Improa koulupäivän loppuun

Improryhmä Kolina »klick niin pääset sivuille«

koulussa keikan vetivät Suvimarja Halmetoja, Jon-Jon Geitel & Jere Kolehmainen

Meillä kävi tiistaina koulussa improteatteriryhmä Kolina vetämässä kaksi improesitystä. Itse olin katsomassa molemmat ja otin myös vähän kuvia. Esityksistä en sen enempää kerro eikä varmaan kannatakkaan, sillä improhan on aina erilaista! Kerran aikaisemmin olen improteatteria nähnyt ja sieltä muistin muutamat improt joita tiistainakin nähtiin.

Kolinalle kyllä isot kiitokset, oli mahtavan hauskaa! Suosittelen kyllä hurjan paljon jos on mahdollisuus käydä katsomassa tämän ryhmän esityksiä, varmasti saa nauraa ja nauttia. Kehuisin kyllä Kolinan maasta taivaisin ja teenkin sen, mutta jos ei jaksa lukea pelkkiä kehuja, niin sanon vain nyt että menkää katsomaan Kolinaa. Ette kadu.

Kolina oli siis oikein hyvä ja varmasti kaikilla keikkakokoonpanoilla impro on hauskaa ja sujuvaa. Nauroin paljon ja sain ison annoksen liveteatterin ihmetystä ja iloa, nyt jaksaa taas hetken! Ihan parasta improa ja aivan mahtavasti yleisökin otettiin haltuun, ei varmasti millään tunneilla istuta vielä viimeisellä koulupäivän minuutilla niin iloisen ja kiireettömän näköisenä kuin nyt. Kolinan facebook-sivuilla on uusimmat infot seuraavista keikoista, kannattaa siis seurailla sitäkin. 

En osaa nyt muuta sanoa kuin että tämä on yksi parhaista jutuista ja hauskimmista ja ihanimmista mitä olen nähnyt. Ihan mielettömän hauskaa ja mahtavaa ja kivaa! 

Pitäkää hauskaa, käykää teatterissa ja nauttikaa improsta!

jee!

Sarjahurmausta perjantai-iltana

Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti ja Asko Sarkola.
kuvat © Tapio Vanhatalo

Lähdettiin eilen isin ja mummin kanssa kohti Helsingin kaupunginteatteria ja Ladykiller- Sarjahurmaajat esitystä. Aikeissa olikin tätä mennä katsomaan, mutta lopulta se jäi kolmanneksi viimeiselle näytökselle. Saavuttiin teatterille hyvissä ajoin, tilailtiin väliajalle vähän herkkuja ja käytiin parvekekerroksen lämpiössä katsomassa Katariina kirjavaisen suunnittelemia lavastepienoismalleja, esimerkiksi Tarzanin, Kolmen iloisen rosvon ja Katto Kassisen pienoismalleja on siellä esillä, käykäähän katsomassa!

Ladykillers kertoo viiden hengen rikollisporukasta, joka asettuu asumaan hieman hömpän vanhan rouvan vuokralaisiksi. Rouva ja hänen papukaijansa ovat täydellisen ryöstösuunnitelman tiellä, mutta peitetarinat musiikin avulla, hurmaavat kohteliaisuudet ja tiukka suunnitelma saavat ryöstön etenemään.

Asko Sarkola, Risto Kaskilahti, Pirkko Mannola, Sauli Suonpää ja Mikko Kivinen.

Lavalla nähtiin paljon vähemmän porukkaa kuin mihin olen musikaalien maailmassa tottunut, silloin kun on tanssijoita ja näyttelijöitä ja vaikka ketä lavalla. Nyt tarinan keskiössä pyöri kuusi ihmistä. Rikolliskoplan johtaja, kiistaton nero, oli Asko Sarkolan näyttelemä professori Marcus. Sarkolan roolityö oli tasaisen varmaa, ja pienillä eleillä hahmosta tuli uskottava ja hauska, sekä tietysti sarjahurmaajamainen. Muita rikollisia olivat mahtava Rauno Ahonen (Louis Harvey) jota en olekaan pitkään aikaan lavalla nähnyt, ja nyt harmittaa, sillä mieshän oli todella hyvä! Mikko Kivinen (Majuri Claude Courtney) joka teki monipuolisen roolityön vaimonsa vaatteet päällä sodasta paenneena sotasankarina, Risto Kaskilahti (Desmond "Eka-Erä" Lawson) oli myös hyvä, vaikkei tuollainen hieman tyhmempi hahmo oikein iskenyt minuun. Toisella puoliajalla Eka tosin oli aika kiva. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä on rikolliskoplan nuorin jäsen, Harry Robinson, jota näytteli Sauli Suonpää. Ja hyvin muuten näyttelikin, ihan mahtava muuntautuminen roolin sisälläkin eri tilanteissa! Suonpäätä sekä Rauno Ahosta haluan ehdottomasti nähdä lavalla enemmänkin, loistavia molemmat! 

Lavasteet olivat monipuoliset vaikka näyttivät alussa aika yksinkertaisilta. Ainoa miinus olikin katosta laskeutuva juna, sen valot olivat hieman liian kirkkaat. Juoni rullasi eteenpäin oikein rattoisasti mutta piti otteessaan eli ohjaus oli onnistunut täydellisesti, ja koko ensimmäinen puoliaika oli oikein hyväntuulinen. Toisella puoliajalla juonenkäänteiden takia rikollisporukalla tuli keskinäistä kilpailua ja tapahtumat alkoivatkin mennä vähän vakavampaan suuntaan. Paha sai palkkansa, muuta en lopusta kerro. 

Eniten naurua kuului vähän vanhemmasta katsomoväestä, ilmeisesti siis kohdeyleisöstä. Nauratti minuakin, ja viihdyin oikein hyvin. Varsinkin Harry Robinsonin pillerihuuruinen siivoaminen ja pakkomielteinen siivousvimma alkoi yhdessä vaiheessa naurattaa liikaakin, vaikka kohtaus menikin jo ohi. Niin, ja muutamat repliikit olivat todella hauskoja, kuten myös ilmeet ja eleet. Hauskat tilanteet myös esitettiin hauskasti eikä menty liiallisuuksiin, joten yleisö sai nauraa. Taattua hkt:n laatua tai sinnepäin. 

Ilta sujui kivasti ja juuri sopivan mittaisen esityksen jälkeen oli mukava lähteä kotiinpäin muistelemaan jo esitystä ja sen hauskoja kohtia. Jos yhtään kiinnostaa niin kipin kapin katsomaan, enää kaksi esitystä jäljellä »25.3 sekä 28.3!«

Pirkko Mannola, Asko Sarkola, Mikko Kivinen, Sauli Suonpää, Risto Kaskilahti, Rauno Ahonen ja Heikki Sankari.

Kiitos Kaupunginteatterille jälleen yhdestä hurmaavasta kokemuksesta!

Cirque du Soleil - Quidam

 

 Eilen lähdettiin neljän aikoihin ajamaan Helsinkiin, Hartwall Arenalle ja Cirque du Soleilin Quidam- esityksen lumoihin. Joulun välipäivinä televisiosta tullut, saman ryhmän Kà - esitys oli upea jo teeveestä katsottuna, joten päätös lippujen hankkimisesta eiliselle syntyi sillä sekunnilla. 

Vuonna 1996 ensi-iltansa saanut Quidam keroo tarinan nuoresta Zoè- tytöstä, jonka elämä kulkee samaa rataa joka päivä. Tytön vanhemmat eivät huomioi häntä, eikä elämältä meinaa löytyä mitään merkitystä. Ajatuksissaan Zoè seikkailee Quidamin mielikuvitukselliseen maailmaan ja tapaa hahmoja, jotka rohkaisevat häntä vapauteen.

Photo by Dave Roback

Heti esityksen alussa yleisö otettiin haltuun ja mukaan esitykseen. Vauhdikkaita tapahtumia ja ääniefektejä, sekä monipuolisesti puvustettuja, monenlaisia hahmoja nähtiin heti shown alussa ja samat hahmot kiersivät lavalla koko esityksen ajan. Lavalla oli paljon porukkaa ja tarinaa kuljetettiin eteenpäin laulun ja lavasteidenn, mutta kaikkein eniten juuri sirkuksen ja sirkustemppujen avulla. Zoèn seikkailut Quidamin maailmassa jäivät vähän taka-alalle, sillä lavalla saattoi tapahtua samaan aikaan niin paljon etten vain ehtinyt seurata jokaista esiintyjää kovin kauaa. Esitys oli mukavan mittainen, 2h 5min ja n.20min väliaikaa. 

Välillä alkoi jo tuntua siltä, että "älkää tehkö noin, se on vaarallista, olkaa nyt varovaisia" vaikka tietysti esitystä on treenattu satoja tunteja ja monia kuukausia että temput sujuvat. Mielettömän taitavaa kyllä, huh sentään! Vaikka kaikki olivatkin käsittämättömiä, aina joku on ylitse muiden. Itse pidin pojasta, joka tasapainotteli kolmea sellaista hyrräjuttua lankojen päällä, siis heitteli niitä ylös alas ja koppaili aina. Hieno oli. Ja myös mies ja nainen, jotka esittivät tasapainottelunumeron, olivat upeita. Ja myös ryhmäesitys, jossa oli kyllä vauhtia ja taitoa, ja tasapainoa sekä sellaista toisten ihmisen heittelyä että melkein hirvitti. Korokkeiden päällä tasapainoileva nainen oli todella notkea, suunnilleen suu auki tuijotin että miten se tekee ton. Lähes jokaisen esityksen kohdalla tosin ajattelin samoin, tuo ei ole oikeasti mahdollista, miten te teette tuon? Yleisöä saatiin nauratettua, yllätettyä, hämmästytettyä ja varmaan liikutettuakin. Myös muutamat onnekkaat saivat olla osana esitystä vähän enemmän, hienoa heittäytymistä!

Photo by Dave Roback

Onhan se niin, että kun tekee jotain, mitä rakastaa ja vielä noin hyvin, maailman huipputasolla, ei voi kuin ihailla. Ja hämmästellä. Ja rakastua. Ja toivoa, että pääsee katsomaan uudelleen. Meillä oli hyvät paikat lavan sivulla, joten esityksen näki hyvin ja pääsi nauttimaan joka hetkestä. 

Myös Quidamin musiikki oli mahtavaa! Volyymi oli juuri sopiva, alussa pelkäsin että se on liian lujalla mutta ei ollut. Sopiva väristys tuntui kropassa aina musiikin voimakkaimmilla kohdilla, ja nautin täysin siemauksin myös lauluista. Esityksestä kyllä huomasi, että sitä on vedetty rutiinilla jo monta vuotta, sillä temput oli hiottu vaikuttaviksi ja meno oli nopeatempoista ja rentoa. Esiintyjistä huomasi heti, että tämä on se heidän juttu. 

Quidamista löytyi se jokin, ehkä se taiteen ydin tai taika. Todellista sirkusta, todellista taidetta ja itsensä ylittämistä maailman huipulta. Upeaa ♥

Photo by Dave Roback

Quidam Suomessa vielä Turussa 22.4.-24.4.2015, liput lippupalvelusta.

ElfQuest: Sudenratsastajat & Suuri vaellus

Wendy ja Richard Pini - ElfQuest

Wendy ja Richard Pinin suurimmaksi osaksi itse käsikirjoittamat ja piirtämät ElfQuest: Sudenratsastajat sekä ElfQuest: Suuri vaellus- sarjakuvat ovat koristaneet kirjahyllyäni jo pitkään ja olen ne monta kertaa lukenutkin. Kun ensimmäinen osa Sudenratsastajat- sarjaa viimein päätyi minulle, lukaisin koko kirjapinon uudelleen läpi. ElQuestia on tehty vuodesta 1978 asti ja koko ElfQuest- tuotanto on luettavissa » elfquest.com sivustolla (englanniksi) «

Sudenratsastajat eli ensimmäiset kolme kirjaa kertovat ajasta kun haltiaheimo sudenratsastajien päällikkönä on ensin Ihmisennarraaja ja hänen jälkeensä poikansa Karhunkynsi. Viimeisessä osassa Karhunkynnen poika Terä ottaa päällikön paikan. Kirjoissa kerrataan hieman haltioiden elämää, ristiriitaista elämää ihmisten naapurissa, tutustutaan peikkoihin ja tapellaan ihmisten kanssa. Kirjat sisältävät myös Terän lapsuuden. Kuten mainitsinkin, kolmannen kirjan lopussa Terästä tulee päällikkö ja hän joutuu aikuistumaan.

Suuri vaellus alkaa vihanpidolla ihmisiä kohtaan. Ihmisten heimo polttaa haltioiden lehdon ja heidän on paettava kotoaan. Terä johdattaa heimonsa peikkoluolien läpi aavikolle ja aavikolta Surujen pää- nimiseen paikkaan, josta he löytävät toisen haltiaheimon, Aurinkoväen. Sudenratsastajat asettuvat asumaan heidän luokseen ja saavat aurinkoväestä ystäviä itselleen. Terä 'tunnistaa' heistä yhden, parantajan nimeltä Leetah ja heistä tulee elinkumppanit. Terä ja Leetah saavat kaksi pentua, Kekäleen ja Sädetukan. Nuori sudenratsastajien päällikkö on vakaasti päättänyt löytää kaikki maailman haltiat ja he lähtevät Taivastiedon kanssa etsimään. Matkalla kaksikko kohtaa niin peikkoja kuin ihmisiäkin, sekä lopulta haltioita Sinivuorelta. Surujen päästä valuu loppu sudenratsastajaporukka sekä Leetah ja Terän lapset myös Sinivuorelle. Kaikki haltiat eivät kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Pakkaa sekoittaa myös Kaksisärmä, joka on puoliksi haltia ja puoliksi peikko sekä pienet keijun tapaiset pysyttäjät.

Ensimmäisen kerran luin ElfQuesteja ehkä silloin kun olin nelos- tai vitosluokalla. Nyt epäilisin lukeneeni sarjan seitsemän kertaa, on se hyvä! Juoni on kiinnostava ja monipuolinen, eikä yllätyksiltä vältytä. Hahmoja on moneen junaan ja heistä paljastuu uusia puolia joka kirjassa. Juonen lisäksi tarina on piirretty ja kirjoitettu hyvin, ja kuvat ovat upeita. Välillä pelkistettyjä ja välillä upean yksityiskohtaisia. Sudenratsastajat- kirjat ovat 128 sivuisia ja Suuri vaellus puolestaan 112 sivuisia. Ne ovat siis yllättävänkin nopeita lukea, ja varsinkin juonen jäädessä joka kirjan jälkeen koukuttavaksi on seuraava osa napattava käteen ja luettava yhdeltä istumalta.

Hahmoja en tähän kaikkia luettele, mutta päähenkilöitä ovat lähinnä Terä, Leetah sekä Taivastieto. Muutkin sudenratsastajat sekä aurinkoväestä Rayek ovat tärkeissä osissa. Peikkoja ja ihmisiäkin muutamia näkyy lähes joka kirjassa. Jokainen hahmo on kuitenkin mietitty tarkkaan ja jo parissa ruudussa huomaa hänen luonteenpiirteensä ja ajatuksensa. Omia lempihahmojani ovat Taivastieto, joka on Terän 'veli, vaikkei samaa verta', sekä Vahvajousi, hiljainen sudenratsastaja, joka on päättänyt seurata 'tietä' tuli mitä tuli. Myös puolipeikko/puolihaltia Kaksisärmä on mahtavan monipuolinen ja häilyväinen hahmo. Ennen pidin Terästä paljonkin, mutta hän on vähän jäänyt sivummalle, muutenkin minulla on yleensä jotain elokuvien ja kirjojen päähenkilöitä vastaan, sivuhenkilöt on aina parempia :D Muutamat muutkin hahmot ansaitsevat maininnan, Kuunvarjo joka on Vahvajousen kumppani sekä heidän poikansa Nuoli, ja tämän lisäksi Karhunkynsi noista kolmesta ensimmäisestä kirjasta.

Kuunvarjo & Vahvajousi

Leetah parantaa Punapeistä

Suosittelen kaikille ketkä pitävät fantasiasta ja sarjakuvista, vähän erilaisista rakkaustarinoista ja seikkailusta.

Loppuun vähän ElfQuest-sanastoa, josta luulisi olevan ehkä apuakin:

Tunnistus - kaksi haltiaa voi saada selville toistensa sielunimet ja näin tunnistaa toisensa. Yleensä heistä tulee silloin elinkumppanit. Tunnistuksen vältteleminen aiheuttaa tuskaa.

Lähettäminen - haltiat viestivät toisilleen lähettämällä eli ajatusten välityksellä. Lähettäminen voi olla yksityistä tai niin että kaikki kuulevat sen.

Sielunimi - haltiat suojaavat sisimmän olemuksensa sielunimellä. Sen voi saada tietoonsa tunnistuksen kautta tai jos sen kertoo. Sielunimellä voi hallita sen omistajaa.

Tie - Sudenratsastajien perinteinen elämäntapa, ainakin näin olen ymmärtänyt.

Korkeat - ensimmäiset kahden kuun maailmaan saapuneet haltiat

Taivastieto & Terä

Viikonloppu

Helou kaikki!

Viikonloppu sujui hyvin ja bensankatkuisesti. Lauantaihin mahtui rallia, hevosia, kuvailua ja Ylvistä. Sunnuntaina ei paljoa, olin muutaman tunnin isoskoulutuksessa ja sen jälkeen rippikoulusunnuntaissa jossa lauloi Pekka Laukkarinen trio (tänään duona tosin). Sunnuntaista ei tähän väliin mitään sen enempää, tein läksyjä ja olin tallissa, ei normaalista poikkeavaa.

Lauantaina tosiaan ajettiin Ramirent Mäntsälä Ralli, joka kulki myös meidän ohitse. Koko päivän, ennen rallia ja sen jälkeen, tiellä ramppasi ties minkälaista autoa katselemassa reittiä. Yhden aikoihin tiesulut alkoivat ja rallikansaa alkoi kerääntymään meidän pellolle ja tien varteen. Ensimmäinen auto meni kahden aukoihin ja itse katselin koko rallin. Istuskelin suurimman osan ajasta meidän kellarin katolla, mutta kiertelin vähän juttelemassa naapurien kanssa. Yksi ralliauto jäi meidän postilaatikolle bensan loppuessa ja lähti siitä sitten kun muut olivat menneet.

Minä ja Keksiponi

Lauantaina aikani kului myös erään tv-sarjan parissa. Se on keskusteluohjelma, norjalainen ja yhdistelee sketsejä, musiikkia, tanssia, vieraiden haastatteluja sekä tietysti ohjelman hurmaavien isäntien keskinäistä juttelua. Ohjelmahan on tietysti I kveld med Ylvis ja sen isäntinä veljekset Vegard ja Bård Ylvisåker sekä heidän kanssaan Calle Hellevang Larsen. Vaikka osa ohjelmasta menee ohi huonojen norjantaitojeni sekä nopeasti vaihtuvien englanninkielisten tekstien takia, on IKMY hauskaa katsottavaa. Lisäksi fanaattinen Ylvis-rakkauteni, fanitukseni ja ihailuni on nyt huipussaan ja Ylvismusiikki pauhaa taukoamatta. No mutta... Ylvis ♥

Vegard Ylvisåker ♥

Geek Girl (Holly Smale)

Sain mummilta joululahjaksi Holly Smalen esikoiskirjan Geek Girl ja nyt sitten löysin aikaa lukaista se.

"Minä olen Harriet Manners", myönnän lopulta ja ojennan hänelle käteni, mutta tajuankin heti, että se on hermostumisesta hikinen, ja vedän sen takaisin ja olen raapivinani polvea.

"Päivää, Harriet Manners", Leijonapoika sanoo, ja minun päässäni pyörii vain ajatus: Tiedän että pöydän ulkopuolella on jotain, mitä minun piti paeta, mutta en ihan muista mitä.

"Öö..." Mieti, Harriet. Yritä keksiä jotain normaalia sanottavaa. "Oletko ollut täällä kauan?"

"Puolisen tuntia."

"Miksi?"

"Piileskelen Wilburia. Se käyttää minua syöttinä. Se heittää minut väkijoukkoon ja odottaa, kuinka monta nättiä tyttöä saan vedettyä mukaani."

"Ai niin kuin onkimato vai?"

Hän nauraa. "Niin. Todellakin niin kuin onkimato."

"Entä... onko napannut?"

Kirjassa pidin ylipäätään aikalailla kaikesta, varsinkin sen hyväntuulisen kepeästä tyylistä.

Kirjassa en pitänyt tasan yhdestä hahmosta, tästä puskajussi-hiippari-varjostaja Tobystä. Jotenkin ei vain mennyt perille että miksi tällainen hahmo oli tungettu mukaan. Enkä pitänyt siitä, että Harriet sanoo aina välillä "voi persikka!" Se kuulostaa oudolta.

Kirjan kansi ei houkutellut lukemaan, mutta kirjan luettuani totean, että sopii hyvin tarinaan.

Kirja on sellainen, jonka luettuaan tuntee itsensä iloiseksi ja jää malttamattomana odottamaan seuraavaa osaa. Tämä on kolmiosaisen sarjan aloitus, kaksi seuraavaa osaa eivät ilmeisesti ole vielä Suomessa ilmestyneet, siis suomeksi.

Lukukokemus oli kepeä ja hauska, erittäin miellyttävä.

Kirja opetti että erilaisuus on rikkautta ja itseensä pitää luottaa. Niin, eikä valehtelu kannata.

Päähenkilö elikkä Harriet Manners on nörtti. Hän on tarkistanut sen sanakirjasta. Harrietilla on punaiset hiukset, isä ja äitipuoli Annabel, reppu jossa lukee "nörtti", paras ystävä Nat sekä varjostaja Toby. Harriet on kiva tyyppi, hänellä pysyvät jalat maassa ja maalaisjärki sekä kirjaviisaus päässä mallimaailman kiemuroissa. Harriet oli juuri sopiva päähenkilö tähän kirjaan.

Juoni kirjassa oli nopeasti etenevä ja selkeä. Alussa Harriet ja Nat suuntaavat muotimessuille jossa mallinurasta haaveileva Nat jääkin kakkoseksi kun Harriet tempaistaan maailmankuulun suunnittelijan leiviin. Hän aikoo vastustella, mutta lopulta ei Harriet voi vastata kieltävästi mahdollisuudelle muuttua nörtistä joksikin muuksi. Kirjassa seurataan Harrietin tutustumista mallimaailmaan ja sen henkilöihin. Salailu ja väärinkäsitykset uhkaavat pilata Harrietin elämän mutta kaikesta selviää puhumalla. Omaa jännitystään mukaan tuo myös hurmaavan komea Leijonapoika Nick.

Suosittelen Geek Girl'iä melkeinpä kaikille; se on hyväntuulinen ja nopea lukea, joten miksipä sitä ei lukisi. Tietenkin jos "teinityyli" ärsyttää tai tällaisista kirjoista ei pidä niin tuskin tämäkään on mieleinen. Itse en tosin olisi varmaan ikinä edes ajatellut lukevani koko kirjaa, ellei se olisi jouluna löytynyt paketista. Muutenkaan en ikinä ole lukenut tämän tyylisiä kirjoja joten en edes tiennyt tästä. Positiivinen yllätys siis!

Erityismaininta kirjan henkilölle, Wilburille. Voi että sentään mikä hahmo, naureskelin hänen sanahduksilleen ääneen monta kertaa. Hurmaava mies!

Huvikummun hurmaa ja nostalgiaa.

Maija Koivisto, Petrus Kähkönen & Raili Raitala © Tommi Saviranta.

Peppi Pitkätossu, Helsingin kaupunginteatteri.

Peppi kymmenen uutisissa ja Huomenta Suomessa.

Peppi Pitkätossu sai eilen 15.1 ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ja esitykset jatkuvat 29.3 saakka. Itse pääsin katsomaan Pepin pääharjoituksia maanantaina 12.1 jolloin Peppinä nähtiin Maija Koivisto (roolissa vuorottelee myös Anna-Riikka Rajanen). Muissa rooleissa mm. Petrus Kähkönen Tommina, Raili Raitala Annikana, Ursula Salo rouva Ryöppyvaarana ja Kaisa Torkkel opettajattarena.Lisäksi näyttämöllä nähtiin Unto Nuora, Tuukka Leppänen, Panu Vauhkonen, Inka Tiitinen, Sauli Suonpää, Iikka Forss, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki, Ilkka Kokkonen, Juha Jokela ja Helena Haaranen. Lavastuksesta vastaa Markus Tsokkinen, puvustuksesta Riitta Röpelinen ja koreografiasta Jyrki Karttunen. Kapellimestarina toimii Markku Luuppala.

Peppi Pitkätossun tarina lyhykäisyydessään on, että Peppi muuttaa asumaan autiotaloon hevosensa Pikku-Ukon ja apinansa Herra Tossavaisen kanssa, mutta ilman vanhempiaan. Hänen äitinsä on enkelinä taivaassa ja isä (Panu Vauhkonen) merillä rosvoamassa. Pepin uudet ystävät Tommi ja Annika ovat ihmeissään; Peppi elää itsenäistä, vauhdikasta ja hauskaa elämää ilman aikuisten määräysvaltaa. Sosiaaliviranomaiset tai poliisivoimat eivät pidä siitä että pikkutyttö asuu yksin. Pepin kultarahat kiinnostavat rosvoja jotka hiipivät taloon illalla. Mutta tuleeko Pepin isä hakemaan häntä?

Raili Raitala, Maija Koivisto ja Petrus Kähkönen. © Mirka Kleemola.

 Peppi Pitkätossuun suhtaudun eri tavalla kuin muihin tähän mennessä näkemiini esityksiin, olen nimittäin seurannut sen valmistumista teatterin sisältä käsin. Olin tetissä kaupunginteatterilla ja pääsin silloin katsomaan vähän harjoituksia ja lavasteiden valmistumista, niimpä olen nähnyt miltä kaikki on näyttänyt silloin kun esitys on ollut harjoitusvaiheessa ja lavasteet kesken. Nyt valmiina kaikki oli niin hienoa kuin uumoilinkin. Lavastus on upean värikäs ja pirteä, ja toimii hyvin. Näyttelijät ovat taitavia ja koko show vedetään läpi kunnon energialla. Maija Koiviston Peppi oli pirteä ja hauska hahmo, herkkääkin puolta erottui. Ilmeet ja eleet sopivat maailman vahvimmalle tytölle ja sopivan avoin maailmankuva ja Pepin luonne tulivat esille. Annika ja Tommi oli erotettu omiksi hahmoikseen ja Pepin rinnalle, eivätkä he jääneet Pepin varjoon. Annikan kengät olivat myös supersiistit! Molemmat olivat hauskoja hahmoja ja samaistuttavia piirteitäkin löytyi. Yksi minun mielestäni parhaimmista hahmoista oli Tuukka Leppäsen näyttelemä venäläinen sirkustirehtööri. Myös rosvot Kukkanen (Iikka Forss) ja Jymy-Juntunen (Sauli Suonpää) olivat hauskat ja hyvät puhetyylit myöskin heillä.

Pepin parhaita puolia olivat vauhdikkuus ja värikkyys, mieliala piristyi eikä hymy lähtenyt naamalta millään. Musiikki ja biisit olivat tuttuja ja aina havahtui että "hei, ton mä tunnistan siltä ajalta kun oon ollut pieni!". Nostalgiaa tässä varmasti riittää vähän vanhemmille, joille Peppi on tuttu jo pitkän ajan takaa. Minusta Peppi Pitkätossu onkin esitys, jossa viihtyy koko perhe. Nuoretkin lapset varmaan viihtyvät, jos jaksaa katsella sen kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia jonka esitys kestää. Aikuisetkin saavat varmasti irti eri teemoja ja ajatuksia. Itse nautin tarinasta ja Peppi onkin ilahduttavan itsenäinen ja mieleenpainuva hahmo ja hänen tarinansa on inspiroiva. Kukapa ei haluaisi olla Peppi tai ainakin hänen kaverinsa, varsinkin kun suuren näyttämön meininki houkuttelee lavalle pitämään hauskaa. 

sirkustirehtööri Tuukka Leppänen. © Mirka Kleemola.

Todellista koko perheen teatteria. Esitys huokuu iloa ja vauhtia, eikä katsettaan tahdo irrottaa näyttämöltä. Katsomossa nauravat ensin lapset, seuraavalle vuorosanalle taas aikuiset. Vaikka Pepissä yhdistyvät leikkisyys ja ilo, löytyy esityksestä myös ajateltavaa, tämänkin päivän maailmaan. Se onkin esityksen valttikortteja; jo seitsemänkymmentä vuotta maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu on saanut ihmiset nauramaan ja ajattelemaan. Peppi on tärkeä hahmo, hän on itsenäisyyden kuva ja oiva esikuva pienille tytöille sekä pojille. Pepiltä voivat oppia myös aikuiset.

Peppi Pitkätossu on esitys, josta pitävät ihmiset vauvasta vaariin. Koko perheen kanssa vain katsomaan, Peppi ihastuttaa ja piristää kun talven kylmyys, räntäsade ja pimeys tuntuvat ylivoimaisilta.