit taas just oikealla asenteella esitetty. Miksi pelkäisin? on kaunis myös, ja hienoa voimaa ja herkkyyttä on siinä mukana. Lavalla nähdään tosi monta erinomaista tulkintaa näistä kappaleista, ja lauluvoimaa ja -taitoa on näyttämö täynnä.

Pääparia näyttelevät Sofia Lintula ja Samuel Nuutinen ovat aivan oikeassa paikassa, ai että kuinka mainiolla kulmalla he hahmojaan tulkitsevat ja näiden rakkaustarinan lavalle tuovat! Lintulalla on Bonnien rooliin veikeä lähestymistapa, suorapuheinen ja avoin. Bonnie ei esitä mitään, hän tietää mitä haluaa ja tietää myös, mitä on valmis tekemään sen saadakseen. Lintula näyttelee roolihahmoaan taitavalla herkkyydellä ja itsevarmuudella, hän antaa tilaa niin Bonnien tunteille väkevän rakkauden edessä, epävarmuuksille ja kysymyksille rikollisen uran alussa, kuin ristiriidalle omien unelmien ja tilanteen realiteettien välillä. Pidin varsinkin siitä, miten Lintula näyttelee Bonnien fiksuuden ja terävyyden, sen, kuinka tämä on tilanteista hyvin perillä ja pystyy vastaamaan samalla mitalla kelle tahansa. Nuutinen tekee Clyden roolin oivalla äkkipikaisuudella, kiihkeydellä ja kärsimättömyydellä, hän tavoittaa mainiosti sen energian joka Clyden suonissa virtaa ja joka koko ajan pyrkii vapaaksi. Roolityössä erityisen onnistunutta on se, miten Nuutinen näyttelee Clyden räjähtävyyden, sen että tämä voi äkkiä muuttaa mieltään tai mielipidettään ihan sekunnissa, että ensin naurattaa ja sitten hetkessä jo ärsyttää. Hienosti löytyy kuitenkin äkkipikaisuuden rinnalle myös se söpöily ja lämmin hyväntahtoinen huumori, jota Clyde erityisesti läheisilleen tarjoaa, samoin kuin vilpitön rakkaus Bonnieen. Nuutinen ja Lintula pelaavat saumattomasti yhteen rikollisten rakastavaisten tarinaa esittäessään, he tuovat lavalle kahden päättäväisen nuoren ihmisen välisen suhteen, joka kipinöi, räiskyy ja kokeilee rajojaan, mutta on koko ajan rehellinen, täynnä kiihkeää rakkautta ja aitoa välittämistä. Näiden kahden kohtauksista mainittakoon erityisen onnistuneet ensitapaaminen, kohtaus jossa Bonnien äiti yllättäen keskeyttää kaksikon, fyysiseksi menevä tulenarka hetki, kun pohditaan, pitäisikö Clyden mennä takaisin vankilaan kuten Buck aikoo tehdä, kaikki runojen lukemiset ja vankilatapaamiset, se kun Clyde esittää Bonnielle serenadin, ja loppu noin kokonaisuudessaan.

Annina Tuominen ja Jarkko Virta näyttelevät myös uskottavan ja onnistuneen ihmissuhteen Blanchen ja Buckin rooleissa, he tuovat roolihahmojensa rakkauteen vaivatonta lämpöä ja luontevaa toisen ymmärtämistä, ja sitten kuitenkin turhautumista juuri siihen kaikista rakkaimpaan. Tuominen tekee vahvan roolisuorituksen, hän on lavalla hyvin läsnä ja tuo Blanchen hahmoon sekä määrätietoisuutta että koskettavaa epätoivoisuutta, kun asiat eivät mene yhtään kuten hän toivoisi. Virta näyttelee Buckia rennolla asenteella, hyväsydäminen miekkonen ei turhasta huolehdi, vaikka ehkä pitäisikin. Roolityössä on kuitenkin myös vakavuutta sopivassa suhteessa, ja se tuo hahmoon tasapainoa. Janne Lavikainen on Tedin roolissa todella hyvä, pidin kovasti sekä siitä lempeydestä, jota Lavikainen roolityöhönsä tuo, että siitä, miten hän kasvattaa Tedin vihaa Clydea kohtaan. Petri Puttonen tekee kaksi roolia, saarnaajana ja Bob Alcornina, ja on näissä kahdessa erilaisessa hahmossaan varma ja vakuuttava. Poliisivoimat täydentyvät Mikko Kotiahon näyttelemän seriffi Schmidin, Seppo Lehtelän tulkitseman Frank Hamerin ja Anne Palinin esittämän kuvernööri Fergusonin muodossa. Jokaisella on näyttelijäntyössään mainiosti niin virkavallan arvokkuutta ja vähän ylemmyydentuntoakin kuin sitten turhautumista siihen, etteivät he onnistu Barrown jengiä nappaamaan. Hilma Laine ja Arlo Poikonen tekevät pikku-Bonnien ja pikku-Clyden osissa roolinsa valloittavalla energialla ja valoisalla lavaolemuksella. Bonnien äitiä Emmaa näyttelevä Sanna Nuutinen tavoittaa niin äidinrakkauden kaikki sävyt kuin myös sen, miten oman lapsen rikollinen polku suututtaa ja pelottaa. Koko lavalla nähtävä esiintyjäjoukko tekee roolinsa intohimolla ja tarkkuudella, pää- ja sivurooleissa ollaan läsnä hienosti ja eläytyminen tarinan tunteisiin ja tunnelmiin on varmaa ja luontevaa. Erityisesti joukkokohtaukset ja tanssi- ja laulunumerot saavat ensemblestä voimaa, mutta ehkä niitäkin hienompia ovat ne hetket, joissa lavalla on isompi joukko ihmisiä suurten tunteiden keskellä.

Huh sentään, tunteikas ilta! Miten ihanaa, että Bonnie & Clyde sai täällä meillä uuden version jo ensimmäistä suomituotantoa seuraavana vuonna, ja näin oivallisesti toteutettuna. Joissain kohdissa totta kai jäin ratkaisuja miettimään ja valintoja pohtimaan, vertasin aiemmin näkemiini juttuihin ja katselin tarkalla silmällä kaikenlaista. Mutta yli kaiken vain nautin ja viihdyin ja liikutuin, ihailin työryhmän onnistumisia jokaisella osa-alueella ja vähän pakahduin, kun tämä rakas tuttu musikaali jälleen elää, hengittää ja soi näyttämöllä. Tämä on energinen, vauhdikas, kiivas ja intohimoinen esitys, jossa esiintyjät saavat loistaa. Hiukan ehkä oli ensi-iltajännitystä välillä ilmassa, mutta varmaotteista, eläytyvää ja sujuvaa menoa siitä huolimatta. Millaisia roolitöitä näistä vielä kasvaakaan! Sen aion käydä omin silminkin toteamassa, ei tätä herkkua yhteen kertaan tosiaankaan jätetä. Onnea Lohjan Teatterille komeasta juhlavuoden aloituksesta – ja tietenkin myös 120 vuodesta!