Alkuvuosi 2026 – 15 + 1 teatteritärppiä

Uusi vuosi on ihan muutaman päivän päässä, ja sen myötä tietenkin koittavat vuoden 2026 ensimmäiset ensi-illat! Onkin siis aika pistää listalle meikäläisen teatteritärppejä alkuvuodelle 2026. Alkava teatterivuosi tuo tullessaan vaikka ja mitä kiinnostavaa, hyvin monipuolisesti esityksiä erilaisista aiheista ja asioista, monessa tyylilajissa ja tunnelmassa. Tuttuun tapaan myös moni listan ulkopuolinen juttu kiinnostaa, mutta näihin viiteentoista ensi-iltaan ja yhteen bonustärppiin on nyt rajattu Teatterinnan vinkit vuoden ekoihin esityksiin. Ja pitemmittä puheitta, tässä ne tulevat!

Tärppi #1: Heathers – Skene musiikkiteatteri (Aleksanterin teatteri)

Heathers sai Suomen ensi-iltansa kesällä 2024 Teatteriyhdistys Kulissin tekemänä, ja nyt on pian aika uuden suomiversion. Miten mahtavaa! Heathers on hurmaavan kauhea ja hauska musikaali lukiohierarkiasta, joukkoon sopimisesta ja toisaalta siitä erottumisesta, romantiikasta, murhista ja ystävyydestä. Musta huumori ja tykit biisit kuljettavat tätä samannimisestä leffasta tuttua tarinaa, ja melkoisen energinen ja mukaansatempaava show lienee luvassa. Olen nähnyt Heathersin paristi Lontoossa ja kerran Kulissin versiona, enkä malta odottaa millaisen esityksen Skenen musiikkiteatteri pistää pystyyn. Muutaman Skenen produktion nähneenä en usko, että ainakaan taitoa tai energiaa jää puuttumaan, sen enempää kuin heittäytymistä tai eläytymistäkään. Mielestäni Heathers on ihan nuorisomusikaalien aatelia, ja onhan se jonkinmoisen kultti-/hittiaseman maailmallakin saavuttanut, joten en ole mielipiteeni kanssa yksin. Enkä yhtään ihmettele, että tämä on tosi rakastettu musikaali, sillä synkän huumorin, hyvän fiiliksen, mainion musiikin ja lämminhenkisten hetkien oivallisella yhdistelyllä Heathers osunee monenlaisten katsojien sydämeen.

Heathers ensi-illoissa 13.5. ja 14.5.

kuva © Raimo Uunila, graafinen suunnittelu Joona Aalto

Tärppi #2: Myrsky – Teatteri Jurkka & Myrsky – Musiikkiteatteri Kapsäkki

Keväällä myrskyää Helsingissä kahden teatterin voimin, kun sekä Jurkassa että Kapsäkissä tartutaan William Shakespearen Myrsky-näytelmään – vaan luulenpa, että nämä kaksi ovat aika erilaisia tulkintoja. Alkaen jo siitä, että Jurkassa nähdään "eettinen tutkielma ajastamme" ja Kapsäkissä "rosoisen riemukas koko perheen seikkailumusikaali". Molemmista olen tosi innoissani! Jurkassa ohjaus on Erik Söderblomin, Kapsäkissä Jussi Nikkilän. Vaikka tämä Bardin näytelmä ei ole meikäläiselle se kaikista rakkain, eikä kärkikahinoissa muutenkaan, olen nähnyt Myrskystä useamman version. Yhdestä pidin kovasti, yhdestä en oikein saanut otetta ollenkaan, ja yksi oli sellainen perushyvä. En siis aivan tiedä, mikä suhteeni tähän näytelmään on – se kun on kerran hurmannut minut täysin ja kerran ollut ihan erilainen kuin odotin. Tuntuu myös, että tässä voi painottaa versiosta riippuen ihan eri asioita, teemoja ja tunnelmia, ja tehdä niin kesäteatterihenkistä hilpeää hupailua kuin syvällistä ja vakavahenkisempää pohdiskelua sadunomaisessa tunnelmassa. Ja kumpikin voi toimia! Saapa siis nähdä, kuinka tällä kertaa tämän kanssa käy. Mielenkiinnolla suuntaan katsomaan niin Jurkan kuin Kapsäkin saariseikkailua!

Myrsky ensi-illassa Jurkassa 5.2.
Myrsky ensi-illassa Kapsäkissä 25.2.

Tärppi #3: Yöllisen koiran merkillinen tapaus – Kotkan Kaupunginteatteri

Oi, mikä ihana juttu! Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi suosikkitarinoitani, se on minulle tuttu niin Mark Haddonin romaanista, jonka olen englanniksi lukenut useampaan kertaan, ja ainakin kerran suomeksi myös, sekä teatteriversioista, joista toisen näin Lontoossa Piccadilly Theatressa ja toisen Lilla Teaternissa. Tämä on sydämellinen, monitasoinen, hauska ja koskettava tarina, ja toimii teatterin lavalla erinomaisesti. Suomessa Yöllistä koiraa on jonkin verran esitetty, mutta ei mitenkään valtavasti, joten olen tosi iloinen että Kotkassa tartutaan tähän juttuun nyt. Pidän Yöllisessä koirassa etenkin siitä, miten hahmoissa on paljon sävyjä eivätkä he ole mitenkään täydellisiä tai yksinkertaisesti selitettäviä, vaan jokaisella on hyvät ja huonot puolensa eikä niitä kaihdeta. Nämä tyypit ovat jotenkin tosi inhimillisiä ja samaistuttavia, ja sehän on katsomossa parasta. Tarina vetää mukaansa niin juonen kuin tunteiden ja tunnelmien kautta, ja tämä kyllä lämmittää sydäntä aina, missä muodossa tarinasta sitten nauttiikaan.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus ensi-illassa 28.3.

Tärppi #4: Taival – KOM-teatteri

Taival kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjoittaja-ohjaajansa Tuomo Rämön vuoksi, olen tykännyt kovasti kaikista hänen käsialaa olevista näkemistäni esityksistä, joten tämän yhden yön tragikomedian voisi siis ajatella osuvan esitysmakuuni. On myös tosi kiinnostavaa, että näytelmä perustuu Stam1na-yhtyeen samannimiseen albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Musiikki tuppaa olemaan hyvin inspiroivaa noin yleisesti, ja innoittaa varmasti monia taiteilijoita alalla kuin alalla, mutta en usko koskaan nähneeni esitystä, joka perustuisi suoraan albumiin. Toki jotkut musikaalit ovat ensin olleet olemassa levyinä ja vasta sen jälkeen lavalla, mutta tämä on eri lailla tiensä levyltä lavalle löytänyt juttu. Perhesuhteet ja vanhemman ja aikuisen lapsen välinen dynamiikka, historia ja yhteisen elämän aikaansaamat tunteet ovat myös tosi kiinnostava aihe tarinalle, ja uskoisin, että tämä sekä liikuttaa että naurattaa – kuten onnistunut tragikomedia tekee.

Taival ensi-illassa 28.1.

kuva © Sampo Jaakkola

Tärppi #5: Metsolat –Urjanlinna – Kuopion kaupunginteatteri

En ole koskaan katsonut Metsoloita televisiosta, mutta tämän Urjanlinna-näytelmän näin muutama vuosi sitten oman kunnan kesäteatterissa, kun Ohkolan Teatteri esitti erinomaista versiotaan. Sen ohjasi muuten Katriina Honkanen, joka tv-sarjassä näytteli Eeva Metsolaa. Kuopiossa ohjaajana on Mikko Rantaniva. Metsolat on itselleni tunnistettava ja samaistuttava tarina, sillä vaikka se sijoittuukin aikaan muutamia vuosia ennen syntymääni, on maaseutuympäristö ja maaseudun ihmisten mielenmaisema tuttua ja turvallista. Perhesuhteet, henkilökohtaiset ja laajemmin koskettavat ongelmat, sukupolvien väliset erot ja kuilut, rakkaus, unelmat, tavoitteet ja hankaluudet, ne ovat universaaleja teemoja ja siksi puhuttelevia. Metsoloissa näitä kaikkia ja monia muitakin aiheita käsitellään onnistuneesti ja ennen kaikkea niin, että se tuntuu aidolta ja uskottavalta. Elämänmakuista, lämmintä ja sopivasti humoristista ja vakavaa menoa, ei ihme että tämä on suomalaiseen yleisöön purrut lujaa. Urjanlinna-näytelmä onnistuu tiivistämään tv-sarjan ensimmäisen kauden tosi näppärästi yhdeksi näytelmäksi, ja tarina ja hahmot ehtivät hyvin tulla tutuiksi.

Metsolat – Urjanlinna ensi-illassa 31.1.

Tärppi #6: Anna Karenina – Kotkan Kaupunginteatteri

Yritin kerran Tohtori Zivago-innostuksessani lukea myös tätä toista klassikkoa, Leo Tolstoin Anna Kareninaa, mutta ei ihan lähtenyt. Zivagoon olin tosin teatterissa ihastunut, eli kenties tämänkin kanssa onnistuu romaanin läpi pääseminen jos ensin näkee tarinan teatterin lavalla ja sitten vasta lukee sen. Toki olen jo yli kymmenen vuotta vanhempikin, niin ehkä toimii paremmin kuin 14-vuotiaana. Tämä Kotkan versio kiinnostaa myös etenkin ohjaaja Pasi Lampelan sovituksen vuoksi, esittelytekstissä lupaillaan raikasta sovitusta meidän aikaamme, joka ehkä avaa vanhan klassikkoromaanin aiheita ja teemoja puhuttelevammin kuin kirjan kieli. Meikä klassikoiden modernisoinnin ystävänä tietty on siitä innoissaan, mutta olisi kyllä muutenkin aika jo tähän tarinaan tutustua. Dramaattiset rakkaustarinat ovat aina kivoja, samoin isot ihmisyyden kysymykset ja vaikeat valinnat. Ja niitähän Anna Karenina taitaa tarjoilla varsin hienossa paketissa.

Anna Karenina ensi-illassa 24.1.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #7: Status quo – Lilla Teatern

Maja Zaden kirjoittamassa komediassa naiset johtavat ja miehet keittävät kahvit. Näytelmässä yhteiskunnan valtarakenteet on käännetty ylösalaisin nokkelalla ja absurdilla otteella. Status quon asetelmasta tulee vähän mieleen ranskalaiselokuva Ei mikään helppo mies, jossa mies lyö päänsä ja herää maailmassa, jossa naiset käyttäytyvät patriarkaalisesti ja miehet saavat osakseen syrjintää ja seksismiä. En ole tuota elokuvaa katsonut, mutta muistin kuulleeni siitä kun luin Status quon esittelytekstiä. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta ja siltä, että saattaa olla tosi tarkkanäköinen, hauska ja oivaltava juttu, joka antaa jotain niin komedianjanoisille kuin yhteiskunnallisia teemoja teatterissa kaipaaville. Myös Jakob Höglundin ohjaus ja koreografia kiinnostavat tietenkin, onhan hän yksi suosikkiohjaajistani.

Status quo ensi-illassa 12.2.

kuva © Kaisa Tiri

Tärppi #8: Oikeusjuttu – Oulun teatteri

Yli 500 oululaisen nuoren kokemuksiin perustuva Oikeusjuttu tuo näyttämölle tämän ajan nuorten ajatuksia, toiveita ja tarinoita. Äänen saavat nuoret, aikuisten tehtävä on kuunnella. Vaikka alan kohta olla turhan vanha sanomaan itseäni kovin nuoreksi, ovat nuorten tarinat lähellä sydäntäni, ja aina ilahduttaa etenkin se, kun teatteria (tai mitä tahansa taidetta) tehdään kuuntelemalla kohderyhmää ja niitä ihmisiä, joiden tarinoita lavalle halutaan tuoda. Niinpä Oikeusjuttu kiinnitti heti huomioni, sillä tämä kuulostaa siltä, että näkökulman valinta ja esityksen tavoitteet ovat juuri oikealla kulmalla toteutettuja. Nuorten kokemukset ja aikuisten odotukset törmäävät toisiinsa teatterin tarjoamassa kohtaamispaikassa, ja esitys lupaa tarkastelevansa kriittisesti aikuisen katsetta, ja siinä samalla antavansa valokeilaa myös teatterille taiteenlajina. Kuulostaa ihan mahtavlta!

Oikeusjuttu ensi-illassa 7.3.

kuva © Antti Sepponen

Tärppi #9: Mammal – Lahden kaupunginteatteri

Mammal kuulostaa esitykseltä, jonka pitäisi iskeä minuun aivan täysillä, ja sitä tietty myös toivon. Ensinnäkin Veikko Nuutisen teksti, toiseksi aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren ja tämän isoäidin välinen suhde ja kaikki sen sävyt, ja vielä nuoren huono olo ja ongelmat. Ihan kuin minulle tehty! Esittelytekstissä tätä kuvaillaan näytelmäksi lapsuuden viimeisestä kesästä ja kahden yksinäisen ihmisen tarinaksi. Kaikki tällainen haikea, surumielinen, intiimi ja ihmissuhteisiin liittyvä on juuri minun makuuni, ja odotan Mammalin näkemistä kovasti. Esityksen ohjaa Minna Harjuniemi, jonka Thelmasta ja Loviisasta tykkäsin, eli senkin suhteen kiinnostaa.

Mammal ensi-illassa 24.1.

kuva © Otto-Ville Väätäinen

Tärppi #10: Komedia pankkiryöstöstä – Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen-hitin takana olevien tyyppien käsialaa on myös HKT:lle tuleva Komedia pankkiryöstöstä, ja todellakin kiinnostaa millainen koominen rymistely on tällä kertaa luvassa. Lavalla ja kulisseissa on mukana huippujengi, ja iloitsin esittelytekstiä lukiessani myös siitä, että tämä on sijoitettu Helsinkiin vuonna 1958. Ja miksei olisi, tottahan se vielä enemmän komediassa naurattaa, jos nimet ja maisemat ovat tutun kuuloisia. Vaikka olen tavallisesti enemmän synkän ja syvällisen ystävä, niin nautin kyllä kunnon nauruista myös, ja uskon että tämä saa sellaiset aikaan useampoaan kertaan. Näytelmä joka menee pieleen on yksi suurimpia komediasuosikkejani, ja samoista kirjoittajista huolimatta en usko, että tämä menee komedialistallani yhtä korkalle. Siitä huolimatta luulen, että melkoisen hauskaa menoa on luvassa.

Komedia pankkiryöstöstä ensi-illassa 5.2.

Tärppi #11: Vi ska ju bara cykla förbi – Åbo Svenska Teater

Ellen Strömbergin August-voittaja ja Finlandia-ehdokas Mehän vaan mennään siitä ohi pääsee ÅST:lla teatterimuotoon. Ihan mahtavaa että nuortenromaani sovitetaan teatteriin! Luin kirjan sen ilmestymisvuonna ja pidin siitä kovasti, vaikka en tarinaa kunnolla enää muistakaan. Mandan ja Malinin ysiluokan kevättä kuvaava tarina osuu nuoruuteen terävästi, lempeästi ja tunnistettavasti, ja muistan kyllä sen, miten ihana romaani on, vaikka juoni on vähän mielestä haihtunutkin. Strömberg on yhdessä ohjaaja Ida Kronholmin kanssa tehnyt näyttämösovituksen, joten tarina välittynee lavalle alkuperäisteoksen sävyt ja tunnelmat tavoittaen. Rooleissa on kaksi näyttelijää, ja luulenpa, että tähän esitykseen ja tarinaan duo-lähestyminen erinomaisesti sopii.

Vi ska bara cykla förbi ensi-illassa 28.1.

x

Tärppi #12: Sweeney Todd – Fleet Streetin paholaisparturi – Tampereen Ooppera

Sweeney Todd ei ole minulle kovin tuttu musikaali, vaikka tarina asiakkaidensa kurkkuja viiltelevästä parturista on suurin piirtein mielessä. Stephen Sondheimin säveltämiä musikaaleja ei Suomessa tehdä kovinkaan usein, vaikka miehen teoksissa on melkoisia musikaaliklassikoita – kuten vaikka tämä Sweeney Todd. Minulle hänen teoksistaan ovat tutuimpia Company (milloin tästä, ja nimenomaan siitä päivitetystä versiosta, suomituotanto?) ja Into the Woods, sekä tietty West Side Story, jonka Sondheim on sanoittanut mutta ei säveltänyt. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta olen ymmärtänyt, että tämän herran sävellyksissä on melkoisen paljon tasoja, kiemuroita ja haastavuutta. Siksi hänen musikaalejaankaan ei ehkä niin paljon tehdä, vaikka joskus on kyllä Suomessakin nautittu Sondheimin sävelistä. Ja nyt taas! Olen kuullut Sweeney Toddista vain The Worst Pies in London-biisin, jonka Chris Bewsher esitti Rooleja, joita en koskaan näyttele-konsertissa, ja heti tästä yhdestä kappaleesta innostuin. Musikaali itsessään kiinnostaa kovasti, ja vaikka konsertissa sitä ei ehkä aivan täysin voi sisäistää (tai sitten voi, pianhan sen näkee!), antaa tämä kokemus varmasti kuvan siitä, millainen juttu on kyseessä. Ja musiikistahan pääsee nauttimaan täysin siemauksin! Konserttiversiossa on myös aivan todella mainio roolitus, joten ihan jo siksi suunta vie Tampere-talolle ja verilöylyjen ja piirakoiden keskelle Lontooseen.

Sweeney Todd ensi-illassa 8.1.

kuva © Tuomas Tenkanen

Tärppi #13: Così fan tutte – Sibelius-Akatemian ooppera

Minua ei voi minään oopperaentusiastina pitää, mutta yritän kunnostautua sillä saralla ja käydä useammin katsomassa oopperaa. Ja tämä kiinnostaa tosi paljon! Paitsi että pidän Mozartista noin taiteilijana ja historiallisena hahmona kuin säveltäjänäkin, Cosi fan tutten sijoittaminen lukiomaailmaan kuulostaa upealta idealta. Siellä suuria tunteita, draamaa ja tapahtumia riittää, ja sehän oopperalle sopii. En yhtään tiedä tarinasta mitään, enkä osaa sanoa, olenko kuullut juuri tämän oopperan musiikkia klassista musaa luukuttaessani, mutta sittenhän sen näkee tunnistanko katsomossa mitään sävelmiä. Odotan etenkin sitä, kuinka tarinan sovittaminen amerikkalaiseen high school-ympäristöön onnistuu, sillä tämä on juuri sellainen ratkaisu, joka ilahduttaa minua kovasti. Uutta näkökulmaa klassikoihin. Jes! Tätä oopperaa googlaillessani tosin opin, että on Suomessa ennenkin uudella näkökulmalla Così fan tuttea vedetty — nimittäin Kansallisoopperan Covid fan tutte sai ensi-iltansa koronapandemian aikoihin 2020.

Così fan tutte ensi-illassa 11.4.

kuva © Harri Hinkka, graafinen suunnittelu Maria Atosuo

Tärppi #14: Alivuokralainen – Tampereen Teatteri

TT on esittänyt Alivuokralaista aikanaan vuosina 2003-2010 täysille katsomoille ja suurta suosiota nauttien. Meikä on selvästi lähivuosien teatterihistoriasta sen verran pihalla, että en ollut koskaan kuullutkaan tästä farssista – enkä edes siitä, että tarina on päätynyt elokuvaksikin saakka. Alivuokralainen kiinnostaa siis ihan jo siksi, että tämä on ollut suuri hitti ja monen monen vuoden esitysputkesta päätellen todella hauska ja katsomoon houkutteleva. Myös näyttelijäjoukko on taitavaksi todettu monessa eri jutussa, ja kotimainen farssi kiinnostelee myös. Tarina itsessään kuulostaa sopivasti hullunkuriselta, hykerryttävältä ja siltä, että monenlaista käännettä ja kommellusta mahtuu mukaan.

Alivuokralainen ensi-illassa 29.1.

kuva © Natalia Kabanov

kuva © Francisco Castro Pizzo

Tärppi #15: The Employees & asses.masses – &Fest / & Espoon Teatteri

& Espoon Teatteri tuo pääkaupunkiseudulle tosi paljon monenlaisia esityksiä, ja maaliskuun &Fest-ohjelmistossa on vaikka ja mitä kiinnostavaa. Poimin sieltä nämä kaksi juttua, jotka erityisesti kutkuttavat. The Employees on on puolalainen "maailmanluokan avaruustykittely", joka perustuu Olga Ravnin romaaniin. Esitys kertoo avaruusaluksen miehistöstä, joista osa on ihmisiä ja osa ihmisenkaltaisia humanoidirobotteja. Tyylilaji on dystooppinen avaruusseikkailu, joka todellakin kiinnostaa. Meikä on dystopiafani henkeen ja vereen, sitä lajia tosin harmittavan vähän teatterilavalla olen nähnyt mutta tässä olisi tilaisuus. Ja avaruusalus miehistöineen! Mahtavaa! Myöhemmin maaliskuussa nähtävä asses.masses taas on noin seitsemän ja puolen tunnin mittainen yhdessä pelattava videopeli, jossa yleisö yrittää auttaa aaseja saamaan työpaikkansa takaisin. Tämän lupaillaan olevan "yhdistelmä videopeliä, aaseja, vallankumousta, tarinankerrontaa ja ruokaa", ja melkoisen mielenkiintoiselta konseptilta kuulostaa. Lienee yllätyksellinen, hauska ja yhteisöllinen kokemus, näin aavistelisin.

The Employees esitykset 5.-7.3.
asses.masses esitykset 28.-29.3.

kuva © Heikki Sarkala

Bonustärppi: Kärpästen herra – Keltainen Teatteri

Kärpästen herra sai ensi-iltansa jo viime syksynä, mutta ei silloin ehtinyt loppuvuoden tärppeihin mukaan. Vaan nytpä ehtii, sillä tälle keväälle on luvassa kaksi lisäesitystä! Minä olen tämän kahdesti nähnyt ja upeaksi todennut, ja voipi hyvin olla, ettei kahta ilman kolmatta... Ajatuksiani esityksestä pääsee lukemaan lisää täältä, mutta lyhykäisyydessään: Kärpästen herra on todella hyvin tehtyä teatteria, energistä, raikasta, otteessaan pitävää ja sopivasti ravistelevaa. Näyttelijäntyö on hienosti läsnäolevaa, tarinan teemat ja tunnelmat tavoitetaan sujuvasti, ja kokonaisuus on vahva ja monitasoinen. Hieno tarina, hieno versio siitä, ja hienosti tällä starttasi uuden teatterin matka!

Kärpästen herra KokoTeatterissa 17.3. ja Teatteri Eurooppa Neljässä 21.3.

The Addams Family @ Turun kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin The Addams Family-musikaalin 18.12.

Wednesday (Nomi Enckell) on rakastunut, ja nyt olisi aika esitellä oma rakas Lucas Beineke (Lauri Mikkola) perheelle. Mutta kun perhe sattuu olemaan vähän erilainen, ei homma olekaan aivan niin yksinkertainen. Synkkyyttä syleilevä, omalaatuinen ja tummanpuhuva perhe Addams ja "normaalit" Beineket – mitä siitäkin tulee? Mutta jos naimisiinkin aikoo, niin täytyyhän perheiden saada toisiinsa tutustua. Siispä Wednesday vannottaa perheenjäseniään – Gomez-isää (Joel Mäkinen), Morticia-äitiä (Anna-Maija Tuokko), Pugsley-veljeä (Oliver Kangasluoma), Fester-setää (Mika Kujala), Mummaa (Riitta Salminen) ja hovimestari Lurkkia (Arne Nylander) – käyttäytymään mahdollisimman normaalisti yhden illallisen ajan. Vaan kuinkahan se sujuu – ja mitä edes on normaali?

Olen toki tiennyt The Addams Family-musikaalin olemassaolosta jo vuosikaudet, mutta tämä Turun kaupunginteatterin versio oli minulle ensimmäinen reissu Addamsin perheen vieraaksi. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama, Marshall Brickmanin ja Rick Elisen käsikirjoittama musikaali nähdään Turussa Tiina Puumalaisen (dialogi) ja Ilpo Tiihosen (laulut) suomennoksena. Ohjauksesta vastaa Tuomas Parkkinen. Olin etukäteen kuullut tästä musikaalista teoksena vähän ristiriitaisia ajatuksia, jotkut olivat tykänneet, jotkut eivät niinkään. Turun versiosta sen sijaan olin kuullut pelkkiä kehuja. Odotin kyllä innolla, että pääsin vihdoin itsekin näkemään, millainen juttu tämä on, sillä onhan Addamsin perhe legendaarinen ja iso osa populaarikulttuuria, aina sieltä Charles Addamsin 1930-luvulla aloittamista sarjakuvista saakka. Joten oli jo aikakin suunnata komeaan kartanoon katsomaan, ketä siellä oikein asustaakaan! Ja kuulkaas, minähän vallan hurmaannuin tästä, sen verran valloittavia tyyppejä ovat musikaalin hahmot, ja sen verran suloinen ja pikkuisen karmiva tämä rakkaudesta, erilaisuudesta ja perheestä kertova tarina. Parkkisen oivallisessa ohjauksessa vauhtia riittää, ja kokonaisuus on erinomaisesti rytmitetty. Yhdessä Jukka Haapalaisen näyttävien koreografioiden kanssa tarina etenee lavalla sujuvasti, iskut ovat kohdillaan eikä toiminta pysähdy kertaakaan. Rauhallisemmille hetkille on kuitenkin annettu tilaa, ja Parkkisen ohjauksessa ne ovat hienosti kiinni esityksen tunnelmassa. Vaikka musikaalissa tutustutaankin erityislaatuiseen perheeseen, ovat tarinan teemat, kuten lapsen itsenäistyminen, perhe-, sisarus- ja rakkaussuhteet sekä oman perheen tarkastelu muiden perheitä vasten, aivan tunnistettavia ja samaistuttavia. Tätä Parkkisen ohjaus sujuvasti heijastaa lavalta katsomoon, Addams-twistillä ja hurmaavalla huumorintajulla. Erityisen onnistunutta on ohjauksen ja koreografioiden yhteistyö ja toistensa kanssa keskusteleminen, se osaltaan mahdollistaa jo mainitsemani erinomaisen rytmityksen ja sujuvasti kulkevan tarinan. En tiedä kiinnitänkö tähän yleensä mitenkään tietoisesti huomiota, mutta tätä katsoessa havahduin ajattelemaan, että onpa harvinaisen soljuvaa tämä näyttelijäntyön, tanssimisen, laulamisen ja esiintymisen yhdistäminen.

Upean lavastuksen on suunnitellut Teemu Loikas. Ihastuin visuaalisuuteen jo ennen esitystä, kun komeat aitaelementit ja esi-isien aidon näköiset hautapaadet tervehtivät katsomoon astellessa. Ja sitten aukesi esirippu ja sehän oli menoa! Addamsien kartano on lavalla mahtipontinen, loistelias, synkkä pytinki, joka näyttää valtavan kokoiselta ja kätkee sisäänsä monta yllätystä. Myös hautaholvi, iso puu ja iso kuu ovat kaikki hienoja, ja lavasteita voisi ihailla tovin jos toisenkin. Etenkin kartanon tapetti on mahtava, samoin talon portaikko ja Gomezin kidutusvälineiden keräilykammio. Ja entäs se sängyn alla piilotteleva hirviö sitten? Miten mainio! Yksityiskohtia on tosi paljon, aina hämähäkinseiteistä monenmoniin ruokapöydän tavaroihin ja talon seinillä roikkuviin esineisiin. Tämän lavastuksen sekaan kun pääsisikin seikkailemaan ja tutkiskelemaan... Sanna Malkavaaran videosuunnittelu tuo onnistuneesti lisäsävyjä lavastukseen ja visuaalisuuteen. Toiseksi ei jää Pasi Räbinän pukusuunnittelu, jossa riittää niin tummia sävyjä, väripilkkuja kuin säteilevää kimallustakin. Minua ihastuttivat erityisesti Addamsien esi-isien asut, siellä on monelta vuosisadalta ja monenlaisissa tyyleissä aivan upeita luomuksia. Etenkin Petja Pulkkisen esi-isähahmon barokkihenkinen asu on niin hieno! Samoin asukokonaisuudet Kalma kurkkii- ja Kuu ja minä-biiseissä ovat ihanat. Mutta vaikka katse hakeutui useasti esi-isien tyyliä ihailemaan, niin eivät tyylissä taakse jää myöskään tarinan päähenkilöt. Pidin varsinkin siitä, miten hyvin Mortician ja Gomezin asut toimivat yhdessä, sekä Wednesdayn ja Alicen (Heidi Kirves) keltaisista mekoista. Jari Sipilän valosuunnittelu liikkuu sujuvasti tunnelmissa mukana ja loihtii lavalle niin tummia sävyjä, rakkaudentäyteistä lämpöä, salaperäistä hämärää kuin valoisaa haaveilua. Jessica Rosenbergin suunnittelemat maskeeraukset ja kampaukset ovat hahmoille tosi hyvin sopivia ja myös esityksen tunnelmaan osuvia. Esi-isien kalmankalpeasta olemuksesta päähenkilöiden yksilöllisiin lookkeihin on naamiointi onnistunutta, ja etenkin moni kampaus ja peruukki ihastutti. Ja se, että Wednesday katkaisee palmikkonsa lavalla!

Aleksi Laukkosen johtama bändi soittaa hyvässä vireessä ja mainiolla energialla, ja musikaalin musiikki on tosi kivaa. Mikään biisi ei ihan jäänyt päähän soimaan, mutta jos nämä kuulisi pari kertaa, niin siinä on monta mainiota kappaletta kyllä korvamadoksi tyrkyllä. Etukäteen olin kuullut vain Kun olet Addams-biisin, jonka melodia oli tuttu, sekä Uuteen suuntaan-kappaleen, jonka Nomi Enckell esitti Musiikkiteatterifestivaalilla, mutta muut kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Tykästyin erityisesti biiseihin  Kun olet Addams, Uuteen suuntaan, Normaalia, Mitä jos, Paljastuksia, Kalma kurkkii, Sua hullumpi ja Tango de amor. Monen kappaleen kohdalla ihastutti paitsi laulu, myös koreografia, ja etenkin Kun olet Addams, Kalma kurkkii ja Tango de amour jäivät koreografioistaan mieleen. Mitä liikekieltä ja tunnetta! Koko näyttelijäjoukko tekee taitavaa ja erityisesti todella hyvin onnistuvaa yhteistyötä, jonka ansiosta lavalle nousee huikeita joukkokohtauksia ja -koreografioita. Pidin kovasti siitä, miten esi-isät ovat osa tarinaa, ja heidän läsnäolonsa lavalla sekä yhdessä Fester-sedän kanssa suorittamansa "Operaatio Wednesday ja Lucas ne yhteen sopii" on hurmaavaa katsottavaa.

Anna-Maija Tuokko ja Joel Mäkinen Mortician ja Gomezin rooleissa tekevät tästä pariskunnasta intohimoisen ja rakastuneen kaksikon, joka yhtäkkiä joutuu uuteen tilaisuuteen, kun suhteeseen hiipii salaisuus. Ihan pikkuinen vain, näin itsellensä uskottelee Gomez, mutta jos ei koskaan olla salattu mitään, niin aikamoinen soppa yhdestäkin salatusta asiasta syntyy. Mäkisellä on rooliinsa erinomainen ote, hän taipuu niin komedisiin iskuihin, itsevarman ja sanavalmiin isännän rooliin kuin tyttärensä ja vaimonsa edessä molempien toiveiden, odotusten ja pyyntöjen edessä tasapainottelevan miehen osaan. Tuokko ottaa Morticiana lavan haltuun suurieleisellä ja valovoimaisella näyttelijäntyöllä, jossa näkyy sujuvasti niin hahmon luonne kuin tämän suuret tunteet. Nomi Enckell on kipakka ja tarkkanäköinen Wednesday. Enckellin roolityössä on sekä äkkipikaisuutta että ihanaa lämpöä ja lempeyttä, ja hän kuvaa kauniisti Wednesdayn tuntemukset rakkauden edessä. Oliver Kangasluoma siskonsa romanssin vuoksi vähän mustasukkaisena Pugsleynä on hurmaava, hän tuo roolityöhönsä sekä pientä kujeilua että suloista sisarusrakkautta. Mika Kujala tekee Fester-sedän roolin sydämellisesti ja valloittavasti, hän on loistava välittämään komediaa ja ihanasti läsnä lavalla. Riitta Salmisen näyttelemä Mumma on mainio tyyppi, ja Salminen laukoo roolihahmonsa herkulliset repliikin nappiosumina. Arne Nylander tekee vaitonaisen Lurkki-hovimestarin roolin jäyhällä arvokkuudella ja tarkalla korvalla sille, millainen tunnelma missäkin kohtauksessa on. Lauri Mikkolan roolityö Lucasina on sopivasti hermostunut ja vähän ylivirittynyt, Lucasia ihan pikkuisen taitaa jännittää tavata Wednesdayn vanhemmat, mutta hän tsemppaa täysillä. Mikkola tuo hahmonsa tulkintaan sujuvasti mukaan myös sen, miten hän lopulta on tosi varma rakkaudestaan. Heidi Kirves on Alice Beineken roolissa riemukas ja valloittava, Kirves kasvattaa roolityönsä taitavasti isommaksi ja antaa palaa, kun Alicen tilaisuus revittelyyn tulee. Stefan Karlsson Mal Beineken roolissa tulkitsee näppärästi vakavahenkistä ja jäykähköä miestä, joka ei kuitenkaan ole sitten ihan kaavoihin kangistunut – ai että ilahdutti, kun Mal pistää rennomman vaihteen silmään! Ensemblessä taituroivat esi-isinä valloittavin ottein Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Jukka Wennström, Peter Nyberg, Petja Pulkkinen ja Sonja Pajunoja.

Olipas ihanaa vihdoinkin sukeltaa tämän synkkätunnelmaisen, rakkautta hehkuvan ja huumoria kukkivan musikaalin maailmaan! Voin suoraan sanoa, että minulla ei ollut mitenkään suuria odotuksia tämän suhteen, vaan sainpa nähdä että silloin vasta pääseekin yllättymään – tämähän on mitä valloittavin, viihdyttävin ja vauhdikkain juttu! Tästä lienee kiittäminen paitsi musikaalia itsessään, myös sen erinomaisen onnistunutta versiointia Turun kaupunginteatterissa. Kaikki osa-alueet osuvat kohdilleen ja pelaavat saumattomasti yhteen, ja näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa hurmaavalla tavalla. Kun kokonaisuus syleilee teoksen tyyliä ja tunnelmaa lämmöllä, oivalla komediallisella otteella ja goottilaisen kauhuhenkisyyden omaksuen, on tämä musikaali parhaimmillaan, niin luulen. Myös moni teema – muun muassa perhesuhteet, erilaisuus ja rakkaus – puhutteli, ja tuodaan lavalla sujuvasti ja tunnistettavasti esiin. Mikä ilo että tämä oli minun ensimmäinen Addamsini! Eikä jää tähän – uusi reissu on jo kalenterissa.

Romeo ja Julia @ Tampereen Teatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Tampereen Teatterilta

kuvat © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Näin Romeon ja Julian 14.11.

Romeo (Meri Luukkanen) ja Julia (Anna Böhm) ovat kahden vihoissa olevan suvun lapsia, toistensa vihollisia koska perheiden välinen ikuisuusriita niin määrää, tuomittuja vihaamaan toisiaan ennen kuin ovat edes tavanneet. Mutta mitä jos niin ei olekaan? Jos vihan tilalla onkin ensisilmäyksestä syttyvä rakkaus, tahto taistella kohdistuu siihen, että saisi olla yhdessä, ei siihen, että ajaisi toisen mahdollisimman kauas pois? Suku ja perhe ja nimi unohtuu, kun katsoo toista ja tuntee miten tätä rakastaa. Romeo ja Julia aloittavatkin uuden ajan, eivät toista samaa vanhaa vaan ottavat askeleen toiseen suuntaan. Miten Veronan silloin käy? Miten vanhan sukuriidan?

Pohjustus alkuun lienee paikallaan, sillä tämä William Shakespearen tragedia on paitsi suurin suosikkini Bardin näytelmistä, myös yksi suosikkinäytelmiäni ylipäätään – hifistelevää analyysia siis luvassa! Olen nähnyt Romeosta ja Juliasta monenlaisia versioita (ennen tätä kolme livenä ja viisi tallenteena), useamman version myös näytelmän pohjalta tehdystä ranskalaismusikaalista, ja yhden Romeo ja Julia-baletinkin. Romeo ja Julia lienee myös useimmin lukemani näytelmä, joten sanoisin tuntevani tuhoon tuomitun rakkaustarinan läpikotaisin. Koska Romeo ja Julia on minulle paitsi todella tuttu, myös todella rakas näytelmä, on asetelma meikän katsomoon istuessa aina esitykselle vähän epäreilu. Minulla kun on valtavasti odotuksia ja toiveita sen suhteen, mitä lavalla toivon näkemäni, millaisia tulkintoja hahmoista, millaisia dramaturgisia ratkaisua, millaista visuaalisuutta ja niin edelleen. Aika monella muullakin varmasti on jokin sellainen teos, jonka haluaa nähdä lavalla juuri sellaisena tietynlaisena rakkaalta tuntuvana versiona, jonka takia kyseiseen teokseen alunperin on ihastunut. Minulla noita teoksia on monta, mutta ehkä se on juuri tämä Romeo ja Julia, johon eniten kaikenlaisia toiveita, pohdintoja, mielipiteitä ja haaveita liittyy.  Rakastan tätä tarinaa nuorista, jotka sukujensa vanhan vihan ja oman vimmansa ajamina riehuvat ja röyhkeilevät, jotka rakastavat täysillä ja intohimoisesti, jotka elävät kuin viimeistä päivää ja joutuvat kohtalon tempomiksi vaikka kuinka yrittäisivät sitä väistää. Ja siis – vaikka rakastan Romeota ja Juliaa, lähestyn näytelmää myös ajatuksella: muuttakaa kaikki! Tähän liittyy se, että uudelleen ja uudelleen esitettyä klassikkoa saa ja pitääkin mielestäni uudistaa, tutkailla, ihmetellä, väännellä ja käännellä aina kussakin ajassa, porukassa ja kontekstissa. Toki alkuperäisteksti on klassikko, ja syystä, mutta ei se tarkoita etteikö siihen voisi koskea.

Tampereen Teatterissa nähtävä, Paavo Westerbergin sovittama ja ohjaama versio tosin paljasti, että sisälläni taitaakin asua pieni Shakespeare-puristi. Osa tehdyistä ratkaisuista nimittäin tuntui siltä, että on kuitenkin muutettu liikaa, ja näytelmä itsessäänkin alkoi tuntua erilaiselta, ei sellaiselta millaisena olen sen oppinut tuntemaan (vaikka kaikki muutkin näkemäni versiot ovat olleet keskenään erilaisia). Tämä oli kyllä itsellenikin yllätys, en edes osannut ajatella, että vaikkapa puhekielisyyden tuominen osaksi tekstiä särähtäisi korvaan. Niin kuitenkin kävi, enkä ole ihan varma mikä siinä nyt sitten oli, ettei se minulle toiminut. Onhan suomennos, vaikka olisikin perinteisempi, silti vain yksi tulkinta Shakespearen alkuperäisestä tekstistä, eikä dialogi eri kielellä kuulosta samalta kuin miltä se englanniksi kuulostaa. Tässä käytettävä Lauri Siparin suomennos on minulle tutuin, ja sen rytmin ja runollisuuden olen sydämeeni tallettanut – sinne alkuperäisen tekstin rinnalle. Joku vieraannuttava elementti puhekielisyyteen siis liittynee, kun tuttu teksti ei enää ollutkaan tuttu, ja sitä joutui nyt eri tavalla omaksumaan. Asia kuitenkin pysyy samana, ja sen suhteen Westerberg onkin erinomaista työtä sovituksessaan tehnyt. Nämä vahvasti tuntevat ja tunteitaan sanoittavat teinit osuvat räppäillen, kiroillen ja sanoilla leikkien tarkasti kaikkeen siihen, mitä Shakespeare on kirjoittanut, ja mitä nämä hahmot käyvät läpi, ajattelevat, pohtivat, kertovat ja niin edelleen. Westerberg on sovituksessaan tuonut puhekieltä nimenomaan nuorten hahmojen dialogiin, ja vanhemmat hahmot puhuvat pääosin käytössä olevan Siparin suomennoksen mukaan. Käsiohjelmaan kirjoittamassaan, ansiokkaassa ja kattavassa ohjaajan sanassa Westerberg kuvaa prosessia ja tuntojaan tämän näytelmän ja tämän version parissa. Hän sanoo yhden sovituksellisista lähtökohdista olleen kielellinen, ja keskittyminen kieleen, sen käyttöön, tyyleihin, sujuvuuteen ja muuhun sovituksessa myös näkyy. Vaikka nuoriso puhekielellä pistelee menemään, on dialogi runollista ja soljuvaa, siinä on paljon sävyjä ja mainioita oivalluksia. Moni puhekielisempi juttu – etenkin silloin kun vanhempi hahmo siihen lipsahtaa – on tosi veikeä ja hauska, ja toimii tosi hyvin. Myös monta terävää ja tarkkanäköistä sanavalintaa on tehty. Nuorisolaisille puhekielisyys tuo välillä ehkä tahatontakin komiikkaa, mutta toisaalta se nuorille hahmoille myös sopii, kun he vielä elämänsä alussa ovat ja vähän haparoiden eteenpäin kompastelevat, vaikka ehkä uskovatkin kaiken jo tietävänsä. Voin samaistua.

Lavastuksen on suunnitellut Mikko Saastamoinen, Anna Sinkkonen vastaa pukusuunnittelusta, Raimo Salmi valosuunnittelusta ja Jonna Lindström kampaus- ja maskeeraussuunnittelusta. Äänisuunnittelu on Hannu Hauta-ahon käsialaa, ja sävellykset Sanna Salmenkallion tekemiä. Koreografiasta vastaa Natasha Lommi, ja läheisyyskoreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Lavastuksellisesti tässä oli jotain tuttua, nimittäin valkoiset portaat! Sellaiset oli myös Vaasan kaupunginteatterin Romeo+Juliassa muutamia vuosia sitten, ja vaikka muuten visuaalisuus on hyvin erilaista, niin se prokkis tuli rapuista heti mieleen. Tässä Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa otetaan koko lava käyttöön leveyksineen, syvyyksineen, korkeuksineen ja lavan alle laskeutuvine osineen myös. Koko visuaalisuutta määrittää valkoinen väri, puvustuksessa on muitakin melko hillittyjä ja tummia sävyjä, mutta valkoista on niin lavastuksessa kuin puvustuksessa paljon. Koko visuaalisuutta halkoo tietynlainen kylmyys, tyylikäs ja viimeisen päälle harkittu sellainen. Lavasteiden muodot ovat kulmikkaita, pukusuunnittelussa on suoria linjoja, hienostuneita valintoja, yläluokkaista fiilistä ja hillittyä vaatepartta varsin monella hahmolla. Myös maskeeraukset ja hiukset ovat linjassa muun visuaalisen suunnittelun ja etenkin puvustuksen kanssa – hahmot ovat tyylikkäitä ja suittuja päästä varpaisiin, joka luo kiinnostavaa kontrastia siihen, miten he käyttäytyvät ja miten monen huolella rakennettu imago usein lipsuu. Valosuunnittelu näyttää paljon eikä useinkaan jätä varjoja, ja valaistustilanteita on monenlaisia, monenlaisissa tunnelmissa ja hetkissä. Mutta vaikka on laaja lava ja kokonaan valaistuna, on myös hämärää, pehmeää, vain vähän valaistua ja kynttilänvaloakin. Upeita ne kohtaukset muuten, joissa tullaan kynttilänjalkoja kantaen lavalle! Erityisesti alussa pidin ratkaisusta antaa Romeolle ja Julialle tila ottaa lava haltuun rauhallisesti ja kahdestaan. Ja se eteenpäin kallistuva valoseinä – upea! Lommin koreografiasta jäi mieleen etenkin Capuletin tanssiaiskohtaus, siellä näyttelijöiden liike ja kaikki sen tarinalliset merkitykset, ja puvustukselliset ratkaisut myös. Myös painajaistanssi esityksen loppupuolella oli hieno! Heinosen läheisyyskoreografia tuo nuorten rakastavaisten välisiin hetkiin luontevaa, lämmintä ja vastarakastunutta yhteyttä, joka näkyy niin herkässä hapuilussa kuin sitten jo varmemmassa tavassa lähestyä toista.

Ohjaajan sanassa Westerberg kertoo, että hän on tässä ajassa halunnut etsiä muita teatterin keinoja, joilla toteuttaa esityksen väkivaltakohtaukset, kuin simuloitu tai realistinen näyttämöväkivalta. Ymmärrän tämän ratkaisun ja se tuo näytelmään paitsi keinon ottaa etäisyyttä väkivaltaan ilman että sitä häivytetään, myös uudenlaisen tavan tuoda tarinan väkivalta näyttämölle. Silti jäin kaipaamaan sitä paljasta kiihkeyttä, syvälle juurtunutta raivoa, uhmaa, uhkarohkeutta, hätää ja härmäämistä, joiden ajamina etenkin näytelmän nuoriso toisiaan vastaan syöksyy, ja joka näkyy näyttämöllä esitetyssä väkivallassa, jossa ollaan lähekkäin. Tässä etäännytetyssä väkivallan kuvauksessa eivät mielestäni ihan samalla tavalla välity ne sävyt, jotka Romeon ja Julian kaksintaisteluihin liittyvät, sillä väkivaltakoreografia ja taistelukohtausten parenteesit siinä samalla vievät fokusta pois taistelupukareista ja siirtävät sitä nimenomaan siihen, miten väkivalta näyttämöllä kuvataan. Romeo ja Julia on minulle paitsi runollinen, myös fyysinen näytelmä, joka toki näissä taistelukohtauksissa korostuu. Mutta on kosketus ja sen puute tärkeää tarinassa muutenkin, tai ainakin minulle on. Näen sen niin, että tässä on erilaisia kosketuksen muotoja, jotka sitten joko näkyvät tai eivät näy kussakin tulkinnassa. Monella hahmolla tosi mutkaton suhde, jossa on helppo ihan ajattelematta jakaa pieniä arkisia kosketuksia, halailla, töniä, kiusoitella, koskettaa olkaa, olla lähekkäin ja selvästi luottaa toiseen. Toisaalta on taas jännittyneet suhteet, niin perheiden sisällä kuin kahden suvun välillä, etäisyys toisiin ja hankaluus olla samassa tilassa, saati sitten koskettaa. Joskus jännite kuitenkin räjähtää ja kipinöi, hyökätään kohti, haastetaan ja härvätään, otetaan mittaa toisista ja lopulta sattuu pahasti, halusi tai ei. Kaksintaistelut ovat tarinallisesti ja tulkinnallisesti tärkeitä, sillä niissä hahmot käyvät läpi paljon, ovat isojen tunteiden vallassa, ja hahmojen tulokulman, mielentilan ja monta muuta pientä yksityiskohtaa voi tulkita tosi monella tavalla. Esimerkiksi miten Tybalt suhtautuu Mercutioon, millainen tunne ajaa Romeon surmaamaan, ovatko taistelut hätäisiä vai katsovatko kaksintaistelijat harkiten toistensa liikkeitä, kuinka isosti tai pienesti tehdään ja niin edelleen. Ehkä tähän versioon valitussa tavassa esittää väkivaltaa jäi kaksintaistelijoiden välille välillä turhan paljon fyysistä etäisyyttä, joka syö kiihkeyttä ja vaaran tuntua. Yhtenäinen taisteluliikekieli on kuitenkin vangitsevaa, sen rytmikkyys, painokkuus ja iskevyys toimii. Kosketuksesta puheenollen, sitten on tietenkin pääpari ja heidän rakkautensa, sen syttyminen, läheisyys ja toisen oppiminen. Se tässä TT:n versiossa on aivan ihanasti läsnä. Romeon ja Julian suhde kasvaa, tulee luontevaksi, leikkisäksi, lämpöiseksi ja suloiseksi tosi aidolla tavalla, ja heidän välisensä rakkaus on samaan aikaan tosi haurasta, herkkää ja kaunista, ja myös vahvaa, periksiantamatonta, puolensa pitävää ja kohtaloa uhmaavaa.

Ja tämähän on mahdollista, koska Meri Luukkasen ja Anna Böhmin roolityöt Romeona ja Juliana nuorten rakastavaisten suhteen lavalle niin oivallisesti tuovat. Vaikka pääparin suhde ei ole minulle näytelmän "se juttu", vaan enemmän kiinnostun yleisesti hahmojen välisestä dynamiikasta ja varsinkin nuorison välisistä jännitteistä, kahden suvun välisestä vihasta ja sen käsittelystä sekä siitä, miten kohtalo ohjaa hahmoja kohti tuhoa, odotan aina innolla sitä(kin), miten Romeon ja Julian hahmoja tulkitaan. Luukkonen tekee Romeostaan hengästyttävällä tahdilla tunteesta toiseen menevän, vahvasti rakastuvan ja rakastavan, isojen tunnekokemustensa keskellä välillä epätoivoiseltakin vaikuttavan nuoren ihmisen. Luukkasella on vahva läsnäolo lavalla, hän menee kauniisti ja väkevästi niin herkkiin, kiivaisiin, onnellisiin, tuskastuneisiin kuin toiveikkaisiin hetkiin ja antaa Romeolleen tilan ja mahdollisuuden kokea kaiken. Pidin etenkin siitä, miten sisällä hahmossaan Luukkanen on, hän tuo Romeonsa lavalle täynnä nyansseja ja sävyjä, ja kasvattaa roolityötään koko ajan tämän kokemusten kautta. Böhmin Julia on valloittava ja fiksu, hyvin tarkkanäköinen ja tunteistaan perillä. Vaikka rakastuminen viholliseen hämmentää, Julia menee päättäväisesti sinne minne sydän sanoo, ja on valmis taistelemaan rakkautensa eteen, kuten Romeokin. Böhm tekee roolinsa ihanalla energialla ja läsnäololla, ja varsinkin hänen tapansa näytellä Julian tunteita teki vaikutuksen. Luukkosen ja Böhmin yhteistyö on saumatonta ja sujuvaa, he tuovat kahden nuoren rakkauteen uskottavaa ja vilpitöntä tunnetta. Nämä kaksi kohtalon kiroamaa tyyppiä ovat rakkaudessaan niin söpöjä ja onnellisia, hassuttelevia ja huumaantuneita, ja viisaita ja syvällisiä. Romeossa ja Juliassa suosikkihahmoni on ihan aina ollut Benvolio, ja hahmoista kiinnostavin taas Mercutio. Tätä kaksikkoa näyttelevät Katriina Lilienkampf ja Ville Mikkonen, jotka tuovat hahmojensa välille tosi uskottavaa kauan toistensa tunteneiden kaverusten dynamiikkaa, joka lämmitti meikän sydäntä. Sen sijaan jäin kaipaamaan vähän vahvempaa yhteishenkeä kolmikon Romeo-Benvolio-Mercutio välille, nyt näiden kolmen ystävyydessä ei menty niin syvälle, tai siinä oli erilainen sävy, kuin millaiseksi heidän välisensä suhteen olen tottunut kuvittelemaan. Lilienkampf ja Mikkonen tuovat näyttämölle niin huumoria kuin tarkkoja huomioita, ja molemmilla on hahmo hyvin hallussa. Toisaalta heidän Benvolionsa ja Mercutionsa tulevat moniin kohtauksiin aika samanlaisella energialla, jolloin hahmojen omat persoonat eivät aina erotu toisistaan. Yhdistän Benvolioon lempeyden ja hyväntahtoisuuden, joka nyt jää välillä melko vähäiseksi tai muiden piirteiden alle, vaikka sitä kyllä monessa kohtauksessa myös näkyy. Mercutiossa on sitä tuttua uhmakkuutta ja röyhkeyttä, joka hänelle mielestäni kuuluu, ja se ehkä puhekielisessä dialogissa ja räppäilyssä vielä korostuu. Ja ehkä se on sitten se puhekieli, joka Benvolion lempeyttä ja hellyyttä taas aavistuksen leikkaa. Oli miten oli, niin onhan tämä kaksikko ihana, ja heidän ystävyytensä ja yhteytensä lavalla timanttista.

Mari Turunen on Imettäjän roolissa järkevä ja draamantajuinen nainen, lämmin ja kannustava, mutta ei pelkää myöskään sanoa asioita suoraan. Turunen tuo rooliinsa oivallisesti niin lämpöä kuin järjen ääntä, hänellä on roolihahmonsa eri puoliin mainio ote. Imettäjästä muodostuu lavalla kokonainen ihminen, joka vahvasti on mukana kaikissa tarinan käänteissä, ja lähellä tapahtumia. Niinpä ne myös koskettavat häntä läheisesti. Esa Latva-Äijön veli Lorenzo on rauhaa ja rentoutta huokuva mies, sellainen tyyppi jolle on helppo purkaa sydäntään ja kertoa huoliaan. Turvallinen aikuinen Romeolle ja Julialle, jotka sellaista toden totta tarvitsevat. Valitettavasti suurine suunnitelmineen myös heidän tuomionsa osittainen langettaja. Latva-Äijö tekee roolinsa hienolla lempeydellä, hänen Lorenzonsa on täynnä viisautta ja elämänkokemusta mutta kuitenkin myös sellaista avoimuutta, joka tekee hänestä inhimillisen. Tosi hyvä rooli! Mikko Nousiainen tekee Capuletina väkevän ja hienosti tasapainotetun roolin, jossa vahvatahtoinen perheenpää hallitsee niin charmillaan kuin kovasanaisilla purkauksillaan. Pidin Nousiaisen tavasta rakentaa hahmoaan ja tuoda tämän hymyileväisen edustusolemuksen, leppoisan kotihengailun ja nollasta sataan kiihtyvän kiukun väleihin myös paljon muunlaisia sävyjä. Elisa Piispasen rouva Capulet on taitavasti tehty roolityö, Piispanen tasapainottelee sujuvasti hyvässä asemassa olevan, helppoon elämään tyytyväisen naisen ja hukassa olevan, lapsensa tunteiden, tekojen, sanojen ja toiveiden edessä hämmentyneen äidin välillä. Tykkäsin monesta yksityiskohdasta ja hetkestä tässä roolityössä, hieno monitasoinen tulkinta rouva Capuletista. Lasse Viitamäki tekee Tybaltin roolin tosi hyvällä energialla ja lähestymiskulmalla. Pidin siitä, miten hänen Tybaltinsa hillitsee itsensä (just ja just kenties), mutta ihan pinnan alla väreilee silti jos jonkinlaista tunnetta. Vaaran tuntua ja jännitettä, parasta. Arttu Soilumon Paris on ihana! Ah nuorta kreiviä kosiomatkalla ja tulevia appivanhempia hurmaamassa, on siinä monenlaista tilannetta jossa tehdä vaikutus ja olla samaan aikaan niin luonteva ja cool kuin vain osaa. Soilumo heittäytyy rooliinsa hurmaavasti, hän tekee todella taitavasti komedialliset ja vähän kiusalliset Paris-hetket niin, että niissä on vilpittömyyttä ja uskottavuutta, ja esityksen lopussa näyttelee Parisin surun hienosti. Paris suree Juliaa, vaikka tämä oli hänelle ihan vieras ja ehkä enemmän haavekuva kuin oikea ihminen, mutta suru on silti totta ja Parisille vahvasti lästä. Tämän Soilumo tavoittaa tosi hyvin. Elina Rintala tekee Escaluksena mainion roolin, jossa hallitsija vaikuttaa aluksi vähän drama queenilta, mutta josta löytyy kohtaus kerrallaan aina vain syvempiä kerroksia. Arttu Ratisen roolityö Montaguena on tasapainoinen ja vakaa, vaikka löytyy Montaguesta kipunointiakin kun sattuu Capulet näkökenttään. Toisessa roolissaan veli Johanneksena Ratinen on oiva myös.

Tähän väliin kokoava kappale, jossa voin luetella summanmutikassa asioita, jotka eivät vielä ole tulleet esiin ja joista pidin, jotka ihastuttivat ja innostivat, ja joitain sellaisia juttuja, joita jäin miettimään. Ensinnäkin: Romeo laskeutumassa köyden varassa katosta Julian huoneeseen. Ihan mahtavaa! Heti kun köysi putosi alas, meikä alkoi hymyillä. Tämä toimi niin hyvin! Kakkospuoliskon alussa kuultava laulu on aivan ihana, rakastin sitä ja sitäkin, miten laulu ja sen esittäminen lavalle asettuvat. Monen kohtauksen asemointi, lavan ja pyörön käyttö, ja näyttämökuvat noin ylipäätään tekivät vaikutuksen, ja ovat yhä mielessä. Esimerkiksi kohtaus, jossa Capulet uhkailee Juliaa kaikella sillä, mitä tapahtuu, jos tämä ei nai Parisia, on erinomaisesti toteutettu ja jokaista yksityiskohtaa myöten onnistunut. Se, miten pyörö liikkuu, miten valot on aseteltu, miten näyttelijät ovat ja liikkuvat lavalla, ja kaikki emotionaalinen lataus ja kerrokset, ne osuvat maaliin. Tunnelma on vahva, ja kaikki kerronnan tavat ja tasot tukevat sitä. Samoin todella onnistunut on kohtaus, jossa Capuletin talon väelle selviää Julietin (vale)kuolema. Pidin kovasti siitä, että kohtausta katsotaan huoneen ulkopuolelta, Juliaa ei siis nähdä, vain se, miten muut hahmot reagoivat, mitä he sanovat, mitä tuntevat. Tämä on ehdottomasti yksi suosikkiratkaisujani tässä Romeossa ja Juliassa! Hauskasti sekä tässä että Åbo Svenska Teaterissa myöskin tänä syksynä ensi-iltansa saaneessa Romeo och Juliassa Capuleteilla (ÅST:lla myös Montagueilla) on golfharrastus. Ehkä se on sellainen nykyaikainen statussymboli, joka heidät heti asettaa tietynlaisiksi ihmisiksi ja tietynlaiseen asemaan. Toimii! Siitäkin pidin, että alussa kuului loppupuolen reploja kuin kaikuina tulevasta, ja tämä sidottiin esityksen loppuun. Hieno idea, tämä herätti heti ihastelua. Veronan tuulisuus hieman hämmensi, mutta tykkäsin siitä. Turbulenssia on tarinassakin, miksei siis kaupungin säässä myös. Roskiakin lenteli kuin käsittelemättömiä kaunoja ja katkeruutta. Tässä on paljon sellaisia tapoja esittää, tulkita ja kertoa, joista vakuutuin ja paljon pidin, mutta ehkä vähän liikaa eri ratkaisuja yhteen produktioon. Vaikka kokonaisuus kantaa ja siinä on vahvasti lavalle tuotu visio, tunnepuoli jäi minulle aavistuksen etäiseksi. Siihen vaikutti jollain tasolla monien ratkaisujen taiteellisuus ja tietynlainen teatterin tekemisen tavoilla kikkailu, joka ajoittain on vähän epätasapainossa, ja joka siksi ainakin minun kohdallani vähän erotti tarinaa ja sen kertomista kahdeksi eri asiaksi. Osa hieman irralliselta tuntuvista kohtauksista (esim. muotinäytöstyyppinen poseeraaminen ja yksi koreografia jossain esityksen loppupuolella) eivät oikein selittäneet minulle merkitystään, vaikka etenkin poseerauksista kyllä pidin. Tiivistämisen varaa esityksessä ehkä olisi, vaikka tahti pysyy alusta loppuun rullaavana, tuntui kolme tuntia plus väliaika aavistuksen turhan pitkältä, eikä ihan jokainen lavalla tapahtuva asia tuntunut olennaiselta.

Tämä tekstini ei nyt ehkä pyri vastaamaan siihen, onko esitys hyvä vai ei, vaan enemmänkin ilmaisemaan sitä, millainen kokemus sen katsominen minulle oli. Sama toki on lähtökohtana kaikissa teksteissäni, mutta erityisen vahvasti tässä. Esityksen hyvyydestä tai onnistumisesta ei nimittäin ole mitään epäilyksiä – tämä on valtavan tyylikäs, huolella tehty, tarkasti sovitettu ja näkemyksellisesti lavalle tuotu versiointi klassikosta. Itse en vain harmikseni saanut tästä Romeosta ja Juliasta sitä kokemusta, jonka näytelmä minulle tavallisesti on tarjonnut ja mihin olen sen kanssa oppinut tuudittumaan. Sekään ei tietysti ole huono asia, vaan on aina kiva nähdä, että tuttu juttu kätkee sisäänsä sellaisia yllätyksiä ja kulmia, joita siitä ei ennen ole nähnyt. Jonkin muun teoksen kohdalla ehkä olisinkin osannut eri tavalla arvostaa, ihastella ja ihmetellä kaikkea sitä oivaltavaa, uudenlaista ja raikasta, mitä esiin on nostettu ja näkyväksi tuotu, mutta Romeon ja Julian kohdalla taidan ennen kaikkea kaivata niitä tuttuja, vahvoja tunnekokemuksia ja kaunista kieltä, joihin tässä näytelmässä ensimmäisenä rakastuin. Vaikka tämä versio ei niitä aivan antanut, olen todella iloinen että tämän näin, ja kuten jo sanottu, monesta asiasta pidin kovasti. Koska tämä oli minulle toinen syksyn odotetuimmista esityksistä, olisin tietysti halunnut rakastua täysin, mutta niin ei vain aina voi käydä. Tiedän että tämä on ollut monelle katsojalle upea ja vahva kokemus, enkä yhtään ihmettele. Onhan tämä nyt hieno! Hienokaan esitys ei aina itselle iske, vaikka muille iskisi, ja sekös vasta aiheuttaa monenlaista pohdintaa: enkö ymmärtänyt tätä, jäikö jokin juttu hoksaamatta, enkö osaa katsoa "oikein", olisiko eri istumapaikka/näytöspäivä/planeettojen asento tms vaikuttanut kokemukseen? Ja mitä isommat odotukset ennen katsomoon istumista esitykselle lataa, niin sitä epätodennäköisemmin se kaikki täyttää. Tästä vinkkelistä minun on vähän vaikea enää Romeota ja Juliaa mennä ylipäätään katsomaan, sillä se on jo turhankin tuttu ja olen nähnyt turhan monta versiota. Katsomossa tulee sitten luonnollisesti vertailtua eri ratkaisuja, mietittyä että mitäs jos tässä olisi tehty näin tai tuossa noin, haaveiltua että olisiko tämä nyt se "täydellinen" versio missä kaikki tapahtuisi kuten kuvittelen täydellisessä Romeossa ja Juliassa tapahtuvan, ja analysoitua kaikkea liiankin tarkasti.

Nonniin, tulipahan kirjoitettua aiheesta ja aiheen vierestä melkoinen tekstimuotoinen tunnelmointi-analyysi-pohdinta. Jos tähän loppuun vielä tiivistetään jotain, niin olkoon se tämä: vaikka tämä ei itselleni iskenyt niin kovaa kuin toivoin tai odotin, suosittelen Tampereen Teatterin Romeota ja Juliaa niin R&J-intoilijoille kuin tähän näytelmään nihkeästi suhtautuville, ja kaikille siltä väliltä. Tulkinta on raikas, yllättävä, tyylikäs, hauska ja vakava, ja siinä on paljon oivallisia ratkaisuja ja yksityiskohtia. Näyttelijät tekevät tasapainoisia, monitasoisia ja onnistuneita rooleja, visuaalisuus on hienoa joka osa-alueella, äänisuunnittelu samoin, kieli elää ja oivaltaa ja muuttuu, ohjaus ja sovitus löytävät uudenlaisia tapoja ja myös tuttuja keinoja tuoda klassikko lavalle, ja kokonaisuus hengittää vahvasti harkittuna, kaikkine palasineen yhteen tulevana pakettina, jossa näkyy selkeä visio ja sen pieteetillä toteuttaminen.

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

 mainos/kutsuvieraslippu saatu Musiikkiteatteri Kapsäkiltä

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Sörkka svengaa-musiikkinäytelmän 12.11.

Ollaan Paratiisissa, salakapakassa 1920-luvun Sörnäisissä. Siellä kaikki työt hoitava Eeva (Elsa Saisio) ikävöi vuosia sitten kadonnutta rakastettuaan Emaa (Karlo Haapiainen), paikan omistaja Oskar (Henrik Hammarberg) haaveilee vievänsä Eevan vihille, ja Petterson (Marko Puro) säestää tapahtumia pianolla ja iskevillä kommenteilla. Kieltolaki saa ylistystä, se kun bisnestä vauhdittaa, ja viinatkin saadaan salakuljettajien kautta. Raittiuspoliisi Nuuskija (Haapiainen) käy silloin tällöin kääntymässä, mutta ei löydä mitään raskauttavaa vaikka kuinka haistelisi. Paratiisissa viihtyy myös raittiutta julistava Pelastusarmeijan Anitta (Hanna Vahtikari), ja joukkoja värvää Akateemisen Karjala-Seuran edustaja Vilho (Juha Hostikka). Piipahtavatpa paikalla niin nuori kirjailijanalku Mika Waltari (Haapaiainen) kuin arvostettu taiteilija, naisasianainen Venny Soldan-Brofeldtkin (Vahtikari). Liiketoiminta rullaa miten rullaa, ja arki siinä sivussa. Kun Ema palaa kuvioihin ja monenlaiset aatteet jylläävät ja uudet tuulet puhaltavat, ei Paratiisissakaan olla muuttuvan maailman ulottumattomissa.

Kapsäkissä tarjoillaan harmaaseen loppuvuoteen reipasta piristystä, kun tämä musiikintäyteinen aikamatka sadan vuoden takaiseen Sörkkaan valtaa lavan. Anneli Kannon kirjoittamassa, Marko Puron säveltämässä ja Reetta Ristimäen dramatisoimassa ja ohjaamassa esityksessä musiikki soi, kova tee virtaa (jos sitä sattuu olemaan), ja sillimunaleivät liimautuvat tarjottimiin. Esitys kuvaa mainiosti niin aikakauden tunnelmaa kuin erilaisten ja eri aatteisiin ja unelmiin uskovien ihmisten elämää. Yksi tahtoo rakentamaan Karjalan tasavaltaa, toinen muuttaa Töölöön, kolmas tuoda musiikkimaailman uusia trendejä pikkuiseen Suomeenkin. Meno on hilpeää ja hyväntuulista, mutta myös jännittynyttä, vaarallisesti väreilevää ja isoja päätöksiä vaativaa. Taustalla kaikuvat vain muutamaa vuotta aiemmin käyty sisällissota ja sen aiheuttamat kaunat ja katkeruudet, ja toisaalta muuttuvan maailman uudet tuulet ja erilaiset poliittiset näkökannat ja kiihkot ohjaavat itse kunkin elämää. Kannon käsikirjoituksessa on yhdistetty niin kepeitä hetkiä kuin vakavaa asiaa, joka toimii pääosin oikein hyvin. Muutama laulu tuntuu kokonaisuudesta vähän irralliselta, mutta se ei katsomista sen ihmeemmin häirinnyt. Ristimäen ohjauksessa otetaan sujuvasti irti mahdollisuudet riemukkaaseen komiikkaan sekä painavaan draamaan, ja pidin siitä, kun tunnetilasta toiseen mennään vähän yllättävästikin. Etenkin Eevan ja Eman suhteen eri sävyt ovat ohjauksessa oivallisesti esiin nostettuja. Samoin onnistunutta on se, miten lavalle tuodaan vauhtia ja vaaran tuntua, filosofishenkistä pohdintaa ja kipakkaa ihmissuhde- ja tasa-arvoasiaa. Esitys ei ole kovin pitkä, väliaikoineen alle kaksi tuntia, mutta ohjaus on mainiosti rytmitetty niin, ettei kiirettä ole ja kaikelle ehditään silti antaa tilaa.

Paratiisi on kodikkaan ja tyylikkään näköinen paikka, ja rakentuu Kapsäkin lavalle onnistuneesti. Lavastuksen on suunnitellut Janne Teivainen, joka vastaa myös äänisuunnittelusta. Puvustus on Jenni Nykäsen ja Reetta Ristimäen käsialaa, peruukeista ja viiksistä vastaa Ari Haapamäki, ja tarpeiston ovat valmistaneet Tuittu Teivainen ja Aniisia Kronidova. Äänisuunnittelun on tehnyt Max Marshall. Näyttämökuva pysyy muuttumattomana esityksen ajan, samassa paikassa kun ollaan, ja tyylikästä tosiaan on. Salakapakkaan sopivaa hämyistä tunnelmaa syntyy niin lavasteista kuin valoista. Puiset laatikot, tuolit, baaritiski, hyllyt ja flyygeli tuovat Paratiisille kodikkuutta ja omaa ilmettä, sekä 1920-luvun fiilistä. Puvustuksessa ollaan myös ajankuvassa kiinni, ja asuja on niin vaatimattomampia kuin varsin komeita. Oivallisesti vaatevalinnoissa näkyy niin hahmojen yhteiskunnallinen asema kuin se, millaiset arvot tai aatteet heillä on. Irtoviiksiä ja peruukkeja on jos jonkinmoisia, niin komediallisiin iskuihin osuvia kuin huomaamattomampia hahmonrakennuspalikoita. Kaikenmoista pulloa, kuppia ja kannua löytyy, kun kapakassa ollaan, ja tietenkin joka kerta viihdyttävä munaleipätarjotin, josta parhaat päivänsä nähneet leipäset eivät painovoimankaan vaikutuksesta irtoa. Äänisuunnittelussa on mainiota korostuneisuutta ja liioittelua, josta tuli vähän mieleen vanhat elokuvat. Tehosteäänet osuvat erinomaisesti kohdilleen!

Musiikin on siis säveltänyt Pettersonin roolissa nähtävä, pianossa kuultava Marko Puro, ja sanoitukset ovat Puron, käsikirjoittaja Kannon ja ohjaaja Ristimäen käsialaa. Mukana on myös pari biisiä 20- ja 30-luvulta. Useamman roolin tekevä Juha Hostikka myös soittaa saksofonia. Kuten edellä mainitsin, osa kappaleista tuntuu vähän kokonaisuudesta, tai enemmänkin tarinasta, irrallisilta, vaikka ne esityksen teemoihin ja tyyliin osuvatkin. Näin se musiikkinäytelmissä tosin usein onkin, biisit eivät aina tarinaa edistä vaan ovat lavalla ihan itsensä vuoksi. Mainioita kappaleita tässä kuullaankin, ja monta. Peräti 15! Monessa on mukana Rami Melingin koreografia, joka on usein riemukasta ja reipasta, mutta myös herkkää ja tunnelmaa ja sen sävyjä vahvistavaa. Biiseistä suosikkejani olivat päähän soimaan jäänyt Förskottikupletti, nimikappale Sörkka svengaa, vauhdikas Laulu viinan virvoittavasta vaikutuksesta sekä kaunis Kaipauslaulu. Biiseissä on kapakka- ja kabareetunnelmaa, aikakauden säveliä ja paljon sekä hauskasti oivallettuja että sujuvasti vakavempiin teemoihin pureutuvia sanoituksia. Lavalla nähtävä kuuden esiintyjän joukko laulaa, tanssii ja musisoi taitavin ottein ja hyvällä meiningillä.

Elsa Saisio tekee sujuvasti kasvavan roolin Eevana, joka ehtii tarinan aikana kokea monenlaista muutosta ja mullistusta sen suhteen, mitä on itse kuvitellut kaipaavansa ja haluavansa, ja mitä sitten oikeasti tulevaisuudelta tahtoo. Saisio eläytyy hyvin hahmonsa tunteisiin ja ajatuksiin, ja tuo lavalle Eevasta monta erilaista puolta. Pidin etenkin siitä, miten tarkalla otteella Saisio näyttelee Eevan suhteen Emaan ja erityisesti sen, kun Eeva tajuaa ja muistaa, että tämä ei tainnutkaan olla se unelmamies, joksi muistot ovat miekkosen kullanneet. Karlo Haapiainen näyttelee Emaa, raittiuspoliisi Nuuskijaa ja nuorta Mika Waltaria, ja saa tehdä hahmoja laajalla skaalalla vankileirillä katkeroituneesta kiivailijasta murretta vääntävään jurottajaan ja maailman edessä uteliaaseen, melko naiiviin kirjailijaan. Haapiaisella on kohdillaan niin koominen ja korostettu ote kahteen pienempään hahmoonsa kuin sitten monitasoinen, mainiosti rakennettu räjähdysherkkyys Eman kohdalla. Hän luo lavalle taitavasti jännitettä ja sykettä nostattavaa energiaa, kun Ema päästää ajatuksensa ja aatteensa ulos ja antaa myös henkilökohtaisten kaunojen näkyä. Myös Haapiaisen roolityössä pidin etenkin siitä, miten hän näyttelee Eman suhteen Eevaan, ja tässä nimenomaan sen, miten Ema ajattelee suhteen itsensä kautta ja on heti vähemmän hurmaava ja lempeä, kun ei saakaan kaikkea mitä haluaa. Henrik Hammerberg on ravintoloitsija Oskarin roolissa hienosti hahmonsa persoonan tasalla, ja tekee sujuvan roolityön. Hän näyttelee onnistuneesti Oskarin yrityksen vältellä konflikteja ja hankaluuksia, mutta samalla tarpeen olla äänessä ja mieluiten myös oikeassa. Hanna Vahtikari näyttelee Pelastusarmeijan Anittaa ja Venny Soldan-Brofeldtia, ja on molemmissa rooleissaan mainiosti läsnä. Anittan roolissa Vahtikari sekä revittelee komediallisten iskujen kohdalla että tulkitsee monta erinomaisen herkullista repliikkiä, jotka viihdyttävät ja yllättävätkin. Vennynä hän ei lavalla kovin kauaa ole, mutta luo muutamassa minuutissa kuvan itsevarmasta ja viisaasta naisesta, jota Eeva selvästi syystä ihailee. Marko Puro on muusikko Pettersonin roolissa terävä kaveri, joka huomaa kaiken mitä kapakassa tapahtuu, ja sitten nasevasti kaikkea huomaamaansa kommentoi. Juha Hostikka tekee kolme roolia, muusikko Börjenä, AKS-aktiivi Vilhona ja salakuljettaja Algoth Niskana. Hän lähestyy jokaista rooliaan hyvällä energialla, ja etenkin Börjen ja Niskan rooleissa on mainiota hyväntuulisuutta ja leppoisuutta. AKS:n asiaa ajava Vilho sen sijaan ei kovin leppoisalta vaikuta, mutta on kyllä hyvä puhumaan, ja asiassaan vakuuttava. Kuusikko pelaa yhteen sujuvasti, ja heillä on lavalla mainio energia.

Viihdyin Sörkka svengaan parissa oikein hyvin, ja pidin etenkin hahmoista ja siitä, miten näyttelijät heitä tulkitsevat. Tässä on sekä fiktiivisiä hahmoja että tosipohjaisia tyyppejä, ja molemmissa riittää niin riemastuttavaa komiikkaa kuin monitasoista tarttumapintaa. Myös aikakauden jännitteiden ja ilmapiirin esittäminen on oivallista ja sujuvaa, ja musiikki tempaa mukaansa. Etukäteen opiskelin lavalla luonnollisesti kuultavan stadin slangin käsiohjelmasta, niin pysyin sitten siinäkin mukana!

Syksyinen Lontoo-reissu 2025

 Suunta vei marraskuun alussa syksyiseen Lontooseen nautiskelemaan teatterista, tiiviillä neljän päivän ja seitsemän esityksen ohjelmalla. Tässä pieni kooste kaikesta näkemästäni, erinomaisia kaikki! Reissun teema oli vanhat tutut + sellaiset esitykset, joista en tiennyt melkein mitään, ja sitten se yksi, jonka takia Lontooseen juuri nyt lähdin ja josta olin kaikki videot ja kuvat etukäteen katsonut. Suosittelen jokaista, osa tosin ei enää (kovin kauaa) pyöri, mutta osaa ehtii vielä hyvin katsomaan, jos sattuu olemaan matka tiedossa ja teatteri houkuttelisi. Postauksen lopussa myös pohdintaa ja arvailua siitä, nähtäisiinkö jokin näistä (Titaniquen lisäksi) joskus meillä Suomessakin...

The Choir of Man @ Arts Theatre 

kuva © Marc Douet

Pubeista, musiikista ja miesten välisestä ystävyydestä kumpuava The Choir of Man aloitti vähän yllättäen reissun teatterit, kun muutama tunti ennen esitystä päätin, että kyllähän meikä nyt matkustuspäivänä pari showta jaksaa katsoa! Eikä siinä, tässä on lavalla sen verran energiaa, että sillä yksi syysharmauden horrostuttama suomalainen piristyy alta aikayksikön. Esitys sijoittuu pubiin, jossa tuttujen laulujen ympärille rakentuu kohtauksia eri tunnelmista ja teemoista. On riehakkuutta, pelleilyä, leikkisyyttä ja pilke silmäkulmassa kujeilua, ja sitten on herkkää, lempeää, ymmärtävää ja haikeaa. Sydäntälämmittävä juttu, mikä ilo että päädyin katsomaan. Vaikka en yleensä niin välitä esityksistä, joissa ei ole varsinaista tarinaa, tämän kohdalla se ei lainkaan haitannut. Teemat, aiheet, biisit ja tunnelmat on sidottu yhteen näppärästi ja vetävästi, ja puolitoistatuntinen ilman väliaikaa tuntui aivan liian lyhyeltä. "Noooo!" sanoi koko katsomo, kun lavalla ilmoiteltiin että tähän tää nyt loppuu. Onneksi tuli encore! Eniten mieleen jäi surumielinen/vihainen steppaus 50 Ways to Leave Your Lover-biisissä – ai että kun oli hieno! Lisäksi ihania ja hauskoja juttuja olivat Escape (Piña Colada Song), runomuotoiset kertojaosuudet, näyttelijöiden ja bändin ilkikurinen dynamiikka, loistava tunnelma ja se, kuinka hyvälle mielelle tästä tuli. Tosi kaunis oli Dance With My Father-biisi, kuten myös The Parting Glass. Yksi suosikkikappaleitani oli Some Nights, se on ylipäätään sellainen biisi, josta pidän kovasti, ja tässä se esitetään upeasti. Mukana on myös vaikuttava tuoppikoreografia!

Näyttämöllä ollaan siis pubissa, ja ennen esitystä yleisö saakin hakea lavalta tuopillisen jos mielii. Saattaapa suunkostuketta saada hakemattakin, sillä juomaa ja sipsejä jaetaan katsomoon tämän tästä. Muutama onnekas pääsee lavalle saakka osaksi esitystä, ja saa toki mukillisen katsomoonviemisenä mukaansa. Istuin turvassa parvekkeella, mutta tämän esityksen kohdalla lavalle joutuminen/pääseminen ei ehkä olisi ollut aivan kamalan jännittävää – niin hyväntuulinen ja yhteisöllinen tunnelma vallitsee sekä lavalla että teatterissa noin kokonaisuudessaan. Oli ihana juttu! Uusi reissu onkin jo suunnitteilla, sillä vaikka tämä tammikuussa West Endillä loppuukin, on 2026 luvassa niin Britannian kuin Amerikan kiertueetkin, ja UK Tourilla toivon ehtiväni uudelle vierailulle The Jungleen.

Born With Teeth @ Wyndham's Theatre

kuva © Johan Persson

Syy Lontoonreissuun oli tämä Liz Duffy Adamsin kirjoittama, Daniel Evansin ohjaama näytelmä, joka kertoo William Shakespearen (Edward Bluemel) ja Christopher Marlowen (Ncuti Gatwa) välisestä suhteesta, yhteistyöstä ja jännitteistä. Kolme tapaamista ja kolme vuotta kattava näytelmä esitetään ilman väliaikaa, ja puolitoistatuntinen tarjoilee timanttisen terävää tykittelyä melkoisella intensiteetillä. Meikähän rakastaa kaikkea Shakespeareen liittyvää, ja moni fiktiivinen Will on ollut suosikkihahmojani näytelmissä ja musikaaleissa, joten kyllä joukkoon taas yksi mahtuu! Ja kun tämä on vielä tällainen hurmaavan kiivas Kit–Will-nokittelu, jossa kemia rätisee, nokkeluudet viuhuvat ja taiteen, elämän ja intohimon palo roihuaa, niin huh heijaa mitä herkkua. Teksti on todella hyvä, samoin ohjaus ja visuaalisuus, mutta kirkkain ansio esitykselle lienee kahden taitavan, läsnäolevan ja täysin rooliaan hengittävän näyttelijän roolityö. Kaksi näyttelijää lähes muuttumattomalla lavalla puolitoista tuntia ei ole ihan helppo juttu toteuttaa niin, että katsomossa ollaan silmä tarkkana ja keskittyminen herpaantumatta, mutta Born With Teeth onnistuu sitomaan yleisön huomion itseensä leikitellen. Onnistuminen rakentuu eri osa-alueiden oivallisuudelle, joka tarjoaa Bluemelille ja Gatwalle leikin, taistelun ja intohimon kentän, jolla olla ja kertoa näiden kahden hahmon tarinaa. Ja hehän kertovat! Vaikka budjettipaikaltani oli ajoittain hankaluuksia nähdä koko lava, niin lähellä näyttämöä se oli, ja nimensä mukaisesti aitiopaikka tarkkailla näyttelijäntyön hienovireisyyttä ja elävyyttä. Kaksikko on koko ajan täysin läsnä siinä mitä tapahtuu, ja erityisen hienoa tässä olikin mielestäni se, kuinka yhteys ja ote yleisöön säilyy, vaikka neljäs seinä on tukevasti paikoillaan. Toki muutamassa kohtauksessa Bluemelin näyttelemä Will puhuttelee yleisöä suoraan, joka sekin toimi.

Intensiivinen, herkkä, monitasoinen, kiinnostava ja nokkela näytelmä, joka tosi hyvin nostaa esiin yhden ihmissuhteen eri sävyjä ja merkityksiä. Mitään täyttä faktaa tämä ei toki ole, vaan vain yksi tulkinta, taitavasti kirjoitettu sellainen. Mukana on kuitenkin paljon totuutta myös, ja aika onkin hyvin mennyt 1590-luvun Englannin politiikkaa ja uskontoa googlaillessa. Vaikka kuvittelenkin tietäväni shakespearelaisesta Englannista jonkin verran, niin paljon uutta tietoa tuli niin näytelmän, käsiohjelman tekstien kuin netistä luetun myötä. Tämän toivon joskus näkeväni uudelleen, ehkä pienemmässä teatterissa ja mahdollisimman läheltä lavaa. Oli huima juttu, ja huimat roolityöt.

The Line of Beauty @ Almeida Theatre

kuva © Johan Persson

Suuren lippuseikkailun lopuksi onnistuin nappaamaan kokonaan loppuunmyytyyn The Line of Beautyyn itselleni paikan, tietämättä siinä vaiheessa edes mikä juttu tämä oikein on. Mainosvideo viehätti, joten päätin että tuo on nähtävä. Ja todellakin kannatti! 1980-luvun Lontooseen sijoittuva näytelmä perustuu samannimiseen romaaniin, ja kertoo yhteiskuntaluokasta, ihmissuhteista, totuuksista ja valheista, seksuaalisuudesta, kauneudesta ja rakkaudestakin. Parikymppinen Nick muuttaa ystävänsä kotiin, ja salaperäisyys yläluokkaisen perheen ympäriltä häviää. Heillä on ongelmansa ja vaikeutensa, mutta myös rahaa, valtaa ja mainetta, joka vie pitkälle. Ja jos joutuu skandaaliin, hyvät suhteet ja tunnettu nimi pitävät pinnalla. Näytelmä perustuu Alan Hollinghurstin samannimiseen romaaniin.

Juuri tällaista on puheteatteri parhaimmillaan! Nopeaa, terävää, ja niin tarkasti kirjoitettua, että jokaisella sanalla ja lauseella on merkitystä. Kun vielä lisätään näyttelijät, jotka ovat omaksuneet sekä tekstin ja oman hahmonsa persoonan ja sävyt, että hahmonsa suhteen muihin hahmoihin, syntyy lavalle hengittävä ja vakuuttava kokonaisuus. Esitys on sujuva ja soljuu vaivatta, ja luo hienoja tunnelmia ja jännitteisiä hetkiä. Teemojen käsittelyn monitasoisuus ja tarkkuus on erinomaista, ja näyttelijäntyön aitous ja uskottavuus ihanaa. Tässä puhutaan paljon asiaa, ja dialogi on pakattu täyteen niin suoraan kuin rivien välistä sanottua. Kielen käyttäminen ja se, miten puhe, sanat, merkitykset ja ihmisten erilainen tausta, asema, moraali, persoona, maailmankuva ja muut ominaisuudet vaikuttavat tapaan keskustella ja esittää asioita, on tosi kiinnostavaa ja näytelmässä oivallisesti toteutettua. Näytelmän maailma on hyvin monitasoinen, tässä on paljon teemoja joita lähinnä sivutaan, ja paljon niitäkin, mihin enemmän keskitytään. Melkoisen näppärästi ehditään kaikki asiat, tarinalinjat, hahmojen kohtalot ja muut käsitellä, ja intensiteetti säilyy koko ajan. Pääroolissa Nickinä nähdään Jasper Talbot, joka tekee erinomaisen, hienovireisen ja kokonaisen roolin. Muutkin näyttelijät olivat mainioita. Kannatti kytätä lippuja ja pysähtyä niitä bussipysäkille kesken automatkan ostamaan, tämä oli hieno!

Back to the Future @ Adelphi Theatre

kuva © Matt Crockett

Viimeksi tämän shown nähtyäni lupasin itselleni, että jos musikaali vielä pyörii kun seuraavan kerran olen Lontoossa, niin menen uudelleen katsomaan. Ja pyöriihän se (uskaltaisin sanoa että vielä pitkälle tulevaisuuteen), joten suunta katsomoon! Ja aivan yhtä kivaa oli kuin viimeksikin. Tällä kertaa monessa roolissa oli eri näyttelijät kuin helmikuussa, ja tykkäsin kaikista! Etenkin Martya näytelleellä Jed Berryllä ja Docin roolissa nähdyllä Brian Conleylla oli huikea dynamiikka, ja välillä niin hauskaa että pokka petti ihan täysin. Parasta! Myös Liam McHugh Georgena (viimeksi näin hänet Daven roolissa) ja Maddie Grace Jepson Lorrainena olivat hurmaavia. Muutenkin energia ja hyvä fiilis kuplivat jälleen niin näyttämöllä kuin katsomossa, tämä on vauhdikas ja hyväntuulinen show, ja sen näkee, että myös lavalla on oikeasti hauskaa.

Viimeksi olin ihan monttu auki kun DeLorean-autoaikakone ampaisi lentoon, ja nyt odotin tätä hetkeä about alusta asti leveä virne naamalla. Kyllä teatterin taikaa ja scifi-henkeä oli jälleen ilmassa roppakaupalla. Niin cool juttu! Nyt myös autolla ajaminen lavalla upeine projisointeineen näkyi paremmin, kun istuin keskemmällä kuin viime kerralla. Ihailin kaikkia erikoistehosteita ja visuaalista sekä äänisuunnittelua alusta loppuun, nyt niihinkin pystyi eri tavalla keskittymään kun tarina oli jo tuttu. Samat jutut huvittivat taas, esim Calvin Klein, Martyn reaktiot äitinsä ihastumiseen sekä yleinen tilannekomiikka, ja isot tanssi- ja musanumerot olivat jälleen huimia. Huumoria, tykittelyä ja aikamatkustelua mainiossa paketissa, ja vielä ne kaikki upeasti toteutetut tekniset jutut. Aivan ihana musikaali! Tämän voisin katsoa varmasti monta kertaa yhtään kyllästymättä, sillä kokonaisuus on niin hyvin kasassa, energinen, hauska, hienosti rytmitetty, viihdyttävä ja lämmin. Ja porukka lavalla ihan loistavaa, erinomaisesti sisällä komediamusikaalin tyylilajissa, ja yhteistyö pelaa saumattomasti. Ja se hyvä fiilis – sitä lavalta säteilee alusta loppuun. Kävin myös kotimaahan palattuani katsomassa leffan oikein elokuvateatterissa, kun Paluu tulevaisuuteen 40v-juhlajulkaisu valkokankaalla pyöri. Tiedänpähän nyt, millainen alkuperäinen juttu on – vaikka musikaali taitaakin viedä voiton...

50 First Dates @ The Other Palace

kuva © Pamela Raith

Reissun teema jatkui tälläkin musikaalilla, en tiennyt mitä on tulossa tai mistä tarina kertoo, mutta innolla katsomoon ja siellä se sitten toki selviää. Musikaali perustuu samannimiseen leffaan (meillä nimeltään Aina eka kerta), jota en ole nähnyt mutta josta joskus olen kuullut. Pääjuoni on se, että vauhdikasta elämää elävä matkabloggaaja Henry rakastuu yhdessä vietetyn päivän aikana Lucyyn, joka on onnettomuuden seurauksena menettänyt lyhytmuistinsa eikä siis seuraavana päivänä muista mitään Henryä tavanneensakaan. Tämä vaikuttaa ongelmalta, mutta onko se esteenä onnelliselle lopulle?

 Olipas ihana! En todellakaan odottanut, että musikaalikomedia olisi näin liikuttava, mutta mitä vielä, meikähän oli tippa linssissä tämän tästä. Esitys on valoisa, lämmin ja täynnä sydäntä, ja näyttelijäjoukko tekee tosi onnistuneita ja aitoja roolitöitä. Pääparia näyttelevät Josh St. Clair ja Georgina Castle ovat valloittavia, ja koko muu porukka myös. Tarinassa on huumoria ja iloa, kuten komedialta odottaa saattaa, mutta herkkyydelle ja haavoittuvaisuudelle jää sopivasti tilaa. Esityksen sydän on sen vilpittömyys ja kulma, jolla tarinaa ja teemoja lähestytään. Lämminhenkisyys ja yhteisöllisyys koskettivat. Tarinassa ja sen lavalle tuomisessa on myös jotain tosi kivaa maanläheisyyttä ja arkisuutta, ei turhia vau-efektejä vaan sellaisella pikkukaupungin fiilikseen sopivalla tavalla toteutettua menoa. Biisit eivät jääneet päähän soimaan, mutta hyviä olivat silti! On niin koko jengin kappaleita kuin duettoja ja sooloja. Viihdyin katsomossa ja nautin tästä paljon enemmän kuin odotin – nyt täytyykin katsoa myös leffa.

Titaníque @ Criterion Theatre

kuva © Mark Senior

Olihan se valittava myös tämä musikaaliparodia Lontoonreissuun ohjelmaan! Erinomainen suomiversio on jo nähtynä, joten nyt pääsi sitten alkuperäiskielelläkin katsomaan, kuinka homma toimii. Ja toimiihan se! Riehakasta ja railakasta showta osasin odottaa, ja sellaisen tosiaankin sain. Meno oli jonkin verran räävittömämpää kuin Suomessa, etenkin improkohdassa – huh heijaa millainen rakkausruno syntyi. Yleisöltä ei kysytty tässä mitään, kuten Suomessa, vaan impro syntyi kokonaan esiintyjien keksimänä. Osa sanaleikeistä oli kaksimielisempiä ja tuhmempia, ja kokonaisuudessa on vähän enemmän räväkkyyttä kuin suomiversiossa, mutta ei meillä kyllä jäädä nokkelissa sanankäänteissä tai kielikuvissa yhtään jälkeen. Oli hauska verrata sitä, miten hahmot näyteltiin, miten kohtaukset ylipäätään on toteutettu, ja miltä show isommalla porukalla näyttää. Viihdyin ja nautin, kuten suomiversionkin parissa, ja valloittavan vauhdikas ilta oli tämän parissa.

Pidin etenkin Luke Bayerin hurmaavasta ja suurieleisestä ja -tunteisesta Jackista, Caitlin Tippingin rääväsuisesta, valovoimaisesta Celinestä, Kat Ronneyn ja Carl Mullaneyn dynamiikasta Rose-Ruth tytär-äiti-duona, sekä Richard Carsonin lipevästä Calista, joka lopussa pelastaa vauvan. Energia oli melkoisen reipasta ja lavalla sekä repeiltiin että hypättiin improvisoimaan aina kun sopivasti tilaisuus aukesi. Viikon vika show, ja meno oli sen mukaista – vähän levotonta ja aivan timanttista siis. Myös yleisössä oli hyvä meininki, ja asianmukaista reagointia kaikkeen lavalla tapahtuvaan.

Clarkston @ Trafalgar Theatre

Reissun vika esitys, ja jälleen sellainen, josta en paljoa etukäteen tiennyt. Tarina seuraa pikkukaupunki Clarkstoniin Clarkin ja Lewisin (Amerikan valloittajia/kartoittajia) kulkemaa reittiä seuratessaan päätyvää Jakea, joka menee töihin paikalliseen Tescoon ja tutustuu siellä Chrisiin. Jake on sairas, ja haluaa kokea vielä jotain. Chris taas kamppailee omien unelmiensa ja päihderiippuvaisen äitinsä Thrishan vahtimisen välillä. Lavalla olivat pääosajussiehdokas (Sebastian-elokuvasta) Ruaridh Mollica (Chris), Heartstopperista tuttu Joe Locke (Jake) ja understudy Lizzie Clarke (Trisha).

Olipa hieno myös tämä! Rakastan tällaisia pieniä näytelmiä, joissa ollaan ihan ihmisyyden ytimessä, käsitellään kasvua, identiteettiä, toivoa, toiveita, haavoja, sitä keitä me ollaan, mistä me tullaan ja minne me mennään. Teksti on todella hyvä ja elävä, ja ohjaus ja näyttelijäntyö tekevät tästä tosi hauraan ja herkän jutun, vilpittömän ja tunteissa läsnäolevan. Nuoret ihmiset toisaalta isojen ja toisaalta pienten kysymysten edessä, kaipuu läheisyyteen, ymmärrykseen ja yhteyteen, hiljainen muutos ja yksi askel kohti jotain uutta, muun muassa näitä teemoja lavalla on. Karu ja valtavan kaunis näytelmä. Isoja maailmaa mullistavia juttuja ei tapahdu, mutta hahmojen omissa maailmoissa mullistuksia kyllä on. Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus, johon osallistuivat Locke ja Clarke sekä miesroolien us Kai Davies ja ohjaaja Jack Serio. Oli erityisen mielenkiintoista kuulla understudyjen treeni- ja esitysprosessista, siitä miten näytelmän maailma on luotu lavalle, ja siitä, että Clarkstonilla on näytelmäpari Lewiston. Alunperin nämä kaksi on esitetty yhdessä, vaikka molemmat itsenäisiä näytelmiä ovatkin, ja sitten teemallisesti ja Clarkin ja Lewisin kautta toki yhdistyvät.

Ja sitten – joku näistä Suomeen?

Aina Lontoossa (ja muuallakin ei-kotimaassa) esityksiä katsoessani mietin nimittäin enemmän tai vähemmän sitä, että nähtäisiinköhän tämä kenties joskus Suomessakin..? Tämän reissun esityksistä Titaníque onkin jo suomiversion saanut, oivallisen sellaisen. Muista teoksista 50 First Dates lienee todennäköisin meilläkin toteutettavaksi, ainakin niin ensemblen koon ja tarinan puolesta, ja taustalla oleva elokuvakin taitaa olla jonkin verran tuttu suomalaisyleisölle. Näissä kun katsotaan esitysvalintoja tehdessä hyvän tekstin ja upean jutun lisäksi myös aina varmaankin sitä, miten tarina sopii suomalaiselle yleisölle, kuinka paljon resursseja esityksen tekeminen vaatii, millaisia esiintyjiä ja työryhmää, voisiko esitys menestyä, saako siihen ylipäätään oikeuksia, ja niin edelleen. Toisaalta sanoisin, että esimerkiksi Titanique oli tosi yllättävä ohjelmistovalinta, joka myös kannatti, sillä en ole nähnyt musikaalista muunlaisia kuin innostuneita, kehuvia ja iloisia palautteita. Varmimman kautta ei meillä tosiaankaan aina mennä, mikä on aivan ihanaa, sillä ainakin meikä ilahtuu siitä, että ohjelmistoissa on monipuolisesti erilaisia ja erityylisiä esityksiä. Sitä heijastelee myös tämän Lontoonreissun kokoonpano: on musikaalikomediaa, draamanäytelmää, kahden ja kolmen näyttelijän teoksia ja useamman kymmenen esiintyjän showta, elokuvaan perustuvia juttuja, romaanisovitus, alkuperäistarinoita, jukebox-musikaaleja ja alkuperäismusaa, historiallista ja nykyaikaista, ja monenlaisia teemoja käsitteleviä esityksiä. Ja kaikista pidin!

Mikään näistä näkemistäni ei liene sellainen, etteikö sitä voisi Suomessa tehdä, mutta osa olisi varmasti helpompi toteuttaa kuin toiset. Back to the Future vaatii paljon erikoistehosteita, mutta onhan meillä musikaalilavoilla kaikenlaista teatterin taikaa ennenkin näyttämölle loihdittu. Eiköhän yksi DeLorean siis lentämään saataisi! The Choir of Man taas rakentuu englanninkielisten biisien ympärille, enkä näe, että niitä olisi mielekästä suomentaa. Pubikulttuurikaan ei Suomessa ole samanlainen kuin Briteissä, mutta tunnelma, yhteisö ja ystävyys ovat tässä niin tunnistettavia, ettei pubiin sijoittuminen haittaa. Sitä pohdiskelin, josko voisi etsiskellä suomenkielisiä kappaleita, joissa on sama tunnelma, ja rakentaa niiden ympärille sitten kotimaista The Choir of Mania... The Line of Beauty ja Clarkston taas asettuvat omaan yhteiskuntaansa aika vahvasti, The Line of Beauty 80-luvun Britteihin ja Thatcherin poliittiseen aikaan, ja Clarkston taas nykyajan Yhdysvaltoihin ja siinä samalla Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeen 1800-luvun alussa. Teemoiltaan, hahmoiltaan ja tarinoiltaan nämä kyllä puhuttelevat monenlaisia ja -maalaisia yleisöjä, ja paljonhan meillä amerikkalaista ja brittiläistä näytelmää ja musikaalia tehdään, eli miksipä ei näitäkin. Clarkstonin kirjoittajan, Samuel D. Hunterin näytelmiä pyörii meillä pian kaksi kappaletta, kun Kuopiossa menee Valkoinen valas ja Joensuussa saa pian ensi-iltansa Kierros. The Line of Beauty taas on Suomessa nähty tv-sarjana 2000-luvun alussa. Vaikka näkemistäni esityksistä olisi tietysti kaikista kiva nähdä suomiversio, etenkin Born With Teeth olisi ihan parasta nähdä meilläkin. Kahdesta brittiläisestä näytelmäkirjailijasta ja heidän yhteistyöstään 1590-luvulla kertova näytelmä ei ehkä noin vain sujahda kotimaiselle teatterikentälle, mutta toisaalta – miksi ei? Kyllä meillä tiedetään Shakespeare, ja on Marlowestakin kenties kuultu. Eivätkä kynäniekkojen historialliset esikuvat ole se näytelmän tärkein juttu, vaan tekstin jännite, taiteen, kirjoittamisen, politiikan, uskonnon, intohimon, halun, rakkauden ja vaaran verkko, jossa liikutaan. Ai että, tämä jossain pienessä, intiimissä teatteritilassa... Olisi hieno!