Våldets historia @ Lilla Teatern

 mainos/medialippu saatu Lilla Teaternilta

kuvat © Kasper Dalkarl

Näin Våldets historian 30.12.

Eddy (Patrik Kumpulainen) kasvaa pienessä ranskalaisessa kylässä, jossa häntä kiusataan ja jossa hän tuntee itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi. Kasvaminen lapsesta nuoreksi on pienessä yhteisössä yhtä monia esteitä vastaan taistelua ja sen kanssa kamppailua, yrittääkö tunkea itsensä samaan muottiin muiden kanssa vai olla oma itsensä. Ympäristö ei jälkimmäiseen kannusta, eikä perhekään aina ole pojan puolella. Äiti (Joachim Wigelius) ja isä (Pia Runnakko) tahtovat molemmat Eddylle jotain parempaa kuin mitä itsellä on, mutta eivät aina osaa nähdä, millainen ihminen poika on ja mitä tämä itse haluaa. Aikuinen Eddy (Andreas Kvisgaard) asuu Pariisissa ja on päässyt oman elämänsä alkuun, kirjoittaa tekstejä, lukee kirjoja, viettää aikaa ystäviensä kanssa. Sitten yhtenä jouluyönä kaikki muuttuu, kun hän tapaa Redan (Salomon Z. Patrick). Jännitys ja intohimo muuttuvat yhteisen tapaamisen aikana ensin hellyydeksi ja sitten väkivallaksi, peloksi ja mukana pysyväksi epätoivoksi. Äkkiä edessä on lääkärikäyntejä, poliisikuulusteluja, tutkijoita asunnossa, painajaisia, muistoja, kaikki mitä tapahtui ja mitä ei voi koskaan muuttaa. Kuinka sellaisesta selviää?

Édouard Louisin romaaneihin Ei enää Eddy ja Väkivallan historia perustuva Våldets historia oli itselleni yksi vuoden odotetuimmista esityksistä, eikä turhaan tarvinnut odottaa. Etukäteen jo aavistelin, että tässä on paljon omaan makuuni osuvaa, muun muassa synkät aiheet, kasvukertomus, Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia, Rasmus Arikan dramatisointi, Sven Haraldssonin skenografia ja Lillanin intiimi teatterisali, noin alkajaisiksi. Ei enää Eddy-romaanin olen vuosia sitten lukenut, mutta en muistanut siitä ihan valtavasti – tosin moni näyttämölle dramatisoitu kohtaus nosti esiin tunteen siitä, että aivan, tämä on tuttu tapahtuma ja tunne. Louisin kirjoitustyylissä on ehkä vähän samaa Pajtim Statovcin romaanien kanssa, siis siinä mielessä, että ne ovat vaikuttavia, mutta myös hyvin rosoisia, rajuja ja kaunistelemattomia. Se toimii minulle teatterissa (tai visuaalisessa muodossa ylipäätään) erinomaisesti, mutta lukiessa aiheuttaa vähän takeltelua. Näyttämöllä sekä Stavocin että nyt todetusti myös Louisin teoksiin pohjautuvat jutut sen sijaan eivät takeltele meikälle yhtään, vaan iskevät suoraan maaliin. Arikka on dramatisoinut kahdesta romaanista näyttämölle hienosti sopivan kokonaisuuden, joka kahteen toisistaan selvästi erilliseen näytökseen jaettuna toimii erinomaisesti. Ennen väliaikaa ollaan Eddyn lapsuudessa pikkukylässä, väliajan jälkeen nuoren aikuisen mukana Pariisissa. Osat ovat sujuvasti yhteydessä toisiinsa, mutta kuitenkin tunnelmaltaan, visuaalisuudeltaan ja nyansseiltaan ihan erilaiset. Tämä näkyy kaikessa aina näyttelijäntyöstä tekstin käyttöön, rytmiin ja tyyliin, ohjauksen painotuksiin ja lavasteiden määrään. Ensimmäisessä osassa visuaalisuudessa on väljyyttä, lavasteita on vain takaseinä ja sen edessä tasanne, jolla näyttelijät istuvat. Puvustuksena on kaikilla näyttelijöillä samat vaatekappaleet, joita hieman eri tavoin asetellaan kun hahmo vaihtuu. Seiniin kirjoitetaan, vesipulloista syljetään vaahtoa, tupakat kääritään ja pornolehdet selaillaan kouluvihkoista. Toisessa osassa lavasteet lisääntyvät – on sohva, pesukone ja sänky, yhtenäinen seinä on hajonnut moneksi osaksi tilaa jakamaan. Konkretia kasvaa myös yksityiskohdissa, tupakat ovat oikeita, kirjoissa on kannet, televisio näyttää liikkuvaa kuvaa ja pesukone pyörii. Puvustuskin on yksilöllistä, jokaisella hahmolla on oma tyyli.

Höglundin ohjaus on tarkkanäköisesti ja herkästi kiinni tekstin jokaisessa sävyssä ja nyanssissa. Aiheet koulukiusaamisesta ulkopuolisuuteen ja seksuaalisesta väkivallasta sen seurauksiin ovat rankkoja ja monitasoisia, ja Höglundin tapa käsitellä niitä näyttämöllä on samaan aikaan paljas, raaka ja toiveikas. Höglundille tuttu liikkeellinen ja koreografiallinen ohjaus on läsnä myös Våldets historiassa, ja näyttämön kieli puheesta liikkeeseen on saumatonta ja sulavaa. Eddyn kasvutarina on fyysinen, niin kiusaajien rikkoessa hänen henkilökohtaista tilaansa, pojan tutustuessa seksuaalisuuteensa, vaihtaessa suudelmia tyttöystävänsä kanssa, väistellessä jalkapalloa serkkujen kanssa pelatessa ja läheisyyden hetkissä silloin, kun vanhemmat ovat joskus samalla aaltopituudella. Aikuisen Eddyn kokema fyysisyys on ensin mukavaa ja jännittävää, suudelmat, hyväilyt ja seksi jotain sellaista, mitä molemmat haluavat. Sitten kosketus muuttuu väkivaltaiseksi ja rajuksi, tunkeutuvaksi ja lupaa kysymättömäksi. Joksikin, joka suloisuuden sijaan satuttaa. Fyysisyyden, kosketuksen ja koskemisen sävyt ovat Höglundin ohjauksessa luontevia, vilpittömiä ja paljon kertovia, ja draamallisesti ja tarinallisesti latautuneita. Intiimikoreografi Johanna Elovaaran sekä taistelu- ja väkivaltakohtauksia koordinoineen Ville Seivon työllä on tässä oma tärkeä roolinsa, sillä kaikki näyttämöllä tapahtuvat läheiset kosketukset ovat uskottavia ja sujuvia, taitavalla yhteen pelaamisella toteutettuja. Tämä on intiimi näytelmä, yhden ihmisen tarina, jossa päähenkilö Eddy säilyy keskiössä jokaisessa kohtauksessa ja on myös lavalla lähes koko ajan. Vahva dramatisointi ja ohjaus sekä erinomainen näyttelijäntyö kasvattavat Eddyn tarinaa kerros kerrokselta koskettavammaksi, ja ainakin itselleni kaikki Eddyn kokema tuli tosi lähelle, vaikka moni asia, joita hän käy läpi, ovat ihan erilaisia kuin omat kokemukseni. Lavalla on koko näytelmän ajan tosi hieno jännite, joka ei kertaakaan rikkoudu, vaan päinvastoin tihentyy kohtaus kohtaukselta. Tunnemaisemaltaan Våldets historia ei suinkaan ole pelkkää rankkaa ja synkkää, vaan tosi onnistuneesti kurkottaa kohti elämän koko tunnekirjoa. On ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset, unelmat ja pelot, intohimot ja inhot, onnellisuus ja epävarmuus ja paljon muuta, kaikki mitä nuori ihminen ehtii läpi käydä.

Valosuunnittelun on tehnyt Ville Aaltonen, Ville Toivanen on videosuunnittelun takana, ja äänisuunnittelu on Jaakko Virmavirran käsialaa. Musiikin on säveltänyt Elia Lombardini. Valo- ja äänisuunnittelun yhdessä luoma tunnelma on tässä tosi hieno, etenkin kakkospuoliskolla, jossa liikkuu sellaisia palkkimaisia valoja monessa kohtaa. Myös taskulamppujen käyttäminen, kohdevalot ja se, miten valo liikkuu, millä voimalla se tulee ja minkä sävyistä se on, kiinnitti monesti huomion. Äänisuunnittelussa oli hauska poimia ykköspuoliskolla arkisia ääniä, kuten veden lorinaa pesuämpäriin. Lombardinin musiikki on oivasti tunnelmassa kiinni ja kauniisti ja osuvasti kohtausten taustalla korostamassa, osoittamassa ja täydentämässä tunnetta. Etenkin ekan puoliskon viimeinen kohtaus jäi musiikillisesti mieleen, samoin toisen puoliskon pitkät pätkät ilman puhetta, jossa äänisuunnittelu ja musiikki saavat enemmän tilaa. Vaikka tässä näytelmässä ei ole niin tanssillista liikekieltä kuin Höglundin ohjauksissa usein, luovat musiikki ja lavalla liikkuminen yhdessä juuri tälle esitykselle oman liikkeellisen rytmin ja tyylin. En ole useinkaan nähnyt puhenäytelmissä sellaisia pitkiä taukoja dialogista, joita tässä on, varsinkaan tällaisia joissa fokus on kahden ihmisen intiimissä kohtaamisessa, mutta nämä hetket tekivät erityisesti vaikutuksen. Miten paljon voikaan liikkeellä, äänellä, tunnelmalla, pienillä kosketuksilla, katseilla ja eleillä kertoakaan, kun sanat eivät ole tiellä. Ja mikä intensiteetti!

Lavalla nähtävä kuusikko tekee läsnäolevaa, monitasoista ja tarkkaa työtä, joka tavoittaa kaikki tarinan sävyt. Ne synkät, surumieliset, pelokkaat ja rankat, mutta myös kaiken muun! Huumorin ja lämmön, jännityksen ja odotuksen, toiveet ja luottamuksen. Etenkin nuorten näyttelijöiden, ja varsinkin Eddynä nähtävien Patrik Kumpulaisen ja Andreas Kvisgaardin, roolityöt ovat todella hienot. Näyttelijäntyö on vilpitöntä ja konstailematonta, rosoista ja aitoa ja juuri sellaista joka iskee syvälle. Kun on vähän vieras kieli, tekstitys puhelimen ruudulla, yleisössä silloin tällöin yskähdyksiä ja puhelimen värinää, katsomo ja lava, ja silti on kuin olisi ihan siinä vieressä, melkein kuin mukana näiden tyyppien kokemuksissa ja elämässä, niin silloin on kyllä aihetta hurrata näyttelemisen onnistumiselle. Hurjaa miten hienosti ihmiset lavalla kertovat Eddyn tarinaa! Kumpulainen näyttelee nuoren Eddyn roolin aivan upealla herkkyydellä, hän on täysin läsnä roolissa ja eläytyy Eddyn tunteisiin ja kokemuksiin uskottavasti. Se tyhjä ilme, jonka Kumpulainen kasvoilleen loihtii kun Eddyä kiusataan, suorastaan särkee sydämen. Ja sitten seuraavassa hetkessä lämmittää, kun Eddy silmät loistaen iloitsee pienestä toivonkipinästä tai onnistumisesta. Kvisgaard aikuisen Eddyn roolissa on yhtä lailla läsnä ja syvällä hahmossa, ja hänenkin näyttelijäntyönsä sekä särkee että lämmittää sydäntä. Miten täynnä sävyjä, tunnetta ja elämää Kvisgaardin roolityö onkaan, niin vilpitöntä ja kauniisti kaiken Eddyn läpi käymän kuvaavaa. Jokainen näyttelijä tekee useamman roolin, ja taitavasti etenkin ykköspuoliskolla vaihdetaan hahmoa näyttelijäntyön tyyliä ja puvustusta hiukkasen säätämällä. Salomon Z. Patrick tekee isoimpana roolinaan Redan osan, ja roolityö on hienosti ladattu ja taitavasti rakennettu. Siinä on hurmaavuutta, charmia ja sanavalmiutta, joka sitten peittyy arvaamattomuuteen, kylmyyteen ja sokeaan väkivaltaan. Huh sentään. Pienemmässä roolissa Eddyn pikkusisaruksena on toinen ääni kellossa, ai että miten valloittava tyyppi! Maria Lura Skrudland näyttelee niin Eddyn kiusaajaa, tyttöystävä-Lauraa kuin isosisko-Claraa. Hänen taitonsa eläytyä rooleihin on oivallinen, ja lavalla nähdään onnistunut tulkinta joka hahmosta. Etenkin Claran roolissa toisella puoliskolla Skrudland tekee vakuuttavaa ja varmaotteista työtä. Pia Runnakko on Eddyn isän roolissa perheen määräävä hahmo, jolla on jyrkkiä mielipiteitä ja oma huumorintajunsa, joka ei ehkä kaikille aukea. Vaikka isä on jäykkä ymmärtämään erilaisuutta ja sanoo usein kovasti, tuo Runnakko hahmoonsa myös silloin tällöin pilkahtavaa lämpöä, lempeyttä ja ymmärrystä. Joachim Wigelius on Eddyn äitinä vaimon ja äidin asemaansa melko sidottu, mutta unelmansa muistava sydämellinen ihminen, joka yrittää antaa Eddylle hyviä eväitä elämään.

Kyllä oli hienoa päättää teatterivuosi juuri tämän näytelmän parissa! Erinomainen dramatisointi, ohjaus ja visuaalinen suunnittelu, ja upeaa, läsnäolevaa näyttelijäntyötä. Etenkin nuoret näyttelijät, ja varsinkin Eddyt, tekivät ison vaikutuksen, mitä taitoa ja roolityön ymmärrystä ison, monitasoisen ja paljon läpi käyvän hahmon tulkinnassa. Taidanpa tarttua Louisin teoksiin nyt tämän nähtyäni, ja jospa sitten suuntaisin katsomoon vielä uudelleen kun romaanit ovat tuttuja. Vaikka tämä oli rankka näytelmä, ja moni ikävä tunne menee ihon alle, niin toiveikkuutta tai uskoa tulevaan ei katsomossa suinkaan menetä. Synkimpänäkin aikana voi valonsäde osua kaiken pahan keskelle, ja pienin askelin voi päästä eteenpäin. Sen tämä näytelmä karunkauniisti kertoo, ja sen kokisin katsomossa mielelläni uudelleenkin. Ja kyllä tällaista näyttelemistä katsoisi uudelleen aivan tosi mielellään – sitä olen tässä nyt tekstin läpi kehunut, mutta sanotaan nyt vielä kerran: on upeaa näyttelijäntyötä lava täynnä tässä. Ja taitavaa tekemistä jokaisella muullakin osa-alueella. Hurraa mitä teatteria!

Alkuvuosi 2026 – 15 + 1 teatteritärppiä

Uusi vuosi on ihan muutaman päivän päässä, ja sen myötä tietenkin koittavat vuoden 2026 ensimmäiset ensi-illat! Onkin siis aika pistää listalle meikäläisen teatteritärppejä alkuvuodelle 2026. Alkava teatterivuosi tuo tullessaan vaikka ja mitä kiinnostavaa, hyvin monipuolisesti esityksiä erilaisista aiheista ja asioista, monessa tyylilajissa ja tunnelmassa. Tuttuun tapaan myös moni listan ulkopuolinen juttu kiinnostaa, mutta näihin viiteentoista ensi-iltaan ja yhteen bonustärppiin on nyt rajattu Teatterinnan vinkit vuoden ekoihin esityksiin. Ja pitemmittä puheitta, tässä ne tulevat!

Tärppi #1: Heathers – Skene musiikkiteatteri (Aleksanterin teatteri)

Heathers sai Suomen ensi-iltansa kesällä 2024 Teatteriyhdistys Kulissin tekemänä, ja nyt on pian aika uuden suomiversion. Miten mahtavaa! Heathers on hurmaavan kauhea ja hauska musikaali lukiohierarkiasta, joukkoon sopimisesta ja toisaalta siitä erottumisesta, romantiikasta, murhista ja ystävyydestä. Musta huumori ja tykit biisit kuljettavat tätä samannimisestä leffasta tuttua tarinaa, ja melkoisen energinen ja mukaansatempaava show lienee luvassa. Olen nähnyt Heathersin paristi Lontoossa ja kerran Kulissin versiona, enkä malta odottaa millaisen esityksen Skenen musiikkiteatteri pistää pystyyn. Muutaman Skenen produktion nähneenä en usko, että ainakaan taitoa tai energiaa jää puuttumaan, sen enempää kuin heittäytymistä tai eläytymistäkään. Mielestäni Heathers on ihan nuorisomusikaalien aatelia, ja onhan se jonkinmoisen kultti-/hittiaseman maailmallakin saavuttanut, joten en ole mielipiteeni kanssa yksin. Enkä yhtään ihmettele, että tämä on tosi rakastettu musikaali, sillä synkän huumorin, hyvän fiiliksen, mainion musiikin ja lämminhenkisten hetkien oivallisella yhdistelyllä Heathers osunee monenlaisten katsojien sydämeen.

Heathers ensi-illoissa 13.5. ja 14.5.

kuva © Raimo Uunila, graafinen suunnittelu Joona Aalto

Tärppi #2: Myrsky – Teatteri Jurkka & Myrsky – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Keväällä myrskyää Helsingissä kahden teatterin voimin, kun sekä Jurkassa että Kapsäkissä tartutaan William Shakespearen Myrsky-näytelmään – vaan luulenpa, että nämä kaksi ovat aika erilaisia tulkintoja. Alkaen jo siitä, että Jurkassa nähdään "eettinen tutkielma ajastamme" ja Kapsäkissä "rosoisen riemukas koko perheen seikkailumusikaali". Molemmista olen tosi innoissani! Jurkassa ohjaus on Erik Söderblomin, Kapsäkissä Jussi Nikkilän. Vaikka tämä Bardin näytelmä ei ole meikäläiselle se kaikista rakkain, eikä kärkikahinoissa muutenkaan, olen nähnyt Myrskystä useamman version. Yhdestä pidin kovasti, yhdestä en oikein saanut otetta ollenkaan, ja yksi oli sellainen perushyvä. En siis aivan tiedä, mikä suhteeni tähän näytelmään on – se kun on kerran hurmannut minut täysin ja kerran ollut ihan erilainen kuin odotin. Tuntuu myös, että tässä voi painottaa versiosta riippuen ihan eri asioita, teemoja ja tunnelmia, ja tehdä niin kesäteatterihenkistä hilpeää hupailua kuin syvällistä ja vakavahenkisempää pohdiskelua sadunomaisessa tunnelmassa. Ja kumpikin voi toimia! Saapa siis nähdä, kuinka tällä kertaa tämän kanssa käy. Mielenkiinnolla suuntaan katsomaan niin Jurkan kuin Kapsäkin saariseikkailua!

Myrsky ensi-illassa Jurkassa 5.2.
Myrsky ensi-illassa Kapsäkissä 25.2.

Tärppi #3: Yöllisen koiran merkillinen tapaus – Kotkan Kaupunginteatteri

Oi, mikä ihana juttu! Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi suosikkitarinoitani, se on minulle tuttu niin Mark Haddonin romaanista, jonka olen englanniksi lukenut useampaan kertaan, ja ainakin kerran suomeksi myös, sekä teatteriversioista, joista toisen näin Lontoossa Piccadilly Theatressa ja toisen Lilla Teaternissa. Tämä on sydämellinen, monitasoinen, hauska ja koskettava tarina, ja toimii teatterin lavalla erinomaisesti. Suomessa Yöllistä koiraa on jonkin verran esitetty, mutta ei mitenkään valtavasti, joten olen tosi iloinen että Kotkassa tartutaan tähän juttuun nyt. Pidän Yöllisessä koirassa etenkin siitä, miten hahmoissa on paljon sävyjä eivätkä he ole mitenkään täydellisiä tai yksinkertaisesti selitettäviä, vaan jokaisella on hyvät ja huonot puolensa eikä niitä kaihdeta. Nämä tyypit ovat jotenkin tosi inhimillisiä ja samaistuttavia, ja sehän on katsomossa parasta. Tarina vetää mukaansa niin juonen kuin tunteiden ja tunnelmien kautta, ja tämä kyllä lämmittää sydäntä aina, missä muodossa tarinasta sitten nauttiikaan.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus ensi-illassa 28.3.

Tärppi #4: Taival – KOM-teatteri

Taival kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjoittaja-ohjaajansa Tuomo Rämön vuoksi, olen tykännyt kovasti kaikista hänen käsialaa olevista näkemistäni esityksistä, joten tämän yhden yön tragikomedian voisi siis ajatella osuvan esitysmakuuni. On myös tosi kiinnostavaa, että näytelmä perustuu Stam1na-yhtyeen samannimiseen albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Musiikki tuppaa olemaan hyvin inspiroivaa noin yleisesti, ja innoittaa varmasti monia taiteilijoita alalla kuin alalla, mutta en usko koskaan nähneeni esitystä, joka perustuisi suoraan albumiin. Toki jotkut musikaalit ovat ensin olleet olemassa levyinä ja vasta sen jälkeen lavalla, mutta tämä on eri lailla tiensä levyltä lavalle löytänyt juttu. Perhesuhteet ja vanhemman ja aikuisen lapsen välinen dynamiikka, historia ja yhteisen elämän aikaansaamat tunteet ovat myös tosi kiinnostava aihe tarinalle, ja uskoisin, että tämä sekä liikuttaa että naurattaa – kuten onnistunut tragikomedia tekee.

Taival ensi-illassa 28.1.

kuva © Sampo Jaakkola

Tärppi #5: Metsolat –Urjanlinna – Kuopion kaupunginteatteri

En ole koskaan katsonut Metsoloita televisiosta, mutta tämän Urjanlinna-näytelmän näin muutama vuosi sitten oman kunnan kesäteatterissa, kun Ohkolan Teatteri esitti erinomaista versiotaan. Sen ohjasi muuten Katriina Honkanen, joka tv-sarjassä näytteli Eeva Metsolaa. Kuopiossa ohjaajana on Mikko Rantaniva. Metsolat on itselleni tunnistettava ja samaistuttava tarina, sillä vaikka se sijoittuukin aikaan muutamia vuosia ennen syntymääni, on maaseutuympäristö ja maaseudun ihmisten mielenmaisema tuttua ja turvallista. Perhesuhteet, henkilökohtaiset ja laajemmin koskettavat ongelmat, sukupolvien väliset erot ja kuilut, rakkaus, unelmat, tavoitteet ja hankaluudet, ne ovat universaaleja teemoja ja siksi puhuttelevia. Metsoloissa näitä kaikkia ja monia muitakin aiheita käsitellään onnistuneesti ja ennen kaikkea niin, että se tuntuu aidolta ja uskottavalta. Elämänmakuista, lämmintä ja sopivasti humoristista ja vakavaa menoa, ei ihme että tämä on suomalaiseen yleisöön purrut lujaa. Urjanlinna-näytelmä onnistuu tiivistämään tv-sarjan ensimmäisen kauden tosi näppärästi yhdeksi näytelmäksi, ja tarina ja hahmot ehtivät hyvin tulla tutuiksi.

Metsolat – Urjanlinna ensi-illassa 31.1.

Tärppi #6: Anna Karenina – Kotkan Kaupunginteatteri

Yritin kerran Tohtori Zivago-innostuksessani lukea myös tätä toista klassikkoa, Leo Tolstoin Anna Kareninaa, mutta ei ihan lähtenyt. Zivagoon olin tosin teatterissa ihastunut, eli kenties tämänkin kanssa onnistuu romaanin läpi pääseminen jos ensin näkee tarinan teatterin lavalla ja sitten vasta lukee sen. Toki olen jo yli kymmenen vuotta vanhempikin, niin ehkä toimii paremmin kuin 14-vuotiaana. Tämä Kotkan versio kiinnostaa myös etenkin ohjaaja Pasi Lampelan sovituksen vuoksi, esittelytekstissä lupaillaan raikasta sovitusta meidän aikaamme, joka ehkä avaa vanhan klassikkoromaanin aiheita ja teemoja puhuttelevammin kuin kirjan kieli. Meikä klassikoiden modernisoinnin ystävänä tietty on siitä innoissaan, mutta olisi kyllä muutenkin aika jo tähän tarinaan tutustua. Dramaattiset rakkaustarinat ovat aina kivoja, samoin isot ihmisyyden kysymykset ja vaikeat valinnat. Ja niitähän Anna Karenina taitaa tarjoilla varsin hienossa paketissa.

Anna Karenina ensi-illassa 24.1.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #7: Status quo – Lilla Teatern

Maja Zaden kirjoittamassa komediassa naiset johtavat ja miehet keittävät kahvit. Näytelmässä yhteiskunnan valtarakenteet on käännetty ylösalaisin nokkelalla ja absurdilla otteella. Status quon asetelmasta tulee vähän mieleen ranskalaiselokuva Ei mikään helppo mies, jossa mies lyö päänsä ja herää maailmassa, jossa naiset käyttäytyvät patriarkaalisesti ja miehet saavat osakseen syrjintää ja seksismiä. En ole tuota elokuvaa katsonut, mutta muistin kuulleeni siitä kun luin Status quon esittelytekstiä. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta ja siltä, että saattaa olla tosi tarkkanäköinen, hauska ja oivaltava juttu, joka antaa jotain niin komedianjanoisille kuin yhteiskunnallisia teemoja teatterissa kaipaaville. Myös Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia kiinnostavat tietenkin, onhan hän yksi suosikkiohjaajistani.

Status quo ensi-illassa 12.2.

kuva © Kaisa Tiri

Tärppi #8: Oikeusjuttu – Oulun teatteri

Yli 500 oululaisen nuoren kokemuksiin perustuva Oikeusjuttu tuo näyttämölle tämän ajan nuorten ajatuksia, toiveita ja tarinoita. Äänen saavat nuoret, aikuisten tehtävä on kuunnella. Vaikka alan kohta olla turhan vanha sanomaan itseäni kovin nuoreksi, ovat nuorten tarinat lähellä sydäntäni, ja aina ilahduttaa etenkin se, kun teatteria (tai mitä tahansa taidetta) tehdään kuuntelemalla kohderyhmää ja niitä ihmisiä, joiden tarinoita lavalle halutaan tuoda. Niinpä Oikeusjuttu kiinnitti heti huomioni, sillä tämä kuulostaa siltä, että näkökulman valinta ja esityksen tavoitteet ovat juuri oikealla kulmalla toteutettuja. Nuorten kokemukset ja aikuisten odotukset törmäävät toisiinsa teatterin tarjoamassa kohtaamispaikassa, ja esitys lupaa tarkastelevansa kriittisesti aikuisen katsetta, ja siinä samalla antavansa valokeilaa myös teatterille taiteenlajina. Kuulostaa ihan mahtavlta!

Oikeusjuttu ensi-illassa 7.3.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #9: Mammal – Lahden kaupunginteatteri

Mammal kuulostaa esitykseltä, jonka pitäisi iskeä minuun aivan täysillä, ja sitä tietty myös toivon. Ensinnäkin Veikko Nuutisen teksti, toiseksi aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren ja tämän isoäidin välinen suhde ja kaikki sen sävyt, ja vielä nuoren huono olo ja ongelmat. Ihan kuin minulle tehty! Esittelytekstissä tätä kuvaillaan näytelmäksi lapsuuden viimeisestä kesästä ja kahden yksinäisen ihmisen tarinaksi. Kaikki tällainen haikea, surumielinen, intiimi ja ihmissuhteisiin liittyvä on juuri minun makuuni, ja odotan Mammalin näkemistä kovasti. Esityksen ohjaa Minna Harjuniemi, jonka Thelmasta ja Loviisasta tykkäsin, eli senkin suhteen kiinnostaa.

Mammal ensi-illassa 24.1.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #10: Komedia pankkiryöstöstä – Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen-hitin takana olevien tyyppien käsialaa on myös HKT:lle tuleva Komedia pankkiryöstöstä, ja todellakin kiinnostaa millainen koominen rymistely on tällä kertaa luvassa. Lavalla ja kulisseissa on mukana huippujengi, ja iloitsin esittelytekstiä lukiessani myös siitä, että tämä on sijoitettu Helsinkiin vuonna 1958. Ja miksei olisi, tottahan se vielä enemmän komediassa naurattaa, jos nimet ja maisemat ovat tutun kuuloisia. Vaikka olen tavallisesti enemmän synkän ja syvällisen ystävä, niin nautin kyllä kunnon nauruista myös, ja uskon että tämä saa sellaiset aikaan useampoaan kertaan. Näytelmä joka menee pieleen on yksi suurimpia komediasuosikkejani, ja samoista kirjoittajista huolimatta en usko, että tämä menee komedialistallani yhtä korkalle. Siitä huolimatta luulen, että melkoisen hauskaa menoa on luvassa.

Komedia pankkiryöstöstä ensi-illassa 5.2.

Tärppi #11: Vi ska ju bara cykla förbi – Åbo Svenska Teater

Ellen Strömbergin August-voittaja ja Finlandia-ehdokas Mehän vaan mennään siitä ohi pääsee ÅST:lla teatterimuotoon. Ihan mahtavaa että nuortenromaani sovitetaan teatteriin! Luin kirjan sen ilmestymisvuonna ja pidin siitä kovasti, vaikka en tarinaa kunnolla enää muistakaan. Mandan ja Malinin ysiluokan kevättä kuvaava tarina osuu nuoruuteen terävästi, lempeästi ja tunnistettavasti, ja muistan kyllä sen, miten ihana romaani on, vaikka juoni on vähän mielestä haihtunutkin. Strömberg on yhdessä ohjaaja Ida Kronholmin kanssa tehnyt näyttämösovituksen, joten tarina välittynee lavalle alkuperäisteoksen sävyt ja tunnelmat tavoittaen. Rooleissa on kaksi näyttelijää, ja luulenpa, että tähän esitykseen ja tarinaan duo-lähestyminen erinomaisesti sopii.

Vi ska bara cykla förbi ensi-illassa 28.1.

x

Tärppi #12: Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi – Tampereen Ooppera

Sweeney Todd ei ole minulle kovin tuttu musikaali, vaikka tarina asiakkaidensa kurkkuja viiltelevästä parturista on suurin piirtein mielessä. Stephen Sondheimin säveltämiä musikaaleja ei Suomessa tehdä kovinkaan usein, vaikka miehen teoksissa on melkoisia musikaaliklassikoita – kuten vaikka tämä Sweeney Todd. Minulle hänen teoksistaan ovat tutuimpia Company (milloin tästä, ja nimenomaan siitä päivitetystä versiosta, suomituotanto?) ja Into the Woods, sekä tietty West Side Story, jonka Sondheim on sanoittanut mutta ei säveltänyt. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta olen ymmärtänyt, että tämän herran sävellyksissä on melkoisen paljon tasoja, kiemuroita ja haastavuutta. Siksi hänen musikaalejaankaan ei ehkä niin paljon tehdä, vaikka joskus on kyllä Suomessakin nautittu Sondheimin sävelistä. Ja nyt taas! Olen kuullut Sweeney Toddista vain The Worst Pies in London-biisin, jonka Chris Bewsher esitti Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertissa, ja heti tästä yhdestä kappaleesta innostuin. Musikaali itsessään kiinnostaa kovasti, ja vaikka konsertissa sitä ei ehkä aivan täysin voi sisäistää (tai sitten voi, pianhan sen näkee!), antaa tämä kokemus varmasti kuvan siitä, millainen juttu on kyseessä. Ja musiikistahan pääsee nauttimaan täysin siemauksin! Konserttiversiossa on myös aivan todella mainio roolitus, joten ihan jo siksi suunta vie Tampere-talolle ja verilöylyjen ja piirakoiden keskelle Lontooseen.

Sweeney Todd ensi-illassa 8.1.

kuva © Tuomas Tenkanen

Tärppi #13: Così fan tutte – Sibelius-Akatemian ooppera

Minua ei voi minään oopperaentusiastina pitää, mutta yritän kunnostautua sillä saralla ja käydä useammin katsomassa oopperaa. Ja tämä kiinnostaa tosi paljon! Paitsi että pidän Mozartista noin taiteilijana ja historiallisena hahmona kuin säveltäjänäkin, Cosi fan tutten sijoittaminen lukiomaailmaan kuulostaa upealta idealta. Siellä suuria tunteita, draamaa ja tapahtumia riittää, ja sehän oopperalle sopii. En yhtään tiedä tarinasta mitään, enkä osaa sanoa, olenko kuullut juuri tämän oopperan musiikkia klassista musaa luukuttaessani, mutta sittenhän sen näkee tunnistanko katsomossa mitään sävelmiä. Odotan etenkin sitä, kuinka tarinan sovittaminen amerikkalaiseen high school-ympäristöön onnistuu, sillä tämä on juuri sellainen ratkaisu, joka ilahduttaa minua kovasti. Uutta näkökulmaa klassikoihin. Jes! Tätä oopperaa googlaillessani tosin opin, että on Suomessa ennenkin uudella näkökulmalla Così fan tuttea vedetty — nimittäin Kansallisoopperan Covid fan tutte sai ensi-iltansa koronapandemian aikoihin 2020.

Così fan tutte ensi-illassa 11.4.

kuva © Harri Hinkka, graafinen suunnittelu Maria Atosuo

Tärppi #14: Alivuokralainen – Tampereen Teatteri

TT on esittänyt Alivuokralaista aikanaan vuosina 2003-2010 täysille katsomoille ja suurta suosiota nauttien. Meikä on selvästi lähivuosien teatterihistoriasta sen verran pihalla, että en ollut koskaan kuullutkaan tästä farssista – enkä edes siitä, että tarina on päätynyt elokuvaksikin saakka. Alivuokralainen kiinnostaa siis ihan jo siksi, että tämä on ollut suuri hitti ja monen monen vuoden esitysputkesta päätellen todella hauska ja katsomoon houkutteleva. Myös näyttelijäjoukko on taitavaksi todettu monessa eri jutussa, ja kotimainen farssi kiinnostelee myös. Tarina itsessään kuulostaa sopivasti hullunkuriselta, hykerryttävältä ja siltä, että monenlaista käännettä ja kommellusta mahtuu mukaan.

Alivuokralainen ensi-illassa 29.1.

kuva © Natalia Kabanov

kuva © Francisco Castro Pizzo

Tärppi #15: The Employees & asses.masses – &Fest / & Espoon Teatteri

& Espoon Teatteri tuo pääkaupunkiseudulle tosi paljon monenlaisia esityksiä, ja maaliskuun &Fest-ohjelmistossa on vaikka ja mitä kiinnostavaa. Poimin sieltä nämä kaksi juttua, jotka erityisesti kutkuttavat. The Employees on on puolalainen "maailmanluokan avaruustykittely", joka perustuu Olga Ravnin romaaniin. Esitys kertoo avaruusaluksen miehistöstä, joista osa on ihmisiä ja osa ihmisenkaltaisia humanoidirobotteja. Tyylilaji on dystooppinen avaruusseikkailu, joka todellakin kiinnostaa. Meikä on dystopiafani henkeen ja vereen, sitä lajia tosin harmittavan vähän teatterilavalla olen nähnyt mutta tässä olisi tilaisuus. Ja avaruusalus miehistöineen! Mahtavaa! Myöhemmin maaliskuussa nähtävä asses.masses taas on noin seitsemän ja puolen tunnin mittainen yhdessä pelattava videopeli, jossa yleisö yrittää auttaa aaseja saamaan työpaikkansa takaisin. Tämän lupaillaan olevan "yhdistelmä videopeliä, aaseja, vallankumousta, tarinankerrontaa ja ruokaa", ja melkoisen mielenkiintoiselta konseptilta kuulostaa. Lienee yllätyksellinen, hauska ja yhteisöllinen kokemus, näin aavistelisin.

The Employees esitykset 5.-7.3.
asses.masses esitykset 28.-29.3.

kuva © Heikki Sarkala

Bonustärppi: Kärpästen herra – Keltainen Teatteri

Kärpästen herra sai ensi-iltansa jo viime syksynä, mutta ei silloin ehtinyt loppuvuoden tärppeihin mukaan. Vaan nytpä ehtii, sillä tälle keväälle on luvassa kaksi lisäesitystä! Minä olen tämän kahdesti nähnyt ja upeaksi todennut, ja voipi hyvin olla, ettei kahta ilman kolmatta... Ajatuksiani esityksestä pääsee lukemaan lisää täältä, mutta lyhykäisyydessään: Kärpästen herra on todella hyvin tehtyä teatteria, energistä, raikasta, otteessaan pitävää ja sopivasti ravistelevaa. Näyttelijäntyö on hienosti läsnäolevaa, tarinan teemat ja tunnelmat tavoitetaan sujuvasti, ja kokonaisuus on vahva ja monitasoinen. Hieno tarina, hieno versio siitä, ja hienosti tällä starttasi uuden teatterin matka!

Kärpästen herra KokoTeatterissa 17.3. ja Teatteri Eurooppa Neljässä 21.3.

The Addams Family @ Turun kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin The Addams Family-musikaalin 18.12.

Wednesday (Nomi Enckell) on rakastunut, ja nyt olisi aika esitellä oma rakas Lucas Beineke (Lauri Mikkola) perheelle. Mutta kun perhe sattuu olemaan vähän erilainen, ei homma olekaan aivan niin yksinkertainen. Synkkyyttä syleilevä, omalaatuinen ja tummanpuhuva perhe Addams ja "normaalit" Beineket – mitä siitäkin tulee? Mutta jos naimisiinkin aikoo, niin täytyyhän perheiden saada toisiinsa tutustua. Siispä Wednesday vannottaa perheenjäseniään – Gomez-isää (Joel Mäkinen), Morticia-äitiä (Anna-Maija Tuokko), Pugsley-veljeä (Oliver Kangasluoma), Fester-setää (Mika Kujala), Mummaa (Riitta Salminen) ja hovimestari Lurkkia (Arne Nylander) – käyttäytymään mahdollisimman normaalisti yhden illallisen ajan. Vaan kuinkahan se sujuu – ja mitä edes on normaali?

Olen toki tiennyt The Addams Family-musikaalin olemassaolosta jo vuosikaudet, mutta tämä Turun kaupunginteatterin versio oli minulle ensimmäinen reissu Addamsin perheen vieraaksi. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama, Marshall Brickmanin ja Rick Elisen käsikirjoittama musikaali nähdään Turussa Tiina Puumalaisen (dialogi) ja Ilpo Tiihosen (laulut) suomennoksena. Ohjauksesta vastaa Tuomas Parkkinen. Olin etukäteen kuullut tästä musikaalista teoksena vähän ristiriitaisia ajatuksia, jotkut olivat tykänneet, jotkut eivät niinkään. Turun versiosta sen sijaan olin kuullut pelkkiä kehuja. Odotin kyllä innolla, että pääsin vihdoin itsekin näkemään, millainen juttu tämä on, sillä onhan Addamsin perhe legendaarinen ja iso osa populaarikulttuuria, aina sieltä Charles Addamsin 1930-luvulla aloittamista sarjakuvista saakka. Joten oli jo aikakin suunnata komeaan kartanoon katsomaan, ketä siellä oikein asustaakaan! Ja kuulkaas, minähän vallan hurmaannuin tästä, sen verran valloittavia tyyppejä ovat musikaalin hahmot, ja sen verran suloinen ja pikkuisen karmiva tämä rakkaudesta, erilaisuudesta ja perheestä kertova tarina. Parkkisen oivallisessa ohjauksessa vauhtia riittää, ja kokonaisuus on erinomaisesti rytmitetty. Yhdessä Jukka Haapalaisen näyttävien koreografioiden kanssa tarina etenee lavalla sujuvasti, iskut ovat kohdillaan eikä toiminta pysähdy kertaakaan. Rauhallisemmille hetkille on kuitenkin annettu tilaa, ja Parkkisen ohjauksessa ne ovat hienosti kiinni esityksen tunnelmassa. Vaikka musikaalissa tutustutaankin erityislaatuiseen perheeseen, ovat tarinan teemat, kuten lapsen itsenäistyminen, perhe-, sisarus- ja rakkaussuhteet sekä oman perheen tarkastelu muiden perheitä vasten, aivan tunnistettavia ja samaistuttavia. Tätä Parkkisen ohjaus sujuvasti heijastaa lavalta katsomoon, Addams-twistillä ja hurmaavalla huumorintajulla. Erityisen onnistunutta on ohjauksen ja koreografioiden yhteistyö ja toistensa kanssa keskusteleminen, se osaltaan mahdollistaa jo mainitsemani erinomaisen rytmityksen ja sujuvasti kulkevan tarinan. En tiedä kiinnitänkö tähän yleensä mitenkään tietoisesti huomiota, mutta tätä katsoessa havahduin ajattelemaan, että onpa harvinaisen soljuvaa tämä näyttelijäntyön, tanssimisen, laulamisen ja esiintymisen yhdistäminen.

Upean lavastuksen on suunnitellut Teemu Loikas. Ihastuin visuaalisuuteen jo ennen esitystä, kun komeat aitaelementit ja esi-isien aidon näköiset hautapaadet tervehtivät katsomoon astellessa. Ja sitten aukesi esirippu ja sehän oli menoa! Addamsien kartano on lavalla mahtipontinen, loistelias, synkkä pytinki, joka näyttää valtavan kokoiselta ja kätkee sisäänsä monta yllätystä. Myös hautaholvi, iso puu ja iso kuu ovat kaikki hienoja, ja lavasteita voisi ihailla tovin jos toisenkin. Etenkin kartanon tapetti on mahtava, samoin talon portaikko ja Gomezin kidutusvälineiden keräilykammio. Ja entäs se sängyn alla piilotteleva hirviö sitten? Miten mainio! Yksityiskohtia on tosi paljon, aina hämähäkinseiteistä monenmoniin ruokapöydän tavaroihin ja talon seinillä roikkuviin esineisiin. Tämän lavastuksen sekaan kun pääsisikin seikkailemaan ja tutkiskelemaan... Sanna Malkavaaran videosuunnittelu tuo onnistuneesti lisäsävyjä lavastukseen ja visuaalisuuteen. Toiseksi ei jää Pasi Räbinän pukusuunnittelu, jossa riittää niin tummia sävyjä, väripilkkuja kuin säteilevää kimallustakin. Minua ihastuttivat erityisesti Addamsien esi-isien asut, siellä on monelta vuosisadalta ja monenlaisissa tyyleissä aivan upeita luomuksia. Etenkin Petja Pulkkisen esi-isähahmon barokkihenkinen asu on niin hieno! Samoin asukokonaisuudet Kalma kurkkii- ja Kuu ja minä-biiseissä ovat ihanat. Mutta vaikka katse hakeutui useasti esi-isien tyyliä ihailemaan, niin eivät tyylissä taakse jää myöskään tarinan päähenkilöt. Pidin varsinkin siitä, miten hyvin Mortician ja Gomezin asut toimivat yhdessä, sekä Wednesdayn ja Alicen (Heidi Kirves) keltaisista mekoista. Jari Sipilän valosuunnittelu liikkuu sujuvasti tunnelmissa mukana ja loihtii lavalle niin tummia sävyjä, rakkaudentäyteistä lämpöä, salaperäistä hämärää kuin valoisaa haaveilua. Jessica Rosenbergin suunnittelemat maskeeraukset ja kampaukset ovat hahmoille tosi hyvin sopivia ja myös esityksen tunnelmaan osuvia. Esi-isien kalmankalpeasta olemuksesta päähenkilöiden yksilöllisiin lookkeihin on naamiointi onnistunutta, ja etenkin moni kampaus ja peruukki ihastutti. Ja se, että Wednesday katkaisee palmikkonsa lavalla!

Aleksi Laukkosen johtama bändi soittaa hyvässä vireessä ja mainiolla energialla, ja musikaalin musiikki on tosi kivaa. Mikään biisi ei ihan jäänyt päähän soimaan, mutta jos nämä kuulisi pari kertaa, niin siinä on monta mainiota kappaletta kyllä korvamadoksi tyrkyllä. Etukäteen olin kuullut vain Kun olet Addams-biisin, jonka melodia oli tuttu, sekä Uuteen suuntaan-kappaleen, jonka Nomi Enckell esitti Musiikkiteatterifestivaalilla, mutta muut kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Tykästyin erityisesti biiseihin  Kun olet Addams, Uuteen suuntaan, Normaalia, Mitä jos, Paljastuksia, Kalma kurkkii, Sua hullumpi ja Tango de amor. Monen kappaleen kohdalla ihastutti paitsi laulu, myös koreografia, ja etenkin Kun olet Addams, Kalma kurkkii ja Tango de amour jäivät koreografioistaan mieleen. Mitä liikekieltä ja tunnetta! Koko näyttelijäjoukko tekee taitavaa ja erityisesti todella hyvin onnistuvaa yhteistyötä, jonka ansiosta lavalle nousee huikeita joukkokohtauksia ja -koreografioita. Pidin kovasti siitä, miten esi-isät ovat osa tarinaa, ja heidän läsnäolonsa lavalla sekä yhdessä Fester-sedän kanssa suorittamansa "Operaatio Wednesday ja Lucas ne yhteen sopii" on hurmaavaa katsottavaa.

Anna-Maija Tuokko ja Joel Mäkinen Mortician ja Gomezin rooleissa tekevät tästä pariskunnasta intohimoisen ja rakastuneen kaksikon, joka yhtäkkiä joutuu uuteen tilaisuuteen, kun suhteeseen hiipii salaisuus. Ihan pikkuinen vain, näin itsellensä uskottelee Gomez, mutta jos ei koskaan olla salattu mitään, niin aikamoinen soppa yhdestäkin salatusta asiasta syntyy. Mäkisellä on rooliinsa erinomainen ote, hän taipuu niin komedisiin iskuihin, itsevarman ja sanavalmiin isännän rooliin kuin tyttärensä ja vaimonsa edessä molempien toiveiden, odotusten ja pyyntöjen edessä tasapainottelevan miehen osaan. Tuokko ottaa Morticiana lavan haltuun suurieleisellä ja valovoimaisella näyttelijäntyöllä, jossa näkyy sujuvasti niin hahmon luonne kuin tämän suuret tunteet. Nomi Enckell on kipakka ja tarkkanäköinen Wednesday. Enckellin roolityössä on sekä äkkipikaisuutta että ihanaa lämpöä ja lempeyttä, ja hän kuvaa kauniisti Wednesdayn tuntemukset rakkauden edessä. Oliver Kangasluoma siskonsa romanssin vuoksi vähän mustasukkaisena Pugsleynä on hurmaava, hän tuo roolityöhönsä sekä pientä kujeilua että suloista sisarusrakkautta. Mika Kujala tekee Fester-sedän roolin sydämellisesti ja valloittavasti, hän on loistava välittämään komediaa ja ihanasti läsnä lavalla. Riitta Salmisen näyttelemä Mumma on mainio tyyppi, ja Salminen laukoo roolihahmonsa herkulliset repliikin nappiosumina. Arne Nylander tekee vaitonaisen Lurkki-hovimestarin roolin jäyhällä arvokkuudella ja tarkalla korvalla sille, millainen tunnelma missäkin kohtauksessa on. Lauri Mikkolan roolityö Lucasina on sopivasti hermostunut ja vähän ylivirittynyt, Lucasia ihan pikkuisen taitaa jännittää tavata Wednesdayn vanhemmat, mutta hän tsemppaa täysillä. Mikkola tuo hahmonsa tulkintaan sujuvasti mukaan myös sen, miten hän lopulta on tosi varma rakkaudestaan. Heidi Kirves on Alice Beineken roolissa riemukas ja valloittava, Kirves kasvattaa roolityönsä taitavasti isommaksi ja antaa palaa, kun Alicen tilaisuus revittelyyn tulee. Stefan Karlsson Mal Beineken roolissa tulkitsee näppärästi vakavahenkistä ja jäykähköä miestä, joka ei kuitenkaan ole sitten ihan kaavoihin kangistunut – ai että ilahdutti, kun Mal pistää rennomman vaihteen silmään! Ensemblessä taituroivat esi-isinä valloittavin ottein Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Jukka Wennström, Peter Nyberg, Petja Pulkkinen ja Sonja Pajunoja.

Olipas ihanaa vihdoinkin sukeltaa tämän synkkätunnelmaisen, rakkautta hehkuvan ja huumoria kukkivan musikaalin maailmaan! Voin suoraan sanoa, että minulla ei ollut mitenkään suuria odotuksia tämän suhteen, vaan sainpa nähdä että silloin vasta pääseekin yllättymään – tämähän on mitä valloittavin, viihdyttävin ja vauhdikkain juttu! Tästä lienee kiittäminen paitsi musikaalia itsessään, myös sen erinomaisen onnistunutta versiointia Turun kaupunginteatterissa. Kaikki osa-alueet osuvat kohdilleen ja pelaavat saumattomasti yhteen, ja näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa hurmaavalla tavalla. Kun kokonaisuus syleilee teoksen tyyliä ja tunnelmaa lämmöllä, oivalla komediallisella otteella ja goottilaisen kauhuhenkisyyden omaksuen, on tämä musikaali parhaimmillaan, niin luulen. Myös moni teema – muun muassa perhesuhteet, erilaisuus ja rakkaus – puhutteli, ja tuodaan lavalla sujuvasti ja tunnistettavasti esiin. Mikä ilo että tämä oli minun ensimmäinen Addamsini! Eikä jää tähän – uusi reissu on jo kalenterissa.