Romeo ja Julia @ Karkkilan Työväen Näyttämö

mainos/vapaalippu saatu Karkkilan Työväen Näyttämöltä

kuvat © Antti Lehtonen

Näin Romeon ja Julian ensi-illassa 7.7.

Veronassa vallitsee viha, josta osa saa voimaa riehua ja rettelöidä, ja johon osa on jo lopen kyllästyneitä. Sukupolvia jatkuneen riidan keskellä elävät myös Romeo Montague (Taavi Lehtonen) ja Julia Capulet (Minttu Hopeavirta), kaksi nuorta, jotka sattuman oikusta tai yli-innokkaiden ystävien painostuksesta kohtaavat toisensa juhlissa ja rakastuvat. Salamarakastuminen johtaa melkoiseen epäonnisten sattumusten sarjaan, ja pian nuoruuden huuma jättää jälkeensä joukon ruumiita. Kun on jo liian myöhäistä, kaksi sukua pysähtyy lopulta yhteisen kysymyksen äärelle – tuoko tragedia vihdoinkin kaivatun rauhan?

Kuten aina, tämän jutun kohdalla pohjustus alkuun lienee paikallaan. William Shakespearen tragedia on nimittäin paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Kertoo ehkä jotain, että tämä oli kolmas eri versio, jonka olen pelkästään tänä vuonna tästä tarinasta nähnyt. Muutenkin olen nähnyt Romeosta ja Juliasta puhenäytelmänä monenlaisia versioita (viisi livenä ja viisi tallenteena), useamman toteutuksen myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Ja nyt sitten toisen musikaaliversion! Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea. Karkkilan Työväen Näyttämön tuotantona musikaalin ohjaus, dramaturgia ja laulujen sanoitus on Mika Nikanderin käsialaa (tekstin käännös ja sovitus Markku Pölönen). Pohjoismaisen ja slaavilaisen kansanmusiikin sävelmiä on esityksen tarpeisiin sovittanut kapellimestari Anna Tallgren, ja näyttelijäntyön ja puhetekniikan harjoituttajana on toiminut Kirsi Kahela.

Musikaaliversioinnissa ei täysin noudateta pohjatekstin käänteitä ja tapahtumia, vaan Nikander on dramatisoinut Karkkilaan itsenäisen teoksen, joka kertoo Romeon ja Julian tarinan mutta jossa on myös sellaisia juttuja, jotka eivät ole näytelmästä (ainakaan suoraan) peräisin. Tämä sijoittuu epämääräiseen nykyaikamaiseen menneisyyteen, jossa kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja, ruoditaan nykynuorison slangia, käytetään kaunista vanhaa kieltä ja kilistellään kaljapulloilla autonromun päällä istuksien. Ohjaaja Nikander on suunnitellut myös lavastuksen ja puvustuksen, joka punaisella (Montague) ja sinisellä (Capulet) värimaailmalla tekee eron sukujen välille ja rajaa näyttämön kahteen puoleen. Kyllä muuten hämmensi, että värit ovat "väärin" päin! Rakkaassa ranskamusikaalissa Roméo et Juliette ja sen useissa versioissa kun ne ovat juuri päinvastoin, niin hetken sai ravistaa itseään yhdistämään väripaletit toisin päin. Lavastus ja puvustus ovat todella hienot, yksityiskohtia täynnä ja ihanan rouheat ja rosoiset. En varmasti ehtinyt hahmottaa, mitä kaikkea tavaraa löytyy kummankin suvun seiniltä, ainakin pientä polkupyörää, irtopäitä ja monenlaisia pikkuesineitä on sinne nostettu. Näyttämökuva on upea, ja näyttämötilaa käytetään tosi laajasti ja onnistuneesti. Varsinkin alkukuva ja ihan loppu jäivät mieleen, hienoa tunnetta ja puhuttelevuutta molemmissa. Puvustuksessa ihmettelin sitä, että Lorenzo (Kari Mäkilä) pukeutuu punaiseen, sillä hän ei ole Montague eikä ole millään tavalla puolueellinen sukujen välisessä riidassa. Montague ei toki ole Mercutiokaan (Kalle Kotilainen), mutta sitäkin enemmän on tämä kuumakalle puolensa valinnut ja siksi punaiseen pukeutunut. Ruhtinaan (Kari Rautiainen) liilalle huivityyppiselle asusteelle pisteet, liila on kahden suvun välistä napattu väri ja oikein passeli valinta siis. Visuaalisista ja värillisistä yksityiskohdista nostettakoon esiin myös se, että kovan onnen rakastavaiset juovat toistensa sukujen värein koodattuja rohtoja – ai että, mikä viittaus kohtaloon!

Tämä oli varmasti viihdyttävin Romeo ja Julia, jonka olen koskaan nähnyt, ja isoksi osaksi siksi, että tulkinta kaikkien tuntemasta tarinasta tuntuu raikkaalta, siinä on näkemystä, ja kokonaisuus antaa tilaa sille välillä terävällekin huumorille, jota Shakespeare on näytelmään alunperinkin kirjoittanut. Tämä on tragedia, mutta varsinkin ekalla puoliskolla lähennellään monesti komediallista sävyä. Nikanderin ohjauksessa ja dramatisoinnissa myös nähdään taitavasti mahdollisuudet revitellä, jota ei aina Romeon ja Julian kanssa uskalleta tai haluta tehdä, mutta joka tuo tarinaan ja esitykseen paljon mainiota energiaa. Markku Pölösen käännös ja sovitus sekä Nikanderin tekemät dramaturgiset valinnat käsittelevät tekstiä ja kieltä tosi näppärästi, ja kaikki selvästi uutena mukaan lisätty löytää paikkansa yllättävän hyvin. Erityisesti kolmikko Romeo-Mercutio-Benvolio (Aimi Iivari) on yhdessä ja erikseen saanut vuorosanoihinsa riemukkaita lisäyksiä. Käytössä oleva suomennos ei ole minulle tuttu, joka ehkä osaltaan teki musikaalin puhekieltä, nykyslangia ja klassisempaa tekstiä yhdistelevästä kielellisyydestä meikällekin toimivan. Löysin nimittäin viime vuonna itsestäni puolen, joka ei puhekieltä osannut R&J:ssa kuulla, mutta tällä kertaa se toimii loistavasti ja on joissain hetkissä suorastaan kirsikka kohtauskakun päälle. Oikeastaan ainoa lisäys/tulkinta, jota en ihan allekirjoita, on Benvolion synkkä menneisyys riitaisana tappelijana, sillä minulle Benvolio on aina ja ikuisesti täydellisen hyväsydäminen ja kiltti tyyppi, joka ei koskaan halua tai ole halunnut kenellekään mitään pahaa. Vaan toimii tämä hahmopiirre kyllä, ja olen sen puolella, että jokaisessa versiossa pitää tehdä juuri ne tulkinnat, joita tekstistä irtoaa. Muuten sukuvihan syntysyyt, molempien perheiden asema ja arvot, eri hahmojen tarinat, ja laajemmin tarinan tapahtumat toimivat minulle oikein hyvin ja pidänkin kovasti siitä, että tarinaa ja hahmoja on lähdetty miettimään ja syventämään kulmalla, joka ei ainakaan suoraan Shakespearen tekstistä aina aukea. Joissain kohtauksissa on tehty tiivistämistä tavalla, joka tuntui turhan kiireiseltä, sillä (ainakin minulle) ikonisimpia R&J-juttuja hypitään yli tai kelataan ohi ilman, että niiden äärelle pysähdytään. Tämä on toki painottamiskysymys, eikä kaikkea näytelmässä olevaa voi mitenkään ottaa mukaan, kun reiluun parituntiseen pitää saada musiikkikin mahtumaan. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen ja painotuksissaan onnistunut, sillä esitys pitää koko ajan otteessaan ja jättää loputtuaan katsojan tyytyväiseksi.

Kuten aina, meikäläinen antaa miinuspisteitä jos käsiohjelmassa ei ole biisilistaa, joten miinuspisteitä ropisee myös nyt. Varsinkin silloin, kun kyseessä on uusi musikaali, on hirmu hankala alkaa kappaleita mainitsemaan kun niiden nimiä ei tiedä. Olisi ollut myös kiva yhdistää käytetyt kansansävelmät musakohtauksiin, sillä moni kuulosti tutulta ja jäi päähänkin vähän soimaan. Anna Tallgrenin tekemät sovitukset ja Mika Nikanderin kirjoittamat sanat toimivat oikein onnistuneesti, ja musiikki ja laulut tuovat tarinaan lisää ja antavat sille uusia tasoja, kuten näytelmästä musikaaliversiota tehdessä kuuluukin tapahtua. Musiikkikohtaukset ovat valtaosin perusteltuja, vievät tarinaa eteenpäin ja paljastavat tapahtumista, tarinasta ja/tai hahmoista uutta, ja tarinasta on sujuvasti nähty paikkoja biiseille. Muutama kappale on hieman yllättävässä kohdassa tai muuten vain yllättävä, hyvällä tavalla yleensä. Romeon, Mercution ja Benvolio Katujen kuninkaat on kolmikolle kyllä erinomainen kappale, mutta etenkin tämä biisi on laitettu vähän kummalliseen kohtaan tarinaa. Osa biiseistä sortuu enemmän täytekappaleiksi kuin varsinaisiksi musikaalikappaleiksi, mutta hienosti on kokonaisuuteen luotu toimiva musiikillinen dramaturgia ja tehty iso työ siinä, että sävelet ja sanoitukset ovat kuhunkin kohtaukseen, hahmoon ja tunnelmaan sopivia. Pidin erityisesti riemastuttavasta kosiskelulaulusta, jota lauleskellaan Romeolle tämän rakastuttua Juliaan – jo on menoa! Myös herra Capuletin (Mika Nikander) kappale surumielisissä tunnelmissa on tosi hyvä, samoin Romeolla ja Julialla on suloisia duettoja. Bändissä soittavat Anna Tallgren/Tomi Kostian, Elisa Virva-Auvinen, Tero Vepsäläinen ja Leevi Salo. Koreografioissa on väkevää energiaa ja tekemisen meininkiä, niihin on saatu sukuriidan sykettä oivallisesti mukaan. Tykkäsin liikekielessä varsinkin siitä rentoudesta ja vallattomuudesta, mitä monessa kohtauksessa on, sekä siitä, miten kekseliäästi ja monella tapaa tanssia, liikettä ja fyysisyyttä käytetään. Fyysisyys, ja sekä kaverillinen ja romanttinen läheisyys että vihasta ja ärsytyksestä kumpuava iholle meneminen, ovat minulle Romeossa ja Juliassa tärkeä ulottuvuus, ja tässä versiossa näitä molempia lavalla myös toimitellaan. Etenkin Montacrewn välinen kaveripaini ja jatkuva tuuppiminen ja toisiinsa osuminen on valloittavaa, tämä kolmikko on toistensa parhaat kaverit ja Karkkilassa Romeon, Mercution ja Benvolion välinen ystävyys todella myös näkyy. Suloista on myös se, miten Romeo ja Julia etsivät ja löytävät yhteyttään niin sanoin kuin kosketuksin, ja kömpelö nuori rakkaus löytää itsestään varmuutta. Kaksintaistelu-puristi minussa ei ihan saanut työnnettyä pois ajatusta siitä, että jumppapallot olisi voinut heivata sivuun ja käydä niiden sijaan miekat tanassa taisteluun, mutta täytyy myöntää, että jumppapalloilu sekä isomman porukan kahnauksissa että kaksintaistelussa toimii! Jäin kyllä kaipaamaan ihan perinteistä käsiksi käymistä varsinkin Mercution ja Tybaltin (Johanna Velin) yhteenottoon, mutta kyllä silti sykähdytti, kun kohtalonisku jaetaan päähän pamahtavan jumppapallon muodossa. Myös yhdessä ei-taistelukoreografiassa kakkospuoliskolla jumppapalloja käytetään tosi onnistuneesti!

Taavi Lehtonen on Romeon roolissa erinomainen. Hän tuo hahmoonsa valtavasti energiaa ja liikettä, ja ilmaisee taitavasti Romeon tunteita. Ilmeikkäässä roolityössä on monitasoisuutta ja läsnäoloa, ja Lehtosella on luonteva tapa olla lavalla. Näyttelijäntyössä on rentoutta ja uskottavuutta, sellaista vilpitöntä pilke silmäkulmassa tekemistä, joka tekee Romeosta hurmaavan ja veikeän tyypin. Myös alun suuret epätoivoisen rakkauden tuskat osuvat napakymppiin. Minttu Hopeavirran Juliassa on itsevarmuutta ja päättäväisyyttä, mutta herkkyyttä ja lempeyttä myös. Hopeavirta näyttelee hienosti Julian tunteet niin Romeota kohtaan kuin ne ristiriitaiset ajatukset ja fiilikset, jotka häntä rakastumisen ja kaiken siitä seuraavan keskellä repivät. Näyttelijäntyöhön tuli ensi-illan edetessä hetki hetkeltä lisää varmuutta, ja esityskertojen myötä Hopeavirran tulkinta kasvanee varsin väkeväksi ja vakuuttavaksi – sitä se oli jo nyt. Lehtonen ja Hopeavirta pelaavat yhteen oikein hyvin, heidän näyttelemään nuori rakkaus on hapuilevaa ja hermostunuttta, ja pian jo uskaliasta ja uteliasta, sitten luottavaista ja uhkarohkeaakin. Kalle Kotilainen vetäisee Mercutiona sellaisen roolin, että enpä tiedä mitä sanoisin. Tsiissus! Nyt on kyllä hahmon ydin löytynyt sen verran kirkkaasti, että on kuin olisi suoraan Shakespearen aivoista karkkilalaiselle kesäteatterinäyttämölle pulpahtanut tämä rauhaton sielu täynnä riidanhalua ja epämääräistä sekoilua. On sen verran levotonta energiaa, ärsyttävää häröilyä, riemukasta sanailua, täysin leikiksi laitettua vakavaa asiaa ja aivan pitelemätöntä läsnäoloa, että vähemmästäkin häikäistyy. Tämä Mercutio ei kumartele ketään, ei suodata sanomisiaan, eikä jarruttele yhtään. Ja siis minä rakastin joka sekuntia! Näin sitä Mercutiota tulkitaan, täysillä ja täräyttävästi! Näin reilu kuukausi sitten Romeon ja Julian Lontoossa, ja siellä Kasper Hilton-Hille näytteli Mercution roolin aika lailla samanlaisella aavistuksen riivatulla ja räyhähenkimäisellä energialla – nämä kaksi (hahmot, näyttelijät, sekä että, en tiedä) taitaisivat tulla hyvin toimeen keskenään. Aimi Iivarilla on Benvolioonsa hyvä ote, ja roolityössään mainiota energiaa ja lähestymiskulmia hahmoon. Johanna Velin tekee Tybaltin roolin arvokkaasti ja pää pystyssä, hänellä on tosi kiva tapa näyttää Tybaltin fiilikset ja etenkin se, kun tätä alkaa ärsyttää.

Mika Nikander ja Meri-Anna Misukka herra ja rouva Capuletin sekä Juha Pellinen ja Satu Ahjoniemi herra ja rouva Montaguena tekevät kaikki varmaotteiset ja onnistuneet roolit. Nikander näyttelee erityisen hyvin sen, miten Capulet suhtautuu tyttäreensä ja tämän tekemisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Isä on ankara ja jakelee käskyjä, mutta kuoren läpi näkyy silti rakkaus tyttäreen ja toive siitä, että osaisi olla paremmin läsnä tälle. Misukan roolityössä moista ei näy eikä kuulu, onpas harvinaisen ei-lämmin ja ei-lempeä äitihahmo tämä rouva C! Misukka ottaa hahmostaan kaiken irti, ja näyttelee tätä oivalla kulmalla ja sävyillä. Pellinen tekee roolinsa maanläheisellä läsnäololla ja sellaisella rauhallisella energialla, joka herra Montaguelle sopii. Ahjoniemi taas tuo rouva Montaguen rooliin haikeutta ja voimaa, menneitä loiston vuosiaan muisteleva nainen kääntyy useammin pullon kuin puolisonsa tai poikansa puoleen, mutta taistelee pysyäkseen maailmassa kiinni, vaikka tuo maailma on sukuriidan ja vihaisen kaupungin mädättämä. Pietran roolin tekevä Susanna Siivonen revittelee teippaalla meiningillä, ja hänen komediallinen ajoituksensa on erinomainen. Imettäjää näyttelee Tuija Hyvärinen, jonka roolityössä on sekä huumoria että hellyyttä. Julialle läheisin aikuinen on nähnyt tytön kasvavan, ja toivoo tälle pelkkää hyvää. Sen Hyvärinen hienosti tuo lavalle, samoin sen, että Imettäjä kyllä kertoo mielipiteensä kysyttäessä tai ihan ilman kysymystäkin, jos hänellä sanottavaa on. Kari Mäkilä tekee Lorenzostaan hyvin lorenzomaisen tulkinnan. Pappismies on lempeä ja luotettava, suhtautuu nuoreen rakkauteen lämmöllä eikä yhtään huomaa, miten suunnitelmat alkavat mennä vikaan. Mäkilä tekee varmaa roolityötä ja sopii rooliinsa mainiosti. Matias Heikkisen Paris on sellainen tyyppi, josta en oikein tiedä mitä mieltä olen – nuorukainen on hyväntuulinen ja yhteiskunnassa ilmeisen hyvässä asemassa, ja sen myös tietää. Heikkinen tuo rooliinsa juuri sopivassa määrin pöyhkeyttä ja koomisuutta, ja on lavalla luonteva. Näyttämöllä nähdään myös Kari Rautiainen (ruhtinas), Liisa Nikander (rohtomestari) sekä ensemblessä Hertta Lehtonen, Aliina Lindroth, Elli Nousiainen, Leo Puustinen, Alina Sundström, Anne-Mari Velin ja Katariina Vuori. Näyttelijäjoukko tekee sujuvaa yhteistyötä, ja lavalla tarjoillaan hienoja kohtauksia niin koko porukan, pienempien kokoonpanojen kuin yksittäisten näyttelijöiden tulkitsemina.

Musikaali on monitasoinen ja laajenee nimihahmojensa tarinan lisäksi käsittelemään monenlaisia teemoja. Ihan jokaisesta en saanut kiinni, erityisesti kapitalismin tai rahanhimon kritiikki jäi etäiseksi. Vahvimmin iskivät perheen ja kunnian teemat, kaikki se mitä sukuriitaan kietoutuu ja miten vuosikymmenten vihanpito peilautuu ihan arkisiinkin asioihin. Myös eri ihmissuhteiden dynamiikat ovat hienosti lavalle tuotuja ja pidän siitä, kun näihin tuodaan ristiriitoja ja rosoja, vaikka kyseessä olisi ystävyys-, perhe- tai romanttinenkin suhde. Vaikka pääparin suhde ei ole koskaan ollut minulle Romeossa ja Juliassa "se juttu", tässä versiossa kahden nuoren rakkaus ja heidän tarinansa yhdessä ja erikseen nousee hyvin sävykkääksi ja kiinnostavaksi osaksi kokonaisuutta. Toki nämä kaksi ovat lavalla kaikista eniten ja heistä tarina eniten kertoo, mutta minulle he ovat silti jääneet usein enemmän taustalle kuin moni muu hahmo. Tämäkin on tietysti painotuskysymys, sillä siinä vaaditaan jo ohjauksellisia ja dramaturgisia päätöksiä, jotka nostavat muita hahmoja vahvemmin esiin, jotta heihin voi sitten pääparin ohi keskittyä. Tätä sivuhahmojen nostamista on viimeisimmissä näkemissäni Romeoissa ja Julioissa jonkun verran tehtykin, ja siitä täysillä nautin. Karkkilassa musikaali on kuitenkin vahviten juuri kahden nuoren rakastavaisen tarina, ja yksi onnistuneimpia näkemiäni siinä suhteessa. Tässä versiossa Romeon ja Julian nuoruus, ja nuoruuden tuoma putkinäköisyys, uhma, uhkarohkeus ja sokeus kaikelle muulle kuin juuri syttyneelle rakkaudelle ovat kaikki lavalla kirkkaita ja uskottavia. Tarinan kaari kasvaa ja löytää syvyyttä sujuvasti, ja etenkin Romeon ja Julian väliset duetot tuovat näiden kahden suhteeseen hienosti sävyjä. Vaikka tarinassa ja muissa hahmoissa on enemmän sisältöä kuin alkuperäisessä näytelmässä, ja vaikka musiikkinumerot tuovat oman lisänsä kokonaisuuteen ja laajentavat sekä teemoja että tarinan maailmaa, säilyy fokus päähenkilöiden rakkaustarinassa ja tragediassa. Musikaali kommenttina siihen, miten vihanpito ja taipumattomuus tuhoavat kaiken tielleen osuvan, välittyy väkevästi. Mainitaan uudelleen vielä se jo kerran kehuttu loppu – esityksen loppukuva ja sitä edeltävä kohtaus ovat vahvasti latautuneita ja tavoittavat kauniisti ja surumielisestikin sen, mistä Romeo ja Julia kertoo. Rakkaus ja viha, viha ja rakkaus – voivatko nämä kaksi olla olemassa samaan aikaan, vai jyrääkö toinen aina toisen yli? Ja miksi se usein on viha, joka rakkauden murskaa?

Tämä oli minulle kesän odotetuin juttu, ja kannatti kyllä odottaa. Minulle tässä iskivät eniten ensemblen energia, upea visuaalisuus yksityiskohtineen, kieli, teksti ja tarinan maailman tajuaminen, useat musiikkinumerot ja moni loistava roolityö. Vaikka jotkin ratkaisut hieman hämmensivät eikä kaikkiin meikäläisen Romeo ja Julia-tottumuksiin tai -toiveisiin ihan osuttu/vastattu, oli tämä näkemisen arvoinen, ja vielä paljon enemmän. Karkkilassa tuodaan lavalle esitys, jossa palo ja näkemys prokkista kohtaan ovat vahvasti läsnä, ja jossa eri osa-alueet asettuvat lavalle saumattomasti ja toisiaan täydentäen. Musikaalina tämä toimii myös oikein mainiosti, ja musiikillinen dramaturgia raikastaa klassikkotarinan kertomista kivasti. Katsomossa oli hauskaa ja paljon hymyilytti ja nauratti etenkin ensimmäisellä puoliajalla, kun tehdyt ratkaisut pääsivät sekä ilahduttamaan että yllättämään. Mukana ovat tietysti myös tarinan traagiset ainekset, ja tämä vakavampi ja koskettavampikin puoli tästä rakkaustarinasta tulkitaan toimivasti. Erityisesti Mercution kuollessa sekä esityksen viimeisissä kohtauksissa suru, painavuus ja riipaisevaisuus ovat vahvasti läsnä. Karkkilan Työväen Näyttämö on mainio uusi tuttavuus, eikä ensimmäinen vierailu varmasti jää viimeiseksi – johan tässä on paluumatka Veronaankin jo suunnitteilla... Miksipä en palaisi, kun tämä Romeo ja Julia meikäläistä viihdytti, vakuutti ja vei mukanaan? Olisi myös tosi kiinnostavaa nähdä, kuinka esitys kehittyy näytöskauden aikana ja millaisia sävyjä siihen kenties tulee lisää. Ensi-illassa meno oli jo varmaa ja rentoakin, mutta esityskertojen myötä sekä varmuutta että rentoutta tullee molempia lisää, ja muutenkin jokainen juttu aina kasvaa sen myötä, että pääsee säännöllisesti yleisön eteen. Toivottavasti siis kalenteriin mahtuu toinenkin reissu sukuriitoja selvittelemään!