Niskavuoren nuori emäntä @ Tampereen Teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Tampereen Teatterilta

kuvat © Teppo Järvinen

Näin Niskavuoren nuoren emännän 27.9.

Loviisa (Annuska Hannula) on rikkaasta perheestä sukuun naitu nuori nainen, joka yhdessä miehensä Juhanin (Jussi-Pekka Parviainen) kanssa suunnittelee elämää eteenpäin. Onhan Juhani Niskavuori tuore valtiopäivämies, onhan Niskavuoresta tulossa nyt vaikutusvaltainen talo, onhan pian valta vaihtumassa ja Loviisasta tulossa talon emäntä Juhani-isännän rinnalle. Kunhan vielä saataisiin muut sisarukset, Heta (Eeva Hakulinen), Kustaava (Katriina Lilienkampf) ja Antti (Toni Harjajärvi), naitettua ja ulos talosta, saisivat Loviisa ja Juhani sitten elää juuri oman tahtonsa mukaan. Mutta auvo haihtuu ja unelmat sortuvat, kun Loviisalle selviää Juhanin kiihkeä pakko ja halu saada pitää meijerska Malviina (Pia Piltz) lähellään. Miten pidetään kaikki koossa, kun luottamus menee rikki?

Niskavuoren nuori emäntä oli Tampereen Teatterin päänäyttömän ensimmäinen ensi-ilta peruskorjauksen jälkeen, ja varsin hienoa on ottaa teatteritalo uudelleen käyttöön juuri tällä näytelmällä. Antti Mikkolan ohjaama esitys on komeaa, vahvasti tuntuvaa ja hienolla intensiteetillä tehtyä teatteria, Hella Wuolijoen kirjoittama klassikko elää ja hengittää väkevästi tämän työryhmän käsissä. Olen nähnyt Mikkolan ohjaamana vain klassikoita, Pyynikillä Täällä Pohjantähden alla pari vuotta sitten ja Tuntemattoman sotilaan tänä kesänä, ja nyt tämän Niskavuoren nuoren emännän. Mikkola on tuttujen ja rakastettujen, suomalaista mielenmaisemaa ja historiaa kuvaavien tarinoiden äärellä selvästi juuri oikeassa paikassa, sillä jokainen ohjaus on ollut todella vaikuttava, monitasoinen ja upeasti hahmoja, tarinaa ja kokonaisuutta ymmärtävä. Odotan mielenkiinnolla näkeväni Mikkolan ohjaamana myös jotain muuta kuin näitä suomalaisia merkkiteoksia, vaan mielelläni kyllä katsoisin vaikka kaikki teatterimaailman klassikot hänen tulkintoinaan. Niskavuoren nuoressa emännässä Mikkolan taito nähdä hahmoissa, tarinassa, tapahtumissa ja tunnelmissa niiden syvin olemus ja sen nyanssit tulee lavalle onnistuneesti. Esityksessä on vahvaa tunnetta, joka puhuttelee ja jossa on aitoa kiihkeyttä ja vimmaa sekä herkkyyttä ja arkisuutta. Pidin näytelmässä eniten juuri siitä, kuinka luontevasti ja konstailemattomasti se antaa tilaa hahmojensa tunteille ja kokemuksille, sille mitä tapahtumat eri hahmoille merkitsevät ja miten ne hahmoihin itseensä vaikuttavat. Perheenjäsenten ja perheen ulkopuolisten ihmisten välisissä suhteissa on erilaisia, uskottavia jännitteitä, latauksia ja kerroksia, joita esityksessä taidolla esiin nostetaan ja näytetään, ja jotka tarinan aikana elävät. Sellainen teatteri, joka uskaltaa ja osaa mennä tunteiden äärelle silloin kun ne ovat raaimmillaan, on tosi vaikuttavaa, ja juuri sitä, mistä itse pidän eniten. Ja sellaista tämä Niskavuoren nuori emäntä tosiaan on.

Teppo Järvisen suunnittelemaa lavastusta hallitsee lasiseinäinen Niskavuoren talo, jonka koristeelliset yksityiskohdat ja lämpimissä sävyissä hehkuva valaistus luovat kontrastia rakkaudenkaipuussaan, luottamuksenpuutteessaan ja kunnianhimossaan kärsivien hahmojen välille. Järvisen lavastus on tyylikäs ja onnistuneesti moderni ja perinteinen. On pirtinpöydät, puupintoja, vaatimattomia huonekaluja ja myöhemmin tyylikkäät mööpelit, ja niiden rinnalla veistoksellista näyttävyyttä, läpinäkyvät seinät ja valolla piirretyt koristukset seinissä. Samaa vanhan ja uuden yhteiseloa on Jaana Aron oivassa pukusuunnittelussa, jossa ajankuvaan osuvaan puvustukseen tulee pienten modernien yksityiskohtien kautta kivoja kulmia ja mainiota fiilistä. Riina Vänttisen kampaukset ja maskeeraukset ovat hahmojen tyyliin ja asemaan sopivia, ja erityisesti Loviisan upea lettinuttura on aivan upea. Myös kaikki pitkät kiharretut hiukset näyttävät ihanilta, ja useampia rooleja tekevien näyttelijöiden muutokset roolista toiseen ovat tosi onnistuneita, näissä hiuksilla, viiksillä ja muilla on tärkeä osa. Tiiti Hynnisen valosuunnittelussa on tunnelmaan sopivaa dramaattisuutta ja jämäkkyyttä, ja Harri Hauta-Ahon ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu sekä Niina Alitalon käsialaa oleva ensemblen äänisuunnittelu vahvistavat, luovat ja muuttavat näyttämöllä vallitsevia tunnelmia. Etenkin Alitalon suunnittelema ensemblen äänimaisema on erinomainen osa esitystä, se istuu kokonaisuuteen orgaanisesti ja saumattomasti. Esityksessä kuullaan myös Alitalon säveltämää musiikkia, sekä musiikkia Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux ja kansansävelmiä. Aina esitysten äänimaailma ei jää mieleen ja erotu selvästi omana kokonaisuutenaan, mutta nyt erottuu ja painuu mieleen, ja ansaitsee paljon kehuja.

Näytelmä ja etenkin sen hahmot ovat vahvoja, periksiantamattomia ja raakoja, kuitenkin välissä iloisia ja lämpimiä, ylpeitä vaikka väkisin. Ihmisiä, heillä on ihmisten tahto ja ihmisten virheet, pyrkimys hyvään ja huonot tavat. Wuolijoen teksti on tarkkaa ja hienosti kirjoitettua kaikkine yksityiskohtineen, ja vahvasti tuodaan lavalle kaikki näytelmän ihmiskohtalot. Miten perinpohjaisen inhimillisiä nämä hahmot ovatkaan! Annuska Hannula näyttelee Loviisaa vankkumattomalla voimalla ja kauniilla herkkyydellä, tämä nainen kestää hammasta purren mitä tahansa vaikka se kuinka sattuisi. Hannula näyttää roolityössään todella hienosti sen, mitä Loviisa käy läpi, miten tämän onni ja tulevaisuudeninto romahtavat ja miten tilalle tulee lähes pakkomielteinen pyrkimys olla kaikki langat kädessään pitävä emäntä, jota ei horjuta suurinkaan myrsky. Hannulan näyttelijäntyö on täynnä sävyjä ja vivahteita, hän kantaa hahmonsa tarinankaaren taitavasti ja tekee Loviisasta monitasoisen, kokonaisen ihmisen. Jussi-Pekka Parviainen tuo Juhanin rooliin onnistuneesti kunnianhimoisen suomalaisuusaatteen miehen älykkyyttä ja kielletyn rakkautensa kourissa riutuvan miehen epätoivoa. Parviaisen roolityössä tunne on rehellistä ja raakaa, perintöä vaalitaan ja jokainen ratkaisu on vaikea ja kyseenalainen, kun sydän haluaa yhtä ja järki toista. Parviainen on roolissaan läsnä taitavalla rauhalla ja kuitenkin räjähtävällä energialla, ja erityisen hienoja ovatkin kohtaukset, joissa Juhanin hillitty ulkokuori rakoilee tai rikkoutuu kokonaan. Pidän tässä näytelmässä tosi paljon siitä, miten monimutkaiset ja hankalasti setvittävät pääparin välit ovat, tai vaikka eivät olisikaan, niin sellaiseksi he ainakin ne itse tekevät. Ihmissuhteen dynamiikka, merkitykset ja kipukohdat ovat käsinkosketeltavia, ja miten hyvin Hannula ja Parviainen näitä kahta näyttelevätkään!

Heta oli minulle niskavuorelaisista tutuin, sillä näin keväällä Niskavuoren Hetan Lahden kaupunginteatterissa, ja se oli Niskavuori-näytelmistä ainoa, josta muistin tarinan ja hahmot kunnolla. Eeva Hakulinen on Hetan roolissa juuri niin tiukka ja terävä kuin muistinkin hahmon olevan, mutta Hakulisen roolityössä on myös sisarellista lämpöä ja lempeää ymmärrystä. Heta on kova ja ilkeäkin, mutta ei hän paha ole. Hakulinen tekee roolin vahvalla läsnäololla ja tarkalla silmällä, hän tuo hahmoonsa onnistuneesti yksityiskohtia. Pia Piltz näyttelee meijerska Malviinaa tasapainottaen taitavasti sitä, ettei Malviina halua aiheuttaa mitään säätöä tai häiritä ketään, ja sitä, kuinka tämä on kuitenkin turhautunut tilanteeseen ja pitää kiinni ylpeydestään. Piltzin roolityössä on hiljaista voimaa ja mainiota asennetta, Malviina osaa pitää tunteensa kurissa ja suhtautuu asemaansa yrittämättä muuttaa sitä, mutta ei hyväksy ihan millaista kohtelua tahansa. Katriina Lilienkampf on Kustaavan roolissa eloisa ja vahvasti tunteva nuori nainen, joka haluaisi vain pitää hauskaa, nauttia elämästä ja olla rauhassa – mutta kun ympärillä koko ajan draamaillaan, niin eihän siitä mitään tule. Lilienkampf tuo rooliinsa ihanasti lempeyttä ja huolenpitoa, Kustaava on aina huolehtimassa ja auttamassa kun tarvitaan, silloinkin, kun hänen sisaruksensa eivät sitä osaa arvostaa. Toni Harjajärvi näyttelee Anttia leppoisalla ja tarkkanäköisellä tavalla. Tämä on Kustaavan tapaan vähemmän vahvatahtoinen, tai ainakin vähemmän itsepäinen kuin sisaruksensa Juhani ja Heta, ja vaikuttaa varsin mukavalta ja ymmärtäväiseltä tyypiltä. Tuija Vuolle tekee vanhan emännän roolin karismaattisesti ja sekä pilkettä silmäkulmassa että jämäkästi koko taloa komennossaan pitävällä otteella. Useita pienempiä rooleja tekevät Elina Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti ja Ville Mikkonen tuovat tarinaan niin koskettavia, humoristisia kuin oivallisesti ihan tavallista maalaistalon arkea kuvaavia hetkiä.

Täytyy lopuksi sanoa, että ah sentään nämä Niskavuoret! Pakahduttavaa! En ole kuvitellut olevani suuri Niskavuori-fani, mutta nyt tämä Tampereen nuori emäntä ja Lahden Heta keväällä ovat osoittaneet että jep, olenhan minä. Myös vuosikausia sitten nähdyistä nuoresta emännästä Järvenpään kesäteatterissa ja Niskavuoren naisista Teatteri Päivölässä on jäänyt tosi lämpimät muistot, vaikka näytelmien tarinat ovatkin jo mielestäni hävinneet. Silti muistan, miltä ne tuntuivat. Ja ai että – tämä vahvatunnelmainen ja niskavuorelaista luonnetta ja ajatusmaailmaa huokuva esitys todellakin liimasi penkkiin, piti otteessaan ja latasi vahvaa tunnetta täysillä ja tyylillä. Tampereen Teatteriin kannattaa ehdottomasti suunnata, mikäli haluaa nähdä todella hyvin tehtyä teatteria, jossa kaikki osa-alueet toimivat yhdessä saumattomasti tarinan kannalta parhaalla tavalla. Ohjaus on väkevä ja hienovarainen, äänimaailma upea, visuaalisuus niin perinteistä, vanhaa, uutta kuin kekseliästä sekoittavaa, ja tuttu tarina koskettaa, iskee ja vaikuttaa. Koko näyttelijäjoukko tekee vakuuttavat roolityöt, ja etenkin pääroolit ovat väkevyydessään ja hienovireisyydessään ravistelevia. Syystä on klassikko tämä, ja klassikkoja nämä kaikki Niskavuori-näytelmät, kansan-, maaseudun- ja ihmiskuvauksessaan niin kovin tunnistettavia ja eläviä yhä edelleen. Hieno, hieno esitys!

Kirjamessut – Eli haastattelu, joka meni päin helvettiä @ Suomen Komediateatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Suomen Komediateatterilta

kuvat © Tiia Öhman

Näin Kirjamessut-komedian ensi-illassa 25.9.

Menestyskirjailija, nelinkertainen Finlandia-ehdokas, lukijoiden rakastama sanataituri Mikael Taustajoki (Pekka Strang) saapuu kirjamessuille haastatteluun. Tavallinen juttutuokio luvassa, puhutaan uudesta kirjasta, vähän kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta yleensä, annetaan yleisölle pieni pala kirjailijaa teosten takana. Kuten näissä tapahtumissa yleensä, rutiinilla menee, ei sen ihmeellisempää. Mutta mitäs jos ei? Kun haastattelijan paikalle istuukin toimittaja Salla (Ria Kataja) eikä se ihminen, jonka piti olla Mikaelia haastattelemassa, muuttuu mukava tuoli pian piinapenkiksi. Kuinkas suu pannaan, kun kohti sinkoilee kysymyksiä, joihin ei ole lainkaan varautunut? Jos paljastuukin totuus, eikä tarkasti kuratoitua versiota siitä, mitä kirjailija lukijoilleen haluaa paljastaa?

Kari Hotakaisen kirjoittama, Anna Dahlmanin ohjaama Kirjamessut on nopeadialogista, iskevää ja tarkkaa komediaa, joka pureutuu riemukkaalla ja osuvalla tavalla kirja-alan kontekstiin ja kiemuroihin. Näytelmä asettaa vastakkain, toisiaan sparraamaan ja heijastamaan, tarkoituksella ja rivien välistä, haastattelijan ja kirjailijan. Melkoista vuoristorataa on tämä haastatteluhetki, nokkelasti ja tarkasti kirjoitettua vuoropuhelua jonka huumori iskee. Myös kirjamessutunnelma kuulutuksineen on mainio! En nyt heti muista, milloin viimeksi olen nähnyt (tai olenko koskaan nähnyt) reaaliajassa etenevää näytelmää, jossa ei siirrytä kohtauksesta toiseen, vaan jossa kaikki tapahtuu siinä ajassa minkä esitys kestää. Olipas hauskaa! Näyttelijöiden läsnäolo lavalla ja asettuminen kirjamessuhaastattelun kontekstiin on tosi luonnollista ja kaikki yksityiskohdat ovat kohdillaan. Vaikka haastattelu itsessään lähtee sellaisille urille, joille sitä ei ehkä oikeassa elämässä päästettäisi, on kaikki lavalla tapahtuva kuitenkin uskottavaa. Ja sekös vasta komediaa pohjustaa ja vahvistaa, tunne siitä että kyllä, nyt on kirjailija pahassa paikassa ja haastattelija selvästi perillä siitä, miten haasteltavalta pistetään pasmat sekaisin. Teatteri on monesti ja monella tapaa leikkiä, sillä leikittelemistä, mitä voisi tapahtua ja millaista se voisi olla. Niin myös tämä Kirjamessut, jossa otetaan tuttu ja tunnistettava tilanne, ja lähdetään viemään sitä tiettyyn suuntaan. Jos haastattelussa ei pelatakaan niillä säännöillä, millä yleensä operoidaan, mitä voi tapahtua ja miten haastattelija ja haastateltava selviävät tilanteesta? Hotakaisen oivallinen teksti ja Dahlmanin rento ja vahvalla pohjalla oleva, aidon läsnäolon ja tekstillä ja tilanteella leikittelemisen mahdollistava ohjaus antavat näyttelijöille ja näytelmälle kokonaisuudessaan erinomaiset eväät vastata tai ainakin pohtia juuri tuota – miten luovia tiensä kohti ulospääsyä tilanteessa, jossa haastattelu lähtee käsistä?

Hahmot ja heidän dynamiikkansa toimii tosi hyvin, samoin se miten koko ajan paljastuu vähän lisää niin molemmista hahmoista yksilöinä kuin siitä, miten he oikeastaan tuntevat toisensa ja mistä kaikki lavalla tapahtuva kumpuaa. Huumori on sujuvaa ja sitä tykitellään reippaassa rytmissä, nauraa saa jatkuvasti ja moni juttu on erinomaisen oivaltava ja todella hauska. Ihan kaikki ei naurattanut, mutta hyvin monenlaiseen huumorintajuun tässä varmastikin on osuvia huomioita, vuorosanoja ja tapahtumia. Haastattelun alussa mennään heti niin sanotusti asiaan, jäin miettimään miten hieman epäsuorempi alku olisi toiminut. Toisaalta oivallisesti toimii tämäkin. Silti mietiskelin, josko jonkunlainen "yllätysmomentti" olisi ollut mahdollinen, siis että haastattelu olisi lähtenyt vähän lempeämmällä otteella liikkeelle ja iskut alkaneet vasta vähän myöhemmin. Vaan ehkä hahmojen välisessä dynamiikassa tämä ei olisi ollut uskottavaa. Osien vaihtuessa komedian rytmi hieman kompastelee, mutta intensiteetti ja iskevyys löytyvät uudelleen aika nopeasti. Lavastus on työryhmän käsialaa ja tuttua kirjamessufiilistä on lavalla, tuolit, pöytä, parit kasvit, pöydällä kasa kirjoja ja vesipullot jotta puhuessa voi niistä vähän hörppiä. Erityispisteet niin lavalla kuin screenillä näkyville kirjankansille! Maikki Lehdon pukusuunnittelu on hahmoille oikein sopivaa, hyvin valitut kokonaisuudet siitä kulmasta, miten nämä hahmot haastatteluun saapuisivat. Myös Tiina Winterin maskeeraussuunnittelun melko arkinen mutta kuitenkin pieneen erityistilanteeseen eli kirjakeskusteluun panostettu tyyli on onnistunut. Lyydia Johanssonin messuhallimainen valosuunnittelu ja Tapio Pennasen äänisuunnittelu kuulutuksineen täydentävät kirjamessujen tunnelmaa.

Esitys on kahden erinomaisesti yhteen pelaavan näyttelijän tykittelyä, jossa molempien roolityö viihdyttää ja riemastuttaa. Pekka Strang ja Ria Kataja pitävät yleisön hyppysissään, ottavat haastatteluasetelman haltuun ja ovat lavalla rennosti ja luontevasti – toisin kuin hahmonsa, jotka näytelmän edetessä haparoivat ja hämmentyvät, häpeävät ja haastavat toisiaan hetki hetkeltä enemmän. Sekä Kataja että Strang ottavat kaiken irti niin hahmoistaan persoonina kuin siitä, mitä he tilanteessa kokevat, ajattelevat ja tavoittelevat. Nostetaan uudestaan esiin se reaaliajassa eteneminen, toimii tässä näytelmässä tosi hyvin ja Katajan ja Strangin näyttelijäntyössä näkyy myös hienosti. He näyttelevät tilanteen, kaikki sen käänteet ja sivuraiteet uskottavasti, juuri kuin kaikki tapahtuisi just nyt ja tässä. Katajan näyttelemä Salla on erinomaisesti tilanteen päällä ja hallitsee tapahtumia kuten tahtoo, kunnes joutuukin äkkiä itse haastateltavan paikalle. Kataja tuo rooliinsa loistavaa energiaa ja läsnäoloa, pidin kaikista yksityiskohdista joita hän hahmoonsa tuo sekä erityisesti siitä, miten Kataja näyttelee Sallan tarkkanäköisyyden ja päättäväisyyden. Strang näyttelee mainiosti sen, kuinka Mikael yrittää päästä tilanteesta selville ja päästä haastattelusta ehjänä ulos. Se koko ajan selvemmäksi tuleva kiusaantuminen, ahdistuminen ja ärsyyntyminen, joka roolityössä näkyy ja pinnan allakin kuplii, on Strangin roolityössä tosi onnistunutta, samoin kaikki puoliääneen puhistut turhautumisen sanat. Strangin näyttelemä Mikael on elementissään sekä nöyrää ja vaatimatonta kirjailijaluonnettaan korostaessaan että silloin, kun pääsee itse esittämään kysymyksiä. Tämä kaksikko tarjoilee lavalla varsin viiltävää ja viihdyttävää komediallista sanansäilän sivaltelua, upean helpon oloista yhteistyötä alusta loppuun.

Tästä on hyvä suunnata Helsingin kirjamessuille kuukauden päästä! Saapas nähdä, lähteekö siellä jokin haastattelu lapasesta..? Ehkäpä ei, mutta tämä esitys on varmasti mielessä kun messuilla kirjailijoita kuuntelee. Erityisesti kirjamessuilijoille ja kirjojen ja/tai kirjailijoiden ystäville Kirjamessut on nappivalinta teatteri-illan ohjelmaksi, mutta varmasti tämä viihdyttää myös sellaisia katsojia, jotka eivät niin kirjallisuuskeskusteluja seuraa. Haastattelu itsessään on tuttu tilanne, haastatteluja ovat aamutelkkarit, sanomalehdet ja uutiset pullollaan joten fiktiivisen haastattelun äärelle on helppo asettua. Hyväntuulinen, ajoittain terävä, ja iskevä huumori tuntui ainakin ensi-illassa osuvan itse kunkin nauruhermoon, ja kun esityksen komediallisia tasoja vielä tulkitaan lavalla varsin näppärin ottein, Kirjamessut tarjoilee mainion kokemuksen. Tämä on myös napakka kokonaisuus, esitetään ilman väliaikaa ja kestää vain reilun tunnin, eli ehtii illalla muutakin jos on kalenterissa kiireitä. Nauratti, yllätti ja viihdytti, tiivistellään näin. Erinomaista, taitavasti tehtyä komediaa!

Titanique @ Riihimäen Teatteri

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Riihimäen Teatterilta

kuvat © Nils Krogell

Näin Titanique-musikaaliparodian ensi-illassa 18.9.

Joukko ihmisiä kiertelee Titanic-museossa tutustumassa erääseen tunnetuimmista merellä uponneista laivoista. Yllättäen paikalle ilmestyy itse Céline Dion (Sanni Lehto), joka tarjoutuu kertomaan oman versionsa neitsytmatkan tapahtumista. Mutta eihän hän voinut olla siellä? Vai voiko..? Pian ollaankin jo satamassa jännittävissä lähtötohinoissa, ja matkustajat saapuvat laivalle. Rose (Ushma Olava) lähtee matkaan yhdessä äitinsä Ruthin (Lauri Ketonen) ja kihlattunsa Calin (Tuomas Korkia-Aho) kanssa. Molly Brown (Hanna Kaila) bongaa heti, että Rosella ei taida suuria tunteita olla sliipattua sulhoaan kohtaan. Laivalle kaipailee myös rutiköyhä Jack (Jon-Jon Geitel), jolla onneksi on italialainen apuri jonka kanssa hankkia piletit paatin kyytiin. Matkustajia kaitsee kapteeni (Maija Siljander), joka lupaa toki kiirehtiä matkaa, jotta New Yorkissa ollaan ajoissa. Ja tietenkin kannelta heippoja saattajille vilkuttelee myös Céline Dion, joka vielä näin kahdeksankymmenen neljän vuoden jälkeenkin muistaa unelmien aluksen käyttämättömät lautaset ja tahrattomat lakanat... Kun laiva viimein lähtee laiturista, alkaa melkoinen matka.

Alunperin yhden illan jutuksi tarkoitettu Titanique on ollut maailmalla suuri hitti, enkä näe mitään syytä sille, etteikö musikaali yltäisi samaan myös täällä meillä. Tarjolla on Viihdettä isolla Veellä, timanttisen taitavaa laulantaa, suorapuheista ja säpäkkää huumoria, riemukasta heittäytymistä ja railakasta parodiaa. Olka Horilan ohjaama esitys tuntee lajityyppinsä, lähdeaineistonsa ja viihdekulttuuriset viittauksensa läpikotaisin, ja kun vauhtiin päästään, ei tällä laivamatkalla jarrutella yhtään. Marla Mindellen, Constantine Rousoulin ja Tye Bluen käsialaa olevan Titaniquen ovat suomentaneet Katja Peacock (käsikirjoitus) ja Hanna Kaila (laulut). Suomennos on erinomainen ja täynnä nokkelia kielellisiä oivalluksia, jotka toimivat loistavasti. Lavalta tykitellään tiiviissä tahdissa vaikka ja mitä veikeitä virkkeitä, ja vaikka ihan jokainen ei tämän katsojan huumorintajuun osunut, niin sen verran tursuileva on komedian runsaudensarvi, että naurusta hytkyy vähän väliä. Ai että mitä riemukkaita sanaseppiä nämä suomentajat! Myös kotimaiset kulttuuri-, viihde- sun muut viittaukset on keksitty ja esitykseen istutettu oivallisesti. Horilan ohjaus etenee reippaassa rytmissä ja kierrokset kasvavat kivasti koko ajan. On överiä, isosti tehtyä, liioiteltua, roisia ja suoraa, ja juuri siksi niin hauskaa. Horila, joka on myös Riihimäen Teatterin taiteellinen johtaja, toivotti ensi-iltayleisön tervetulleeksi ja kuvaili Titaniquen olevan teos huonon huumorin ystäville. Tiedä sitten millaiseksi ensi-illan katsojat huumorintajuaan kuvailisivat, mutta varsin hyväntuulista porukkaa vaikutti katsomo olevan täynnä. Huumori on hankala laji, kun sitä voi repiä vaikka ja mistä, ja vaikka ja millä tavalla, eikä se sitten aina osu maaliin. Vaikka ja mistä Titanique huumoria kyllä löytää, ja hulvattomasti. Komedia ja humoristisuus on monipuolista, niin fyysistä, tekstillistä, tilannekomiikkaa, metatasolle menevää, neljättä seinää rikkovaa, juuri tietyssä hetkessä hauskaa ja myös sellaista, että heti alkaa naurattaa kun jotain juttua vähänkin muistelee. Horilan napakka ohjaus pitää shown liikkeessä koko ajan, ja antaa esiintyjille tilaa irrotella ja ottaa kunnolla lava haltuun. Tämä varmasti myös lisääntyy esityskauden edetessä, kun näyttelijät pääsevät syvemmälle teokseen, tutummaksi omien hahmojensa kanssa, ja saavat tekemiseen rutiinia. Siinä vaiheessa teoskin varmasti kannustaa leikittelemään, sillä sille tässä musikaalissa on erinomaisia mahdollisuuksia. Myös yksi improvisoitu kohtaus on, jossa yleisökin saa osallistua. Näitä olisin mielelläni katsonut pari lisää, mutta jos käsikirjoituksessa ei niitä ole, niin sitten ei ole.

Osku Heiskasen mainioissa koreografioissa on sopivassa suhteessa tyyliä ja taitoa sekä komediaa ja leikkisyyttä. Erityisesti koko porukan koreot sekä Jackin ja Calin lipsyncit ja nokittelut jäivät mieleen. Lavastus- ja videosuunnittelu on Janne Teivaisen käsialaa, ja loihtii näyttämölle Titanicin pääportaikon, ja sen takana aukeavasta ikkunasta monenlaista merimaisemaa. Lavalle kärrättävillä pienemmillä lavasteilla luodaan niin eri kansien kuin hyttien sekä laivan keulan maisemia. Komediaa löytyy myös lavasteista, muun muassa niitä liikutellessa ja siirrellessä syntyy monta hauskaa hetkeä. Sekä Teivaisen lavastuksessa että Karita Fallström-Aution tarpeistosuunnittelussa on kaikenlaista ikonista Titanic-kamaa, kuten Valtameren sydän-kaulakoru, huurtunut autonikkuna, Jackin piirroslehtiö ja merellä kelluskeleva ovenkappale. Jarkko Valteen pukusuunnittelu on monen hahmon kohdalla Titanicin matkan ajankuvaan osuvaa, ja hyvin tyylikästä. Célinen glittermekko on upea! Puvustus on sekin mukana komediallisessa tyylissä, huikea esimerkiksi Rosen yläosa kun ranskalaisten tyttöjen tapaan piirrellään. Lavastus, tarpeisto ja puvustus yllättelee silläkin tapaa, että heittää Titanicin kannelle jos jonkinlaisia tyyppejä ja juttuja, joita ei siellä odottaisi näkevänsä. Enpä niitä tässä paljasta, mutta kannattaa itse käydä katsomassa. Niko Sahlmanin hius- ja maskeeraussuunnittelu sopii niin ikään ajankuvaan, ja oivallisesti myös komediaan. Ah se Jackin hiusten flippailu! Eräs lentävä peruukki riemastutti sekin kovin, ja tietenkin Célinen tuulikone on upea. Livenä ei musiikkia kuulla, mutta musiikkituottaja Joona Kukkola ja kapellimestari Maritta Manner ovat luoneet nauhalle hienosti soivat musat. Pääosin mennään Céline Dionin musiikilla, parin muun artistin kappaleita mahtuu myös mukaan. Vaikka tyylilaji on parodia, niin musat ja laulut vedetään täysillä ja tosissaan, tosin tottahan niissä koomista menoa mukana onkin. Näyttelijät ovat kaikki taitavia laulajia, mutta aivan erityisesti Célinen roolin tekevä Sanni Lehto tykittelee sellaisia vetoja, että voisi kuunnella vaikka koko päivän. Jestas mikä ääni ja eläytyminen! Dionin musiikki on minulle tuttua sillä tavalla, että olen monet kappaleet kuullut, mutta en välttämättä niitä Dionin esittämiksi tiennyt. My Heart Will Go On tietty vahviten yhdistyy Titaniciin, ja ehkä Dioniinkin, mutta huomasin että juu kyllä minä tämänkin tiedän, ja tämän, ja aivan, tämänkin! Suosikkejani olivat Mut mitä jos, Jos nyt pyytäisit, Who Let the Dogs Out, Sydän on ymmällään, My Heart Will Go On ja Uusi päivä.

Lavalla nähdään seitsemän näyttelijää, ja sitä vähän etukäteen mietiskelin. Muissa versioissa näyttelijöitä on nimittäin ollut lavalla kahdeksan (plus taustalaulajat), mutta tämä yhden vajaus ratkaistaan näppärästi eikä sitä yhtään huomaa. Porukka vetää erinomaisella energialla ja oivalla komedialla, ja jokainen ottaa haltuun niin roolinsa kuin yleisön. Céline Dionia näyttelevä Sanni Lehto hurmasi tässä roolissa jo kesällä Musiikkiteatterifestivaalilla My Heart Will Go On-biisin vetäisessään, ja hurmaava on roolityö myös näin kokonaisuudessaan. Lehto on roolissaan diiva, tähti, kujeilija ja koomikko, ja aivan käsittämättömän valovoimainen. Lehdon Céline ottaa näyttämön omakseen juuri silloin kun tahtoo, vie showta minne mielii ja löytää aina diivan mentävän aukon kohtauksesta kuin kohtauksesta. Laulu on upeaa, ja vaikutuksen tekee sen lisäksi myös tarkka, nopea ja kirkas komediantaju. Ushma Olava on pakkokihlauksensa kourissa kärsivä utelias ja elämäniloinen Rose, joka Temusta tilatun huivinsa pudottaessaan löytää elämänsä rakkauden – tai jotain sinne päin. Ainakin rutiköyhä taiteilijasielu Jack saa Rosen sydämen läpättämään, vaikka tämä on ihan vieras tyyppi. Olava tekee roolinsa sydämellisesti ja suloisesti, hän tuo hieman sinisilmäiseen roolihahmoonsa niin herkkyyttä kuin rämäpäistä riemuakin. Jon-Jon Geitel on Jackin roolissa just sellainen renttu runopoika, joihin näissä suurissa rakkaustarinoissa aina rakastutaan, mutta tämä kissoja piirtävä kynänkäyttäjä taipuu moneen muuhunkin. Geitelillä on hurmaava kulma niin lavalla oloon kokonaisuutena kuin erityisesti siihen, miten Jack ilmaisee, tuntee ja näyttää kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Lauri Ketonen vetäisee yhdessä kohtauksessa sellaisen "kerronko mikä ei ole reilua"-monologin, että katsomossa suorastaan läkähtyy naurusta. Aina kun luulee että no nyt ei enää ylitetä edellistä epäreiluutta, niin eikös sieltä tule vielä yksi, joka pistää pasmat sekaisin. Huh heijaa! Ketonen on Rosen äidin Ruthin roolissa erinomainen, hän on sisäistänyt rikkauksista ja ylellisestä elosta nautiskelevan tomeran äitihahmon osan täydellisesti, ja ottaa hahmostaan kaiken irti. Jäävuorena ja museo-oppaana Ketonen on lavalla myös kuin kotonaan, ja läsnäolossa on vaivatonta karismaa. Tuomas Korkia-Aho tuo lavalle Calin, joka on kyllä varsin lipevä, sulava ja viimeistä yksityiskohtaa myöten suittu tyyppi. Cal tuhahtelee, puhahtelee ja nyrpistelee nenäänsä vähän kaikelle, ja Korkia-Ahon roolityössä on riemastuttavaa ylenkatsetta ja ylimielisyyttä. Calhan on siis ihan hirveä tyyppi, mutta ai että kun Korkia-Aho tämän hirveyttä tulkitsee, niin huumoria ja hurmaavuutta löytyy vaikka ja kuinka. Myös kaikki hetket, joissa Cal syystä tai toisesta hämmentyy, ovat timanttisia. Hanna Kaila tekee Molly Brownin roolin, joka on näistä Titaniquen hahmoista ainoa, joka oikeasti oli Titanicilla mukana. Musikaaliparodian versio lienee varsin erilainen kuin hahmon historiallinen esikuva, vaan vallan valloittava on tämä Kailan esittämä Molly. Kailalla on veikeä ote komediaan ja lämmin, hienovireinen läsnäolo lavalla. Maija Siljander tekee kapteenin/Victor Garberin roolin mainiolla otteella ja pääsee monessa kohtaa revittelemään kunnolla. Hän on hienosti komedian tasalla joka hetkessä, ja tuo roolityöhönsä ja esityksen tyylilajin tulkintaan mainioita yksityiskohtia, jotka naurattavat ja viihdyttävät. Ajoin tän yön-veto on huikea!

Riemukas juttu, oivaltava, nokkela ja raikas. Lavalla vedetään huimalla energialla, syleillään parodian tyylilajia ja kajautellaan isoja biisejä varmoin ottein. On menoa, meininkiä ja mukaansatempaavuutta, ja aika kuluu hujauksessa. Kun tehdään parodiaa, niin silloin lähdemateriaali tunnetaan ja ymmärretään hyvin, ja usein sitä myös rakastetaan. Tämä Titaniquessa näkyy tosi hyvin, se syleilee aiheitaan ja viittauksiaan lämmöllä ja riemulla, ja juuri siksi löytää niin paljon kaikkea, mistä komediaa irtoaa. Voisin kuvitella Titaniquen olevan esimerkiksi loistavaa pikkujouluviihdettä, vaan kyllä tämä toimii kaikissa hetkissä, joissa kaipaa kunnon nauruja ja upeita lauluja. Myös pimenevään syksyyn reipasta piristettä!

Loistava ystäväni @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Tommi Mattila

Näin Loistava ystäväni-näytelmän 12.9.

Lenù (Nenna Tyni) ja Lila (Vilma Kinnunen) ystävystyvät lapsina 1950-luvun Napolissa, keksivät tarinoita, haaveilevat, käyvät koulua, leikkivät ja luovivat yhteisön sääntöjen ja rajojen seassa. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä vahvemmin korttelin väkivaltainen, julma ja raaka todellisuus kuitenkin tunkeutuu arkiseksi osaksi elämää. Rakkaudet, pettymykset, kaunat ja kauniit haaveet ajavat nuoria naisia eteenpäin, mutta edessä oleva polku on Lenùlle ja Lilalle hyvin erilainen. Vuosikymmenet kuljettavat Lenùa ja Lilaa lapsuudesta aikuisuuteen, 1950-luvulta 2010-luvulle. Toinen toteuttaa unelmiaan, toinen selviää kuten parhaiten taitaa. Kumpikaan ei silti pääse helpolla, eikä irti toisistaan.

Elena Ferranten neljän kirjan Napoli-sarjan perustuva Loistava ystäväni nähdään Lahden kaupunginteatterissa toista kertaa Suomessa, nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Näytelmän on Ferranten romaaneista sovittanut April de Angelis, suomentanut Juho Gröndahl ja ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen. Alkuperäiset romaanit eivät ole minulle tuttuja, enkä käynyt katsomassa Lilla Teaternin versiota, eli ihan puhtaalta pöydältä sukelsin Lenùn ja Lilan ystävyyteen, Italian kiihkeään politiikkaan ja mafiamaailmaan, ihmissuhteiden verkkoon, naisten maailmaan, miesten maailmaan ja väkivallan maailmaan. Koska tarina ei ollut ennalta tuttu, oli varsinkin esityksen alussa oltava tarkkana siinä, että pysyy hahmoista ja heidän perhe- ja ihmissuhteistaan perillä. Välillä tuli silti esityksen läpi hetkiä, jolloin hetki piti miettiä, kuka siis olikaan kukin ja mikä hänen paikkansa tarinassa olikaan. Käsiohjelmassa esitellään kaikki hahmot selkeästi, mutta hahmokuvauksissa on spoilereita siitä mitä henkilöille tapahtuu, niin en halunnut lukea hahmoesittelyjä etukäteen. Esityksen jälkeen pystyi sieltä tarkistamalla sitten vähän selkeyttämään joitain kohtia vielä. Aika nopeasti tarinaan kyllä pääsi sisälle, ja näytelmän vahva tunnelma vei mukanaan. Esitys on väkevä ja vaikuttava, mutta ajoittain kerronnallisesti vähän epätasainen. Tässä yhteen näytelmään on sovitettu peräti neljä romaania, joten paljon on täytynyt jättää pois ja vetää mutkia suoriksi. Kun alkuperäiset teokset eivät ole tuttuja, dramatisoinnin onnistumista on toki vähän hankala arvioida. Silti sanoisin, että osa hahmoista jää turhan paitsioon, ja välillä isoja asioita käsitellään hyvin nopeasti. Toisaalta kahteen päähenkilöön keskittyminen on näytelmämitassa toimiva ja perusteltu rajaus, joka antaa kokonaisuudelle selvän suunnan. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näytelmän kestoa voinut hiukkasen pidentää, jolloin kerrontaan olisi saatu lisää tasaisuutta, ja vähennettyä ajoittaista kiireen tuntua. Tämä Lahden versio on lavalla nähdyistä Loistavista ystävistä lyhimpiä, eli jo näytelmäksi tiivistettyä tarinaa on entisestään tiivistetty. Esimerkiksi Suomen kantaesitys Lilla Teaternissa oli kolmen ja puolen tunnin mittainen, länsinaapurissa Kulturhuset Stadsteaternissa kestoa oli nelisen tuntia, ja Lontoossa National Theatren versio kesti peräti viisi tuntia, kahteen osaan jaettuna. Vertailun vuoksi Lahdessa esitys kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Nämä kaikki siis väliaikoineen.

Lyytikäisen ohjauksen vahvuus on ehdottomasti se käsinkosketeltavan tiivis tunnelma, joka lavalle loihditaan. Erityisesti monenlaiset jännitteet – muun muassa ihmisten välillä, rehellisyyden ja rikollisuuden välillä, unelmien ja todellisuuden välillä – ovat lavalla läsnä tosi hyvin, ja dynamiikka erilaisissa ihmissuhteissa toimii erinomaisesti. Tarina on melko synkkä, synkempi kuin etukäteen odotinkaan, mutta synkkyys, väkivallan jatkuva läsnäolo ja yhteiskuntaluokkien ja ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat mukana arkisesti. Vaikeudet ovat tarinan hahmoille ihan tavallisia, mutta niin ovat myös ystävyys, kekseliäisyys, rakkaus ja oma jokapäiväinen elämä. Kun elää kuohunnan ja kärkkäiden aatteiden keskellä, siihen tottuu ja oppii toimimaan. Se näytelmässä tosi toimivasti myös esitetään, se miten Lenù ja Lila ja muut korttelin lapset kasvavat ymmärtämään sitä, kuinka maailma toimii ja kuinka he siihen asettuvat. Lyytikäinen nostaa ohjauksessaan hienosti eri huippukohtia esiin, niin onnellisuuden, onnistumisten, ilon ja rakkauden huippuja kuin suurimpia suruja, pettymyksiä ja pelkojakin. Ajoittaisesta, mahdollisesti siis sovituksellisesta tai dramaturgisesta epätasaisuudesta huolimatta kokonaisuus on kasassa toimivasti, ja tarinan vahvat tapahtumat ja teemat puhuttelevat. Loistava ystäväni on hurja ja monitasoinen tarina, joka sopii teatterilavalle erinomaisesti. Lyytikäisen ohjauksen väkevyyteen, vimmaan ja herkkyyteen sopii Tiina Brännaren energiaa räiskyvä koreografia, jota esityksen musiikkikohtauksissa nähdään. Ja musiikki – sehän soitetaan livenä, seitsemän hengen orkesterin voimin! Melkoisen komeaa, kun tunnelmia ja tapahtumia säestää elävä ja hengittävä soitto. Tiina Hauta-ahon mainio lavastus ja puvustus henkivät sopivan karua korttelitunnelmaa, vuosikymmenten kulumista ja eri yhteiskuntaluokkien tyyliä. Myös ajankuva ja ajan kuluminen näkyy etenkin puvustuksessa. Jyri Suomisen valosuunnittelu on tosi hienoa, sopii miljööseen ja on tilanteen tasalla. Varsinkin dramaattisemmat valot ja Ischia-kohtausten valaisu jäivät mieleen, ja ihan erityisesti koko näyttämökuvaltaan makkaratehtaan kohtaukset. Myös juuri Ischia-kohtauksissa sekä monissa muissa hetkissä on lavalla hienoja näyttämökuvia, joissa tekisi mieli pysäyttää hetkeksi koko juttu ja ihastella yksityiskohtia kunnolla.

Tarinassa on laaja kirjo erilaisia hahmoja, joista osan kanssa siis meinasin vähän mennä sekaisin, mutta jotka kyllä pikku hiljaa tulivat kaikki tutuiksi. Keskiössä ovat Nenna Tynin näyttelemä Lenù ja Vilma Kinnusen näyttelemä Lila, joiden tarinaan kaikki muut hahmot enemmän tai vähemmän liittyvät. Sivuhahmoilla on meneillään monenlaista kiinnostavaa juonikuviota, joita ei näytelmässä sen enempää avata, mutta joihin päässee tutustumaan Napoli-sarjan kirjojen myötä. Saattaa siis olla aika lukea ensimmäiset Ferranteni... Nenna Tyni on Lenùn roolissa oivallisesti sisällä hahmossaan, hän antaa Lenùlle tilaisuuksia käydä läpi paljon tunteita, ajatuksia ja päätöksiä niin, että se tukee hahmon kasvutarinaa ja tuo siihen valtavasti kerroksia. Lenùlla on näytelmässä monta (erityisesti tunnetasolla) isoa kohtausta, moni ihmissuhteisiin liittyviä. Näissä Tynin näyttelijäntyö on tosi vahvaa ja tarkkaa, hän elää ja hengittää kohtausten tunnelmaa ja se näkyy kaikissa roolityön yksityiskohdissa. Vilma Kinnunen tekee Lilastaan kovakuorisen, rohkean ja päättäväisen naisen, joka puskee vastoinkäymisten läpi vaikka sitten viimeisillä voimillaan eikä koskaan näytä pelkoaan. Kinnunen tuo roolityöhönsä kauniisti voimaa ja vahvuutta sekä epätoivoa ja epävarmuutta, jotka etsivät tilaa ja paikkaa olla kaikki yhtä aikaa olemassa Lilassa. Lila on monitasoinen, ihana, hurja hahmo, josta Kinnunen tuo lavalle tarkkuudella rakennetun, sydämellisellä vimmalla näytellyn version. Yhdessä Tyni ja Kinnunen puhaltavat kipinöitä ja kiinnipitämistä Lenùn ja Lilan ystävyyteen, kasvattavat sen lapsuudesta aikuisuuteen eivätkä väistä sen enempää kipupisteitä kuin kaiken kestävää yhteyttä. Harvoin olen näin monimutkaista, monenlaisia kolhuja, käänteitä ja isoja asioita läpi käyvää ystävyyttä lavalla nähnyt. Nyt näin, ja aivan upeasti näyteltynä.

Riku Nieminen näyttelee Ninoa, joka rakastaa palavasti mutta ei sitten kuitenkaan kovin luotettavasti. Nieminen tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo Ninon rooliin syvyyttä ja tavoittaa tämän luonteen ja persoonan hienolla vireellä. Jari-Pekka Rautiainen tekee Lilan isoveljen Rinon ja tehtaanjohtaja Brunon roolit. Rautiainen näyttelee luontevasti, onnistuneella kulmalla niin kiihkeästi jotain uutta, muuta, omaa, parempaa, jotain erilaista kaipaavaa Rinoa kuin johtaja-asemastaan nauttivan mutta aika epävarman Brunoa. Korttelin ylle jatkuvaa uhkaa luovan Solaran mafiaperheen veljeksiä Marcelloa ja Michelea näyttelevät Tomi Enbuska ja Markus Järvenpää, jotka ovat rooleissaan juuri niin itsevarman ja -tyytyväisen oloisia kuin asemastaan varman rikollisperheen poikien luulisikin olevan. Enbuskalla on rooliinsa aivan mahtavan lipevä ja ilkikurinen ote, Järvenpää lähestyy mafiamiekkosta uhmakkaammin ja uhkaavammin. Don Achillen roolissa Järvenpää on juuri sellainen vallastaan tietoinen tyyppi, joka ei turhia isottele mutta joka on varmasti kaikkien korttelin lasten toisilleen kertomissa kauhutarinoissa mukana. Mikko Jurkka tekee isoimman roolin Ninon isän Donaton osassa, ja näyttelee lisäksi muutamaa vähän lavalla olevaa sivuhahmoa. Jurkalla on rooliinsa tosi hyvä ote. Vaikka Donato on ristiriitainen eikä kovin mukava hahmo, pidin kovasti Jurkan leppoisasta ja hyväntuulisesta tavasta näytellä tätä. Lilan vanhempia Fernandoa ja Nunziaa näyttelevät Aki Raiskio ja Annukka Blomberg, jotka tuovat lavalle vakuuttavalla näyttelijäntyöllä kerrottua, uskottavaa parisuhde- ja perhedynamiikkaa. Teemu Palosaari nähdään sekä Pasqualen että Lenùn aviomiehen Pietron rooleissa. Hän tekee roolinsa hyvällä energialla ja tarkoin havainnoin. Maarit Severin tekee useamman roolin, näistä tärkeimmät ovat Donaton rakastajattaren Melinan rooli sekä opettaja maestra Olivieron rooli. Severin on lavalla luontevasti ja tuo roolitöihinsä hahmosta riippuen tosi erilaisia tunnetiloja ja tyylejä. Saana Hyvärinen näyttelee Rinon vaimoa Pinucciaa ja Donaton vaimoa Lidiaa, ja on rooleissaan sekä suloisen huoleton että horjumattoman luja. Lumikki Väinämö tekee isoimpana roolinaan Lenún äidin Immacolatan osan, ja tuo roolityöhönsä sekä kiihkeää vanhemman tahtoa että pienissä hetkissä myös vilpitöntä hellyyttä. Mikko Pörhölä ja Henrik Hammarberg näyttelevät Lilan elämän miehiä Stefanoa ja Enzoa, ja ovat rooleissaan hienosti läsnä. Pörhölä kasvattaa Stefanon hahmon onnistuneesti ja tuo tämän tarinakaaren lavalle onnistunein ottein. Hammarbergillä on roolityössään hienoa lempeyttä ja kiltteyttä, joka ei tarinan melkoisen machoilevien, kiivaiden ja äkkipikaisten miesten joukossa ole itsestäänselvyys.

Loistava ystäväni on iso tarina – niin teemallisesti, tarinallisesti kuin ihan jo ajallisesti vuosikymmeniä kattaessaan – ja pääsee Lahdessa lavalla oikeuksiinsa. Tunnelma on käsinkosketeltavan väkevä ja elämänvoimainen, näyttelijät tekevät hienoja, tarkkoja roolitöitä, visuaalisuus osuu tarinan tyyliin erinomaisesti, ja kaiken kruunaa upea livenä soitettu musiikki. Vaikka näytelmä ajoittain kompastelee kerronnallisesti ja dramaturgisesti, kokonaisuuden vahvuus riittää häivyttämään näiden hetkien epätasaisuutta. Jännitteet tuntuvat katsomossa saakka, ja tarinan tahti vie mukanaan. Ystävyys, sen yksinkertaisuus ja valtava monimutkaisuus, on teemana äärimmäisen täynnä nyansseja, ja tämä tarina pureutuu jokaiseen sävyyn terävyydellä ja lämmöllä. Hieno tarina, joka tuntuu vahvasti ja jää päähän pyörimään.

Sutinaa ja säätöä @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Sutinaa ja säätöä-farssin 10.9.

Sylvia (Pihla Penttinen) on tullut viettämään jokakesäistä ilotteluirtiottoa salarakkaansa, miehensä veljen Beaun (Sauli Suonpää) kanssa poikain vanhan äidin omistamalle huvilalle. Vaan ihanan yön jälkeen seuraava aamu tuo jos jonkinlaista ongelmaa, kun paikalla ilmaatuu niin Sylvian aviomies Clarke (Heikki Ranta) kuin Beaun vaimo Marjorie (Emilia Sinisalo). Eikä siinä vielä kaikki! Huvilalle paukkaa vielä yksi salarakas – nuori nainen nimeltä Dierdre (Ella Lymi) – sekä tämän murhanhimoinen (ex)mies Richard (Mikko Virtanen). Luvassa on jos jonkinlaista juonenkäännettä ja yllätystä, kun rakkauden, himon ja hurvittelun verkkoja setvitään.

Arena-näyttämöllä säädetään ja sutinoidaan oikein olan takaa, kun Sandy Rustinin kirjoittama (suomennos Reita Lounatvuori) Sutinaa ja säätöä nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa. Ohjauksesta vastaa Sari Siikander. Oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa ei-ranskalaista farssia (amerikkalaista tässä tapauksessa), vaikka parisuhteet ja parit suhteet myös nyt toimintaa ohjaavat – kuten farsseissa noin yleensäkin. Ja ihmissuhteista jos mistä ammennettavaa riittää, eli ei ihme että suuret intohimot, kiihkeät halut ja pakahduttavat rakkaudet usein farssikomedian aiheina ovat. Sutinaa ja säätöä on raikas ja vauhdikas, oivaltavasti hauska ja monesti suorastaan riemukas esitys, ja onnistuu yllättämään. Paikoin aavistuksen turhan runsas teksti vie farssilta terävimmän rytmin, mutta Siikanderin ohjauksessa tapahtumat pysyvät onnistuneesti vauhdissa. Myös nopeasti ja tarkasti näyttelevä kuusikko pitää homman taitavasti kasassa ja liikkeessä. Ja taiteilee lavalle varsin valloittavia tyyppejä! Rustinin teksti on tosi sujuvaa ja huumoria syntyy niin käsikirjoituksen kuin fyysisen komediankin tasolla. Siikander on ohjauksessaan antanut tilaa liioittelulle ja suureelliselle eläytymiselle, joka toimii lavalla oivallisesti. Erityisesti huudahdukset, "poseeratut" liikkeet, isosti tehdyt eleet ja reaktiot sekä nykyajassa kirjoitetun, peribrittiläiselle tunnelmalle ja 1920-luvun tapahtuma-ajalle nyökkäilevän modernin tekstin tunnelman tavoittaminen vakuuttavat. Tunnelma on tässä farssissa muutenkin kohdillaan, esitys on hyväntuulinen ja suloinen, ja sen valloittavuus syntyy niin raikkaasta ja tarkasta tekstistä kuin riehakkaasta suhdesäädöstä.

Jos ihastutti tekstin raikkaus ja sujuvuus sekä ohjauksen oivallisuus, niin suuresti ihastusta aiheutti myös esityksen visuaalinen ilme. Peter Ahlqvistin lavastus on upea – jestas sentään mitä tyyliä, runsautta, silmäniloa ja upeita yksityiskohtia! 1920-luvun englantilainen maalaishuvila näyttää mitä hurmaavimmalta, eikä kaikkea tapeteista tauluihin, patsaista puupalkkeihin ja lasi-ikkunoista luksuskalusteisiin voinut olla ihailematta. Ja siis – sytyttimet! Aivan loistavia! Elina Kolehmaisen pukusuunnittelun ylellisyys ja hienostomaisuus istuu yläluokkaisten hahmojen ylle erinomaisesti, ja osuu myös ajankuvaan. Esityksessä liikutaan niin sensuelleissa yöasuissa kuin tyylikkäissä matkavaatteissa, ja liittyypä eräs tarinan yllätysten paljastumisista olennaisesti puvustukseen. Jutta Kainulaisen suunnittelema naamiointi tarjoilee ihania laineilla olevia kampauksia ja romanttisten säätöjen setvimiseen sopivan punaisia poskia. Petteri Heiskasen valosuunnittelu kiinnittää huomion etenkin isoissa juonenkäänteissä ja dramaattisissa paljastuksissa. Visuaalisuus on tosi näppärästi ja saumattomasti mukana iskuissa, huumorissa ja kierrosten nostamisessa. Esimerkiksi ne jo mainitut sytyttimet sekä erään tietyn hahmon puvustus saavat yleisössä aikaan melkoisia naurunremakoita, ja varsinkin lavastuksella ja tarpeistolla leikitellään hauskasti. Huvilan yksityiskohtien tutkiskelu myös kannattaa, on romanttisia tauluja ja monenlaista muutakin mielenkiintoista jota katsomosta katsella.

Lavalla nähtävä kuusikko tekee onnistuneet roolityöt ja pelaa hienosti yhteen niin koko porukan voimin kuin erilaisten suhdesoppien jäseninä. Vauhdikas näytelmä ja runsas teksti antavat näyttelijöille paljon paikkoja heittäytyä täysillä, ja sen nämä myös tekevät. Eläytyminen tilanteisiin, käänteisiin, roolihahmojen persooniin ja tarinan ihmissuhteisiin on hurmaavaa ja herkullista. Pihla Penttinen tekee Sylvian roolissa valloittavaa työtä, hän on erinomaisesti perillä roolihahmonsa luonteesta ja tyylistä, ja ottaa kaiken irti niin Sylvian romanttisista taipumuksista kuin siitä, miten tämä yllätykset ja paljastukset kohtaa. Penttisen läsnäolo lavalla on pieniä yksityiskohtiakin myöten tarkkaa ja rentoa, hän lukee kohtauksia ja niiden tunnelmaa ja tapahtumia taitavasti ja antaa Sylvian hahmolle vapauden olla juuri niin romanttinen, intohimoinen, spontaani ja päättäväinen kuin tämä on. Sauli Suonpää on Beaun roolissa näppärästi läsnä ja näyttelijäntyössään nopsa sekä notkea. Suonpää tuo hahmonsa lavalle mainiolla kulmalla, Beau on itsevarma ja ehkäpä vähän omahyväinenkin, mutta suloinen ja suuritunteinen myös, ja Suonpää tulkitsee hahmonsa mielenliikkeitä luontevasti. Erityisesti Beaun tunteiden kuohahtaessa ja monissa pienissä yksityiskohdissa Suonpää on loistava.

Emilia Sinisalo näyttelee Marjorieta arvokkaan pidättyväisesti, mutta heittäytyy myös hyvin riemukkaasti kun sen aika on. Kahdeksannella kuulla raskaana oleva Marjorie on topakka ja tilanteen tasalla, ja Sinisalon näyttelijäntyössä on toimivaa jämäkkyyttä. Kun sitten Marjorie vedetään mukaan kaikenlaiseen sotkuun ja niiden selvittelyyn, syntyy siitä hersyvää komediaa ja mainiota vastapainoa hänen hienostuneelle tyylilleen. Heikki Ranta tekee Clarken roolin mainiosti itsepäisyyttä ja pientä nössöyttä tasapainottaen. Rannalla on roolihahmoonsa oiva ote, hän vetäisee sujuvasti niin dramaattiset tunteidenpurkaukset, Clarken pyrkimykset olla ja ajatella järkevästi, sekä tämän intohimoiset rakkaudentunnustukset. Ella Lymi näyttelee Dierdren roolin ihanalla energialla ja tämän koko persoonaa syleillen. Lymi tekee roolinsa säteilevästi ja taitavasti komediallisiin iskuihin osuen, roolityössä on suloisuutta ja säpäkkyyttä, ja monta aivan timanttista hetkeä. Mikko Virtanen tekee valloittavaa työtä ja on salaperäisen roolihahmonsa nahoissa kotonaan niin tummanpuhuvissa kuin herttaisissa hetkissä. Virtasen tekstin ilmaisu ja tulkinta on oivallisen sujuvaa, hän on tosi hyvin sisällä roolihahmossaan ja tuo lavalle erinomaisia nyansseja ja detaljeja siitä, millainen tyyppi Richard oikein on. Porukan yhteenpeluuta seuratessa heittäytyy katsomossakin suurten tunteiden ja intohimojen vietäväksi, näyttelijät ovat omaksuneet hienosti farssin käänteet ja tarina etenee siksi varsin luontevasti. Kaikissa paljastuksissa, suhteissa ja sotkuissa pysyy näppärän näyttelijäntyön ansiosta myös koko ajan mukana, vaikka lavalla yllätyksiä ja juonen mutkia paljon nähdäänkin.

Kun syksy tästä pimenee ja ilmat muuttuvat tihkusateisen harmaaksi, on tämä farssi valoisa ja vauhdikas täsmäisku kaikenlaista ankeutta vastaan. Huumori vie mennessään, suhdesotkujen verkkoon sotkeutuu täysillä, ja ihastuttavan kiihkeiden ja suuria tunteita säteilevien hahmojen seurassa viihtyy mainiosti. Kaikki osa-alueet pelaavat hienosti yhteen, meno on varsin sulavaa eikä kellään mene vauhdissa kieli solmuun tai pasmat sekaisin. Ihan suosikkifarssikseni Sutinaa ja säätöä ei nouse, mutta oivallinen lajinsa edustaja tämä kyllä on. Katsomossa oli oikein hauskaa, ja aika meni kuin siivillä. Pidin etenkin siitä, miten sujuvaa ja hyväntuulista tekemistä näyttämöllä nähdään, ja miten kuplivan eloisa esitys on. Vallan hurmaavaa tykitystä!

Let's Play Business @ Helsingin kaupunginteatteri

 mainos/medialippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Let's Play Business-näytelmän ensi-illassa 30.8.

Näyttelijäseurue taiteellisen johtajansa (Wanda Dubiel, HX-roolissaan Tuulikki, hallituksen vt. puheenjohtaja) johdolla tarttuu työelämän kysymyksiin tuodessaan lavalle HX-nimisen firman työkulttuuria, johtamiskysymyksiä ja ongelmanratkaisukykyä. Samalla teatterin talouspäällikkö (Jan-Christian Söderholm) pohtii, sopivatko raha ja taide samalle näyttämölle vai viekö taide kaiken bisneksen sivuraiteille. Näyttelijäseurueessa ei olla aina ihan samalla käsikirjoituksen sivulla, ja kireä tunnelma ja yllättävät improvisoidut ratkaisut vuotavat myös HX:n tarinan kertomiseen. Itsensä nimisiä näyttelijöitä näyttelevät Martti Manninen (HX-roolissaan Artturi, firman uusi toimitusjohtaja), Santeri Kinnunen (Hannu, toimialajohtaja), Sanna June Hyde (Ressu, pr- ja mediasuhteet), Ursula Salo (Jomppu, johdon assistentti), Raili Raitala (Mira, asiakaskoordinaattori), Tiina Peltonen (Tuire, hankesuunnittelija), Kai Lähdesmäki (vartija), Aksinja Lommi (Jenna, toimittaja, toimiston väkeä) ja Unto Nuora (toimiston väkeä). Kun pelataan bisnestä ja näytellään työelämää, ei koviakaan keinoja kaihdeta valtaa ja asemaa tavoitellessa. Hyvistäkin lähtökohdista saattaa syntyä painostavaa ja maton alle lakaisevaa, mutta toisaalta pystyykö ankaraa kulttuuria kääntämään avoimempaan suuntaan? Onko parempi käsitellä kipukohdat vai sulkea ne pois mielestä? Entäs sitten ihmiset ja heidän toiveensa ja kokemuksensa ja näkemyksensä – miten ihmeessä niiden kanssa tulee toimeen?

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Let's Play Business avasi meikäläisen teatterisyksyn, ja varsin erinomainen avaus loppuvuoden teatterireissuille tämä olikin. Konsulttifirmaan sijoittuvan teatteriesityksen tarina on raikas, riemukas ja yllättävä, ja todella hyvin kirjoitettu ja näytelty. Rakastan teatteria teatterista, ja tässä sitä tehdään oivaltavalla, tarkalla ja valloittavalla otteella. Johtajuuden, auktoriteetin, vallan, työilmapiirin ja epäkohtiin puuttumisen tai puuttumattomuuden teemoja käsitellään terävällä huumorilla, vahvalla tulkinnalla sekä hienolla herkkyydellä, joka toimii erinomaisesti komedian kontekstissa ja sen ympärillä. Jokelan kirjoittama eri tasoilla pelaava ja operoiva teksti onnistuu teatterimaailman ja bisnesmaailman yhdistämisessä veikeästi, ja esityksen teemat ja ideat kantavat alusta loppuun. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin eikä sitä käytetä liikaa, mutta joissain kohdissa se tuntuu kuitenkin vähän häiritsevän kokonaisuuden rytmiä. Näyttelijähahmoilla olisi kenties voinut olla hieman enemmän tilaa lavalla, yksi tai kaksi lämpiökohtausta ehkä, pidin työryhmän välisistä jutteluista kovasti. Lavalle on lavastettu näyttelijälämpiö, jonka tapahtumia seurataan videokuvan kautta, sekä HX:n toimisto, jossa näyttelijähahmojen esittämät HX:n työntekijät – höksyt – firman töitä ja muita juttuja hoitavat. Pidin etenkin näyttelijäjoukon tunnelmista lämpiössä, roolien rakoilusta, pienistä huomioista ja yksityiskohdista näyttelemisen, teatterin ja teatterityön kehyksessä, piikeistä, viittauksista ja nostoista teatterista ja taiteesta tässä ajassa ja katsojien ja tekijöiden ajatuksissa, sekä näyttelijäseurueen dynamiikoista ja siitä, miten näyttelijähahmojen taso keskustelee höksyläisten tason kanssa. Myös vallan teema erityisesti puhutteli, etenkin siitä kulmasta, kellä sitä on ja mihin sitä käytetään, ja millaisia eri mahdollisuuksia kullakin on valtaa käyttää. Vallan, yhteistyön ja ulos sulkemisen sekä kuuntelemisen ja puhumisen tarkastelu onkin tosi terävää, ja siksi sekä tosi hauskaa että tosi viiltävää. Tunnistettavaa, uskottavaa, arkistakin, mutta silti naurettavaa – ja seuraavassa hetkessä vetää hiljaiseksi. Ah mitä tasoja ja kulmia ja ymmärrystä!

Jokela on oman tekstinsä myös ohjannut, ja näkemykset ja ajatukset tekstin lavalle saattamisesta ovat onnistuneita. Kaikki toimii, eikä esitys kolmen tunnin kestostaan huolimatta menettänyt draiviaan hetkeksikään, ei edes niiden pohtimieni neljännen seinän rikkomisten kohdalla. Vaikka suoraan yleisölle puhuminen vähän rytmiä rikkookin, on se kuitenkin tärkeä osa esitystä ja antaa sille paljon. Näytelmässä mennään välillä hyvin pienten yksityiskohtien tasolle, hifistellään ratkaisujen, tekemisen tapojen ja tulkinnan kanssa, ja seuraavassa hetkessä revitellään – niin tunnelman, näyttelijäntyön, kerronnan kuin visuaalisuudenkin tasolla. Pieteetillä ja hienovireisellä fokuksella tehty teatteri on onnistuessaan nautinnollista katsottavaa, kutittelee aivoja ja kannustaa myös heittäytymään syvemmälle esitykseen. Eikä pelkästään tarinan, vaan myös kerronnan tasolla. Ja tämä jos mikä herätti ajatuksia ja ihasteluja kekseliäisyytensä, nokkeluutensa ja raikkautensa kautta. Istuin kakkosrivillä, ja siitä olikin aitiopaikka seurata kuinka hahmot rakentuvat, juonenkuljetukset kerrostuvat ja tunnelmia ja tyylilajeja lavalle tuodaan. Etukäteen en oikein osannut päätellä, mitä odottaa, tiesin vain että uuteen aikaan siirtyvän firman meininkiä esittävän näyttelijäseurueen seuraaminen saattaisi olla varsin mielenkiintoista. Olikin siis ihanaa viihtyä, vaikuttua ja vakuuttua katsomossa, kun ennakko-odotuksia ei ollut ja esitys tarjosi paljon kaikkea sellaista, missä teatterissa eniten pidän. Yhden musikaalinumeronkin! Vauhdikasta menoa ei lavalta puutu, koreografiasta vastaa Valtteri Raekallio. Hän on luonut esityksen tyylilajiin ja tunnelmaan erinomaisesti istuvan liikekielen, joka tuo kohtauksiin niin komediallisia sävyjä, energiaa kuin näyttäviä hetkiä. Erityisesti vaihtoihin sidottu tanssillisuus, Pala sydämestä-koreografia ja yritysvideolla nähty tanssi jäivät mieleen. Musiikillisesti ja äänisuunnittelullisesti Let's Play Business on tekstinsä tapaan terävä ja oivaltava, ja Maura Korhosen äänisuunnittelu tavoittaa näytelmän tyylin näppärästi. Musiikkivalinnat, äänimaailma ja näytelmän eri kerrontatapojen ja tyylilajien syventäminen äänisuunnittelun kautta ovat papukaijamerkin arvoisia onnistumisia. Sari Suomisen pukusuunnittelussa ollaan kiinni nykyajan toimistokonttoriin sopivassa visuaalisuudessa, ja asukokonaisuudet osuvat niin HX:n henkeen, höksyläisten persooniin ja työtitteleihin kuin roolivaatteiksi konsulttifirmasta esitystä tekeville näyttelijöille. Samoin Antti Mattilan oivallisesti lavalle asettuva, sujuvasti liikkuva ja sekä toimistoksi että toimiston lavasteiksi taipuva lavastussuunnittelu operoi luontevasti kerronnan eri tasoilla. Yhdessä Toni Haarasen mainion valosuunnittelun ja Timo Teräväisen tarkan videosuunnittelun kanssa lavastus ja muu visuaalisuus hyppivät napakasti HX:n, näyttelijäseurueen ja yleisössä istuvan katsojajoukon todellisuuksien välillä, peilaavat niitä toisiinsa ja rikastavat esitystä valtavasti. Etenkin mieleen jäi Teräväisen bisnesmaailmasta, turvakameroista ja etäkokouksista ammentava videosuunnittelu, joka tuo paljon yksityiskohtia varsinkin siihen, miten tämä on näytelmä näyttelijöistä esittämässä bisnesmaailman kiemuroita.

Lavalla on mainio porukka, joka tekee onnistuneita rooleja sekä näyttelijöinä että HX:n työntekijöinä. Komediantaju, tarkkanäköisyys, läsnäolo, hienovaraisuus ja liioittelu vakuuttavat kaikissa rooleissa, ja tykkäsin kovasti varsinkin näyttelijöiden tekemisestä sen suhteen, miten suhde näyttelijähahmon ja höksyläishahmon välillä rakentuu. Teksti luo hienovaraisen tarkkanäköisesti yhteyksiä ja myös eroavaisuuksia näyttelijähahmon ja höksyläishahmon välille, ja on kiinnostavaa seurata millainen dynamiikka rakentuu yhden näyttelijän työssä kahden hänen näyttelemänsä hahmon välille. Tämä näkyy etenkin näyttelijähahmoissaan isommin esillä olevien Wanda Dubielin ja Martti Mannisen roolitöissä. Heidän hahmonsa, Wanda ja Martti, ovat näyttelijäntyöllisesti ja taiteellisissa kysymyksissä vähän napit vastakkain, ja taiteellisen johtajan ja näyttelijän rooleihin liittyy myös valta-asetelma. Sama toistuu Tuulikin ja Artturin yhteistyössä HX:ssä, hallitus hengittää toimarin niskaan ja toisella on enemmän valtaa kuin toisella. Erityisesti näyttelijälämpiössä Wandan ja Martin välillä on herkullisesti kirjoitettua sanailua, ja Dubiel ja Manninen siitä myös kaiken irti ottavat. Dubiel tekee diivailusta haaveilevan ja taiteellista paloa puhkuvan taiteellisen johtajan roolin riemukkaalla otteella, hän heittäytyy kohtauksiin erinomaisesti ja kasvattaa roolityötään tarkoilla, onnistuneilla ratkaisuilla. Etenkin Dubielin tapa kuvata taiteellisen johtajan suhteet ja suhtautuminen muihin työryhmän jäseniin on loistava. Mannisen roolityöstä haluan nostaa erikseen erityisesti hetken, jossa Artturi on tarjoamassa firman sisäistä palkintoa eräälle henkilölle, ja tämä henkilö syyttää toimitusjohtajaa lahjonnasta ja hiljaiseksi ostamisesta. Ai että miten hieno muutos kaikkien kaverista ja aurinkoisen kannustavasta ideapankista tiukkasanaiseksi, kylmäksi ja valtaansa vaivattomasti oman mielensä mukaan käyttäväksi bisnespelaajaksi. Roolityö on kokonaisuudessaankin oivallinen, Manninen tuo lavalle niin loppumatonta energiaa, näyttelijäntyön mahdollisuuksien ja teatterin tekemisen ilmapiirin kanssa kamppailua kuin taitavasti HX:n kiemuroihin pureutuvaa bisnesälyä. Santeri Kinnunen on toimialajohtaja Hannun roolissa firmaan olennaisena osana kuuluva tekijä, joka tietää miten homma toimii eikä hirveästi välittäisi omaksua mitään muutoksia. Kinnunen näyttelee luontevasti roolihahmonsa nyanssit, ja tekee varmaotteisen ja taitavasti rakennetun roolin.

Sanna June Hyde tekee Ressun roolin upealla läsnäololla. Menneisyyden vääryyksien käsittelyä vaativa Ressu saa taistella paremman työilmapiirin puolesta yksin, kun muut eivät halua, uskalla tai välitä katsoa taaksepäin vaan paahtavat vain eteenpäin. Se ei ole helppoa, ja sen Hyden näyttelijäntyö monitasoisesti ja väkevästi tavoittaa. Tosi hieno rooli, vahvasti näytelty ja Ressun kautta työelämän kipupisteisiin sukelletaan hyvin käsinkosketeltavasti ja uskottavasti. Jan-Christian Söderholm teatterin talouspäällikkönä seurailee tapahtumia näyttöruudulta, mutta syöksyy näyttämölle kohdevaloihin aina kun taiteellisella johtajalla meinaa lähteä keulimaan. Söderholm on omaksunut roolihahmonsa luonteen ja habituksen osuvasti, ja tekee roolinsa mainiolla otteella. Ursula Salo on Jompun roolissa työnsä hiljaa tekevä ja osaansa sopeutuva nainen, jonka ahdistunus ja varautuneisuus ovat Salon roolityössä vakuuttavasti läsnä. Salo tuo hahmoonsa vahvasti yksityiskohtia, ja kuvaa tämän kokemuksia todella hyvin. Raili Raitala näyttelee onnistuneella otteella niin näyttelijä-Railia kuin asiakaskoordinaattori Miraa. Raitala vetäisee mainiolla energialla Pala sydämestä-biisin, ja hänen roolityötään on kiva katsoa etenkin Railina niin näyttelijälämpiössä kuin johtajan suosikin valokeilassa. Tiina Peltonen tekee sujuvaa roolityötä niin Tiinana kuin Tuirenakin, ja varsinkin Tuiren reippain ottein johtama jumalainen jortsuvartti on riemastuttava. Aksinja Lommi on toimittaja-Jennan roolissa asiallinen ja suorapuheinen ammattilainen, joka tarttuu juttuaiheeseen liikaa lupaamatta mutta aiheen tärkeyden nähden nähden. Kai Lähdesmäki nousee esiin etenkin näyttelijälämpiöön sijoittuvissa kohtauksissa tunnelmaa ja tekstiä luontevasti tulkiten, ja hänen äänittäjähahmonsa on mainiosti rakennettu. Koreografioissa ja liikkeellisissä kohtauksissa Lähdesmäki ottaa lavan haltuun. Samoin tekee Unto Nuora, joka varsinkin kohtausvaihdoissa nappaa vaivatta valokeilan. Nuora näyttelee myös näyttämöhenkilöä, jolla on asenne kohdillaan!

Papukaijamerkit ja isot kasat arvostusta jakoon koko työryhmälle, tämä oli varsin erinomainen juttu! En ehkä etukäteen ajatellut, että konsulttifirmaan ja toimistotyön dynamiikkaan ja kiemuroihin sijoittuva näytelmä olisi minulle mikään suuri suosikki, mutta kyllä meikä tästä tosi paljon piti. Ihmisten väliset (työ)suhteet, oikeudenmukaisuuden tavoittelu, oman aseman ja vallan jahtaaminen, johtajuus ja yhteistyökulttuuri positiivisine ja negatiivisine puolineen puhuttelevat vaivattomasti myös toimistomaailman ulkopuolisia, kuten minua, ja Let's Play Business tarjoaa paljon erilaisia tarttumapintoja. Mainiosti rakennettu näyttelemisen ja näyteltävän tarinan taso toimii riemukkaalla ja terävällä tavalla, tarttuu moniin teemoihin oivaltavasti ja tulee lavalle hienosti näyteltynä ja kirjoitettuna. Näytelmä on todella hauska, ja siinä vaikuttaisi myös olevan moneen erilaiseen katsojaan iskevää huumoria – välillä katsomosta kuului vain yksittäisiä naurahduksia, välillä koko yleisö nauroi yhdessä. Minulla kesti hetken päästä meininkiin mukaan, mutta sitten kun pääsin, viihdyin höksyläisten matkassa oikein hyvin. Komedian alla on tarkkoja havaintoja ihmisistä, työelämästä ja siitä, miten valta, johtajuus ja asema toimivat. Minulle parhaita komedioita ovat aina ne, joissa naurun alla on jotain vakavempaa ja painavempaa. Let's Play Business osuu tähän kategoriaan kuin jortsuvartti väsyneiden toimistolaisten uneliaaseen iltapäivään – ilahduttavasti, innostavasti ja yllättävästi.

Seitsemän veljestä @ Kivi-juhlat

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kivi-juhlat!

Näin Seitsemän veljestä 17.8.

Seitsemän miehen voimin mellastetaan tänä kesänä Nurmijärvellä Taaborinvuorella, kun Kivi-juhlat tuo Aleksis Kiven klassikon näyttämölle. Kesäkuussa ensi-iltansa saanut esitys palasi vielä näin elokuussa lavalle (16.-24.8.), ja itse katsoin sen toisessa näytöksessä tauon jälkeen. Jukolan veljessarja ryntää esiin fyysisesti, riehakkaasti ja uskottavalla sisarusenergialla toteutetun ohjauksen myötä, ja näytelmää säestävät Kaj Chydeniuksen sävellykset Kiven runoihin. Veljesten rooleissa nähdään Joona Majurinen (Juhani), Mikko Hyypiö (Tuomas), Julius Lehtinen (Aapo), Jani Vesanen (Simeoni), Benjamin Nikkinen (Timo), Heidi Lappi (Lauri) ja Jim Rikkinen (Eero).

Olen aiemmin nähnyt Kivi-juhlilla vain sellaisia Kiven näytelmiä, joita en ole aiemmin muualla nähnyt, mutta Seitsemästä veljeksestä tämä oli minulle jo neljäs versio - ja taas erilainen kuin edelliset! Jokaisen olen kesäteatterissa muuten kokenut, voisi olla hauskaa nähdä sama tarina sisäteatterissa joskus. Kivi-juhlille esityksen on ohjannut ja koreografioinut Tiina Brännare (näytelmän sovitus Reijo Paukku). Brännaren ohjauksessa vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, esitys on fyysinen ja kiivas rymistely seitsemän miehen tarinan tahdissa. Brännarella on niin hahmoihin kuin tarinaan hyvä ote, maanläheinen ja villi, samaan aikaan veljesten "pellossa eloa" ihailulla ja lämmöllä sekä kriittisesti katsova. Sivistyneisyys, yhteiskunnan osaksi tuleminen, yhteisön kunnioitus ja sen merkkinä lukemaan oppiminen ovat Seitsemässä veljeksessä teemoja, jotka kilpailevat luonnonläheisesti, metsästä, riistasta ja maasta elämisen kanssa. Veljesten on hankala asettaa itseään siihen muottiin, jota muun muassa lukkari, rovasti ja lautamies vaativat, mutta lopulta he löytävät toisista ihmisistä, ja itsestään myös, kimmokkeen antaa tilaisuus aapiskirjalle, vihamiehilleen ja toisenlaiselle elämälle. Eikä sivistys, lukemaan oppiminen tai kunnioittava suhtautuminen kanssaihmisiin sitten olekaan niin rajoittavaa tai kahlitsevaa kuin Jukolan pojat ehkä luulivat – elämästä voi tehdä omannäköisensä, vaikka ei kaiket päivät remuaisikaan omien veljien kanssa ja haastaisi muiden kanssa riitaa. Brännare tuo tämän luonnon ja ihmisen, villiyden ja sivistyksen vastakkainasettelun ja yhteyden lavalle pääosin sujuvasti, vaikka joihinkin kohtauksiin kaipasin tarkempaa fokusta ja vahvempaa rytmitystä, ja ehkä niin malttia antaa tilaa osaan kohtauksia, kuin toisaalta tiiviimpää tahtia toisiin hetkiin. Nyt esityksessä on hieman epätasapainossa suvantovaiheita ja vauhdikasta toimintaa. Kaikki klassikon tutut kohtaukset ja tärkeimmät hetket kosioretkestä lukemaan opettelemiseen ja saunan palosta härkien pakoilemiseen ovat näytelmässä mukana, mutta Taula-Matin tarinoita jäin vähän kaipailemaan. Musiikki tuo oman osansa tarinaan ja lisää siihen tason, joka oivallisesti sopii mukaan. Chydeniuksen sävellyksissä on herkkyyttä ja luonnonvoimaa, ja muusikot (Elena Alexiew, Senni Ala-Nikkola, Wilma Kallio, Emilia Tillgren ja Kari Storckovius) soittavat hyvällä energialla ja tarkkuudella. Ajoittain hiljaisella olleet mikrofonit vähän hankaloittivat repliikkien ja varsinkin biisien sanojen kuulemista, mutta väliajalla tämä onneksi melkein kokonaan korjaantui. Pidin etenkin koreografioista, varsinkin veljesten, ja niistä kappaleista, joissa lauloivat kaikki esiintyjät.

Kivi-juhlilla veljesten roolitus on erinomaisen onnistunut. Heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii tosi hyvin ja luontevasti, ja velijoukko tosiaan tuntuu ilmeitä, eleitä ja sisäpiirijuttuja myöten sisarusparvelta. On mainiota keskinäistä kinaa ja kiusaa, ja sitten taas kiivasta yhteen hiileen puhaltamista ja toisten puolustamista. Joona Majurisen Juhani on kiihkeä ja lyhytpinnainen vanhin veli, joka tekee ensin ja ajattelee sitten, eikä kestä yhtään jos hänen asemaansa kyseenalaistetaan. Liekö noussut valta hattuun... Kallo on kova eikä päähän meinaa mennä lukuhommat, mutta osaa Juhani olla hoksottimissaan melkoisen nopeakin. Mikko Hyypiö on Tuomaksen roolissa riehakas luonnonläheinen reippailija, jolla on veljiensä joukossa vahva asema ja ansaitustikin, Tuomas osaa olla niin rohkaisemassa kuin rauhoittelemassa. Julius Lehtisen Aapo oli ehkä näistä veljeksistä suosikkini (minulla on joka versiossa eri suosikit!), ja Lehtisen rauhallinen mutta väkevä lähestymistapa rooliinsa on mainio. Aapo on aina valmiina jakamaan (oikeasti hyviäkin) viisauksia ja haraamaan vauhdikkaampien veljiensä suunnitelmia vastaan, vaan kyllä hänestäkin villi puoli löytyy. Jani Vesasen Simeonin kohdalla odotin tietty saapasnahkatorni-seikkailua Lusiferuksen kanssa, ja oivallisesti Vesanen tämän painajaismaisen matkan vetäisee. Myös muuten hän on roolihahmostaan ja tämän luonteesta hyvin perillä. Benjamin Nikkinen tekee Timon roolissa harkitun ja sujuvan roolin, hän tuo hahmoonsa sekä menevää energiaa että onnistunutta dynamiikkaa Timon ja muiden veljesten välisiin suhteisiin. Heidi Lappi näyttelee pohtivaista ja tarkkanäköistä Lauria luontevasti ja oivalla kulmalla. Hänen kohdallaan odotin tietty Laurin monologivyörytystä Hiidenkivellä, ja Lappi tulkitseekin tämän humalaisen puhetulvan taidokkaasti. Jim Rikkinen tekee erinomaisen roolin Eerona, hän tasapainottelee näppärästi Eeron viekkauden ja kiusanteon sekä nuorimmaisen nöyryyden ja varovaisuuden välillä. Ei ole Eerolla helppoa, kun on kuusi isoveljeä, ja jokainen nokkii vuorollaan pahnanpohjimmaista. Rikkinen on roolissaan nopea ja tarkka, ja lukee kohtausten tunnelmaa sujuvasti.

Muu lavalla nähtävä joukko tekee jokainen useampia rooleja, he toimivat kaikki kuorona ja kertojina ja tulkitsevat myös sivuhahmojen rooleja. Marjo Branders on Kaisana vakuuttava ennustaja, jonka painavat sanat luulisivat saavan veljekset vapisemaan. Jos ei muuten, niin Kaisan ja Mikon tyttären (Reetta Lämsä) vertahyytävien kirkaisujen säestämänä. Jestas, ajattelin että kohta on meikäläisenkin päällä kirous – kauhuelokuvatunnelmaa! Kari Storckovius Mikon roolissa huokuu hänkin itsevarmuutta ja sellaista energiaa, että ei paljon Jukolan veljesten pilkka hetkauta. Niina Meriläinen on Lusiferuksen roolissa juuri villin painajaisen maisemiin sopiva hahmo, kun taas Männistön Venlana varsin hurmaava ja omanarvontuntoinen nuori nainen. Risto Pulkka tekee lautamies Mäkelän ja lukkarin rooleissa napakat ja tiukkailmeiset roolit, samoin Reeta Raatikainen on Männistön muorina varsin jämäkkä täti. Lea Hirvasniemi-Haverinen, Timo Kivi ja Aili Vasarainen kuljettavat tarinaa eläväisesti kertojien roolissa ja Kivi ja Vasarainen tuovat lavalle myös veljesten höykyttämäksi joutuvia toukolaisia. Koko porukka tanssii ja laulaa hyvällä meiningillä, ja yhteistyö niin rooleissa kuin kuorona on toimivaa. Pidin ratkaisusta, jossa vuorosanoja lausutaan yhteen ääneen, kuoro istuu lavan molemmilla reunoilla, ja kohtauksia tehostetaan muun muassa rummuttamalla jaloilla rytmiä. Näin kaikki esiintyjät pääsevät useammin lavalle – tarina kun aika lailla pyörii veljesten ympärillä – ja kohtauksiin tulee jännitettä, tunnelmaa ja väkevyyttä lisää.

Maija Tervosen ja Veikko Tervosen työryhmineen tekemä lavastus ja Päivi Uusitalon työryhmineen toteuttama puvustus luovat esitykseen aikakauden tunnelmaa ja sopivasti nukuaikaishenkisiä sivupolkuja ottaen myös mainiota rouheutta. Lavastuksessa on maanläheistä materiaalia ja hillittyjä värejä, sellaista karkeaa käytännöllisyyttä, joka esitykseen sopii. Puvustus tuo hahmojen persoonaa esiin ja rakentaa onnistuneesti niin veljesporukan tyyliä kuin sivuhahmojenkin habitusta. Komeasti seitsemän miehen voimin on Taaborinvuori valloitettu, ja energistä ja vauhdikasta menoa lavalla tarjoillaan. Vaikka välillä esityksen etenemisrytmi hieman takkusi, piti tämä otteessaan ja oli mukava katsottava. Ihan suosikkijuttuni oli jo se mainittu sisarusenergia, seitsikko veljesten roolissa hurmasi remuamisellaan ja riehakkaalla sisarusrakkaudellaan. Myös musiikki, laulut ja koreografiat ilahduttivat, samoin kuoron käyttö. Jos jonnekin, niin Taaborin luonnonläheisiin maisemiin ja Aleksis Kiven synnyinmaisemiin Seitsemän veljestä tosiaan sopii.