Tiranan sydän @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Tiranan sydämen 12.10.

Bujar (Niki Rautén) kasvaa Albaniassa, mutta lähtee isänsä kuoleman jälkeen tavoittelemaan parempaa elämää Italiassa parhaan ystävänsä Agimin (Saban Ramadani) kanssa. Vain toinen kuitenkin pääsee perille, ja niin Bujar alkaa rakentaa itselleen paikkaa maailmassa. Ensin Italiassa, sitten Saksassa, sitten Espanjassa, sitten Yhdysvalloissa, sitten Suomessa. Lopulta tie vie takaisin lapsuusmaisemiin Tiranaan. Ei kuitenkaan ole helppoa löytää tapaa elää minuuttaan ja identiteettiään maailmassa, jonka odotukset ovat joskus ristiriidassa oman itsen kanssa. Valheet, totuus, muistot ja tulevaisuus repivät eri suuntiin, ja usein on helpompi lähteä kuin jäädä. Mutta voiko totuutta paeta?

Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Rasmus Arikka (lukeva dramaturgi Anna Jaanisoo) ja ohjannut David Sandqvist. Olen lukenut Statovcin teoksista ainoastaan Bollan, jonka näyttämösovituksen näin Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Karu kerronta ja tarkka ote tarinaan tekivät Bollan kohdalla vaikutuksen sekä romaanissa että lavalla, ja odotinkin mielenkiinnolla Tiranan sydämen näkemistä. Enkä turhaan, sillä tämä on todella hieno näytelmä ja vahvasti dramatisoitu. Tarina rakentuu eheästi ja sopii lavalle erinomaisesti. Tyylikäs toteutus luottaa hienovaraiseen näyttelijäntyöhön ja tarinan teemoihin, eikä lavalla ole mitään turhaa. Sandqvistin ohjaus yhdessä Jani Uljaksen lavastuksen, Jari Sipilän valosuunnittelun ja Jari Tengströmin äänisuunnittelun kanssa loihtii lavalle väkevästi eri tunnelmia, ja vahvasti monitasoisia tunteita. Erityisesti Sandqvistin henkilöohjaus on taitavaa. Hän antaa hahmoille tilaa olla kokonaisia, epätäydellisiä, uskottavia ihmisiä, jotka etsivät itseään ja paikkaansa ja tekevät usein mitä parhaaksi näkevät, oli se oikein tai väärin. Näkemäni Sandqvistin ohjaukset ovat olleet poikkeuksetta tarkasti ajateltuja ja yksityiskohtien merkityksiä ymmärtäviä, ja sellainen on myös tämä Tiranan sydän. Sandqvist antaa tarinalle ja hahmoille niiden tarvitseman tilan ja käsittelee hienosti sekä juonen suuria linjoja että lyhyempiä hetkiä tarinan sisällä. Ymmärrys draaman vivahteista näkyy erityisesti siinä, miten onnistuneesti kohtaukset ja niiden väliset suhteet on rytmitetty, ja kokonaisuuden emotionaaliset ja teemalliset sävyt ovat vakuuttavasti tasapainossa.

Tengströmin äänisuunnittelu on huikeaa, ai että pidin siitä, miten äänet tukevat, rakentavat ja korostavat tunnelmaa ja tapahtumia. Todella tarkkaa ja taitavasti kohtauksia lukevaa äänisuunnittelua, joka sekä alleviivaa, antaa vihjeitä ja yllättää ilmestyen taustalle kuin varkain. Uljaksen suunnittelema lavastus on hieno ja tukee tarinan kertomista onnistuneesti. Lavastus vie tarinan sujuvasti paikasta, maasta ja tunnelmasta toiseen, ja pidin varsinkin nousevista ja laskevista tasoista sekä mattokuviosta. Sipilän valosuunnittelu seuraa myös hienosti tunnelman ja tapahtumapaikan muutoksia, ja valossa käytetään mainiosti sekä kirkasta että hämärää. Tapa valaista venekohtaus välähdyksin jäi mieleen. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu sopii hahmoille ja ajan- ja kulttuurinkuvaan, ja ottaa ison roolin kerronnassa ja tematiikassa. Sukupuoli ja identiteetti sekä erilaiset roolit ilmentyvät vaatteiden kautta, ja Lampisen pukusuunnittelussa näitä teemoja tuovat näkyviin osuvasti valitut vaatekappaleet ja asukokonaisuudet. Esityksen työryhmää ovat transrepresentaatioon liittyen konsultoineet Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen, ja läheisyyskorografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Erinomaista, että sekä konsultit että läheisyyskoreografi ovat olleet prosessissa mukana, ja heillä on kokonaisuuden vahvuudessa varmasti myös ollut tärkeä rooli.

Niki Rautén tekee Bujarina vahvasti tuntuvan roolin. Rauténin näyttelijäntyö on tarkkaa ja älykästä, ja hän kuljettaa monia sävyjä heijastelevan roolihahmonsa herkästi läpi tarinan. Rautén sujahtaa sujuvasti roolista toiseen Bujarin rakentaessa itseään sopivaksi aina siihen paikkaan ja hetkeen, jossa hän milloinkin on, ja identiteetin ja minuuden teemat rakentuvat Rauténin näyttelijäntyön kautta näkyviksi lavalle. Voiko itselleen valehdella aina sopivan tarinan, vai määrittääkö syntymäpaikka, perhe, lapsuus tai jokin muu sen, millainen on koko elämänsä? Voiko itselleen löytää maailmasta sopivan paikan, vai eikö koskaan saa todella olla kuka on? Mikä rakentaa minuuden? Pidin Rauténin tavassa näytellä Bujaria erityisesti siitä upeasta otteesta, jolla hän lukee roolihahmoaan ja näyttää tämän ajatukset ja tunteet, sekä siitä, miten Bujarin pettymykset, epävarmuus, pelko, ulkopuolisuus, päättäväisyys ja sitkeys näkyvät roolityössä. Bujarin tarina on karu ja täynnä vastoinkäymisiä ja asioita, jotka ajavat häntä syvemmälle kuoreensa. Onnea tulee myös vastaan, rakkauttakin, ja hetkiä jolloin voi hengittää vapaasti. Bujar on loistava päähenkilö, ei missään nimessä täydellinen mutta hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, moneen otteeseen samaistuttava ja moneen otteeseen myös katsetta avartava. Sama pätee tarinaan, joka avaa uusia ajatuksia ja antaa tunnistettavia kokemuksia.

Rauténia lukuun ottamatta muut näyttelijät tekevät useampia rooleja. Tämä on eniten ehkä käytännöllinen ratkaisu, mutta puhutteli myös temaattisesti. Vaikka moni näyttelijä on lavalla monessa roolissa, ainakin minä kiinnitin huomiota roolien vaihtumiseen juuri Rauténin näyttelemän Bujarin kohdalla. Roolin ottaminen, identiteetin rakentaminen ja itsensä luominen ovat kiehtovia teemoja, joita Tiranan sydän käsittelee samaan aikaan suorapuheisesti ja vivahteikkaasti. Roolit vaihtuvat näyttämöllä vaivattomasti niin tarinassa kuin näyttelijöidenkin käsissä, ja seitsemän useamman roolin ahkeroivaa näyttelijää tuo lavalle gallerian hienoja hahmoja. Saban Ramadani on ihana Agim, hän tekee roolin valloittavalla mutkattomuudella ja vilpittömyydellä. Agim uskoo unelmiinsa ja siihen, että voi saavuttaa ne ja tehdä itselleen omannäköisensä elämän. Ramadanin roolityössä on rauhaa ja lämmintä energiaa. Ella Lymi näyttelee naisia Bujarin elämän varrella, naisia, joita Bujar rakastaa ja joiden kanssa hän elää kunnes ei enää pysty tai halua. Lymi tekee roolinsa varmasti ja monitasoisesti, hänen näyttelijäntyönsä on hienovireistä ja kuvaa kauniisti hahmojen tunteita. Muu näyttelijäjoukko, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen, tuo lavalle ihmisiä Bujarin tarinan varrelta, niin hänen vanhempansa kuin Agimin vanhemmat, erään miehen joka tarjoaa työpaikkaa joka on liian hyvä ollakseen totta, erään kirjoittajaryhmän, jolle Bujar jakaa raivokkaan tarinan, erään naisen, joka pyytää, ettei Bujar lähtisi pois, erään miehen joka on julma ja erään, josta tilaisuus tekee varkaan. Ja monia muita, joita maailman halki kulkeva matkallaan kohtaa. Näyttelijät tekevät yksityiskohtaisia rooleja ja ovat lavalla taitavasti läsnä. Koko porukka pelaa yhteen äärimmäisen hyvässä rytmissä, ja vahva näyttelijäntyö menee syvälle.

Turun kaupunginteatterin Tiranan sydän on väkevä, herkkävireisesti näyttämölle tuotu draama, jonka vahva tunnelma ja taitavat näyttelijäntyölliset ja ohjaukselliset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Karu tarina kasvaa monitasoiseksi kokonaisuudeksi, joka puhuttelee, koskettaa ja saa ajattelemaan. Aivan hirveän hieno puhenäytelmä, joka vie tunteiden vuoristorataan eikä päästä helpolla, mutta palkitsee katsojan vahvalla tunnekokemuksella ja on todellakin katsomisen ja kokemisen arvoinen.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Minna Craucher @ & Espoon teatteri

kuvat © Darina Rodionova

Näin Minna Craucher-musikaalin 28.9.

Pikkurikollinen, katutyttö, prostitutsioonin osakseen ottanut Maria Lindell päättää, että nyt riittää vankilakierre ja vaikea elämä. Saksaan kotiapulaiseksi palkattu Maria palaa Suomeen muuttuneena naisena. On syntynyt neiti Minna aff Craucher, aatelisperheen perijätär, kulttuurivaikuttaja, mesenaatti, madame. Minna hurmaa ihmiset, luovii tiensä taiteen ja politiikan sisäpiiriin, ja luo itsensä juuri siksi, joka haluaa olla. Mutta kuinka pitkälle kantaa identiteetti, jonka pohjana on valhe? Kuinka kauan voi pelata riskipeliä, ennen kuin tekee kohtalokkaan virheen?

Kotimainen musikaalikantaesitys on aina suuri ilo, ja kun kyseessä oleva musikaali on tällainen huikea teos, niin silloin vasta iloiseksi katsomossa tuleekin. Aino Pennasen kirjoittama, Eeva Konnun säveltämä ja Riikka Oksasen ohjaama Minna Craucher on rokkaava uusi musikaali, joka luo rohkeasti omaa taiteellista kieltään ja tyyliään, ja kertoo tarinan naisesta, jonka elämä kuulostaa uskomattomalta. Maria Vilhelmiina Lindell, Minna Craucher (1891–1932), lienee monelle vieras nimi, ja oli sitä minullekin, kunnes törmäsin töiden parissa yhteen hänestä kertovaan kirjaan pari kuukautta ennen musikaalin julkistusta. Köyhissä oloissa 16-vuotiaalle äidille aviottomana lapsena syntynyt Maria muutti teininä Tampereelle, teki sekalaisia töitä ja tehtaili varkauksia. Hän istui vankilassa useasti, mutta pääsi palvelustytöksi helsinkiläisen insinöörin perheeseen ja sitä kautta myös vähäksi aikaa Saksaan, jossa oppi kielen. Pian tämän jälkeen saksalaisperijättäreksi itsensä keksinyt Minna palasi Suomeen uuden identiteettinsä ja taustatarinansa kera. Hän perusti salonkinsa, jossa viihtyivät monet 1920-luvun nuoret kirjailijat, kuten Mika Waltari ja Olavi Paavolainen, joista jälkimmäisen kanssa Minnalla oli melkoisen värikäs suhde. Kun Minna menetti suosionsa kirjailijoiden joukossa, hän siirtyi poliittisten aatteiden pariin ja rakensi itselleen merkittävän aseman Lapuan liikkeessä. Lopulta Minna joutui epäsuosioon ja epäilyjen kohteeksi myös poliittisissa kiemuroissa, ja Olavi Runolinna, Lapuan liikkeen kannattaja, murhasi Craucherin tämän kotona maaliskuussa 1932. Musikaalimateriaalia? Ehdottomasti!

Aikoinaanhan vierailin Espoossa ahkerasti, sillä seitsemän vuotta sitten siellä kantaesitettiin kaikkien aikojen suosikkisuomimusikaalini Äidinmaa, jonka kävin siis useampaan otteeseen katsomassa. Sen jälkeen olen kuitenkin käynyt tässä teatterissa vain kerran, vaikka & on juuri sellainen paikka, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja jossa on ihana tunnelma. Jospa nyt ei tulisi niin pitkää espooreissuilutaukoa, ovat nimittäin olleet ehdottomasti kokemisen arvoisia kaikki ne esitykset, jotkat olen Espoossa nähnyt. Tämä Minna Craucher-musikaali tuo teatterilavalle kiihkeän, jännittävän, hengästyttävän maailman, johon katsoja pääsee vieraaksi. Visuaalisesti oivaltava, vahvasti sävelletty, energinen ja sähäkkä teos ei yritä kertoa kaikkea, vaan jättää Minnan ylle salaperäisyyden verhon, joka rakoilee hetkittäin ja pitää katsojan mielenkiinnon yllä taitavasti. Läheskään kaikkiin kysymyksiin ei vastata, eikä läheskään kaikkia monivaiheisen elämän tapahtumia kerrota, eikä sitä jää kaipaamaankaan. Lavalle rakentuu yhtenäinen kasvutarina, yhden ihmisen elämä sellaisena kuin hän itse sen päättää elää, ja musikaali nostaa esiin Minnan elämän käännekohtia, ihmisiä ja päätöksiä. Lopussa Minna saa kaiken, mitä haluaa, tämä diktaattoriksi nousu ja "saunan taakse"-käskyjen jakeleminen on nokkela tapa päättää tarina. Tärkeä osa siinä, että esitys etenee sujuvalla ja rytmikkäällä tahdilla, on ohjaajan työllä. Riikka Oksasen ohjauksia olen useammankin nähnyt vuosien varrella, mutta edellisestä taitaa olla jo muutama vuosi aikaa. Hän kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja punainen lanka pysyy hyppysissä alusta loppuun. Ohjauksessa on asennetta ja herkkyyttä, Oksanen lukee Minnan tarinan käänteitä tarkkanäköisesti ja lataa kohtauksiin hienosti tunnetta. Välillä jäin kaipaamaan terävämpää otetta joihinkin hetkiin ja tapahtumiin, ja pientä pysähtymistä muutamaan tärkeään käänteeseen, jolloin niiden merkitys olisi tullut selkeämmin fokukseen. Tasapainoisesti rakentuva kokonaisuus vie mukanaan, ja katsomossa saa nauttia, yllättyä ja ihastella. Tekstin tasolla ja rivien välissä tapahtuu monesti paljon samaan aikaan, ja näissä hetkissä Oksasen ohjaus on usein parhaimmillaan. Kaikki yksityiskohdat, pinnan alla väreilevät tunteet, sanomattomat ajatukset, ne tulevat esiin ja ovat lavalla vahvasti läsnä.

Tinja Salmen lavastus-, Tiina Kaukasen puku-, Ville Mäkelän valo- ja Pia Malmbergin maskeeraussuunnittelu luovat musikaalille visuaalisen maailman, joka näyttää upealta ja luo esityksen taiteellista kieltä erinomaisin keinoin. Näyttämökuvassa liikutaan melko kevyillä ratkaisuilla, isoimpia elementtejä ovat soittimet, kuten rummut ja pianot, sekä isot portaikot. Näyttämö on pienehkö, ja katsomo sen kolmella sivulla, joka vaatii sekä ohjaukselta että visuaalisilta elementeiltä harkittua tekemistä. Ei voi esittää vain yhteen suuntaan, vaan kolmelle sivulle samaan aikaan, joten asemoinnit ja liikkeet ovat tärkeitä. Itse istuin päätykatsomossa, johon melkein kaikki hetket näkyivät oikein hyvin. Joitain pieniä juttuja oli, jotka ehkä näkyivät paremmin jompaan kumpaan sivukatsomoon, mutta luulenpa, että jokaisessa katsomon osassa saa tätä katsoessa ottaa vastaan kaiken sen, mitä musikaali tarjoaa. Ja tokihan voi tulla katsomaan Minnaa toiseen kertaan, kenties toisesta kohdasta katsomoa, niin saa lavan tapahtumiin toisen näkökulman... Nimimerkillä toivottavasti istun pian katsomossa uudelleen. Salmen lavastuksessa on hienosti eri tasoja, paitsi raamien luomista kohtauksille, myös sävyjä vakavasta humoristiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Moni sama lavastuselementti toimii näppärästi useassa eri kohtauksessa ja tapahtumapaikassa, ja soittimet istuvat luontevasti osaksi näyttämökuvaa. Kiiltävä lattia on erinomainen ratkaisu. Kaukasen puvustuksessa tärkein osanen on viininpunainen puuhka, josta tulee synonyymi Minnalle. Vuorotellen näyttelijät pukevat puuhkan ja tulevat Minnaksi, ja tämä on mainio tapa ottaa kiinni esityksen identiteetin ja itsensä luomisen teemoista. Puvustus on sopivasti pienellä twistillä aikakauden henkeä heijastelevaa, tyylikästä ja monesti draamallisesti merkittävää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva tyttö voi äkkiä olla aatelinen, kun ripustaa kaulaansa helmet, pistää päähänsä hatun ja harteilleen viitan. Nahkatakeissaan heiluvat Lapuan liikkeen jäsenet uhkuvat vaaran tuntua jo pelkällä habituksellaan. Taiteilijuus näkyy pukeutumistyylistä, vai näkyykö? Malmbergin maskeeraus viimeistelee hahmojen lookit. Kun hahmot vaihtuvat moneen otteeseen, ja useampi näytelijä näyttelee samaa hahmoa, on maskeerauksessakin luultavasti erilaisia haasteita kuin silloin, kun yksi näyttelijä näyttelee vain yhtä hahmoa. Esityksessä on vahva visuaalinen tyyli, joka näkyy kaikissa elementeissä, ja sama tyylikäs ja leikittelevä ote on myös Malmbergin maskeeraussuunnittelussa. Mäkelän luomasta valomaailmasta pidin hirmuisesti, on kaikkea aina sokaisevan kirkkaasta himmeään ja pehmeään valoon, värejä kylmistä lämpimiin ja räikeistä rauhallisiin, spottivaloja, konserttimaisia valoja, ja monta hienoa valohetkeä. Suosikkijuttuni olivat takalavan valopylväät, jotka välillä rävähtävät niin kirkkaiksi, että saa siristellä silmiä. Valoilla myös näppärästi ohjataan katsojaa kiinnittämään huomiota tiettyihin paikkoihin ja hahmoihin. Yksi valaistusratkaisu toi mukanaan nostalgisen fiiliksen, Äidinmaassa nimittäin oli samantyyliset ja -sävyiset suoraan alaspäin tulevat valot, jotka tekivät lavalle valoympyröitä.

Musikaalin sävellyksestä vastaa Eeva Kontu, ja musiikki onkin tunnistettavan kontumaista, monipuolista ja monenlaista tyyliä yhdistelevää modernia musikaalimusaa. Sanoitukset ovat pääosin käsikirjoittaja Aino Pennasen käsialaa, Vallasta ja vallattomuudesta-biisissä sanoituksesta vastaa myös ohjaaja Riikka Oksanen, ja Kuuma yö on Olavi Paavolaisen runosta lauluksi tehty. Musiikillinen maailma on vahva ja innostava, meininki on tykki alusta loppuun ja moni biisi tosi hieno. Alussa pienet äänentoistolliset ongelmat hukkasivat joidenkin kappaleiden sanoja, mutta tämä onneksi korjaantui esityksen edetessä ja äänitasot tasapainottuivat. Pidin Olen kuka haluan-biisistä kaikkine repriiseineen, sekä kappaleista Vallasta ja vallattomuudesta, Kieltolaki, Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie (on kuljettava loppuun). Olen kuka haluan-kappale löytyy kuunneltavaksi useasta musiikkipalvelusta, ja YouTubesta videon kera. Kannattaa katsoa ja kuunnella! Aivan erityisesti Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie tekivät vaikutuksen kokonaisuutena, niin musiikillisesti, tekstillisesti, visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisesti. Pidin rummuilla paukutetusta marssirytmistä, siitä että esiintyjät pääsevät revittelemään, siitä että nämä biisit soitetaan lavalla livenä näyttelijöiden voimin, siitä miten soittimilla korostetaan vuorosanoja ja tilanteita, ja varsinkin siitä, miten musiikki nostaa tarinan ihan uudelle tasolle. Miten hieno oivallus, että Minna Craucherista kannattaa tehdä musikaali, ja miten upeaa, että se on tehty juuri näin! Ei mitään historiallista pönötystä (jolle on toki paikkansa), vaan modernilla otteella raikasta ja rohkeaa teatteria, jossa on sähäkkää energiaa ja riemukkaita ratkaisuja. Yhdyn aikaisempiin katsojiin, jotka ovat musikaalin kappaleita levylle toivoneet – olisipa upeaa kuulla näitä numeroita studioversioina! Osa biiseistä tuntui turhan lyhyiltä, varaa olisi ollut yhteen lisäsäkeistöön varmasti, vaikka kaikki olennainen tiiviimmässäkin muodossa tulee esiin. Joihinkin biiseihin jäin myös kaipaamaan rauhallisempia hetkiä, pientä hengähdystä täysillä vetämisen joukkoon. Vaan rokkaavaa meininkiä ja hengästyttävää energiaa on musiikillinen materiaali täynnä, ja esiintyjät vetävät loistavalla otteella. Kokonaisuudessaan musiikki on hienosti kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu, ja sävellykset, sanoitukset ja kappaleiden tunnelma kuljettaa tarinaa napakalla otteella.

Kuuden esiintyjän multitalentti joukko – Roosa Söderholm, Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Robert Kock, Laura Hänninen ja Jussi-Pekka Parviainen – soittaa suunnilleen mitä tahansa soitinta, hyppää roolista rooliin ja on lavalla täysin läsnä, tarkasti kiinni tunnelman ja tarinan jokaisessa yksityiskohdassa. He ovat hurmaavia, hauskoja, kiihkeitä, epätoivoisia, koskettavia ja lumoavia, sekä yhdessä että yksin. Tässä on upeasti sekä yksilöön zoomaavia hetkiä että hetkiä, joissa joukkovoima takaa vaikuttavuuden, paitsi toki yhdessä soitetuissa biiseissä, myös puhekohtauksissa. Mikä ensemble! Tarinan päähenkilöä, Minna Craucheria, näyttelijät näyttelevät vuorotellen, ja luovat lisäksi joukon tärkeitä sivuhenkilöitä Olavi Paavolaisesta (Toiviainen) Vihtori Kosolaan (Kähkönen) ja Olavi Runolinnasta (Kock) K.M. Walleniukseen (Parviainen). Useamman näyttelijöistä olen nähnyt lavalla monessa roolissa, mutta en ole tainnut ennen nähdä yhtäkään heistä soittamassa mitään. Heti kun musikaali julkistettiin, olin fiiliksissä tekijäporukasta, sillä niin esiintymässä kuin muilla osa-alueilla riittää talenttia. Ja silti yllätyin, miten huimaa energiaa ja tarkkanäköistä tekemistä tyypit lavalle tuovat! Minähän fanitan aina suuresti sitä, että näyttelijät myös soittavat, joten mikä ilo olikaan se, että soittimet ja musiikki istuvat niin luontevasti osaksi näyttelijöiden esiintymistä. Missään vaiheessa ei "vain" soiteta, vaan jokaisella soittimella ja sillä, miten niitä soitetaan, on merkitystä tarinan ja hahmon kohdalla. Melkoisia multi-instrumentalisteja nämä tyypit, jokaiselle löytyy useampikin otteeseen sopiva soitin.

Paitsi soittaessaan, myös näytellessään ovat näyttelijät vakuuttavia ja energisiä, viiltävän tarkkoja ja erinomaisesti kiinni useissa rooleissaan. Viisi heistä on Minna, yksi hänen kohtalokseen koituva Runolinna, ja jokainen on myös joku muu. Roolin ottaminen ja identiteetin muuttaminen ovat musikaalissa isoja teemoja, ja näkyvät näyttelijöiden työssä luontevasti, eivät päälleliimatusti vaan sujuvasti osana tekstiä ja esiintymistä. Roosa Söderholm rakentaa Minnan muutoksen, yrittää karkottaa Marian ja ottaa tilalle Minnan. Vaan ei menneisyyttä niin vain pois pyyhitä, ja se näkyy tarinassa ja kaikkien Minnan hahmoa tulkitsevien näyttelijöiden roolitöissä. Söderholmin näyttelijäntyö on napakkaa ja iskevää, hän näyttelee vakuuttavasti sen, miten identiteetti muuttuu ja siinä samalla Minna löytää itsevarmuutta ja oveluutta, päättää että hän on nyt tämä ja hän elää nyt näin. Miiko Toiviaisen Olavi Paavolainen on ehkä tykein runoilija, jonka olen lavalla nähnyt, huh heijaa mikä karisma on herralla hänen Kuumaa yötä runoillessaan. Toiviainen taitaa oivallisesti myös herkkävireisen näyttelijäntyön, ja tuo vahvasti esiin Minnan ja Olavin kiemuraisen suhteen Olavissa aiheuttamat tunteet ja mietteet. Kohtaus, jossa Minna seuraa Olavia Pariisiin, on todella hieno. Petrus Kähkönen tekee hyvin vahvasti ja taitavalla tunneälyllä oman Minna-osuutensa, ja vahvaa on myös Vihtori Kosolan aatejohtajuus. Kähkönen, rummut ja Tämä tie – jopas on komea veto, etten sanoisi. Robert Kockin Runolinna on kiihkeästi ja näppärästi jännitteitä ja jännitystä luoden näytelty hahmo, johon Kock tuo hyvin useita tasoja. Runolinnan ja Minnan väliset kohtaukset ovat draamallisesti yksiä esityksen hienoimmista. Laura Hännisellä on Minnaansa mainio ote, roolityössä on paljon sävyjä ja hienosti kierroksia. Asennetta ja auktoriteettia, oveluutta ja nopeita hoksottimia, niitä Hänninen roolihahmoon tuo ja näyttelee erityisen hyvin juuri sen, miten Minna onnistuu raivaamaan itselleen paikan, joka tuntuu siltä kuin se olisi vain odottanut neiti Craucheria saapuvaksi. Jussi-Pekka Parviaisen roolityö Minnana on kenties kaikista Minna-tulkinnoista herkin, ja pidin kovasti hänen tavastaan tuoda näyttelijäntyöhön rauhaa ja antaa tilaa kaikelle sille, mitä Minna tuntee ja ajattelee. Walleniuksena Parviainen taas on varsin erilainen, ankara ja jämäkkä Lapuan liikkeen puheenjohtaja, joka rumpujen takaa jakaa käskyjä ja päätöksiä kuten tahtoo. Ensemble pelaa yhteen saumattomasti ja varmoin ottein, ja nostattaa lavalle väkeviä tunteita. Erityisesti näyttelijöiden tulkitsemat tarinan synkemmät sävyt ja suuret intohimot niin ihmisiä, taidetta kuin aatetta kohtaan iskivät vahvasti.

Musikaali jättää Minnan salaperäiseksi hahmoksi, ei selitä mitään kokonaan auki vaan jättää tilaa katsojan tulkinnoille ja mahdolliselle jatkotutkimukselle. Käsiohjelmasta löytyvä taustamateriaaliosuus tarjoaakin mainion kirjallisuuslistan, jonka pariin kääntyä, mikäli esityksen hahmot ja tapahtuma-ajan maailma ja ajatukset kiinnostavat. Meikä nappaa lukulistalle ainakin Arne Somersalon Totuus Mäntsälästä-teoksen, onhan kotipaikkahistoria varsin kiinnostavaa, ja tämä vielä itselleni tuntematon Mäntsälän kapinaa valottava opus. Saattaapa lukulistalle eksyä myös Tulenkantajien tuotantoa, ainakin Olavi Paavolaisen runoihin tekee mieli tarttua. Joihinkin teoksen teemoihin olisi voinut pureutua tarkemminkin, ja joitain hahmoja tai tilanteita tuoda enemmän esiin, mutta nyt pääosassa on Minna ja hänen tarinansa, ja sen kertomiseen pieni mystisyyden verho oikein hyvin sopii. Minna Craucher on hieno uusi musikaali, väkevä, kiinnostava, viihdyttävä ja vaikuttava teos, joka tarttuu ansiokkaasti historian varjoon jääneeseen naiseen. Uumoilin tästä aiemmin yhtä syksyn teatteritapauksista, ja kyllä Minnaa sellaiseksi voi ilman muuta kutsua. Rakastin montaa asiaa, muun muassa eyecandya, legitiä, nicea ja muuta slangi-/englanti-viljelyä, hetkeä kun hapsut lamppujen ympärillä putoavat (vau!), Kosolan puhetta (vau jälleen!), valoja, isoja tunteita, ovelaa Minnaa, yksinäisyyttä ja päättäväisyyttä, rokkimeininkiä, näyttelijä-muusikkoutta ja oivaltavaa toteutusta. Ja glitteriä! Ihan valtavasti monenlaisia loistavia yksityiskohtia niin visuaalisesti, tarinallisesti, musiikillisesti kuin näyttelijäntyöllisesti, eikä kaikkia yhdellä katsomiskerralla varmastikaan edes huomaa. Onpa siis hyvä, että aloin saman tien kotimatkalla jo suunnittelemaan uusintareissua katsomoon...

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos &!

Veriruusut @ Teatteri Vanha Juko

kuvat © Antti Sepponen

Näin Veriruusut 22.9.

15-vuotias Sigrid (Suvi Blick) lähtee isänsä kehottamana kysymään töitä paperitehtaalta. Hän pääseekin aputytöksi ja ystävystyy muiden tehtaan naisten, kuten Martan (Minja Koski) ja Hilman (Annika Hartikka), kanssa. Tehtaalla on selvä jako miesten ja naisten töiden suhteen, ja senkin suhteen on ero, millaista käytöstä siedetään ja odotetaan. Tyttöjen ei kannata tehdä huonostakaan kohtelusta numeroa, niin Sigridille kerrotaan. Niin työssä kuin elämässä oppii kuitenkin pärjäämään, ja lujat ystävyyssuhteet sekä varovaiset ihastukset tuovat arkeen iloa. Kun politiikan kuohunta yltyy ja vuosi 1918 alkaa, kapinamieli kasvaa työläisten joukossa, oikeuksia ja tasa-arvoa vaativat monet. Tehtaan tytöt liittyvät naiskaartiin, sillä he haluavat olla mukana vallankumouksessa. Ja sitten syttyy sota.

Veriruusut perustuu Anneli Kannon samannimiseen romaaniin, johon pohjautuu myös Tytöt 1918-musikaali, jota en tosin ole nähnyt, mutta jonka albumia olen ahkerasti kuunnellut. Tarina tuntui siis moneen otteeseen hämmästyttävän tutulta, mutta sehän selittyi sitten musikaalilla. Tämä Jukon Veriruusut perustuu romaanin Valkeakoski- ja Lahti-osiin, ja sen on sovittanut ja ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander. Näytelmä kertoo ihmisistä sisällissodan kynnyksellä ja keskellä, ja rysäyttää semmoiset tunnemyrskyt käyntiin että huh. Ja miten hienovaraisesti! Kohtaus toisensa jälkeen menee syvemmälle ja syvemmälle, ja lopussa rintaa puristaa kun ihmiskohtalot ovat auenneet lavalla katsojan eteen. Mutta on hauskaakin! Iloa ja riemua, ystävyyttä, ihastumista, laulua ja tanssia. Ja sitten on sota, ja pelko, viha, kuumeinen into ja nuoruuden hurjapäisyys, voimiensa tunnossa pyssyllä osoittelu ja kaikki se hätä, kun ympärillä ryskyy eikä turvaan pääse. Smolanderin ohjaus ja sovitus liikkuu taidolla eri tunnelmissa ja tavoissa tehdä, antaa tilaa huumorille ja syvyydelle eikä sulje mitään pois. Ohjauksessa on tarkkuutta ja ajatusta, joka nostaa näytelmän lavalle väkevänä toteutuksena. Veriruusut on ennen kaikkea tarina ihmisistä, sitten vasta sodasta. Teemat ihmisyydestä ystävyyteen ja sodasta tasa-arvoon kietoutuvat toisiinsa sujuvasti, ja niitä käsitellään mainiolla, iskevällä otteella. Smolander ei jää kiinni yhteen tyyliin, vaan lavalla on riemukkaan komediallista tekemistä, herkkävireistä draamaa, iloista ja haikeaa musisointia, ja monta tasoa niin liikekielessä kuin näyttelemisen ja tarinankerronnan tavassa. Esitys tuntuu elävältä ja siinä väreilee energiaa, joka ulottuu katsomoon saakka. Olen miettinyt monia kohtauksia ja hetkiä useasti näytelmän näkemisen jälkeen, ja tämä pyörii mielessä varmasti vielä pitkään. Ei pelkästään sen takia, millaisen tarinan esitys kertoo, vaan enemmänkin nimenomaan siksi, miten tarina kerrotaan.

Ola Blickin suunnittelema lavastus ei loihdi tarkkarajaisia tapahtumapaikkoja, vaan koostuu suorista linjoista, toistuvasta neliömuodosta ja selkeistä väreistä. Lavastuksen vallitsevat värit ovat vaalea puu ja keltainen, ja ne sopivat esityksen vaihtuviin tunnelmiin hyvin. Keltainen luo tarinallisia tasoja, sillä se on iloinen ja lämmin väri, eikä se myöskään ole kummankaan puolen, valkoisten tai punaisten, väri. Lämpö ja ilo sopii tarinassa moneen hetkeen, ja valoisuus ja toivo kuultavat myös hädän ja surun läpi. Kun lavastus ei kuvaa suoraan yhtäkään tapahtumapaikkaa, se myös muuntuu nopeammin kohtauksen vaatimiksi raameiksi ja taipuu toimivasti moneen. Vaahtomuoviset palat lavan keskustassa ovat näppärä oivallus, ja niitä käytetäänkin hienosti osana tapahtumia. Iida Ukkolan pukusuunnittelu luo kuvan tapahtuma-ajasta, mutta tekee sen modernilla otteella. Puvustuksessa on ihania värejä ja erityisesti sodan ja tehtaan ulkopuolella puvustus sopii kohtausten tunnelmaan ja hahmojen persoonaan erinomaisesti. Sodassa ja työssä vaatetus on yhteneväisempää, kuten kuuluukin, ja pidin sekä asepuvuista että tehtaan ukkojen asukokonaisuuksista. Myös papin komea tyyli ja Forsströmin (Matti Pajulahti) pitkä takki ja lippis jäivät mieleen. Ja ne lapsukaisten suloiset myssykät! Antti Haikon valosuunnittelu on todella onnistunutta, tiukasti tunnelmassa ja tyylissä kiinni ja draamallisesti merkittävää, tärkeä osa tarinaa. Erityisesti väliajan jälkeen, yleisön palatessa saliin valo on hieno, samoin spottivalot ja kaikki vahvat värivalot. Ja se nopeasti vilkkuva valo, joka luo hidastusefektin. Upea! Janne Louhelaisen äänisuunnittelu syventää kokemusta ja katsomoon kuuluvat niin hiljaiset rapsahdukset kuin kovat pamaukset. Esityksessä kuullaan Minja Kosken siihen säveltämiä, kauniita kappaleita, yhtä virttä ja pätkä Kaj Chydeniuksen Kisällittäret-sävellystä, ja musiikki asettuu tarinaan mukaan luontevalla tavalla, teemoja ja tapahtumia tukien.

Vahva on siis taiteellinen toteutus, ja osana sitä vahvoja myös esiintyjät. He menevät rohkeasti sisälle roolihahmoihinsa, kertovat tarinaa vilpittömästi ja näyttävät ihmiset kaikessa haavoittuvuudessaan ja hauraudessaan, ja kaikessa periksiantamattomassa vahvuudessaan. Kuusi näyttelijää vie esityksen alusta loppuun varmoin ottein, tunnetilaa kauniisti lukien ja väkevää energiaa lavalle tuoden. Suvi Blick tekee Sigridistä uteliaan, vähän epävarman ja oikeudentajuisen tytön, joka kasvaa tarinan edetessä luontevasti. Blickin roolityössä on hienosti eri tasoja, hän on lavalla vaikuttavasti läsnä ja antaa Sigridin tarinan tulla yleisön eteen kaikkine sävyineen. Erityisesti ne hetket, joissa Sigrid kokee isoja tunteita, oli se sitten voimattomuutta, iloa, huumaavaa valtaa tai lamauttavaa pelkoa, ovat Blickin näyttelijäntyön välittäminä käsinkosketeltavia. Minja Koski on Martan roolissa rempseä ja suorapuheinen, hyväsydäminen tyttö, joka tietää miten maailma toimii ja osaa ottaa paikkansa siinä. Kosken roolityö on tasapainoista ja varmaa, ja hän tulkitsee tarinan tunnelmaa ja sen muutoksia näppärästi. Annika Hartikka näyttelee isommissa rooleissa tehtaan työntekijää Hilmaa ja Martan äitiä, ja tekee näissä molemmissa sujuvaa työtä. Hartikka lataa näyttelijäntyöhönsä vahvasti niin komediaa, tunnetta kuin herkkyyttäkin, ja välittää hahmojensa kokemukset uskottavalla tavalla. Myös Eero-hevonen on hurmaava! Maria Nissi jää mieleen niin pauhaavana, sanavalmiina Sigridin äitinä kuin Martan suloisena sulhasena Anttonina, ja erityisesti naiskaartilaisena lopun vahvasta monologista. Nissin tapa näytellä taipuu vaivattomasti railakkaasta komediasta koskettavaan, hienovaraiseen ilmaisuun. Ola Blick on ihanan lepoisa Sigridin isä ja valloittava ihastuksensa kourissa punasteleva ja ujosteleva Martti, joka ei ihan uskalla Sigridille puhua vaikka mieli tekisi. Aivan ihania ne hetket, joissa Martta-sisko ja muu perhe kiusoittelee ihastunutta Marttia. Blick tekee varmaa roolityötä, ja hänellä on hieno tapa olla lavalla ja mainio rauha näyttelijäntyössä, myös riehakkaasti sotaan lähtevän Sulon roolissa. Matti Pajulahti on inhottava ja vallastaan hyvin tietoinen tehtaanjohtaja Forsström, jonka viheltely jäi karmimaan. Pajulahti näyttelee taitavasti sen, miten Forsström suhtautuu tilanteisiin, joissa hänellä on valtaa, ja toisaalta niihin hetkiin, kun valta otetaan häneltä pois. Naisille ammuntaa opettavana Kallena Pajulahti on rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, joka ei hätäile, vaan kärsivällisesti neuvoo eikä hermostu. Ei edes taistelun keskellä. Kaikki näyttelijät tekevät useampia rooleja, ja kuuden esiintyjän voimin lavalle nousee kaikki tarvittava joukkokohtausten tunnelmasta sodan melskeeseen. Vaihdot roolista toiseen ovat sujuvia, ja näyttelijät tekevät riemastuttavia ja toimivia tyylivalintoja eri hahmojen välillä, varsinkin silloin, kun hahmoja tyypitellään. Päähenkilöiden tarinoissa on luonnollisesti enemmän sävyjä, ja jokainen näyttelijä rakentaakin päähahmonsa kokonaiseksi ja inhimilliseksi.

Jukon Veriruusut on vaikuttava, taitavin ottein rakennettu esitys, jonka kaikki osa-alueet toimivat. Se lähestyy sisällissotaa ihmisten kautta, vahvalla energialla ja ajoittain uudenlaisesta kulmasta. Saumatonta yhteistyötä tekevä näyttelijäjoukko ottaa tarinan ja hahmot omakseen, ja kuvaa ihmisten kokemukset hienovaraisesti, vilpittömin tuntein. Visuaalisesti ja ohjauksellisesti selkeälinjainen ja monipuolista ilmaisutapaa pelkäämätön esitys on tiukasti teemoissaan kiinni, ja tarinan käsittely on kirkasta. Näytelmä antaa paljon ajateltavaa, ja vaikka aihe on tuttu ja historiallinen, löytää Jukon Veriruusut siihen tuoreita lähestymistapoja. Sisällissodan muisto ei tietenkään milloinkaan katoa, ja sen tarinoilla on edelleen paikkansa kaikessa taiteessa. Yksi näistä tarinoista on Veriruusut, joka antaa katsojalle väkevän, tärkeän kokemuksen. Puhutteleva esitys, joka oli ilo nähdä.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Juko!

Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia @ Riihimäen teatteri

kuvat © Nils Krogell

Näin Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia-musikaalin 21.9.

Neljän naisen ystäväporukka kokoontuu joka perjantai Lillin (Jonna Järnefelt) kahvilaan lounaalle ja viettämään aikaa yhdessä. Suski (Minna Kettunen-Enberg) on kolmen lapsen äiti, Jenni (Matleena Junttanen) häitään innokkaasti suunnitteleva porukan nuorin, ja Erika (Anna-Maija Tuokko) uraohjus, jolla on kaikki suunnitelmat täysin valmiina. Kaikki neljä ovat elämässään eri tilanteissa, ja itse kullekin tulee vastaan ylä- ja alamäkiä, iloja ja suruja, mutta ystävyys kantaa.

Pitkästä aikaa suuntasin Riihimäen Teatteriin, tällä kertaa vuorossa oli tämä erinomainen neljän näyttelijän ja kahden muusikon kokoonpanolla esitettävä kamarimusikaali. Australialaisen Amity Dryn käsialaa olevan musikaalin on ohjannut ja suomentanut Jukka Nylund, joka ohjasi myös tämän teoksen Suomen kantaesityksen vuonna 2021, jolloin sitä esitettiin Viiruksessa ruotsiksi nimellä Det Perfekta Livet. Nyt katsojien iloksi myös suomenkielinen versiointi on päässyt lavalle. Ja onneksi on! Tämä arjesta aiheensa ja teemansa ammentava musikaali on nimittäin todella hauska, yllättävänkin koskettava, menee syvälle tarinaansa ja hahmoihinsa ja naurattaa ja koskettaa aidoilla, tunnistettavilla, samaistuttavilla tilanteilla. Nylundin ohjauksessa napataan tarkasti kiinni kohtausten tunnelmasta, ja liikutaan tunnetilojen välillä sujuvasti ja välillä tosi nopeasti. Arkisten aiheiden ympärillä voi vetää täysillä komediaa ja revitellä musiikissa, ja seuraavassa hetkessä olla lähempänä sellaista näyttelemisen tyyliä, jossa näyttelemistä tuskin huomaa. Nylund kuljettaa tarinaa ja sen teemoja napakasti ja selkein linjoin. Kokonaisuudelle jää tilaa kasvaa rauhassa, mutta missään vaiheessa ei jäädä turhia hidastelemaan vaan rytmitys on onnistuneesti kohdillaan. Ratkaisu, joka antaa sekä naurun että liikutuksen olla lähellä kaikkia teemoja tuo tarinaan ja sen toteutukseen vilpittömyyttä. Koreografina toiminut Chris Whittaker on tuonut musikaaliin sekä riemukasta että rauhallisempaa liikettä, joka osuu biisien rytmiin mainiosti. Tässä ei ole kovinkaan paljoa tanssia, mutta silloin kun on, se ottaa paikkansa perustellusti eikä riko kokonaisuutta vaan täydentää sitä ja on tyylillisesti musikaalin muuhun maailmaan sopivaa.

Riikka Aurasmaan lavastus luo esitykselle mainiot raamit, joissa tarina saa elää. Kahvila on esityksen pääasiallinen tapahtumapaikka, mutta lavastus taipuu sen lisäksi sujuvasti HopLopista häämatkalle ja muihin tarvittaviin maisemiin. Aurasmaan käsialaa on myös pukusuunnittelu, joka tuo hahmoihin onnistuneesti syvyyttä ja persoonallisuutta. Arkisuus on lavastuksen ja pukujen avainsana, kuten tarinankin, ja arkinen tunnelma näyttämökuvissa myös vallitsee. Revittelemäänkin päästään vähän polttareiden ja häiden muodossa, ja juhlallinen tunnelma istuu hienosti arjen tapahtumien joukkoon. Niko Sahlmanin maskeeraussuunnittelu on sekin arkista, juuri tähän esitykseen ja hahmoille sopivaa. Karita Fallström-Aution tarpeistosuunnittelu rakentaa tarinamaailmaan yksityiskohtia, jotka antavat esitykselle luonnetta ja uskottavuutta. Valosuunnittelusta vastaava Kalle Paasonen seuraa napakasti kohtausten tunnelmaa ja noudattelee teoksen tyyliä sujuvasti. Erityisesti himmeämmin valaistuissa, rauhallisemmissa hetkissä on hieno valo. Visuaalisuuden arkisuus on taitavasti luotu, ja se kehystää näyttämön tapahtumia viemättä niiltä huomiota, mutta toisaalta olemalla hyvin olennaista. Tarinan naiset ovat esimerkiksi tavanneet kahvilassa lounaan merkeissä yli kymmenen vuotta, joten se on heille tärkeä paikka ja siksi lavallakin tärkeä. Näyttämökuvassa riittääkin yksityiskohtia, jotka tuovat tarinaan merkityksiä ja syvyyttä, vaikka visuaalisuus kompaktia onkin.

Amity Dry on paitsi kirjoittanut, myös säveltänyt musikaalin. Pientä kritiikkiä lähtee tämänkin musikaalin kohdalla käsiohjelman suuntaan, ei nimittäin löydy biisilistaa. Googlailu ei myöskään auttanut, joten en osaa kappaleita nimellä kehua tällä kertaa kuin kahden biisin verran. Kuherruskuukausi ja I Don't Care ovat siis ne biisit, jotka tiedän nimeltä, ja ne myös ovat tosi mainioita, kuten musiikki kokonaisuudessaankin. Muista biiseistä ainakin musikaalin aloituskappale, se Jennin ja Suskin biisi, jossa lauletaan puolisolle, ja Erikan biisi, jossa tuskaillaan itkevän vauvan huutoa, jäivät mieleen. Kappaleiden sanoitukset ovat arkisia ja kuljettavat tarinaa, syventävät hahmoja ja kasvattavat teemoja tosi sujuvalla tavalla. Nylundin suomennos on tuttuun tapaan sujuvaa niin tekstin kuin biisienkin osalta, ja sekä huumori että herkemmät sävyt ovat suomeksi löytäneet luontevan keinon tulla kerrotuksi. Neljä näyttelijää laulaa hienosti ja pelaa lavalla yhteen saumattomasti, joka onkin tämän teoksen kohdalla hyvin tärkeää. Kun ystävyys on tarinan kantava teema, on sen oltava näyttämöllä uskottavaa ja lämmintä, kiivasta ja sellaista, että hahmojen pitkä yhteinen historia näkyy. Ystävyys ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja kivoja yhteisiä lounaita, vaan ihmissuhteissa tulee vastaan myös hetkiä, jolloin toinen ärsyttää, hämmentää ja turhauttaa. Tämä on Äiti, vaimo ja muita mahdottomuuksia-musikaalissa ehkäpä suosikkijuttuni, siis se, miten aidosti ja tarkasti se ihmissuhteita ja ystävyyttä kuvaa. Erilaiset ihmiset ovat läheisiä ja toistensa puolella, ajautuvat kahnauksiin mutta rakastavat toisiaan myös silloin, kun se on hankalaa. Näyttelijänelikkö tulkitsee sekä ystävyysteeman että kaiken muun musikaalissa tapahtuvan vilpittömyydellä, joka ihastuttaa, naurattaa, koskettaa ja lämmittää.

Jonna Järnefeltin näyttelemä Lilli on uuden edessä, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja hänen pitäisi löytää itsensä uudelleen. Samalla suhde miehen kanssa on kariutumassa, ja kahvilakin vaarassa. Järnefeltin roolityössä on rauhaa ja syvyyttä, joka tekee Lillistä tosi ihanan ja lämpimän tyypin. Hän näyttelee roolinsa varmoin ottein, antaen tilaa Lillin kaikille tunteille ja ajatuksille taitavan hienovaraisella tavalla. Minna Kettunen-Enbergin roolihahmo Suski on pikkulapsiaikaa elävä äiti, joka suhtautuu arkeen realistisesti ja huumorilla. Kettunen-Enberg oli mukana ja esiintyi tässä roolissa jo musikaalin Suomen kantaesityksessä, ja vaikka kieli on muuttunut, lienee hahmo kuitenkin edelleen tuttu. Siltä se ainakin lavalla vaikuttaa, sillä Kettunen-Enberg tekee roolinsa sujuvasti ja onnistuneen monitasoisesti. Suskin rempseys ei peitä alleen tämän tarkkanäköisyyttä ja myötätuntoisuutta, vaan hahmosta rakentuu inhimillinen ja uskottava. Erityisesti Kettunen-Enbergin komedianlukutaito pääsee lavalla loistamaan! Anna-Maija Tuokko näyttelee Erikaa, joka on suunnitellut elämänsä tarkasti, mutta jonka suunnitelmat menevät täysin sekaisin, kun hän saa tietää olevansa raskaana. Tuokko tekee roolinsa vahvasti, hänen roolityönsä menee syvälle ja siinä on väkevää tunnetta, mutta myös keveyttä ja hyvää meininkiä, joka tasapainottaa kaikista painavimpia hetkiä. Erikan tarinalinja iski minuun voimakkaimmin, ja Tuokon käsissä se nousee lavalle erinomaisesti, isojen tunnekokemusten kautta. Matleena Junttasen näyttelemä Jenni jää tarinassa aavistuksen sivuun, vaikka käsikirjoitus yrittääkin antaa myös tarinan juniorille, vanhempien ja eri elämäntilanteessa olevien ystäviensä hyväntahtoisen huvittuneisuuden kohteelle oman valokeilansa. Muille roolihahmoille on kuitenkin löytynyt vahvemmin se oma juttu, ja Jennin elämän mullistuminen, naimisiinmeno ja kaikki siihen liittyvä innostus, ei ole yhtä monitasoisesti kirjoitettu. Sen sijaan tietynlainen ulkopuolisuus, se, ettei Jenni pääse aina sisään ystäviensä juttuihin ja suhtautuu esimerkiksi ajatuksiin äitiydestä ja parisuhteesta eri tavalla, on hieno teema, ja siinä riittää sävyjä. Enemmän Jenniä olisin silti kaivannut fokukseen. Junttanen tekee roolinsa raikkaalla otteella, hän nappaa kiinni kohtausten tunnelmista ja merkityksistä ja liikkuu näppärästi niin komedian kuin draaman eri tasoilla. Pidin siitä, millaisia piirteitä Junttanen roolihahmoaan tulkitessaan nostaa esille, sekä siitä, miten hän ymmärtää Jennin tapaa olla ja ilmaista itseään. Parasta kaikissa roolitöissä on se, miten hahmon puolella olevaa tapa tulkita roolihenkilöitä on.

Vaikka yhdenkään hahmon elämäntilanne ei ole sama kuin itselläni, jokaisessa on piirteitä, joihin samaistua. Myös moni tilanne ja ajatus, joka lavalla on, tulee lähelle. Musikaali naurattaa ja viihdyttää ihan täysillä, ja ehkä juuri siksi sen painavammat aiheet iskevät niin vahvasti, kun ne nousevat esiin huumorin vastapainoksi. Kokonaisuus on tasapainossa, ja tarinan aikana käydään läpi kunnon tunneskaala. Lämmin, hauska ja aito, suorapuheinen musikaali, joka käsittelee tarinaansa tosi taitavasti. Ihanaa, että tämä sai myös suomenkielisen versioinnin ruotsinkielisen Suomen kantaesityksensä jälkeen. Hieno, kokoaan suurempi teos! Ja hei, tätä on mahdollisuus ihailla peräti kahdella paikkakunnalla, Riihimäen lisäksi myös pääkaupungissa Aleksanterin teatterissa, sillä musikaali on näiden kahden teatterin yhteistuotanto ja vuorottelee kahden näyttämön välillä loppuvuoden ajan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen teatteri!

The Black Rider @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Janne Vasama

Näin The Black Rider-musikaalin 13.9.

Wilhelm (Tuomas Korkia-Aho) ja Kätchen (Aurora Manninen) ovat rakastuneita. Harmi vaan, että Wilhelm on kaupunkilainen kirjanpitäjä, ja Kätchenin isä Bertram (Mikko Jurkka) metsänvartija, joka ei tosiaan ole antamassa tytärtään millekään kaupunkilaisressukalle. Kyllä se niin on, että tulevalla vävyllä on pysyttävä pyssy kädessä ja pakastin lihaa täynnä. Sopiva ehdokas onkin katsottuna, nimittäin Robert (Tomi Enbuska) – kas siinä varsinainen tosimies! Kätchenin äiti Anne (Laura Huhtamaa) ei suhtaudu niin järkähtämättömästi tyttärensä romanttisiin haaveisiin, mutta fakta on se, että jos ei ala Wilhelm riistaa lahtaamaan, ei hän rakastaansa omakseen saa. Niinpä kun itse piru, Pegleg (Vilma Kinnunen), tarjoaa Wilhelmille taikaluoteja, jotka osuvat aina, päättää nuorukainen suostua sopimukseen. Kuten arvata saattaa, ei paholaisen kanssa kannata tehdä diilejä, mutta, no – meni jo.

Tuoreen teatterinjohtaja Lauri Maijalan ensimmäinen ohjaus johtamaansa teatteriin on vuonna 1990 kantaesityksensä saanut The Black Rider-musikaali, jonka takaa löytyvät Robert Wilson ja William S. Burroughs (teksti) sekä Tom Waits (sävellys & sanoitukset). Suomen kantaesityksensä musikaali sai Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1998, mutta käsittääkseni sitä ei sen jälkeen ole kotimaan kamaralla nähty ennen tätä produktiota. Kulttimainetta teos on niittänyt, itse kuulin siitä kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta kun tämä Lahden produktio julkistettiin. Maijalan kausi teatterin johdossa lähtee käyntiin melkoisella pamauksella, sillä tällaista en ole koskaan nähnyt Lahdessa – liekö tällaista menoa siellä koskaan nähty. The Black Rider on avantgardistinen, absurdi, outo, huuruinen, salaperäinen musikaali, joka ei päästä yleisöä helpolla ja on juuri siksi niin viihdyttävä ja riemastuttava. En ole mikään kokeellisemman teatterin suurin fani, koska ärsyynnyn helposti jos en pysy tarinassa, teemoissa tai symboleissa mukana. Tämä kuitenkin oli sopivasti siinä mukavuusalueen reunamilla, tökki ja haastoi mutta tarjosi myös hetkiä, joita suorastaan rakastin. Kiehtova, hauska ja suorapuheinen, monessa kohtaa yllättävän syvällinen ja viisaskin teos. Käsiohjelma tarjoaa tarinan synopsiksen, josta voi etukäteen, väliajalla tai esityksen jälkeen katsoa, mitäs siinä siis tapahtuikaan, jos niin tahtoo. Pisteet tälle, ja sille myös, että tarjolla on lainattavia käsiohjelmia, joten synopsikseen pääsee tutustumaan vaikka ei käsiohjelmaa omaksi hankkisi. En lukenut juoniselostusta ennen esitystä, koska halusin tehdä tästä omat päätelmäni, ja hyvin pysyin kaikessa mukana, vaikka meno varsin symboliseksi muutamaan otteeseen meneekin. Mitään äärettömän hankalasti tulkittavaa lavalla ei tapahdu, ja symbolisen tason tarkasteleminen tuleekin tarinan seuraamisen päälle ja syventää sitä, ei niin, että kaikki viittaukset ja vihjaukset pitäisi ymmärtää, että pääsee ollenkaan kärryille. Ja kuten käsiohjelmassa sanotaankin, tämän voi tulkita miten vain – yhtä oikeaa tapaa ei ole. Juoni tässä kuitenkin on, ja tarina rakentuu sujuvasti kokonaiseksi, joka onkin hyvä, sillä ilman mitään punaista lankaa tämä ei olisi minulle toiminut. Maijalan ohjauksessa punainen lanka ei kertaakaan huku, vaan fiksuilla valinnoilla korostetaan milloin mitäkin tunnetilaa, annetaan tilaa yleisön omille tulkinnoille ja pidetään huoli siitä, että kaikessa tekemisessä on syy. Lankoja yhdistellään hienosti niin, että episodimainen rakenne säilyy, ja tässä mennään erinomaisesti monessa kohtaa vähän rajan yli esimerkiksi kohtausten kestossa tai tavassa kuvata tiettyjä tilanteita. Kun rajojen ylittämisen tekee taitavasti, on se yleisölle mainiolla tavalla epämukavaa, mutta kuitenkin kiinnostavaa ja vangitsevaa. The Black Rider ei ole musiikkiteatteria, jota suurella näyttämöllä on totuttu näkemään – ja siksi onkin upeaa, että tällaista tehdään isossa teatterissa ja juuri päänäyttämöllä!

Jenni Nikolajeffin tarkat ja kekseliäät korografiat rytmittävät esitystä ja syventävät biisejä onnistuneesti. Koreoissa on todella tarkasti tavoitettu se, millaista tyyliä, sävyä ja tunnelmaa kohtauksissa haetaan. Liike, pysähtyminen ja hitaus ovat kaikki näppärästi tehtyjä ja rakentuvat merkityksellisiksi valinnoiksi. Tanssi ei ole aivan perinteistä musikaalitanssia, vaan siinä on rosoa ja elementtejä, jotka vähän vieraannuttavat. Samaa vieraannuttamista on kaikilla osa-alueilla, ja se on tehokasta niin tyylikeinona kuin juuri tälle musikaalille ominaisena omituisuutena ja ominaisuutena. Minna Välimäen lavastuksessa on vaikka mitä upeita juttuja, kuten jättimäiset hirvensarvet, heijastava lattia sekä metsänvartijan talon tupa ja Kätchenin huone kaikkine yksityiskohtineen. Glitter-asuntovaunu ja ristikukkula täytyy myös mainita. Välimäki on loihtinut tapahtumapaikat lavalle sopivan korostetulla ja absurdilla otteella, on sekä häiritsevästi melkein tavallisen oloisia lavastuksia että selvästi taianomaisia ja esityksen tyylille uskollisia, "yli meneviä" rakennelmia. Kari Laukkasen valosuunnittelu on kokonaisvaltaista ja liikkuu vaivattomasti tunnelmien välillä. Valo on useassa kohtauksessa hyvin tärkeä elementti, se tekee paljon muutakin kuin valaisee, ja huomasin moneen otteeseen kiinnittäväni huomiota juuri siihen, miten oivallisesti tietyt hetket on valaistu. Joona Huotarin pukusuunnittelussa on siinäkin sama tunnelma kuin muussa visuaalisuudessa, ja vaatekertaa on jos jonkinlaista. Puvustuksessa on tyylikkäitä kokonaisuuksia, rähjääntyneen näköisiä riepuja ja vaikka mitä siltä väliltä. Varsinkin Peglegin asut, Robertin ja Wilhelmin lookit ja lopun valkoiset vaatteet jäivät mieleen, samoin toispuoleisuus ja jonkinlainen jakautuneisuus, jota on sekä puvustuksessa että Kati Kerosen ja Anu Reijosen veikeässä naamioinnissa. The Black Riderin visuaalisuus on viimeisen päälle hienoa, tässä on loistavia näyttämökuvia ja tilanteita, jotka näyttävät lavalla tosi vaikuttavilta. Monessa tunnelmassa ja sävyssä liikkuva esitys saa paljon voimaa visuaalisista oivalluksista, ja näyttämökuva rakentaa paitsi raamit kaikelle sille, mitä lavalla tapahtuu, on myös olennaisessa roolissa tapahtumia luomassa ja tehostamassa.

Musiikillisesti tämä teos tarjoilee kappaleita rosoisesta ja rokkaavasta svengaavaan ja viettelevään ja suloiseen ja melodisen kauniiseen. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, tästä annan kyllä miinusta. Erityisesti nyt, kun kyseessä oli minulle täysin uusi ja vieras musikaali, kappalelistaus olisi auttanut hahmottamaan ensinnäkin sitä, missä kohtaa milloinkin mennään (ja biisien nimet olisi voinut sijoittaa myös synopsikseen), ja olisi paljon helpompi myös tässä kirjoittaa musiikista, kun olisi kappaleet voinut lukita mieleensä sillä hetkellä, kun ne musikaalissa kuuli. Kuuntelin Tom Waitsin The Black Rider-albumin, jossa suurin osa musikaalin biiseistä on mukana, kerran ennen tämän näkemistä. Kappaleet ovat Waitsin albumilla kuitenkin hyvin erilaisia kuin musikaalissa, joten en kaikkia sen perusteella musikaalista tunnistanut. Vähän nettiä tutkimalla kappaleiden nimet toki sai selville. Eniten iskivät musikaalimaisimmat kappaleet, ja pidin erityisesti näistä: The Black Rider, November, The Briar and the Rose, Just the Right Bullets, In the Morning, Russian Dance ja Lucky Day. Varsinkin The Briar and the Rose on ihana, ja The Black Riderissa ja Just the Right Bulletsissa on erinomainen tunnelma. Erinomainen tunnelma on myös Antti Vauramon johtamassa bändissä, ihan huikea meno ja tykkiä musisointia! Musikaalin biisit esitetään tekijöiden toiveen mukaisesti englanniksi, eikä niitä ole ilmeisesti ainakaan kovin monessa produktiossa missään päin maailmaa käännetty. Yritin tehdä salapoliisityötä ja selvitellä, laulettiinko Helsingissä vuonna 1998 englanniksi, mutta varmuutta en saanut. Olettaisin kuitenkin, että englanninkieliset laulut ja pääosin suomenkielinen dialogi on silloinkin ollut käytössä, onhan suomennos ollut tämä sama Markku Salon käännös. Esityksen runollinen kieli ja varsinkin se, miten käännöksessä tehdään kekseliäästi riimejä suomea ja englantia yhdistämällä, on vinkeää. Salon suomennos soljuu ja leikittelee, luo kuvia ja ymmärtää tunnelmaa. Tämä oli pitkästä aikaa eka musikaali, joka ei ole minulle etukäteen yhtään tuttu, ja vaikka biisien kautta olisikin ollut, ei se auttaisi käännöksen arvioimisessa, kun kappaleita ei kerran ole käännetty. Aikamoisen mainiolta kuulosti kuitenkin kieli ja käännöksen laatu, hykertelin monelle sanavalinnalle ja ihastelin lennokasta ja runollista tapaa käyttää kieltä. Muutamaan otteeseen laulun volyymi olisi voinut olla kovemmalla, jotta sanoista olisi saanut paremmin selvää – erityisesti nyt, kun kappaleita ei esitetä äidinkielellä. Nyt sanat välillä hukkuvat musaan. Puhutussa tekstissä sen sijaan kuului ihan kaikista pienin kuiskauskin, Tommi Raitalan äänisuunnittelu on tilanteen tasalla alusta loppuun.

Vilma Kinnunen tekee piru Pegleginä herkullisen monitasoisen, salaperäisen, kiehtovan ja veikeän roolityön. Hänellä on rooliinsa taitava ote, Pegleg on selvästi ihmishahmoja ylempänä ja vahvemmassa asemassa, mutta hänessä on myös kiinnostavaa inhimillisyyttä, jota Kinnunen näyttelijäntyössään hienosti käsittelee. Erityiskiitos oikein eteläisestä amerikkalaismurteesta. Tuomas Korkia-Ahon Wilhelm on suloisen romanttinen ja rakastunut nuori mies, joka tahtoo vain tehdä ihastuksensa iloiseksi. Kun Wilhelm joutuu Pirun pauloihin, vaihtelee tunnetila suuresta hurmoksesta ja voimiensa tunnossa kukkoilusta epätoivoon, katumukseen, kauhuun ja voimattomuuteen. Korkia-Aho tekee roolinsa onnistuneesti, notkeaa on sekä fyysinen että roolihahmon sisäistä liikehdintää tulkitseva näyttelijäntyö. Erityisesti tunteiden puhtaus ja Wilhelmin mielenmaiseman tarkkanäköinen lavalle tuominen vakuuttaa. Aurora Manninen tuo Kätcheninsä lavalle toimivalla annoksella teinienergiaa ja nuoren naisen terävää huomiokykyä. Aivan yhtä suloisen rakastunut kuin Wilhelm on myös Kätchen, ja He's Not Wilhelm-biisi on valloittava. Manninen näyttelee hahmonsa kiinnostavalla otteella, pelkän teksin perusteella Kätchen saattaisi jäädä vähän taka-alalle vaikka onkin tapahtumien keskiössä, mutta Manninen nostaa hahmonsa ratkaisevaan rooliin ja ymmärtää sujuvasti Kätchenin tunteet ja unelmat. Mikko Jurkan näyttelemä Bertram on kaavoihinsa kangistunut ja muutosta halveksuva mies, jonka tulkintaan Jurkka tuo sekä iskevää komediaa että tarkasti kohtausten tunnetilaa lukevaa draamallista työskentelyä. Pidin siitä, että tarinassa on hetki, jolloin Bertram varoittaa Wilhelmiä taikaluodeista – vaikka he eivät ole aloittaneet tuttavuuttaan niin kovin onnistuneesti, ja vaikka paljastuu, että Wilhelmin satumainen metsästysonni onkin seurausta pirunkaupoista, haluaa Bertram kuitenkin pelastaa poikaraukan. Laura Huhtamaa on Annen roolissa jämäkkä ja järkevä, mutta järkevyydestään huolimatta Anne heittäytyy häähumuun täysillä ja tukee tytärtään tämän rakkaudessa. Huhtamaan roolityö on varmaa ja siinä on toimivia sävyjä.

Tomi Enbuska tekee kaksi erilaista roolia macho-Robertina ja varoittavana esimerkkinä tippatelineessä roikkuvana Georg Schmidtinä. Robert on riemastuttava hahmo, hänessä on komiikkaa mutta myös syvyyttä, ja Enbuska rakentaa hahmonsa tasapainoisilla tyylivalinnoilla. Wilhelm-pötkön hakkaamiskohtaus on loistava, voi että nuoren miehen tuskaa. Georgin roolissa mennään sitten aivan toiseen tunnelmaan, jonka Enbuska myös hyvin tavoittaa. Kätchenin vanhaa tätiä esittävä Lumikki Väinämö ottaa yleisön vastaan esityksen alkaessa, ja täti on muutenkin esityksen edetessä se, joka usein huikkailee väliin huomioita tarinasta. Väinämöllä on sekä hahmoonsa että esitykseensä mainio ote, hän aistii tunnelman hienovaraisetkin muutokset ja tekee roolityötä, jossa ei turhaan jarrutella vaan syleillään esityksen tyyliä. Teemu Palosaari esittää sekä suvun satoja vuosia vanhaa kantaisää Kunoa että Peglegin James-veljeä. Hän tekee Kunona onnistunutta roolityötä, jossa on hienosti vuosisatojen paino. Peglegin ja Jamesin kohtaaminen taas on yksi suosikkikohtauksistani koko musikaalissa, erityisesti hiljaisuus ja jaettu katse sekä katseen kääntäminen pois loi vahvan tunnelman. Mikko Pörhölä tekee useita rooleja, hän jäi mieleen erityisesti hirven selkään sidottuna miehenä (November-veto oli hieno!) ja Herttuana, joka onkin melkoinen hahmo. Pörhölällä on roolitöissään niin draaman kuin komedian tajua, ja tekeminen on sujuvaa. Nomi Enckell tekee niin ikään useamman roolin, ja tekee monipuolista roolityötä kaikissa hahmoissaan. Erityisesti lintu, lisko ja morsiusneito jäivät näistä mieleen, samoin ote tarinaan ja läsnäolo lavalla noin yleisesti. Enckell laulaa aivan upeasti, miten vahva ja sielukas ääni! Oli hauska nähdä monia sellaisia näyttelijöitä, joita olen nähnyt vuosien varrella monissa rooleissa, esityksessä joka on aivan erilainen kuin aikaisemmat. Vaikka näyttelijäntyö lienee pohjimmiltaan samoista palikoista rakennettua, oli kyseessä millainen teos ja rooli tahansa, yleisössä on aina mahtavaa päästä näkemään, kuinka tyypit astuvat uudenlaiseen maailmaan ja erilaisten hahmojen nahkoihin.

Kokonaisuutena tämä yllätti, oli sopivan vaikea, otti vastaan ja antoi tilaa tulkita. Aivan täysillä tämä ei minulle toiminut, episodimaisuus, avantgardistisuus ja absurdius kun eivät lähtökohtaisesti ole elementtejä, joista innostun. Sitä ei tosin voi esityksen viaksi lukea, vaan omien katsomistottumusteni ja -mieltymysteni. Siitä huolimatta, ettei tämä ole minun tyyliseni juttu, musikaali ilahdutti suuresti ja vei mukanaan. Omassa genressään ja tyylissään esitys on hurmaava ja viihdyttävä, sopivasti outo ja kaiken alla herkkä ja inhimillinen. Lahdessa ja Maijalan käsissä The Black Rider etenee varmasti ja haastaa yleisöä astumaan rohkeasti kiihkeälle, rakkauden, addiktion, epätoivon, unelmoinnin ja pirullisten käänteiden täyttämälle matkalle. Kun uskaltaa heittäytyä Pirun vietäväksi, saattaa saada melkoisen elämyksen. Kaiken ei tosiaan tarvitse olla tavallista ja turvallista, vaan myös tällaisella perusmusikaalista poikkeavalla teoksella on paikkansa suomalaisella teatterikentällä ja isolla näyttämöllä. Musikaali kun voi olla aivan mitä vaan, joten on aina ilo nähdä rohkeita ohjelmistovalintoja, jotka haastavat sitä, millaista menoa lavoilla on totuttu näkemään. Aivan erityisesti tämä rohkeus ilahduttaa tietenkin silloin, kun valitun teoksen toteutus on näin erinomaisen onnistunut.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos LKT!

Once @ Turun kaupunginteatteri

 

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin 7.9.

Poika (Mikael Saari) ja Tyttö (Linda Hämäläinen) kohtaavat dublinilaisella kadulla, ja se muuttaa kaiken. Musiikkiurasta haaveileva, imureita korjaava Poika on eronnut vähän aikaa sitten, ja päättänyt jättää musiikin taakseen. Irlantiin muuttanut tsekkiläinen Tyttö soittaa pianoa, on pienen lapsen äiti ja elää etäsuhteessa. Kun he tapaavat, arkinen hetki johtaa kahden ihmisen syvään yhteyteen ja ymmärrykseen. Ja musiikkiin, joka soi molempien sielussa.

Ah, Once! Tämä kaunis teos on helmi musikaalien joukossa, taianomaisen musiikin, arkisen tarinan ja samaistuttavien hahmojen kokonaisuus, joka hurmaa. Oncessa parasta on se, ettei siinä tapahdu mitään ihmeellistä, vaan tavallisten ihmisten tarinat nousevat valokeilaan ja niissä on hetken taikaa. Maailma ei mullistu, mutta näiden tyyppien maailmat kyllä. Näin Oncen ensimmäistä kertaa jo yksitoista vuotta sitten, ensimmäisellä Lontoon-matkallani, ja ihastuin niin musiikkiin, tapaan kertoa tarinaa kuin tunnelmaan ja lämpöön. Tämä Turun versio on kolmas produktio, jonka musikaalista näen, aiemmat ovat siis Lontoossa 2013 pyörinyt produktio sekä Lilla Teaternin Suomen kantaesitys muutama vuosi sitten, jonka näin sekä ruotsiksi että suomeksi. Turun kaupunginteatterin lava on isoin, jolla olen Oncen nähnyt, ja tämä luontevasti pienelle näyttämölle asettuva intiimi tarina toimii yllättävän hyvin suuremmallakin estradilla. Kun fokus on tiukasti kahden ihmisen tarinassa, myös isommalla lavalla huomio kiinnittyy tärkeimpään, vaikka lavaa käytettäisiinkin laajasti. Pidin tosi paljon erityisesti syvyyssuunnassa tehdyistä ratkaisuista, takalavalle menemisestä ja siitä, että etäisyyksillä on draamallista merkitystä. Turkuun Oncen on ohjannut Mikko Kouki, joka keskittyykin erityisesti pääparin tarinan kertomiseen ja sen nyansseihin. Kahden hahmon välille on löytynyt niin vahva yhteys, että se näkyy heti ensiminuuteilta lähtien, ja vain syvenee entisestään esityksen edetessä. Mitään turhaa ei lavalla tapahdu, vaan tarina rakentuu vaivattomasti ja rauhallisesti, omalla painollaan ja fiksujen valintojen kautta. Ei tarvitse puskea tai lisätä kierroksia, vaan antaa hahmojen ja musiikin itse rakentua kokonaisuudeksi ja luottaa musikaalin materiaaliin. Ja sen Kouki tekee, hän luottaa musikaaliin ja antaa sen olla lavalla rauhassa. Juuri siten Once pitää tehdä, jotta sen lämpö välittyy, ja Koukin ohjauksessa tarinan lämpö tosiaankin täyttää koko teatterisalin. Pääparin tarinan korostaminen jättää kuitenkin valitettavasti muut hahmot välillä vähän taka-alalle. Once on kirjoitettu ehkä vähän hankalasti, sillä se ei anna paljoakaan tietoa sivuhahmoistaan, ja heidän merkityksensä ja tarinansa lavalla riippuukin paljolti ohjaajan tekemistä ratkaisuista. Nyt ensemblestä ei tarinallisesti saada irti ihan yhtä paljon kuin musiikillisesti, vaikka sivurooleilla monta mainiota hetkeä lavalla onkin.

Jouni Prittisen koreografiassa on rytmiä ja energiaa, ja sellaista yhdessä tekemistä ja musiikissa elämistä, joka riemastuttaa. Koreografiat ovat saumattomasti kiinni musiikin sävelkuluissa ja tunnelmissa, ja niissä on hurmaavaa riehakkuutta. Kun näyttelijät tanssivat, laulavat ja soittavat kaikki samaa kappaletta, ai että – sitä voisi katsoa koko illan. Ihanaa! Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Vätön puvustus, Janne Teivaisen valosuunnittelu ja Saara Tawastin naamiointi luovat valtavan hienoja näyttämökuvia, ja ihastuinkin jo heti ekojen näkemieni videopätkien ja esityskuvien perusteella siihen visuaalisuuteen, joka lavalle on rakennettu. Samaan aikaan arkista, ja taianomaista, kuten Once on. Erityisesti lavastuksen roikkuvat asiat soittimista imureihin ja erilaisiin lamppuihin hurmasivat, samoin vesisade ja se, että syöksytorvista tuli vettä! Rakastan aina sitä, jos lavalla tapahtuu jotain tuollaista arkista, oli se sitten sadetta, takassa palava tuli tai sumuksi laskeutuva teatterisavu. Nyt oli ensimmäistä kertaa ränneistä roiskuvaa vesisadetta, ihan mahtavaa! Valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani koko esityksessä, niin tunnelmassa kiinni ja reagoimassa tarkasti kaikkeen siihen, mitä lavalla tapahtuu. Varsinkin viimeisessä kohtauksessa ennen väliaikaa ja Kultaa-kappaleen a cappella-versiossa on aivan upea valo, ja tähtien tuike myös lämmitti sydäntä. Ja ne kaikki erilaiset lamput, jotka roikkuvat ja vuorotellen valaisevat. Ja vielä sekin, kun studiosessioon lasketaan koko valosysteemi alas. Parasta!

Yhtä ihanaa kuin tarinan tavallisuus on myös Oncen musiikki. Glen Hansardin ja Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama musikaali rakentaa musiikillisen maailman, josta ei halua lähteä pois, ja joka heijastelee montaa eri tunnetta ja sävyä. Irlantilaisrytmeissä on poljentoa ja herkkyyttä, välillä riehakasta tunnelmaa ja välillä riipaisevaa haikeutta. Tässä produktiossa erityisesti Hetkeen jään, North Strand, Jos mut tahdot, Surkee pölypussimies, Kultaa, Jos tää on sun ties ja Kultaa (a cappella) tekivät vaikutuksen. Hauskaa myös, että Jos mut tahdot-kappaleesta oli englanniksi pätkä Rezan (Sonja Pajunoja) karaokebiisinä, tai ainakin näin olin kuulevinani. En muista, onko sama biisi ollut karaokekohtauksessa aiemminkin, mutta nyt ainakin kiinnitin siihen huomiota. Näyttelijät soittavat itse kaiken musiikin, ja se kuulostaa erinomaiselta. Laulujen käännös on Hanna Kailan (teksin suomennos Reita Lounatvuori), joka on ollut ison tehtävän edessä, sillä Oncen biisit ovat jokainen sellaisia taideteoksia, että niitä on varmasti hankala ruveta toiselle kielelle kääntämään. Moni kappaleista myös toimii kahdella tasolla, sekä kertomassa tarinaa tai syventämässä teemoja, että muusikon urasta haaveilevan hahmon omina kirjoituksina. Once on harvinainen musikaali siinä mielessä, että näin sen ensimmäistä kertaa englanniksi enkä suomeksi, joten biisitkin olen lavalla nähnyt ensin kielellä, jolla ne on alunperin kirjoitettu. Ja sitten kuuntelinkin cast recordingia kahdeksan vuotta ennen kuin näin Oncen seuraavan kerran lavalla, joten tuttuja ovat kappaleet läpikotaisin. Käännöksessä joissain kappaleissa osa sanavalinnoista omaan korvaani töksähti, mutta pääosin Kailan suomennokset toimivat ja soljuvat kokonaisuutena hyvin. Erityisesti humoristisissa kappaleissa on tosi mainioita oivalluksia. Lounatvuoren työ tekstin kanssa on sujuvaa, ja siinäkin erityisesti huumorin sekä Tytön repliikkien suomennos ansaitsee erityismaininnan.

Kertaakaan aiemmin en ole nähnyt Oncen pääparin rooleissa näin syvälle menevää kaksikkoa kuin Mikael Saari ja Linda Hämäläinen. Heidän yhteistyönsä lavalla on saumatonta, siinä on hienovaraisesti mukana jokainen tarinan sävy, ja kaikki se, mitä lavalla tapahtuu, tuntuu uskottavalta. Pidin erityisesti siitä, miten taitavasti Saari ja Hämäläinen kuvaavat Pojan ja Tytön tutustumisen ja sen, mitä tämä yllättävä (tai rikkinäisen imurin kohtalon johdattama) suhde heille merkitsee. Musiikin kautta toisiaan ymmärtävät kaksi ihmistä ovat toisilleen juuri sitä, mitä tässä hetkessä tarvitsevat, ja se tulee näyttelijäntyössä kauniisti esille. Ihmissuhde, joka vaikuttaa kulkevan kohti idyllistä rakkaustarinaa mutta joka ei johda perinteiseen "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka"-lopetukseen on musikaaleissa harvoin nähty, ja sen vuoksi todella mielenkiintoinen. Pojan ja Tytön tunteet toisiaan kohtaan ja toisistaan erillään ovat samaistuttavia ja tunnistettavia. Saari ja Hämäläinen tunnistavat tarkkanäköisesti kohtausten tunnelman ja sen muutokset, he tuovat lavalle sekä hyväntuulista huumoria että syvää ymmärrystä hahmojensa toiveita, haaveita ja pettymyksiä kohtaan. Suurimman vaikutuksen teki ehkä kohtaus meren rannalla, jossa Poika kertoo Tytölle polulla olleesta kivestä ja sen yli kiipeämisestä, ja samalla vaikutuin roolitöistä kokonaisuudessaan. Sivuhahmoja olisi, kuten aiemmin sanottu, voinut tuoda vahvemmin osaksi tarinaa, sillä he jäävät vähän turhan sivuun nyt. Kaikissa rooleissa tehdään kuitenkin erinomaista työtä, ja monessa pienemmässä roolissa on tärkeitä hetkiä koko tarinan kannalta. Mieleen jäivät erityisesti Heikki Pöyhiän mainio Eamon, Sonja Pajunojan räiskyvä Réza, Mika Kujalan lempeä isä, Helena Puukan veikeä ex-tyttöystävä ja Otto Kanervan tulisieluinen Billy. Koko lavalla nähtävä jengi soittaa soittimiaan (osa useampaa kuin yhtä) taitavin ottein, eläytyy tarinaan ja sen tunnelmiin tarkasti ja tavoittaa juuri sen lämmön, joka tässä musikaalissa on parasta. Koko ensemblen yhteiset musiikkikohtaukset ovat maagisen hienoja, kylmät väreet ja vähintään pieni liikuttuminen taattu.

Once on vilpitön, arkinen ja aito musikaali, joka Turussa tuntuu vahvasti. Tämä tarjoilee samaistuttavia tunteita ja teemoja, toinen toistaan upeampia näyttämökuvia, ihanaa musiikkia ja esiintyjien lämmintä läsnäoloa. Esityksessä on herkkyyttä ja haurautta, joka näin uskottavasti esitettynä on harvinaista ja tekee katsomossa ison vaikutuksen. Musikaali kulkee kaarensa äärimmäisen kauniisti, matkan varrelle mahtuu haikeuden ja herkkyyden lisäksi huumoria, lämpöä, ymmärrystä ja ystävyyttä, ja paljon rakkautta monessa muodossa. Tavallisten ihmisten tavalliset tarinat ovat taianomaisia, kun niitä katsoo oikeasta kulmasta, ja juuri tuollainen arkinen hetki täynnä taikaa Once on.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Lady M! @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Kristiina Männikkö

Näin Lady M!-esityksen 31.8.

Noidat (Ville Seivo, Kaisa Niemi ja Teemu Tainio) ennustavat Macbethille (Joonas Orrain) suurta kuninkuutta. Jos tuollaisen ennustuksen saa, eikö silloin tee kaikkensa, että se toteutuu? Hyvähän kohtaloa on myös vähän avittaa, niin ajattelee ainakin lady Macbeth (Laura Juvonen), ja kannustaa miestään tavoittelemaan ansaitsemaansa voimakkain ottein. Mutta kun vallanhimo sokaisee, alkaa tapahtumaketju, jota ei enää voi pysäyttää.

Yhä edelleen, satojenkin nähtyjen esitysten jälkeen, teatterissa tulee välillä vastaan jotain ennenkokematonta – tällä kertaa immersiivistä oopperaa! Vau! Teatteri Vapaa Vyöhyke ja Kapsäkki ovat yhteistyössä toteuttaneet esityksen, jonka kaltaisia ei varmasti ole usein nähty. Immersiivinen eli osallistava ooppera tarjoaa yleisölle mahdollisuuden upota esityksen maailmaan vahvemmin kuin katsomossa istumalla, kun lavasteiden sekaan ja hahmojen seuraan pääsee itse, melkeinpä niin lähelle tapahtumia kuin vain haluaa. Koko teatteritila on esiintyjien ja yleisön yhteinen maailma, temmellyskenttä, jossa teatterin, tanssin ja oopperan keinoin herää eloon tulkinta skotlantilaisesta näytelmästä. Hahmot elävät tarinaansa, katsojat seuraavat ja saavat ottaa osaa tapahtumiin, kokea vallanhimon ja suuret suunnitelmat. Yksi kaikkien aikojen suosikkiesityksistäni, Otteita Kansallisteatterissa vuonna 2019, oli myös immersiivinen ja samalla tavalla tällainen, jossa sai seurata hahmoja huoneesta toiseen, päättää itse mitä katsoo, ja olla vuorovaikutuksessa esiintyjien kanssa. Sen jälkeen en olekaan päässyt esitystiloissa vaeltamaan, mutta nyt pääsin ja se oli ihanaa! Osallistavaa esitystä, hyvin tehtyä sellaista, on kutkuttavaa, jännittävää, innostavaa ja turvallista katsoa, ja hyvin tehty, suunniteltu ja rakennettu kokonaisuus tämä Lady M on. Esitys houkuttelee mukaansa ja tarjoaa mahdollisuuden rakentaa esityskokemus itse. Ja aiheuttaa hirveitä valinnanvaikeuksia! Aina teki mieli seurata vähintään kahta hahmoa samaan aikaan, ja sitten jäi hetkeksi harhailemaan kun ei osannut päättää. Olen myös aika huono lähtemään yksikseni seikkailemaan, jos koko muu yleisö seuraa tapahtumia toisessa huoneessa, vaikka ihan vapaasti esitystilassa olisikin saanut kulkea ja tutkia. Se onkin tällaisten immersiivisten juttujen isoin miinus, sillä aina jää esityksen jälkeen miettimään, olisiko sittenkin pitänyt siinä ja siinä kohdassa mennä sinne ja sinne... Monesti kaikki hahmot ovat kuitenkin myös samassa tilassa, jolloin heitä pääsee tarkkailemaan yhdessä, eikä tarvitse valita, ketä seuraa. Kaikkea ei mitenkään voi kokea samalla kertaa, mutta se ei ole tarkoituskaan, vaikka onkin aina myös hieman ärsyttävää. Varsinkin kun jälkikäteen kuulee muiden katsojien kokeneen jotain sellaista, mikä itseltä on mennyt ohi, ja toisaalta – jos olisi ollut katsomassa samaa juttua kuin joku muu, sitten ei taas olisi nähnyt sitä, mitä näki. Hieman yksityiskohtaisemmat katsomisohjeet, ehkä myös sellaiset, joihin olisi jo ennen esitystä saanut tutustua, olisivat voineet olla paikallaan. Noidat kyllä kertoivat esityksen alussa selkeästi säännöt tarinamaailmaan uppoutumiselle, eikä missään vaiheessa ollut eksynyt tai turvaton olo, mutta jäin hieman kaipaamaan mahdollisuutta valmistautua immersioon.

Lady M perustuu William Shakespearen Macbethiin ja Giuseppe Verdin samannimiseen oopperaan, mutta reilun tunnin mittaisessa esityksessä on vedetty mutkia suoriksi ja otettu mukaan kaikista olennaisimmat juonenkäänteet ja hahmot. Fokus on, kuten nimikin kertoo, lady Macbethin hahmossa. Esityksen ovat käsikirjoittaneet ohjaaja Lija Fischer ja Macbethin roolin esittävä Joonas Orrain, musiikin sävellyksestä ja Verdin sävelten sovituksesta vastaavat Rolf Gustavson ja Leevi Räsänen. Vaikka olenkin Macbethini nähnyt ja lukenut, olisi omatoiminen pikakertaus juonesta ja hahmoista ollut silti paikallaan, jotta yksityiskohdat olisivat muistuneet mieleen. Näytelmä toki löytyy hyllystä, joten voin näin jälkikäteenkin vielä kohtauksia lukea ja Lady M:ää muistella. Vallan ja vallankäytön teemat tulevat esityksessä kuitenkin esille niin vahvasti, että hahmojen tarinoita pystynee seuraamaan myös silloin, jos Macbeth on aivan vieras. Ja jos Shakespearen tragedian on joskus nähnyt, kuten minä, saa tästä jo enemmän tasoja irti, vaikkei super Macbeth-tietäjä olisikaan. Fischerin ohjaus on tiivistä ja dynaamista, ja yhdessä Kaisa Niemen napakan, sopivasti unenomaisen koreografian kanssa esitys liikkuu esitystilassa luontevasti. Tässä on tasapainoisesti draamaa, epätoivoisuutta, kunnianhimoa, päättäväisyyttä ja huumoriakin, ja tarina pitää vaivattomasti otteessaan. Ajoittain ahtaissa oviaukoissa kulkeminen loi yleisön liikkeeseen katkoja, mutta katsojia ei tällaiseen esitykseen oteta kovin paljoa, joten kyllä kaikki pääosin mahtuivat vapaasti ympäriinsä liikkumaan. Verdin ooppera, kuten kovin moni muukaan ooppera, ei ole minulle tuttu, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten oopperaelementti sidottiin esitykseen mukaan. Laulua ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon, mutta käsittääkseni mukana ovat Verdin Macbethin juonellisesti tärkeimmät hetket. Lady M yhdistelee puheteatteria ja oopperakerrontaa sekä tanssia, ja tämä yhdistelmä toimii mainiosti tarinan kuljetuksessa. Oopperalaulu ei välttämättä ole pienessä tilassa ihan helpoin tapa välittää hahmojen kokemuksia, mutta haasteet on ylitetty ihailtavasti ja ennakkoluuloton ote esityksen toteuttamiseen kantaa. Valittu teatterikieli toimii ja luo onnistuneen kokonaisuuden, mutta kestoa hieman pidentämällä ja dramaturgiaa eri tavalla keskittämällä esitykseen olisi saatu vielä vahvemmin tarinanrakennusta ja hahmojen kehityskaarta mukaan.

Tilasuunnittelusta vastaavat Fischer ja Orrain sekä valosuunnittelija Lauri Lundahl ja pukusuunnittelija Iida Ukkola, ja heidän jäljiltään tavallinen teatteri on taianomainen maailma, jota kiertäessä välillä mietti, että ai niin, tässä kohtaa on tavallisesti vain pari rappusta, ja tässä tuolit ja katsomo, ja tänne ei yleisö tavanomaisessa esityksessä edes pääse... Kapsäkkiin on luotu kolme tilaa, joissa esitys tapahtuu, ja niissä riittää kaikenmoisia ihasteltavia yksityiskohtia. Koko esityksen keston voisi käyttää ihan vain nurkkia nuuskimalla, sillä tarpeistossa ja lavasteissa on vaikka ja mitä oivalluksia, jotka syventävät esityksen maailmaa ja osaltaan myös kertovat tarinaa. Myös vaatteilla on iso merkitys, sekä puvustuksessa että lavastuksessa, ja pohdiskelinkin esityksen aikana useampaan kertaan sanontaa "vaatteet tekevät miehen". Vaatteilla nimittäin tehdään tässä niin kuninkaita, kuninkaan puolisoita kuin kuvataan surmaa ja vastuun taakkaa ja sen kantamista. Puvustuksella myös sujuvasti tehdään noidasta Banquo, kun vastahakoinen ennustajahenki työnnetään vaatteiden kanssa vessaan, eikä ulos ole tulemista, ennen kuin Banquon rooli on omaksuttu. Minäkin pääsin mukaan roolivaihdokseen meikkejä pyyhkimään. Puvustus näyttää tyylikkäältä ja tavoittaa myös kerronnallisen tason. Erityisesti pidin noitien asuista ja siitä, mitä merkityksiä vaatteet Macbethille kantavat. Visuaalisesti tämä on tosi kiinnostava ja erinomaisesti suunniteltu esitys, niin lavastuksen, tarpeiston ja pukujen kuin hienon valosuunnittelun tasolla. Lundahlin valaistuksessa on hienoa dramatiikkaa ja vahvaa tunnelman luomista ja korostamista, ja se on saumattomasti samassa tahdissa Ville Leppilahden rouhean ja sähäkän äänisuunnittelun kanssa. Äänisuunnittelulla on iso rooli esityksen rakentamisessa ja myös yleisön ohjailussa pitkin tilaa. Pidin monesta ratkaisusta ja äänimaailmasta kokonaisuutena, ja laajemminkin koko siitä maailmasta, joka tarinalle on teatteritilaan rakennettu. Jos saisin päättää, kokisin kaikki esitykset tällä tavalla! On aivan parasta saada seikkailla samassa maailmassa kuin hahmot, tutkia juuri sitä mikä kiinnostaa, ja tehdä itse ratkaisuja esityskokemuksensa eteen.

Viiden esiintyjän energia ja tapa olla hahmossa ja tarinassa täyttää teatterin, ja viisikko on hienosti läsnä koko esityksen ajan. Pidän immersiivistä teatteria esiintyjälle paljon haastavampana kuin perinteistä tapaa esiintyä, vaikka en itse olekaan mitään osallistavaa prokkista koskaan tehnyt. Kuvittelisin silti, että aivan lähelle tuleva yleisö, vuorovaikutus katsojien ja esiintyjien välillä, samassa tilassa oleminen ja liikkuminen yhdessä yleisön kanssa tuo tekemiseen tasoja, jotka pitää lisätä vielä normaalin esityksen tekemisen päälle. Tämä toki myös muiden työryhmän jäsenten kuin esiintyjien kohdalla, mutta esiintyjät ovat niitä, jotka ovat yleisön kanssa eniten tekemisissä. Jokainen on roolissaan tosi luontevasti ja roolitöissä on paljon yksityiskohtia, jotka tekevät hahmoista kokonaisia nopeasti. Tarina etenee paitsi puheen ja laulun, myös paljon sanattomien kohtausten kautta, jolloin näyttelijäntyöllä on iso rooli siinä, että teemat tulevat esiin. Ja todellakin tulevat! Esiintyjät ovat ilmeikkäitä ja vahvoja tulkitsijoita, ja kun tarinan kerrontaa ja hahmojen rakennusta pääsee seuraamaan ajoittain tosi läheltä, pääsee siinä myös lähelle esityksen käsittelemiä valtaan liittyviä monenlaisia tunteita. Laura Juvonen on lady Macbethin roolissa ihastuttavan kylmänviileästi kohti tavoitteitaan menevä, päättäväinen nainen, joka on valmis vaikeisiin päätöksiin ja suureen kohtaloon. Hän on vahva laulaja, ja tuo taitavasti roolihahmonsa persoonaa mukaan kaikkeen, mitä lavalla tekee. Joonas Orrain tekee Macbethistään hienosti epävarman ja ennustuksen vauhdittamista kyseenalaistavan miehen, joka on sekä noitien että vaimonsa ohjailtavissa. Mutta vaikka kuinka ohjailtaisiin, niin päätökset ovat aina omia, ja Macbeth saa huomata, että vastuu kyllä painaa, teki päätökset sitten itse valiten tai muiden painostamana. Juuri tämä vastuun taakka ja valintojen paino tulee Orrainin työssä erinomaisesti esiin, samoin se, että kyllähän se nyt hyvältä tuntuu, kun valtaa saa. Ville Seivon, Kaisa Niemen ja Teemu Tainion esittämä noitakolmikko on vallanhimoisten ihmisten huolien yläpuolella, ja se näkyy siinä, että noitien roolissa on komiikkaa ja keveyttä, jota ihmisrooleissa ei samalla tavalla ole. Noidilla on myös ymmärrystä kunniaa kohti kurottelevia ihmisiä kohtaan, ja sellaista auktoriteettia, joka pistää erityisesti Macbethin usein hiljaiseksi. Noitien antama ennustus laittaa koko tarinan liikkeelle, ja on kiinnostavaa seurata, miten itse kukin ennustukseen reagoi ja miten se eri hahmoihin vaikuttaa. Pidin noitakolmikosta kovasti, he ovat salaperäisiä, hurmaavia, kiehtovia, hauskoja ja yllättäviä. Seivo hyppää myös sujuvasti Banquon rooliin, ja nämä kohtaukset ovat tärkeitä erityisesti Macbethin hahmon syventymisen kannalta. Näyttämötaistelu on myös aina parasta, ja varsinkin ystävien kesken. Oli vauhtia ja vaaran tuntua!

Varsin mainio kokemus! Uudenlaisia esityksiä on aina ihanaa nähdä, ja tällainen tapa tehdä ja yhdistää oopperaa, teatteria ja tanssia oli hyvin mielenkiintoinen ja myös hyvin nautittava ja viihdyttävä. Hieman enemmän tarinallista sisältöä jäin kaipaamaan, vaikka juoni itsessään olikin tuttu ja esitys rakennettu niin, että tapahtumia on helppo seurata. Jotkin kohtaukset venyivät turhaan, eli joistain hetkistä hieman tiivistämällä olisi vapautunut tilaa vielä parille uudelle kohtaukselle, jotka mahduttaa mukaan, eikä vielä vartti lisää esitysaikaa olisi tätä turhaan pidentänyt. Rohkea avaus immersiiviselle oopperakentälle kokonaisuudessaan, ja ihastuttava sellainen. Lisää tällaista! Parasta oli ehdottomasti esiintyjien läsnäolo rooleissaan ja luonteva vuorovaikutus yleisön kanssa, esitystilan kaikki yksityiskohdat ja houkuttelevan näköiseksi tehty tarinan maailma, jossa sai kulkea. Erityisesti kaikki parvekkeella tapahtuvat kohtaukset jäivät visuaalisesti mieleen, upeasti takaa tuleva valo ja alaspäin yleisölleen huomiota suovat Macbeth ja lady Macbeth näyttivät huikeilta. Jos oopperaa esitettäisiin enemmänkin näin, olisi tämä taidemuoto varmasti useammin omallakin katsomislistallani. Hauska tapa kokea esitys, ja vahvasti huokuivat dramaattiset teemat ja suuret valinnat kaikesta siitä, mitä esityksessä tapahtuu. Esityksiä on jäljellä vielä tuplapäivän verran 3.9. eli jos haluat uppoutua vallanhimon syövereihin, ota suunta Kapsäkkiin!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!