Peter Pan @ Taaborin kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Taaborin kesäteatteri!

kuvat © 1 & 3 Elsa Wellamo, 2 Mika Kukkonen

Näin Peter Panin 27.7.

Peter Pan (Samuli Ainasvuori) on poika, joka ei koskaan halua kasvaa aikuiseksi. Teini-ikäinen Leena (Iida Kukkonen) kuulee tästä Mikä-Mikä-Maan seikkailijasta äidiltään, joka kerran pääsi elämään satua Peterin seurassa. Satua nimenomaan, kuvitelmaa vain, pohtii Leena. Mutta kappas – Peter tulee yöllä vierailemaan ja vie Leenan ja tämän pikkuveljet Mikon (Ossi Heimonen) ja Jukan (Olli Tiihonen) mukanaan! Äidin tarina Mikä-Mikä-Maasta on totta, ja suuret seikkailut, hurjat merirosvot ja rohkeat kadonneet lapset (Janessa Liljeberg ja Mila Olin) odottavat. Myös kipakka Helinä-keiju (Amelie Blauberg) on tulijoita vastassa, mutta hänpä ei vieraista niin innostukaan... Mutta millaista on olla koko ajan lapsi? Kuka sitten kantaa vastuun, jos aina vain leikitään? Entä toteutuvatko Kapteeni Koukun (Timo Lavikainen) ja tämän siskon (Krisse Salminen) suunnitelmat Peterin nappaamiseksi? Mitä Mikä-Mikä-Maalle sitten käy?

Taaborinvuori on tuttu paikka, mutta vasta nyt suuntasin ekaa kertaa Taaborin kesäteatteriin. Siellä vietetään toista kesää peräkkäin Mikä-Mikä-Maassa vauhdikkaan ja valloittavan näytelmän viedessä katsojat mukanaan Peterin, Leenan, Kapteeni Koukun ja muiden seikkailuihin. Ensimmäistä kertaa Peter Pan nähtiin Taaborilla 2014, sen jälkeen siis seuraavaksi viime vuonna ja nyt uudelleen tänä kesänä. Taavi Vartian ja Esa Silanderin kirjoittama, Vartian ohjaama näytelmä perustuu J. M. Barrien klassikkosatuun, mutta on Silanderin ja Vartian versiossa kokenut useita muutoksia alkuperäiseen tarinaan verrattuna. Uusi tulkinta pysyy kuitenkin uskollisena tutun sadun Mikä-Mikä-Maan seikkailuille, ja käsittelee vauhdikkaan menon lomassa lapsuuden, aikuisuuden, vastuiden ja kateuden teemoja. Tässä versiossa on teräviä ja sanavalmiita naisia ja tyttöjä, itsepäisiä ja vähän hömelöitä miehiä ja (ikuisia) poikia, ihan mahtavaa teini- ja sisarusenergiaa, miekkailua, musiikkia ja mainiota huumoria. Erityisesti monen hahmon mustasukkaisuus Peteristä hykerryttää, samoin aikuistumiseen ja aikuisten maailmaan osuvat piikit. Aikuis- ja lapsikatsojat saanevat tästä irti vähän eri asioita, niin komedian kuin tarinan opetustenkin tasolla, mutta paljon on myös koko yleisöä ilahduttavia juttuja. Välillä teemoja alleviivataan aikuiskatsojan näkökulmasta turhan osoittelevasti, mutta pääosin tarinan opetuksia saa ihan itse pohtia – jos siis ehtii. Vartian ohjauksessa nimittäin menoa ja meininkiä riittää, ja esityksen leikkisä ja ilkikurinen tunnelma vie mukanaan. Käsikirjoitus on sujuva, siinä on paljon huumoria ja oivallisia huomioita niin lasten kuin aikuisten elämästä ja ajatuksista. Merirosvoilla on tässä versiossa iso rooli, ja uutena hahmona on mukana Kapteeni Koukun sisko. Suuren ja pelätyn johtajan paikasta haaveilevan, mutta vähän huonosti mitään sen eteen tekevän Koukun ja hänen päättäväisen, nokkelasanaisen siskonsa sisarussuhde tuo tarinaan mainiota jännitettä. Esityksessä on jonkin verran musiikkia, ja biisivalinnat Maija Vilkkumaan Ei-kappaleesta Helismaa-Kärki-kaksikon Kulkurin iltatähteen ovat ehkä vähän yllättäviä, mutta tarinaan oikein hyvin sopivia. Musiikki kuitenkin jakautuu näytelmässä aika epätasaisesti alkuun ja loppupuolelle, biisejä olisi mielellään kuullut useammassa kohtauksessa, jolloin laulut istuisivat kokonaisuuteen luontevammin. Nyt ne jäivät hieman turhiksi, kun musiikilla ei ole varsinaista tarinankerronnan virkaa.

Esityksen liikekieli lienee ohjaajan ja näyttelijöiden yhdessä luomaa, koreografia ei ainakaan erikseen ole mainittu. Lavalla nähdään niin huimia nostoja ja tanssillisia temppuja kuin vikkelää miekkailuakin, ja näyttämöllä liikkumisessa on esityksen tunnelmaan sopivaa leikkisyyttä ja seikkailullisuutta. Lavastussuunnittelu on Mahi Arvanitin käsialaa, puvustuksen on suunnitellut Elisa Pietarila. Lavalla on juuri satumaailman tunnelmaan sopiva miljöö, jonne tekisi itsekin mieli päästä seikkailemaan. On värikkäitä viirejä, puissa kulkevia köysitikkaita, ja tietenkin ihka oikea merirosvolaiva pääkallolippuineen kaikkineen. Lavastus antaa tarinalle oivalliset raamit ja muuntuu näppärästi tavallisesta maailmasta ihmeelliseksi Mikä-Mikä-Maaksi muutamalla muutoksella. Merirosvolaiva on erityisesti tosi upea, mainion rouhea fiilis tässä merien kauhussa. Puvustuksessa on tunnistettavaa Peter Pan-visuaalisuutta, ja sekä sadunomaista mielikuvituksellisuutta että arkista tavallisuutta. Pidin kovasti hahmojen lookeista, asukokonaisuudet sopivat niin hahmoille itselleen kuin näiden rooliin ja asemaan tarinassa. Asuissa on myös monia kivoja yksityiskohtia, kuten Peterin paidan helmet, se miten vaatteet tekevät Leenasta aikuisen, merimiesmiehistön (Taavi Vartia ja Jonttu Vartia) vaatteissa näkyvät taisteluiden ja kulumisen merkit sekä Tiikerililjan (Sofia Parkkola) shamaanivälineet. Merirosvovaatteet ovat tosi hienoja, ja Kapteeni Koukun koukku (tehnyt Pekka Bergqvist) hurja.

Samuli Ainasvuori on valloittava Peter Pan, hänellä on näyttelijäntyössään mainio ote Peterin itsepäiseen lapsellisuuteen ja valtavaan seikkailunhaluun. Ainasvuori tuo Peterinsä lavalle fiksuna ja näppäränä poikana, joka tosin vähän putkinäköisenä tekee juuri sen mikä häntä huvittaa, eikä sitten oikein huomaa tai halua huomata mitä ympärillä tapahtuu. Ainasvuoren roolityö on sujuvaa ja hurmaavaa, hänessä on sellaista valoisaa ja hyväntuulista, vähän salaperäistä energiaa, joka sopii Peterin hahmolle erinomaisesti. Iida Kukkonen on Leenan roolissa ei lapsi, ei aikuinen, vaan teini, ja teini-ikäisen ehdottomuutta ja itsevarmuutta Kukkosen roolityössä tosiaan on. Hän tuo hahmoonsa lämpöä ja napakkuutta, tarkkanäköisyyttä ja naiiviutta, ja näyttelee sujuvasti Leenan mietteet ja pohdinnat Mikä-Mikä-Maa-seikkailulla. Kukkonen tulkitsee onnistuneesti myös Leenan mustasukkaisuutta ja tyytymättömyyttä tilanteisiin silloin, kun Peterin mielenkiinto kääntyykin hänestä jonnekin muualle. Amelie Blauberg on nokkelan Helinä-keijun roolissa ihana, Helinä on vallaton hahmo ja Blauberg tuo tämän lavalle oivallisella tavalla. Hänen roolityössään on kujeilevuutta, vahvoja mielipiteitä ja tarkkoja suunnitelmia, joilla Helinä koittaa ohjailla tilannetta mielensä mukaan. Vaan eipä aina onnistu, mutta onneksi Helinä aina keksii jotain! Blauberg tekee roolityönsä veikeästi ja lämmöllä, hänen Helinänsä hurmaa.

Timo Lavikainen näyttelee merirosvojoukkoaan johtavaa Kapteeni Koukkua näppärällä komediantajulla ja sympaattisella vilpittömyydellä, hänen roolityössään on paljon kivoja ratkaisuja. Koukku ei ehkä ole mikään seitsemän meren kauhu, mutta energiaa, uhoa ja uskallusta hänellä kyllä riittää. Lavikaisen roolityössä on sydäntä ja sisua, ei ole Koukulla helppoa kun sisko kritisoi merirosvoilumenetelmiä eikä miehistökään varsinaisesti saa muita mikä-mikä-maalaisia kauhusta vapisemaan. Krisse Salminen on Koukun siskona melkoisen pomotteleva ja tiukka tyyppi, hänellä on ideoita ja intoa pistää kuriin niin velipoika kuin miehistökin, ja ehkä koko Mikä-Mikä-Maa. Vaan kun ei ole kapteenin paikkaa suotu, ja sekös kismittää. Salminen ottaa roolistaan kaiken irti, hän lukee esityksen rytmiä taitavasti ja tykittelee menemään valloittavalla energialla. Myös Leenan äidin Maryn roolissa Salminen tekee mainiota roolityötä. Sofia Parkkola näyttelee lähes kaikki lumoihinsa saavaa merenneitoa sekä kaukaa saapuvaa Tiikerililjaa, joka esittää heti ensitapaamisella Peterille isoja kysymyksiä. On siinä Leenalla ja Helinällä mustasukkaisuudenpuuskissa pitelemistä, kun Tiikerililja ilmaantuu paikalle ja pistää Peterin pään ihan sekaisin. Parkkolan roolityö on varmaotteista ja luontevaa, ja siinä on erityisesti isommassa roolissa Tiikerililjana hahmoon sopivaa arvoituksellisuutta. Koukun vangiksi jouduttuaan Tiikerililja ei merirosvopäällikköä pelkää, ja Parkkola näyttelee nuoren shamaanin itsevarmuuden ja pelottomuuden mainiolla kulmalla. Taavi Vartia Simona ja Jonttu Vartia Somana muodostavat Kapteeni Koukun hurjan miehistön – vaan tietääkö kaksikko sitä itse..? Simo ja Soma ovat hurmaava parivaljakko, heillä on kohtausten taustallakin aina jotain hauskaa menossa, ja näyttelijät pelaavat saumattomasti yhteen niin fyysistä kuin verbaalista komediaa tarjoillessaan. Olli Tiihonen ja Ossi Heimonen Jukan ja Mikon rooleissa heittäytyvät seikkailuun ja vauhdikkaaseen menoon energisesti ja onnistuneesti roolihahmojaan tulkiten. Janessa Liljeberg ja Mila Olin kadonneina lapsina näyttelevät rohkeasti taisteluihin syöksyviä ja ilolla leikkeihin ryhtyviä, mutta myös lämpöä ja turvaa kaipaavia lapsia taitavasti.

Peter Pan on ihana tarina, vallaton ja suloisesti siinä aikuisuuden kynnyksellä hämmennyksineen ja kysymyksineen, mutta kuitenkin vielä kiinni lapsuudessa leikkisästi ja huolettomasti, vapaana seikkailemaan ja säntäilemään ilman tylsää vastuuta. Taaborilla näytelmä hurmaa varsinkin vauhdikkailla kohtauksillaan, monesti oivallisella huumorillaan, mainiolla energialla esiintyvällä näyttelijäjoukolla sekä tietysti Peter Panin tarinalla, joka on tässä versiossa pieniä muutoksia kokenut mutta silti tuttu ja valloittava. Ihan jokaista muutosta tai lisäystä alkuperäistarinaan en kokenut tarpeelliseksi tai toimivaksi, mutta toisaalta – harvoinpa Peter Panin tarinaa taidetaan enää esittää samalla tavalla kuin yli sata vuotta sitten. Ja toisaalta – moni tälle versiolle oma ratkaisu toimii erinomaisesti! Oivallisten biisivalintojen myötä olisin toivonut musiikkia lisää ja useampaan kohtaukseen, niin tästä tarinankerronnan muodosta olisi päästy nauttimaan vahvemmin osana tarinaa. Kokonaisuudessaan esitys on toimiva, otteessaan pitävä, leikkisä ja värikäs, oli hauskaa ja valloittavaa liittyä mukaan hahmojen seikkailuun Mikä-Mikä-Maassa.

Täydelliset häät @ Joka-Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Joka-Teatteri!

kuvat © Esa Rahunen

Näin Täydelliset häät 26.7.

On hääjuhlien aamu, ja suuri päivä tulossa. Ennen kuin alttarille päästään, on kuitenkin edessä vielä  melkoisesti selvitettävää. Hääsviitissä sulhanen Mika (Sami Karppanen) herää pää jomottaen vieraan naisen Sallan (Birgitta Iskala) vierestä, bestman-Tommin (Ari Kuokkanen) tyttöystävä ei ole tullut majapaikkaansa yöksi, ja Kirsi-morsiamen (Veera Uuttu) äidillä Ursulalla (Tarja Hakonen) on vielä häämekko lyhentämättä. Miten soppaa sekoittaa huoneeseen ilmaantuva siivooja Malla (Salla Klemetti)? Kuka pääsee sanomaan tahdon? Entä pistääkö morsiamen isä koko hotellin henkilökunnan hermolomalle?

Robin Hawdonin kirjoittama Täydelliset häät on tuttu ja mieluinen farssi jo parilta viime kesältä, eikä kahta ilman kolmatta siis, eli suunta Jokelaan ja tämän hääsekoilun äärelle. Joka-Teatterille esityksen on tuttuun tapaan ohjannut Eija Vilpas, jonka käsialaa teatterin ohjaukset ovat jo vuodesta 2016 olleet. Vilpas myös näytteli morsiamen äidin roolin Keski-Uudenmaan Teatterin versiossa Krapilla muutama vuosi sitten, ekassa minun näkemässäni Täydelliset häät-esityksessä, sekä viime kesänä Kirjurinluodon kesäteatterissa. Tuttu juttu siis ohjaajalle, ja voisin kuvitella, että hauskaa on ollut hypätä nyt erilaisessa roolissa tapahtumia ohjailemaan. Tähän tarinaan tuntuu löytyvän jokaisessa versiossa aina omat jutut, ja vaikka tapahtumat jälleen etenevät samalla kaavalla, on mukana kaikenlaista juuri tälle jokelalaiselle prokkikselle ominaista. Musiikki, paikkakunta- ja lähiseutuhuumori sekä morsiamen äidin soitinharjoittelu kaikki viihdyttävät ja sopivat esitykseen mainiosti. Etenkin väärinkäsitykset ja nopeat selitykset ovat tosi näppärästi tulkittuja, ja Vilpas on ohjauksessaan tuonut lavalle napakan ja toimivan paketin, jossa ei turhaan jarrutella vaan annetaan palaa ja hypätään suoraan vauhdikkaan komedian ytimeen. Täydellisissä häissä farssin rytmi ja komedia syntyvät ihmisten epätäydellisyyksistä, epärehellisyydestä ja epävarmuuksista, sekä häästressistä ja ihmissuhdeongelmista. Hahmojen tuskailut jännitteisen hääpäivän hulinassa ovat tunnistettavia ja uskottavia, farssille ominaisesti vähän kärjistettyjä ja yli vedettyjä, mutta kuitenkin samaistuttavia. Vilpas on ohjannut näyttelijät varmaan vireeseen, nopsa dialogi ja yllättävät käänteet ovat heillä hyvin hallussa. Näytelmän visuaalinen puoli lienee työryhmän käsialaa, lavastus mainitaan käsiohjelmassa Sami Karppasen työksi. Kotiseutua syleillään myös lavastuksessa, sillä tapahtumapaikka on komealta kuulostava Grand Hotel Jokela, ja hääsviitin ikkunasta katsellaan romanttista maalaismaisemaa. Lavastuksena ja kaikkien kohtausten tapahtumapaikkana on näytelmälle tuttuun tapaan väliseinällä jaettu hääsviitti, jossa on maalaishotellimainen tunnelma ja sopivasti hohtoa. Puvustuksessa ollaan pääosin juhlavissa tamineissa, hääpäivä kun on, ja lisäksi hotellin siivoojalla on työtehtäviinsä sopiva asu.

Täydellisissä häissä erityisen herkullista seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet, sekä se, miten hahmot taklaavat itsensä ja toistensa aikaansaamia tilanteita. Osa on melkoisia selittäjiä, osa nopeahoksottimisia tilanteeseen heittäytyjiä, ja osa sitten aika pihalla olevia mutta hanakasti vastauksia penääviä tyyppejä. Joka-Teatterissa mainio näyttelijäporukka pistää parastaan tämän hääseurueen nahkoihin hypätessään, ilmeet, eleet ja ilmaisu on kohdillaan. Komedia on riemukasta, ja hahmot valloittavia kaikkine epätäydellisyyksineen, hätävalheineen ja mielikuvituksellisine suunnitelmineen. Kolmenkymmenen asteen helteessäkin näyttelijöillä oli esiintymisessään vauhtia ja hyvä rytmi, ja esityksen huumori ja hahmot hurmaavat. Sami Karppanen Mika-sulhasena on erinomaisesti kiinni farssin rytmissä ja roolihahmonsa ajatuksissa, hänellä on luontevaa komediantajua ja onnistunut ote Mikan tekemisiin ja selityksiin. Varsinkin Mikan epätoivoisuus kaikkien salaisuuksien, suunnitelmien ja sotkujen keskellä tulee Karppasen roolityössä mainiosti esiin. Veera Uuttu Kirsi-morsiamen roolissa näyttelee sujuvasti naista, joka huomaa kyllä että nyt on jotain outoa tekeillä, mutta joka haluaa keskittyä suureen päiväänsä ja yrittää pitää muun hääväen sähläämisen poissa mielestä. Uuttu tekee roolityönsä onnistuneella asenteella, ja myös hänen kaunista lauluääntään kuullaan muutamaan otteeseen. Ari Kuokkanen sataa asiaa hoitavana bestman-Tommina on hyvin sisällä hahmonsa mietteissä ja fiiliksissä. Ei ole Tommilla helppoa kun vedetään kaikenlaisiin suunnitelmiin mukaan, ja matkan varrella saa sitten kuulla epämiellyttäviä totuuksiakin. Kuokkasen komediallinen revittely on riemukasta! Birgitta Iskala tekee Sallan roolissa onnistunutta työtä, hän tulkitsee hahmonsa tuntemuksia varmoin ottein ja heittäytyy kohtauksiin sujuvasti. Salla Klemetti näyttelee siivooja-Mallaa, ja ottaa kaiken irti tarkkanäköisen roolihahmonsa vahingoniloisuudesta ja humoristisista repliikeistä. Tarja Hakonen on morsiamen Ursula-äidin roolissa tehokas ja toimelias. Vaikka Ursula ei ole tilanteesta lainkaan perillä, hän pistää pyörät pyörimään!

Varsin viihdyttävä kesäteatterireissu siis! Vaikka auringon porottaessa ja helteen hohkatessa keskittyminen meinasi katsomossa pariin otteeseen herpaantua, tämä piti kuitenkin oivallisesti otteessaan ja tarjoili juuri sitä, mitä Täydellisiltä häiltä odotin. Vauhdikasta menoa, nopeatempoisia selityksiä, hykerryttäviä väärinkäsityksiä ja riemukasta farssia, jossa kuitenkin on myös sisältöä eikä pelkkää koheltamista. Parisuhde- ja ihmissuhdesotkut ovat teatterilavalla, ja varsinkin komedioissa, usein tosi dramaattisia ja suuria, niin tässäkin. On pettämistä, epäröintiä, rakkautta ensi silmäyksellä, nopeita valheita ja pitkällisiä pohdintoja siitä mitä sydän haluaa, ja monenlaisia reaktioita siihen kun totuudet lopulta selviävät. Kun kaikki tämä on sujuvasti ja tarkkanäköisesti kirjoitettua, kuten Hawdonin tekstissä, ja vauhdikkaalla ja rytmikkäällä tavalla esitettyä, kuten Joka-Teatterin versiossa, on häähumun seuraaminen erinomaisen viihdyttävää. Hyväntuulista, hurmaavaa ja herkullisen koomista hääjuhlaa koko esitys, suosittelen!

Tytöt 1918 @ Teatteriyhdistys Kulissi

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kulissi!

kuvat © Riku Montonen

Näin Tytöt 1918-musikaalin 20.7.

Vuoden 1918 alussa Suomessa kuohuu, eikä se jää huomaamatta tehtaalla työskenteleviltä tytöiltäkään. Kun työläisten asioita aletaan ajaa, ovat myös Lempi (Elo Rautjoki), Rauha (Pihla Pohjola), Martta (Ora Mäkäräinen) ja Sigrid (Nella Salo) yhdessä muiden kanssa valmiina vaatimaan parempia oloja työväenluokalle, ja tasa-arvoisempaa asemaa naisille. Pian vallankumouksen aallot saavuttavat Tampereen, ja yksi toisensa jälkeen ihmiset tarttuvat aseisiin. Tyttöjen tarina on naiskaartin tarina, nuorten naisten tarina muuttuvan maailman ja sen kuohujen edessä, ihmisten tarina keskellä sotaa, pelkoa, vihaa ja toivoa. Toivoa paremmasta, pelkoa pahemmasta. Tämä on tarina, joka sykkii paloa aatteeseen, vimmaa muutokseen, rohkeutta taisteluun. Sodan ryskeessä syntyy inhimillinen kuva ihmisistä, jotka tahtovat muuttaa asioita, tahtovat tehdä itselleen paikan maailmasta, ja vallankumouksen keskellä tahtovat myös onnea, rakkautta ja hellyyttä, pieniä asioita. Hyvän elämän.

Matka Suomen sotahistoriaan kesäteatterin muodossa jatkui, kun kesän 20. esitys vei Tampereen kevääseen 1918 ja sisällissodan tapahtumiin. Aiemmin näkemäni Tuntematon sotilas ja Leiri N:o 5 ovat omalta osaltaan yhtä sotaa ja sen jälkeisiä tapahtumia kertoneet, mutta nyt hypättiin ajassa vielä vähän taaemmas, toiseen sotaan. Siihen, jossa veli käy veljeä vastaan, ja sisko myös. Kulissi tuo tänä kesänä ulkolavojen ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2018 kantaesitetyn, Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin pohjautuvan Tytöt 1918-musikaalin. Käsikirjoitus on Sirkku Peltolan tekemä, laulujen sanoista vastaa Heikki Salo ja sävellyksestä Eeva Kontu. Kulissille esityksen on ohjannut Eeva-Riikka Oja (ohjaajan työpari Anna Leino). Olen monet kerrat harmitellut, että TTT:n Tytöt 1918 jäi näkemättä, mutta nyt vihdoinkin pääsin tämän kokemaan! Olen kuunnellut musikaalin kappaleita vaikka ja kuinka, ja joku tunneside on selvästi syntynyt, kun heti ekat sävelet saivat minut kyynelehtimään. Tarina on tuttu paitsi biisien, myös samaan romaaniin perustuvan, Teatteri Vanha Jukon Veriruusut-näytelmän kautta, ja hahmotkin tuntuivat jo kovin tärkeiltä, vaikka musikaalimuodossa vasta nyt heidät tapasin. Ojan ohjaus on hyvin rytmitettyä, tunteet ja tunnelmat tunnistavaa ja sekä tarinan yksityiskohdat että isommat linjat näkevää. Peltolan käsikirjoitus antaa onnistuneesti tilaa monelle hahmolle, ja saman tekee Ojan ohjaus, joka fokusoi näkökulmahahmoihin monitasoisesti, mutta nostaa luontevasti valokeilaan myös sivuhenkilöiden kokemukset. Ohjauksessa on tosi vahvaa tunteiden käsittelyä, niin vallankumouksellisten, pelokkaiden, rakkaudentäyteisten, epätoivoisten, riehakkaiden kuin iloistenkin fiilisten kohdalla. Monet hahmojen väliset suhteet ja dynamiikat on mainiosti rakennettu, ja vilpittömyys ja uskottavuus yli sadan vuoden takaisten tapahtumien lavalle tuomisessa vakuuttaa. Erityisen kaunista on se inhimillisyys, jolla esitys kaikkia hahmojaan, heidän tekojaan ja koko tarinaansa katsoo. On julmuutta, on raakuutta, on vihaa, ylilyöntejä ja vääryyttä, mutta kaikki se kumpuaa jostain, ja kaiken sen esitys taitavasti asettaa sodan, ihmisyyden ja vallankumouksen kontekstiin. Ymmärrystä saa osakseen moni teko, mutta suoran vääryyden tuomittavuus ei jää epäselväksi.

Anne Joutsimäen koreografioissa on energiaa ja potkua, etenkin isot joukkokoreot täyttävät lavan asenteella ja meiningillä. Myös herkkä ja kerronnallinen liikekieli on Joutsimäen koreografiassa onnistuneesti luotua, ja varsinkin Lempin ja Grigorin jakama hetki sekä Milavidan valot ovat koreoiltaan hienosti kertovia ja draamallisia. Läpi esityksen liikekieli tarttuu sujuvasti kaikkeen siihen, mitä muut osa-alueet, etenkin kappaleiden sanat ja tunnelma, tarjoavat, ja rakentuu tärkeäksi osaksi draamallista kerrontaa. Oma suosikkikoreografiani lienee Punalikan kihlat-biisissä, mahtava meno! Lavastuksen on suunnitellut Markus Leino ja työryhmä, puvustuksen Emma Oittinen ja maskeerauksen ja hiukset Rebekka Laihonen. Lavalla on punatiilistä tamperelaista tehdastunnelmaa, kodin rauhaa ja taistelutantereeksi muuttuneen kaupungin turvattomuutta. Näppärästi suunnitellut muutokset lavastuksessa vaihtavat näyttämökuvaa niin kangaskaupaksi kuin metsäksi, ja tarinan eri miljööt nousevat lavalle sujuvasti. Yksityiskohtainen ja onnistunut puvustus on ajankuvalle uskollista, työväen ja herrojen eron selvästi tekevää, ja hienon näköistä. Kun sota alkaa, tulevat kuvaan asepuvut ja käsivarsinauhat, rivisotilaiden ja päälliköiden tunnusmerkit, sotapakolaisten surkeat rievut ja taisteluiden jalkoihin jääneen kengät, jotka voi vielä lämpiminä toisen jalasta itselleen ottaa. Maskeeraus ja hiukset sopivat myös ajankuvaan ja elävät sodan kuohuissa mukana. Tytöt vetävät housut jalkaan ja napsaisevat letit poikki kaartiin astuessaan, ja osa työryhmästä onkin leteistään luopunut jotta niitä on saatu irti poikkaistaviksi lavalle. Mahtavaa omistautumista!

Eeva Kontun säveltämä ja Heikki Salon sanoittama musiikki on vahvaa, kaunista, riehakasta ja herkkää, täynnä vallankumouksen tulta ja nuoruuden uhmaa. Sävelissä kaikuvat hellyys ja hätä, toivo ja kaipaus, rakkaus ja suru, ja Helmi Jonassonin kapellimestaroima bändi (Vili Kallonen, Aleksi Haukkaluoma, Ida Viren, Verneri Turpeinen ja Josefiina Fagerlund) soittaa kappaleet huiman hyvin. Musiikissa on voimaa ja energiaa, ja tutut sävelet menevät ihon alle. Tytöt 1918 on tosiaan siitä harvinainen suomalainen musikaali, että sen kantaesityksen biisit on levytetty. Niinpä nämä kappaleet ovat olleet soittolistallani jo vuosia, ja jokainen on tutuksi tullut. Hetihän siinä siis silmäkulmaa piti kuivata, kun Prologin ensimmäiset sävelet kuuli, ja vähän väliä senkin jälkeen. Erityisesti iskivät väkevä Halpoja likkoja, aatteen paloa ja muuttuvaa maailmaa henkivä Kumoon repriiseineen, tosi kaunis ja täynnä tunnetta vedetty Lumen paino, riehakas Housut, loistavasti koreografioitu ja esitetty Punalikan kihlat, sanoitukseltaan ja sävellykseltään ehkä musikaalin suosikkibiisini On Tampereen tyttöset sieviä, suloinen ja iloinen Suvihäät, myöskin tosi hienosti sanoitettu ja hienolla tunnelmalla esitetty Kun Jumala jätti Tampereen ja aina herkistävä Sadan vuoden päästä. Näyttelijät laulavat kauniisti ja vahvalla tunteella, ja näyttelijäntyö on sujuvaa myös laulaessa ja tanssiessa, hienosti pysyy hahmo ja tunnelma yllä kaikissa biiseissä. Harmittavasti mikit vähän pätkivät koko esityksen ajan, eikä kaikkea aivan kuullut. Tuttua tarinaa seuratessa ja tuttuja biisejä kuullessa se ei onneksi esityksen seuraamiseen niin vaikuttanut, mutta mielellään kaikki replat ja lyriikat toki kuulisi.

Lavalla on pääosin nuorista näyttelijöistä koostuva ensemble, joka tuo tyttöjen tarinat elävästi lähelle katsojaa. Tampereen naiskaartin keski-ikä oli vain kahdeksantoista vuotta, ja joukossa oli paljon nuorempiakin tyttöjä, toki vanhempia naisia myös. Kun lavalla ovat melko lähellä hahmojensa ikää olevat näyttelijät, tulee roolitöihin heti sellaista aitoutta, jota ei edes tarvitse näytellä. Nuorten naisten ja miesten, ja myös heidän vanhempiensa ja vanhempien kaartilaisten tarinat kerrotaan vivahteikkaasti ja sellaisella fokuksella, että hahmojen nyanssit ja kerrokset tulevat luontevasti esiin. Elo Rautjoki näyttelee Lempiä kauniilla rauhalla ja lämmöllä, roolityössä on lujuutta ja lempeyttä. Etenkin Rautjoen tapa antaa tilaa Lempin tunteille vakuuttaa. Pihla Pohjolan Rauha on reipas ja eloisa nuori nainen, joka tietää mistä haaveilee ja uskoo unelmiinsa. Pohjola tekee roolinsa valloittavalla energialla ja koskettavasti Rauhan tarinaa kuvaten. Ora Mäkäräinen tekee Martan roolin erinomaisella otteella roolihahmoonsa ja tämän persoonaan, Mäkäräisen roolityössä on syvyyttä ja varmuutta. Hän tuo Martan hahmoon rohkeutta ja neuvokkuutta, hyväsydämisyyttä ja epävarmuuksia, jotka saavat kyseenalaistamaan omia valintoja ja päätöksiä. Nella Salon roolityö Sigridinä on tosi hienosti rakennettu ja kokonainen, Salo tavoittaa taitavasti kaiken sen, mitä Sigrid tuntee ja kokee. Erityisen hieno on latautunut kohtaus, jossa Sigrid pistää tehtaanjohtaja Vikströmin (Aarni Auerniitty) maistamaan omaa lääkettään – ja sitten myöhemmin se hetki, kun osat ovat kääntyneet. Salolla on näyttelijäntyössään herkkyyttä ja voimaa, hänen Sigridinsä on päättäväinen ja rohkea tyttö, joka uskaltaa ja tahtoo toimia, mutta jota myös pelottaa ja surettaa. Hieno rooli. Punapäällikkö Vennua näyttelevä Aki Kelin tuo hahmonsa lavalle tasapainotellen nuoren miehen auktoriteettiasemaa ja kaikkea sitä, mitä sen takana on. Kelin on roolissaan hyvin sisällä ja lukee tarinan käänteitä sujuvasti. Hyrskyn roolissa Juuso Porras on omasta valovoimaisuudestaan vakuuttunut näyttelijä, joka joutuu kuitenkin kohtaamaan totuuden elämästä kaukana parrasvaloista. Porras tekee roolinsa mainiolla huumorintajulla ja tarkalla draamallisella rytmillä.

Lyytin roolissa Janina Ahola tekee kauniin roolin, jossa on lempeyttä ja tietynlaista viattomuutta, mutta myös voimaa ja pinnan alla väreilevää valmiutta toimia. Venla Pajukangas on Juuhannan roolissa rempseä ja oman tiensä raivaava nainen, joka ottaa tilan haltuun ja uskaltaa puhua suoraan. Itsevarman ulkokuoren alla sodan todellisuus saa kuitenkin Juuhannan epäröimään ja tunnistamaan pelkonsa. Mimi Stefansson näyttelee naiskaartin komentajaksi valittavaa Hilmaa, ja tekee onnistuneen, varmaotteisen ja monitasoisen roolin. Aliinaa, Sigridin äitiä, näyttelee Anni Muilu. Hänen roolityönsä on vahva, Muilu tulkitsee roolihahmoaan tosi toimivasti. Rauhan sulhasen Villen roolin tekee Vinski Santaniemi, joka tuo rooliinsa nuoren miehen uhmaa ja intoa, ja samalla ymmärrystä siitä, ettei vallankumous ole mitään leikkiä. Roolityössä on mainiota energiaa ja hieno kulma vakaviin sävyihin. Villen veljeä, Lyytin puolisoa Väinöä näyttelee Arttu Lavi. Hänen roolityössään näkyy upeasti se hätä ja pelko, ja kumminkin tahto ja varmuus, joka nuoren miehen mielen valtaa taistelun lähestyessä. Lavi tekee roolinsa lämmöllä ja herkkyydellä, joka vakuuttaa. Naiskaartille ampumista opettavaa Kallea näyttelee Pablo Delahay, joka nähdään myös Grigorin roolissa. Delahay on molemmissa rooleissaan lempeä ja rauhallinen, mutta Kallen roolissa pääsee näyttelemään myös sen, kuinka sota pistää hermot kireälle ja tuo sanoihin ja tekoihin terävyyttä ja arvaamattomuutta. Aarni Auerniitty on Vikströmin roolissa vähän nilkkimäinen, asemastaan tietoinen tehdasherra, jota eivät säännöt koske. Ja vaikka opetetaan, niin jotenkin hän silti onnistuu luikertelemaan taas asemaan, jossa pääsee polkemaan muita. Auerniitty heittäytyy inhottavan hahmonsa nahkoihin sujuvasti. Rosa Heikkinen tekee Emmin roolin hienolla herkkyydellä ja tomeruudella, ja Johanna Lampisen näyttelijäntyössä Olkan roolissa on niin aatteen paloa kuin muista huolehtivan naisen haikeutta ja tarkkanäköisyyttä. Koko näyttelijäporukka on lavalla tiiviisti kiinni tarinan tunnelmissa ja tunteissa, ja joukkokohtauksissa on sellaista voimaa, että ne menevät tosi syvälle.

Huh sentään miten iso juttu oli tämä kokea! On aina erityistä nähdä vihdoin livenä sellainen teos, johon on jo kauan, Tyttöjen tapauksessa siis useita vuosia sitten, tutustunut ja jonka musiikki on myös kulkenut matkassa aina albumin julkaistusta saakka. Kaikki on samaan aikaan tuttua ja uutta, kun ekaa kertaa näkee tarinan lavalla ja kuulee biisit livenä. Tämä musikaali nostaa esiin historiaa, jonka on tärkeää tulla kuulluksi, ja tekee sen tavalla, joka jättää hahmojen kohtalot ja tarinan käänteet mieleen pyörimään. Lavalla tunteet kuohuvat väkevinä, tyttöjen nuoruus, rohkeus ja voima on käsinkosketeltavaa, eikä musiikkinumeroiden aikana voi välttyä kylmiltä väreiltä. Koskettavaa, syvälle menevää ja niin upealla vimmalla ja herkkyydellä esitettyä ja tehtyä. Kiitos Kulissi ja koko Tytöt-työryhmä, tämä oli vahva ja hieno kokemus.

Spring Awakening @ Korsholms Teater

  Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Korsholms Teater!

kuvat © Benjamin Nordberg

Näin Spring Awakeningin 13.7.

Wendla Bergmanin (Petra Rauhala) äiti kertoo tyttärelleen, että raskaaksi tullaan, kun nainen rakastaa puolisoaan oikein tosi kovasti. Melchior Gabor (Kalle Halmén) tietää kyllä miten ihmisten väliset suhteet toimivat, tai ainakin kuvittelee tietävänsä, ja valistaa aiheesta myös ystäväänsä Moritz Stiefeliä (Thomas Lindell). Moritzilla tosin riittäisi stressattavaa ihan vaan koulussa, ei sen lisäksi vielä intiimin kanssakäymisen arvoituksia miettiessä. Kaupungin nuoret haaveilevat kuka mistäkin, puheissa ovat tytöt ja pojat ja fantasiat, vanhemmat, koulun ankarat opettajat, kirkon kaikkialle ulottuva katse, kaikki mitä nuori mieli miettii ja mitä kavereille sanotaan ja esitetään, vaikka vähän nolottaisikin. 1890-luvun Saksaan sijoittuva Spring Awakening kuvaa elämänjanoisia, rohkeita, uteliaita, tietään ja tietoa etsiviä nuoria ihmisiä, jotka elävät aikuisten, uskonnon ja koulun säännöillä vailla ymmärrystä tai keinoja saada kokonaiskuvaa siitä, miten maailma toimii ja miten he aikuisuuden kynnyksellä siihen asettuvat. Kun omin päin kokeillaan, opitaan, etsitään ja tutkitaan, kaikki menee joskus aika hyvin. Mutta sitten jos ei mene, jos sattuu ja hämmentyy ja eksyy, seuraukset voivat olla traagisia.

Spring Awakening perustuu saksalaisen Frank Wedekindin vuonna 1891 ilmestyneeseen Kevään herääminen-näytelmään, ja näytelmän alaotsikko, "lasten tragedia", osuu kyllä tähän musikaaliversioonkin. Teemoja ovat muun muassa nuorten heräävä seksuaalisuus, tukahduttava, lapset ja nuoret hiljaa ja ruodussa pitävä uskonnollinen yhteiskunta, muutos, identiteettikysymykset ja itsensä löytäminen. Musikaali koskettaa isoja aiheita, kuten tiedon ja sen saamisen merkitystä, itsemurhaa, paineita jotka maailma nuorille asettaa, ja puhumattomuuden kulttuurin vaikutuksia sekä yksilöihin että yhteiskuntaan. Siinä missä musikaalin (ja varsinkin aikanaan näytelmän) avoin ja suora tapa puhua teemoistaan ei ehkä enää synnytä sen suurempaa kohua, puhuttelee yli sadan vuoden taakse sijoittuva tarina ehdottomasti myös nykykatsojia ja osuu ajankohtaisiinkin aiheisiin. Korsholms Teater juhlistaa 50-vuotista taivaltaan suomenruotsalaisella kantaesityksellä tästä Steven Saterin kirjoittamasta ja sanoittamasta, Duncan Sheikin säveltämästä musikaalista. Ruotsinnoksen ovat tehneet Fredrik Fischer ja Linnea Sjunneson. Komeasti 50v-juhlavuotta vietetäänkin, sillä Spring Awakening on kesäteatterin näyttämöllä väkevä, herkkä, kiivas, kaunis ja kauhea. Hienovireisesti ja samalla räjähtävästi ohjattu esitys pureutuu teemoihinsa suoraan, antaa ajateltavaa ja ennen kaikkea on kiinni nuoruudessa, sen kysymyksissä ja kokemuksissa. Ohjaaja Isa Lindgren-Backman antaa tilaa niin tarinan synkille sävyille kuin myös nuorten hahmojen ystävyydelle, huumorille, rakkaudelle, kaipuulle ja ilolle. Tummissakin sävyissä on aavistus toivoa, eikä musikaali ole pelkästään traaginen, vaikka pohjavire onkin surumielinen. Kun synkkien aiheiden rinnalla kulkee nuoruuden energia, uhma ja into, myös traagisuus näyttäytyy monitasoisemmin ja menee syvemmälle. Etukäteen odotinkin aika rankkaa menoa, ja yllätyin siitä, miten paljon huumoria ja iloa musikaalissa myös on, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla. Tämä oli tarinaltaan ja biiseiltään minulle tuttu teos, mutta en ole Spring Awakeningia ennen nähnyt, joten en ihan tiennyt miten tarina kerrotaan. Tässä Lindgren-Backmanin ohjauksessa nuorten tarinat kerrotaan tarkasti hahmojen tunteita ja kokemuksia katsoen, teini-ikäisten itsevarmuuksia ja hämmennyksiä ymmärtäen, ja isot teemat käsinkosketeltavasti ja vilpittömästi lavalle tuoden. Pidin erityisesti yksityiskohtaisesta lähestymistavasta paitsi isompiin ja tärkeimpiin kohtauksiin, myös taustalla tapahtuviin juttuihin. Ohjauksen fokus on kirkas, mutta tarinaa ei rajoiteta tai kahlita vaan se valtaa lavan riehakkaan rock-scoren säestyksellä täynnä nuoruuden myllerrystä.

Dora Seitovirran koreografia levittäytyy koko näyttämön mitalle ja katsomoonkin, ja jatkaa ohjauksen energistä ja vimmaista nuoruuskuvausta. Myös herkkyyttä on, kuten ohjauksessa, ja koreografia onkin hienosti linjassa kaikkien muiden osa-alueiden kanssa siinä, miten tarinaa kerrotaan. Seitovirta on luonut liikekieltä, joka tutkiskelee, korostaa, vahvistaa ja heijastaa hahmojen kokemia tunteita ja asioita, ja on saumaton osa kokonaisuutta. Koreoissa on kivaa voimaa ja jämäkkyyttä, tietynlaista horjumattomuutta, joka juurruttaa niin päähenkilöt kuin koko hahmojoukon tiukasti kiinni tarinaansa. Erityisesti herkempien biisien koreografioissa on myös hienoja nyansseja, jotka sopivat kohtauksiin tosi hyvin. Suosikkikoreoni on ehkä Totally Fucked-biisissä, erinomainen meno! Lina Johansson on onnistuneesti lauluvalmentanut parinkymmenen hengen ensemblen väkeväksi ja lauluvoimaiseksi joukoksi, joka vyöryttää biisien mukana lavalle aimo annoksen nuoruuden uhmaa ja uskallusta. Koko ensemblen yhteiset biisit kuulostavat erityisen hyviltä, niissä on voimaa ja vimmaa, vaan hienoja vetoja kuullaan myös sooloina ja duettoina sekä pienemmällä porukalla. Käsiohjelmalle vähän miinusta siitä, ettei siitä löydy biisilistaa, mutta mennään englanninkielisillä nimillä tässä. Minulla ei etukäteen ollut mitään suosikkibiisejä, vaikka luukutin ahkerasti origical cast recordingia jotta pysyn toisella kotimaisella tarinasta perillä. Ja pysyinkin, eli kannatti! Tässä produktiossa iskivät etenkin Mama Who Bore Me repriiseineen, The World of Your Body ja sen repriisi, And Then There Were None, Left Behind, Totally Fucked, Whispering ja The Song of Purple Summer. Richard Mittsin johtama bändi soittaa hyvällä meiningillä ja mainiolla energialla, biisit kuulostavat tosi hyviltä ja niissä saavat laulajien lisäksi kyllä tykitellä menemään myös soittajat.

Skenografian on suunnitellut Ludwig Sandbacka, joka on lavastuksessaan asettanut tarinan raamit onnistuneesti osaksi kesäteatterin luonnonmaisemia. Hieno paikka muuten, vanhan talon pihapiiri metsän keskellä ja joen varressa, tosi kaunista. Lavastuksen vinot laudat, vähäeleisyys ja maanläheiset sävyt taipuvat sujuvasti kouluksi, kodeiksi ja muiksi tapahtumapaikoiksi, ja vaihdot ovat näppäriä. Varsinkin lakanoiden ja juuttikankaan käyttö muuttamaan tapahtumapaikkoja, peittämään ja paljastamaan on tarinan kannalta toimivaa. Hieno etenkin se hetki, kun Moritz menee lakanoiden taakse ja kun ne putoavat, siinä onkin Melchior. Moni lavastuselementti taipuu yllättävänkin useaa asiaa esittämään, ja ratkaisut ovat käytännöllisiä ja sopivat kohtauksiin. Puvustus- ja maskeeraussuunnittelu ovat Marina Karppisen käsialaa. Puvustus on tosi onnistunut ja osuu ajankuvaan, ottaen kuitenkin vähän moderneja vaikutteita myös. Värimaailma on hillitty, asut sopivat hahmoille oivasti ja monen hahmon kohdalla vaatteet heijastavat myös enemmän tai vähemmän myös kantajansa persoonaa tai asemaa tarinassa. Maskeeraus- ja hiusjutuista ihan ekana erityispisteet kaikille leteille, upeita! Tykkäsin myös kovasti siitä, miten Wendlan hiustyyli esityksen aikana muuttuu ja miten tämä ratkaisu keskustelee tarinan ja sen tapahtumien kanssa. Kuten puvustus, myös maskeeraus- ja kampaussuunnittelu sopii ajankuvaan, mutta siinä on myös modernille tulkinnalle sopivia ratkaisuja, jotka tuovat hahmojen tyyliin mainiosti rouheutta ja tasoja. Tässä visuaalisuutta käsitellessä myös kehut hienolle käsiohjelman kansikuvalle/esityksen mainoskuvalle. Skenografi Sandbacka on sen taiteillut, ja esityksen nähtyäni voin myös nostaa esiin, että onpa onnistuneesti valitut elementit tarinasta mukana kuvassa.

Vahvaa energiaa ja taitavaa tunnekuvausta tarjoileva ensemble tuo nuoret (ja vanhemmatkin) hahmot lavalle varmoin ottein, tarinassa ja tapahtumissa luontevasti läsnäollen. Erityisesti roolitöiden yksityiskohtaisuus ja tarkkuus tekivät vaikutuksen. Petra Rauhala tekee roolityönsä Wendlana taitavasti viattomuutta ja sinisilmäisyyttä sekä uteliaisuutta ja uskallusta tasapainottaen. Wendla haluaa oppia maailmasta vaikka ja mitä, ja hänellä onkin joissain asioissa jo ote aikuisuudesta, mutta samaan aikaan haaveissa ja unelmissa on sadunomaista, lapsellistakin sävyä. Rauhalan näyttelijäntyö rakentuu monitasoiseksi ja hän näyttää hienosti etenkin sen, miten asiat selviävät Wendlalle ja mitä tämä tuntee, ajattelee ja kokee niissä hetkissä, kun joutuu äkkiä tilanteeseen joka ei olekaan enää niin kiva ja jännittävä kuin miltä vielä äsken tuntui. Sydän melkein särkyi kun Wendla viimeiselläkin hetkellä huutaa äitiä apuun, vaikka äidin kiusaantuminen ja kiertely alunperin tytön hätään saattavatkin. Roolityössä on myös valoisaa iloa ja riemua, ja varsinkin ystäviensä kanssa nauraessaan ja heitä kiusoitellessaan Rauhalan Wendla säteilee. Melchioria näyttelevä Kalle Halmén tekee hienon roolin, hän on hahmossaan läsnä vaikuttavalla herkkyydellä ja energialla. Melchior on monimutkainen hahmo, monitasoinen myös, ja siksi tosi kiinnostava. Halmén on tyypistä oivallisesti perillä, hän tavoittaa Melchiorin persoonan tarkasti ja antaa tulkinnassaan tilaa kaikelle sille, mitä Melchior on, miten hän toimii ja miksi. Varsinkin se hetki, kun Melchior saa tietää Wendlan odottavan lasta, on mahtavan yksityiskohtaisesti ja vahvasti näytelty. Thomas Lindell näyttelee Moritzia sujuvalla otteella, hän kuvaa onnistuneesti haaveilevan, hyväsydämisen ja herkän Moritzin luonnetta ja kokemuksia. Lindellin roolityössä on hiljaista voimaa ja taitavasti viritettyä latausta, ja etenkin And Then There Were None-biisissä tämä näkyy erinomaisesti. Livia Wikström tekee Ilsenä roolin, jossa on asennetta ja ystävällisyyttä, ja Emilia Enelundin tulkinta Marthasta on tosi kaunis ja vakuuttava. Mila Nymanin Hänschen ja Jonathan Holmin Ernst ovat söpöjä pikku vilkutuksia, ujoja hymyjä ja pitkiä katseita vaihtaessaan, ja heidän The Word of Your Body-repriisinsä on ihana. Julle Vestman riemastuttaa Georgina etenkin komediantajullaan, ja eläytyy rooliinsa onnistuneesti. Useissa aikuisrooleissa nähdään Ann-Sofi Loo, Therese Braskén ja Thomas Sundell, jotka tuovat roolityöihinsä mainiosti niin koulun henkilökunnan ankaruutta, vanhempihahmosta riippuen ymmärrystä, lämpöä tai jyrkkyyttä kuin ilahduttavasti riehakasta heittäytymistäkin. Esiintyjäjoukon täydentävät Robin Nygren (Otto), Ingrid Finne (Anna), Lollo Kolehmainen (Reinholdt/ensemble), Liisa Kuivalahti (Thea) sekä ensemblessä nähtävät Lydia Backman (vuorottelee Annan roolissa), Anna Backgren, Emma Laaksovirta, Leandra Granlund ja Miranda Klockars. Koko jengi tuo omiin rooleihinsa energiaa, tarkkuutta ja sujuvaa tekemistä, ja esityksen parasta antia ovat kyllä meikän suosikkien eli synkkien hetkien ohella joukkokohtaukset, joissa taitoa ja voimaa riittää. Erityisesti kaikkein rokeimmissa hetkissä lavalla on huikea meno! Myös lopun The Song of Purple Summer on aivan ihana. Mainitaan vielä se, että osassa esityksiä Ilsen roolin tekee koreografi Dora Seitovirta.

Tämä oli minulle ensimmäinen Spring Awakening, mutta ei varmasti vika. On synkkää, rokkaavaa, traagista ja isoja tunteita eli juuri minun juttuni kuten jo etukäteen arvelinkin, joten tie vie varmasti joskus jonnekin vielä uudelleen tätä musikaalia katsomaan. Vaikka onkin yli sata vuotta vanhaan näytelmään perustuva musikaali, puhuttelee ja koskettaa tämä nykyaikanakin. Ovathan nuoret nuoria myös nyt, ja silloin elämässä myllertää. Sen Spring Awakening kuvaa kauniisti ja suoraan, niin tapahtuma-aikansa kontekstissa kuin ajattomasti. Onpa hienoa, että juuri tämä musikaali tärkeine teemoineen, nuorten ihmisten tarinoineen ja väkevine biiseineen on valikoitunut puolen vuosisadan teatteritaivalta juhlistamaan. Tätä Korsholms Teaterin versiota varten kannatti ehdottomasti reissata vähän pidemmälle, sillä esitys on tosi hieno, vahvasti ja herkästi näytelty ja tarkkanäköisesti ja energisesti ohjattu. Erinomaista tykittelyä niin rokkaavien biisien, isojen teemojen kuin suurten tunteidenkin suhteen, sekä huumoriin että kipeisiin sävyihin heittäydytään tosi sujuvasti. Toisella kotimaisella kun mentiin, niin ihan en kaikkea ymmärtänyt, mutta hyvin pysyin kärryillä, olihan tarinakin toki etukäteen pääpiirteittäin tuttu. Tulevissa esityksissä on vielä osassa saatavilla tekstitys suomeksi ja englanniksi, hieno juttu!

Hurmaava joukkoitsemurha @ Ohkolan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan Teatteri!

kuva © Kimmo Virtanen

Näin Hurmaavan joukkoitsemurhan ensi-illassa 11.7.

Kolme itsemurhaa hautovaa ihmistä, eversti Hermanni Kemppainen (Aatu Johansson), liikemies Onni Rellonen (Vesa Saralehto) ja vararehtori Helena Puusaari (Anu Päivinen) järjestää itsetuhoisten suomalaisten seminaarin. Kokoontumisen jälkeen sekalainen joukko elämästään erkanemista toivovia hyppää bussiin ja suuntaa kohti kuolemaa. Tie vie ensin Norjaan ja sitten ympäri Euroopan, kun etsitään sopivaa niemennokkaa, rotkoa tai kalliota, josta kaasuttaa kulkupeli ja kyytiläiset kuolon auvoon. Mutta mitä ihmettä, elämänhalu tuntuu valtaavan matkustajat yksi toisensa jälkeen! Jääkö joukkoitsemurha suunnittelun asteelle? Onko sittenkin niin, että elämässä, ihmisissä ja itsessä on jotain, jonka vuoksi maallista taivaltaan jatkaa?

Ohkolan Teatteri kantaesittää tänä kesänä Arto Paasilinnan Hurmaava joukkoitsemurha-romaanista sovitetun näytelmän. Lähipiiri muisteli kyllä nähneensä jotain tällaista aiemminkin, ja totta tosiaan, Komediateatteri Arenassa on Arto Paasilinna ja Hurmaava joukkoitsemurha-niminen esitys 2008 mennyt. Vaan siinä oli vähän eri tarina, ja tämä on ensimmäinen kerta kun itse romaani teatterimuodossa nähdään. Ja onpa hienoa että nähdään! Öljymäellä kerrotaan lämminhenkinen, koskettava, hauska, lempeä, liikuttava ja ilahduttava tarina, jossa kaikki osa-alueet pelaavat yhteen ja rakentavat taiten tehdyn kokonaisuuden. Synkästä aiheestaan huolimatta Hurmaava joukkoitsemurha ei ole ankea teksti, vaan Paasilinnalle tyypillisesti humoristinen, pohdiskeleva ja vähän piikittelevä. Tämä romaani ei ole minulle tuttu, mutta Kalle Tahkolahden sovitus ja ohjaus siitä vaikuttaa tavoittavan kaiken olennaisen, ja oikein sujuvasti. Kerronta on selkeää, hahmot rakentuvat näyttelijöiden käsissä yksityiskohtaisesti, ja teemoja, huumoria ja vakavia aiheita käsitellään mainiolla otteella. Livemusa tuo vielä yhden tason lisää, ja kappaleet sopivat esitykseen erinomaisesti. Pidin monista ohjauksellisista valinnoista kerronnan, katsomon käytön ja rivien välistä näytetyn suhteen, sekä siitä, miten punainen lanka pysyy esityksen edetessä selkeänä. Yllätyksiä, oivalluksia ja ihmetystäkin tarinassa on, ja varsin hyvällä fiiliksellä ja huumorilla tarinaa kerrotaan. Komedia on välillä mustaa, välillä lempeää, välillä suorapuheista, mutta vaikka kuolemalle, sen suunnittelulle ja elämässä vastaan tuleville vaikeuksille nauretaan, esitys pysähtyy myös herkkyydellä samojen aiheiden ja teemojen äärelle. Tämä tasapaino sen kohdalla, miten mitäkin teemaa milloinkin käsitellään, on ohjauksellisesti ja sovituksellisesti tosi näppärästi kohdillaan.

Hurmaavan joukkoitsemurhan musiikin on sovittanut ja tuottanut Iivo Johansson, ja musiikkia kuullaan niin livenä esitettynä kuin nauhalta. Erityisen hyvin tunnelmaan sopivat ja mieleen jäivät Väliaikainen, Sateentekijä ja Nocturne sekä Turisti, ja livenä lauletut ja soitetut kappaleet etenkin ilahduttivat. Puvustuksen, tarpeiston ja lavastuksen parissa on työskennellyt iso määrä ihmisiä, ja näytelmän visuaalisuus onkin oivallista. Kahdenkymmenen näyttelijän ja vielä runsaamman hahmogallerian päälle on loihdittu asukokonaisuuksia, jotka sopivat niin hahmojen ammattiin, persoonaan kuin tyyliinkin. Erityispisteet Aleksanteri II:n patsaalle, ranskalaisille ukkomiehille patonkeineen ja ranskalaisrouville talikoineen, sekä kaikille univormuille/ammattivaatteille. Visuaalisessa ilmeessä on paljon mietittyjä yksityiskohtia, jotka syventävät niin tarinan maailmaa kuin hahmojakin, ja tuovat sujuvuutta kerrontaan. Olipas myös ihanaa, kun kaikki Öljymäen rakennukset olivat tällä kertaa näkyvissä, vaikka eivät varsinaisesti tarinassa mukana olleetkaan. Lavastus itsessään on melko pelkistetty, eikä esitys suuria rakennelmia vaadikaan, vaan toimii näillä näyttämökuvilla oikein hyvin. Tai no – onko se nyt kovin pelkistettyä, jos lavalla on kokonainen linja-auto? Ehkäpä ei! Korpelan Vauhti-Linjat Oy sai ansaitut aplodit lavalle kurvatessaan, ja bussi osana tarinaa ja lavastusta on istutettu näyttämölle sujuvasti niin, ettei kulkupeli ole pelkkä tausta tapahtumille vaan se tuodaan myös mukaan kohtauksiin ja käänteisiin.

Näyttelijöitä on siis peräti kaksikymmentä, ja roolihahmoja sitäkin enemmän. Tarinassa on monta erilaista ihmistä, kaikki yhteisellä matkalla, kaikki omia kokemuksiaan kantaen mutta toisia tukien suuntaamassa sovittua päämäärää kohti. Aatu Johansson näyttelee eversti Kemppaista armeijamiehen arvokkuudella, lesken surumielisyydellä ja toivonsa menettäneen ihmisen itsevarmuudella. Kun Hermanni sitten saakin yllättäen syitä elää, on mainiota katsoa miten hänellä on perhosia vatsassa ja sanat sekaisin. Vesa Saralehdon Onni Rellonen on konkurssin toisensa perään tehnyt bisnesmies, jota elämä on murjonut mutta joka silti on ystävällinen ja huumorintajuinen. Saralehto tekee roolinsa sujuvasti ja on hyvin perillä hahmonsa luonteesta ja ajatuksista. Anu Päivinen vararehtori Puusaaren roolissa tekee mainiota työtä, hän tulkitsee Helenan järjestelmällistä luonnetta onnistuneesti. Perhosia lepattaa Helenankin vatsassa, kun eräs tietty eversti osuu paikalle, ja tämän Päivinen näyttelee hurmaavasti. Tenho Oinonen tekee poromies Uula Lismangin roolin ja näyttelee roolinsa varmoin ottein, sujuvalla lavaläsnäololla ja näppärästi hahmonsa tunnelmia tulkiten. Korpelan Vauhti-Linjojen linja-autoyrittäjää Railia näyttelee Aino Kivikkola, jonka roolityössä on reipasta toimeen tarttumisen energiaa ja vahvaa päätyyn saakka menemisen ajatusta, sekä sujuvaa tilanteiden lukemista. Korpelan linjurin kyydissä kulkevassa joukossa ovat mukana myös muiden muassa ruostunutta paattiaan itsetuhoisten viimeiselle risteilylle tarjoava vesiliikenneyrittäjä Mikko Heikkinen (Jyri Pekonen), vääpeli evp Jarmo Kovanen (Jaakko Latva-Pukkila), kotitalousopettaja Elsa Taavitsainen (Johanna Kuittinen) ja vaihetyöntekijä Leena Mäki-Vaula (Riikka Holm). Pekosella on viinaanmenevän venekapteenin rooliin onnistunut ote, hän tavoittaa hahmostaan koomisen sävyn lisäksi sujuvasti syvyyttä. Latva-Pukkila tekee varman roolityön, hyvällä energialla ja eläytymisellä, samoin Holm hyppää roolihahmonsa saappaisiin eläytyen tämän kokemuksiin ja tekemisiin luontevasti. Kuittisen roolityössä on hienoa herkkyyttä ja monitasoisuutta sekä kuorestaan ulos uskaltavan ihmisen intoa.

Matkalla ovat myös Mari Hurstin näyttelemä varakas leski Aulikki Granstedt, Ari Lehdon tulkitsema eläkkeellä oleva insinööri Jarl Hautala sekä Anna Tapperin näyttelemä Tarja Halttunen, joka on kuolemansairas. Hurstin, Lehdon ja Tapperin roolitöissä on luontevaa varmuutta ja mainiota huumoria, sekä vilpitöntä lähestymiskulmaa tarinan vakavampiin sävyihin. Korpelan kuolemanlinjan kyydissä kulkevan joukon nuoriso-osastoa edustavat Lilja Omenaisen näyttelemä ilmailuharrastaja Emmi, parturi-kampaaja Lisbeth, jota tulkitsee Anni Pasanen, Emma Catanin näyttelemä Hillevi, joka on kassatyöntekijä, sekä talkoolaiseksi matkaan hyppäävä Sorjosen Seppo (Leo Siljander), joka ei ole itsensä tappamista koskaan ajatellutkaan, mutta ajattelee että voisi lähteä matkalle muuten vain seuraksi. Omenaisella on roolissaan säteilevää energiaa ja hän tuo roolihahmoonsa onnistuneesti yksityiskohtia. Pasanen ja Catani tekevät sujuvat roolityöt, he rakentavat hahmoihinsa tasoja näppärästi ja lukevat tarkasti kohtausten tunnelmia. Siljander tekee roolinsa reippaalla otteella, hyväntuulinen ja välitön Seppo piristää itsetuhoisten kerhon matkaa ja on tarkka huomaamaan, millä fiiliksellä kukakin on liikenteessä. Annariitta Helenius, Terhi Paloheimo, Manti Koli ja Alisa Marjakangas tekevät kaikki useamman roolin, ja tuovat lavalle monta mainiota hahmoa. Helenius ja Paloheimo jäivät mieleen etenkin tarkastaja Hunttisen ja ylietsivä Rankkalan osista, Kolin rooleista etenkin riemukas Aleksanteri II:n patsas ihastuttaa, ja Marjakankaan tulkitsema supikoira varastaa shown moneen otteeseen.

Hurmaava joukkoitsemurha on, kuten ohjaaja Tahkolahti käsiohjelmassakin toteaa, tarina elämästä eikä suinkaan kuolemasta. Paasilinnan teksti sopii näyttämölle erinomaisesti, ja ison hahmojoukon matkaa kohti toivoa, yhteyttä toisiinsa ja uskoa elämään seuraa mielellään. Esitys on hauska ja koskettava, samaan aikaan lämminhenkinen ja ymmärtävä sekä tarkkanäköinen ja vähän teräväkin. Lempeys kuitenkin on se vahvin sävy, jolla tarinan tunnelmaa kuvailisin. Paasilinnan teksteissä usein onkin lempeyttä pientä ihmistä kohtaan, vaikka humoristin romaaneissa ei säästelläkään huumorin tai piikittelyn kohteita. Pitääkin ottaa lukuun Hurmaava joukkoitsemurha, ainakin näin näyttämöllä nähtynä tarina puhutteli, viihdytti, liikutti ja sai hyvälle mielelle. Erityisesti näyttelijöiden eläytyminen roolihahmoihinsa, kokonaisuus kerronnan tapoineen, oivalluksineen ja ratkaisuineen, sekä näytelmän tunnelma tekivät vaikutuksen. Tässä on paljon tosi hauskoja juttuja, monta kaunista ja herkkää kohtausta myös, sekä sujuvasti käsiteltyjä ihmisyyden kysymyksiä ja teemoja, joita huomaamattaan ajattelee vielä monta päivää esityksen näkemisen jälkeenkin.

Merimonsterit @ Lahden Kesänäyttämö

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kesänäyttämö!

kuvat © Tommi Mattila

Näin Merimonsterit 10.7.

Professorit Emeritus (Tuomas Hovi), P (Angelina Blomqvist) ja Ii (Helmiina Kauhanen) astuvat yleisön eteen pitämään tieteellistä seminaaria ja esittelemään elämäntyötään, ihka-aitoa merimonsteria. Vaan mikä on, kun ei otus herää eloon? No heräähän se sittenkin! Vaan mitä nyt? Merimonsteri sujahtaa viemäristä kohti aavaa ulappaa! Emeritus ja Pii-kaksikko lähtevät toki perään, ja siitähän seikkailu syntyy. Kolmen professorin kopla jahtaa milloin mitäkin tutkimuskohdetta, ja matkan varrella nähdään niin Huijari Hai (Johannes Haahti), Kalmari Kaa (Liisi Kinnunen) ja Hummaushummeri (Manu Heinonen) kuin kuullaan seireeni Muusa Meduusan (Linnea Koivulahti) laulua ja merikäärmeen röyhtäilyä. Mutta syntyykö tieteellisiä läpimurtoja?

Lahden Kesänäyttämöllä sukelletaan merellisiin mysteereihin, kun vinkeä ja vauhdikas Merimonsterit tuo lavalle kaikenmoisia syvyyksien otuksia. Värikäs ja viihdyttävä koko perheen seikkailu tarjoilee puolitoistatuntisen täynnä musaa, laulua, tanssia, nukkeja ja seikkailua. Viime vuonna Kesänäyttämöllä esitetty Yökyöpelit ihastutti meikäläistä kovin, ja olipas hauska palata katsomoon nyt uudelleen. Tälläkin kertaa nuorten esiintyjien ja bändin meininki ihastutti, ja vallaton ja huumorintäyteinen musikaali vei mukanaan. Laura Ruohosen käsikirjoittaman ja Markus Fageruddin säveltämän esityksen on ohjannut Sanna Heiskanen. Ruohosen teksti-ilottelussa mielikuvitusta ja veikeitä riimittelyjä, sanavalintoja ja koomisia oivalluksia riittää. Tekstissä on kerroksia, jotka iskevät eri tavalla lapsiin ja aikuisiin. Sehän onkin parasta, kun teos onnistuu samaan aikaan tykittelemään huumoria monenikäisille yleisöille, ja vielä näin näppärästi. Fageruddin sävellykset ovat mainiosti kiinni teoksen huumorissa, ja monentyylisissä biiseissä on menoa, meininkiä ja myös herkkyyttä. Heiskasen ohjaus on rytmikästä ja energistä, leikkisä ja hyväntuulinen ote tarinaan ja hahmoihin tekee esityksestä sujuvan. Heiskanen tuo ohjauksellaan esityksen lähelle katsojaa, ja Pikkuteatterin pienessä tilassa kohtausten äärellä ollaan yhdessä niin lavalla kuin yleisössä. Tästä kunnia kuuluu myös näyttelijöille. Varsinkin lapsiyleisö eli kaikessa vahvasti mukana, ja siitä lienee lasten spontaaniuden ohella kiittäminen sitä, miten läsnä ja hetkessä esiintyjät ovat, ja kuuntelevat yleisön reaktioita tarkalla korvalla. Myös ohjauksella on tärkeä osa siinä, miten esitys yleisön kanssa vuorovaikuttaa, ja onkin tosi hienoa, että Merimonsterit taipuu elämään sen mukaan, millä fiiliksellä yleisö esitystä seuraa. Neljättä seinää rikotaan myös tarkoituksella, se tehdään taitavasti, innostaen ja hyvällä energialla.

Lavastuksesta vastaavat Erika Airas, Maarit Kettunen ja Emma Yildirim, tarpeistosta ja nukeista Katri Sinkkonen, Sofia Hillberg, Sirja Suojala ja Nuppu Penttilä (alkuperäiset monsterinuket ja -asut Erika Kallasmaa) ja puvustuksesta Lyyli Tanskanen-Kaczmarczyk. Kuvituksen ja animoinnin takaa löytyvät Moona Nikunen ja Suvi Vainikka. Näyttämökuvat ovat hurmaavan värikkäitä, mielikuvituksellisia ja vähän hullunkurisia, esityksen tunnelmaan osuvia. Yksityiskohtia on paljon, ja kaikessa visuaalisuudessa riittää oivalluksia. Erityisesti kaikki sadun- ja unenomainen, kuten varjorauskut, meduusat ja se sinisenkiiltelevä verho joka välillä vedettiin lavalle taustaksi, näyttävät upeilta ja luovat salaperäistä tunnelmaa. Myös kaikki humoristinen ja kekseliäs ihastutti, varsinkin silloin kun puvustus, lavastus ja muu visuaalisuus sopii täydellisesti hahmolle tai kohtaukseen. Esimerkiksi Hummaushummerin koko lava-aika on mahtavaa revittelyä visuaalisesti ja biisillisesti, taustalle heijastettavat otuskortit ovat aivan ihania (niitä olisi kauemminkin katsellut!), ja professorien laboratoriossa on vaikka mitä kiinnostavaa katsottavaa. Merimonsterinuket ovat suloisia, hurjia, hauskoja ja kiehtovia, jos jonkinlaista otusta löytyy tarinan aikana ihmeteltäväksi ja tutustuttavaksi. Fageruddin säveltämät biisit ovat siis monentyylisiä, ja joukosta löytyy niin riemastuttavia kuin kauniita kappaleita, biletunnelmaa ja suloista seireeninlaulua unohtamatta. Bändi (Livia Dobinda, Johannes Haahti, Manu Heinonen, Tuomas Hovi, Linnea Koivulahti, Hilma Siekkinen ja Aada Viljanen) soittaa mainiosti, biisit kuulostavat erinomaisilta ja soivat hauskoin, herkin ja eloisin sävelin. Suosikkibiisejäni ovat Merimosterit Overture, jonka aikana saa ihailla Liisi Kinnusen sirkuskoreografiaa, Manu Heinosen vetäisemä riehakas tykittely Hummaushummeri, Seireeni alias Muusa-Meduusa ja Kiltti Kalmari Kaa, joissa on molemmissa tosi hienot näyttämökuvat ja tunnelma, sekä Varjorauskut ja Suuri Aalto, jotka ovat fiilikseltään vähän vakavempia, ja jälleen näyttävät lavalla hienoilta. Ihana oli se kun yleisön päällä lainehtivat aaltokankaat, arvasin että niin tapahtuu! Työryhmän koreografioimissa tansseissa on energiaa ja ne sopivat sekä biisien tunnelmaan että hahmojen persooniin hyvin.

Roolityöt ovat ilmeikkäitä, lavalla on huikea energia, ja musikaali herää riemukkaasti eloon ensemblen käsissä. Tuomas Hovi hyppää professori Emerituksen rooliin sujuvin ottein ja mainiolla energialla, hän on roolissaan hienosti läsnä ja tarkasti perillä komediasta ja vauhdikkaasta tunnelmasta. Angelina Blomqvist ja Helmiina Kauhanen P ja Ii eli Pii-kaksikkona näyttelevät professoreitaan valloittavalla ilmeikkyydellä ja eläytymisellä, tämä kaksikko taitaa niin komedian ajoitukset kuin tunteisiin ja tilanteisiin heittäytymisen. Liisi Kinnunen näyttelee professorikolmikkoa seurailevaa Yksisoluista ja kilttiä Kalmari Kaata, ja tekee roolinsa veikeällä läsnäololla ja oivallisella herkkyydellä. Linnea Koivulahti on Merimakkara ja Muusa Meduusa-seireeni, ja tulkitsee erilaisia roolihahmojaan näppärin ottein, niin komediallisen ja hauskan Merimakkaran kuin uhkaavankiehtovan seireeni-Muusan lavalle toimivalla kulmalla tuoden. Manu Heinonen hyppää lavalle Hummaushummerina ja dubbaa Petrus Perushirviön roolin. Etenkin tämä Hummaushummeri on melkoinen tyyppi, kyllä on menoa ja meininkiä! Ja discopallokin vielä! Mainio rooli ja tykkiä esiintymistä. Nèa Virtanen on Hummaushummerin apukäsi eli Roudausrapu, joka kyllä itsekin ottaa valokeilasta kaiken irti ja pistää jalalla koreasti. Virtasella on rooliinsa energinen ote ja hyväntuulinen meno lavalla. Johannes Haahti liidaa bändiä ja dubbaa Huijari Hain roolin, jossa huumoria ja haimaista viekkautta riittää. Moni näyttelijöistä myös hyppää bändiin, ja bändistä dubataan nuketettavia hahmoja. Sujuvaa on monitaitureiden tekeminen niin soitinten äärellä kuin roolitöiden muodossa. Koko lavalla oleva porukka tekee yhteistyötä vahvasti ja varmasti, ja tekemisen energia säteilee yleisöön.

Valloittavaa ja vauhdikasta koko perheen teatteria tämä, taitavasti tehtyä ja mukanaan vievää menoa. Pidin erityisesti siitä, kuinka hyvä meininki lavalla on ja kuinka hyvin porukka pelaa yhteen. Esityksen huumori, seikkailullisuus ja vallattomuus ovat läsnä kaikessa tekemisessä, ja tämä nosti kyllä hymyn naamalle tunnelmallaan ja tyypeillään. Tykkäsin kovasti myös visuaalisuudesta niin hahmojen, nukkien, lavastuksen kuin projisointienkin suhteen, kaikista yksityiskohdista, yllätyksistä ja oivalluksista, joita näyttämökuvasta löytyy. Saippuakuplakoneelle erityismaininta! Oli myös ihanaa kun teatteri oli jo ulkona ja lämpiössä merenalaisissa fiiliksissä, heti pääsi tunnelmaan kun Pikkuteatterin parvekkeelta kurottelevat lonkerot näki.

Jope – Matkiva kulkuri @ Sappeen kesäteatteri

 Näin esityksen kriitikkolipulla, kiitos Sappeen kesäteatteri!

kuvat © Henry Toivari

Näin Jope – Matkiva kulkuri-esityksen 5.7.

Jope Ruonansuu ei ole minulle kovin tuttu taiteilija, vaikka Jopet-Shown, muutaman Ruonansuun kappaleen ja joitain imitaatioita tiesinkin ennen tämän esityksen näkemistä. Pääosa Sappeen kesäteatterissa nähtävän näytelmän kertomista asioista oli kuitenkin uusia, ja Mika Räinän kirjoittama ja ohjaama musiikkikomedia onkin oiva tapa tutustua mieheen, joka oli muun muassa monitaituri, imitaattori, viihdyttäjä, tulkitsija, veli, puoliso ja isä. Ruonansuu oli monipuolinen viihdeammattilainen, ja koki ja teki paljon niin urallaan kuin sen ulkopuolella. Kaikkea ei näytelmässä tokikaan ehditä läpi käydä, mutta monta tärkeää hetkeä ja tapahtumaa kyllä. Näyttämöllä nähdään pääroolissa Jopena Mikko Penttilä ja muissa rooleissa Karlo Haapiainen, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Aleksi Seppänen, Kerttu Nieminen ja Anniina Koivuniemi.

Jope – Matkiva kulkuri-näytelmä on sujuvasti kirjoitettu, lämminhenkinen, hauska ja päähenkilönsä tarinan onnistuneesti kertova esitys. Siinä näkyy hienosti se, että käsikirjoittaja-ohjaaja Räinä on tehnyt lavalle tarinan ystävästään. Räinä on ollut kirjoittamassa muun muassa Jopet-Showta ja Jope ite-dokumenttielokuvaa, ja myös näytellyt Jopet-Showssa. Pitkä yhteistyö ja ystävyys Ruonansuun kanssa lienee tuonut näytelmän tyylilajiin, yksityiskohtiin, hahmokuvauksiin, huumoriin ja herkkyyteen paljon sellaisia tasoja, jotka juuri Ruonansuusta kertovaan esitykseen sopivat ja kuuluvat. Pidin varsinkin siitä, miten esitys ehtii käsitellä montaa Ruonansuun elämän käännekohtaa ja tärkeitä tapahtumia, miten kerrontaratkaisu välillä rikkoo neljättä seinää ja puhuttelee yleisöä suoraan, miten vakaville ja herkille sävyille annetaan tilaa, ja miten hyvin kappalevalinnat ja komedialliset ratkaisut kokonaisuuteen istuvat. Katsomossa on moneen otteeseen tosi hauskaa, ja monesti myös pala kurkussa. Räinän ohjaus on sujuva ja etenee erinomaisessa rytmissä. Hän on kirjoittanut näytelmään iskevää komediaa ja koskettavaa draamaa, ja tasapainottaa tunnetilojen vaihtelut, taiteilijaelämän auvot ja kiroukset sekä kansanviihdyttäjän julkisen ja henkilökohtaisen puolen onnistuneesti. Esitys pitää otteessaan ja siinä on monta tosi hyvää kohtausta, oivallusta ja yksityiskohtaa. Huumori on lämmintä ja railakasta, vakavammat teemat käsitellään aidosti, ja esityksen sävy on sydämellinen. Musiikkikomedia on siis kyseessä, ja lavalla luonnollisesti kuullaan Ruonansuun kappaleita ja vähän muutakin musiikkia. Nostettakoon näistä esiin ainakin Työnnä kännykkä hanuriin, Enkeleitä toisillemme, Essayahh, Nocturne ja Tähdet taivaan takana, sekä biisi jota lauletaan kun Jope tapaa Marin ensimmäistä kertaa. Käsiohjelmassa ei ole listaa kappaleista, joten ihan jokaista en muista, mutta nämä mainitut jäivät erityisesti mieleen. Kapellimestarina on toiminut Antti Paavilainen. Pääosin musiikki tulee nauhalta, mutta kitaraa soitetaan lavalla livenäkin.

Mikko Ahdin koreografia tukee tarinankerrontaa ja on sekä viihdyttävää ja humoristista että näyttävää. Liikekieli inspiroituu kuultavien kappaleiden tunnelmasta, tarinan tapahtumista ja lavastuksen mahdollisuuksista, ja koreografioissa on niin herkkyyttä kuin vauhtia, komediaa ja kimallusta. Lavastus on koottu pääasiassa kuormalavoista, ja toimii sujuvasti tarinan raameina. Pienillä muutoksilla vaihdetaan tapahtumapaikasta toiseen, edetään uralla ja luodaan lavalle niin levytysstudio, eri asuntoja kuin kapakoita. Elina Vätön pukusuunnittelussa ollaan sekä tapahtuma-ajoissa kiinni useamman vuosikymmenen mitalta, että luodaan kimaltavaa showtunnelmaa, tunnistettavia asukokonaisuuksia, hahmoja ja ihmisiä, ja laskeudutaan arkisiin tunnelmiin viihdemaailman myllerryksestä. Iina Rajamo vastaa maskeerauksesta, ilmeisesti myös peruukeista. Maskeeraus ja hiukset/peruukit/viikset luovat tunnistettavia hahmoja ja ovat tärkeässä osassa myös nopeissa vaihdoissa, samoin kuin Vätön puvustus. Näyttelijät hyppäävät hahmosta toiseen hengästyttävällä tahdilla, siinä saa pukea ja riisua vaatetta ja laittaa peruukkeja ja irtoviiksiä melkoisella vauhdilla, että ehtii kohtauksesta toiseen. Vaihtojen vauhdikkuus näkyy vähän lavallekin, eikä se ole yhtään huono juttu, vaan tuo esitykseen mainiota, hyväntuulista tunnelmaa. Saman tekee myös pieni käsikirjoituksesta poikkeaminen ja improvisaatio, johon näkemässäni esityksessä innostivat ainakin lavalla pörrännyt paarma/ampiainen ja vähän sekaisin menneet sanat.

Esiintyjäjoukko heittäytyy näppärästi usean eri hahmon nahkoihin, ja lavalla nähdään niin riemukkaan koomisia kuin aidon kokonaisia tyyppejä, joilla on Jopen tarinassa oma roolinsa. Mikko Penttilä näyttelee Jope Ruonansuuta monitasoisesti ja vakuuttavasti, taitavalla otteella. Penttilän roolityö on vahvasti läsnä Jopen kokemuksissa, ja hän astuu monitaiturin saappaisiin sujuvasti. Niin imitaattorin kuin muusikon otteita nähdään, samoin Penttilän taidot sekä välittömän ja vilpittömän komedian että syvemmän draaman tulkitsijana pääsevät esille. Muu porukka tarjoilee onnistuneesti niin perheenjäsenten, ystävien, työkavereiden kuin muiden elämässä vastaan tulevien ihmisten kohtaamisia herkällä, komediallisella, lempeällä ja innostuneella otteella. Tuukka Huttunen näyttelee niin Jopen veljeä ja isää kuin montaa ihmistä tämän uran varrelta manageri-Tapsasta Spede Pasaseen ja Ile Vainioon. Huttusella on moniin hahmoihinsa luonteva ote, ja hän taitaa niin humoristisen revittelyn kuin rauhallisemman näyttelijäntyön, ja tulkitsee roolejaan sekä pienin että vähän isommin sisäisin keinoin. Herkullista komediaa on etenkin moneen otteeseen Huttusen roolitöissä, esimerkiksi Jopen isän tulkinnassa. Marika Heiskanen tekee isoimmat roolityönsä Jopen siskon sekä Jopen puoliso Marin osissa, ja hänen läsnäoleva roolityönsä tuo rooleihin lämpöä ja sävyjä. Heiskasen näyttelijäntyö on aitoa ja tavoittaa vaivattomasti tunnetiloja ja kokemuksia, joita hänen näyttelemänsä hahmot käyvät läpi. Pidin varsinkin Heiskasen tulkinnasta Jopen Ulla-siskosta, Heiskanen rekee roolin hyvällä energialla ja siskoenergia on näyttelijäntyössä vahvasti mukana.

Karlo Haapiainen näyttelee muun muassa Jopen veljeä, Vesa-Matti Loiria sekä useampaa viihdebisneksen tyyppiä. Hän on komediassaan tarkka ja varsinkin one linereiden sutkauttelussa näppärä. Erityisen onnistunutta on vakavampien kohtausten ja hetkien tulkinta, ja Haapiainen näytteleekin varsinkin Jopen Seppo-veljen roolissa hienosti ja yksityiskohtaisesti sen, miten Seppoa alkaa huolestuttaa ja turhauttaakin Jopen kiivas tahti. Musiikillisesti Haapiaisen Nocturne-tulkinta on esityksen hienoimpia hetkiä. Aleksi Seppänen, Kerttu Nieminen ja Anniina Koivuniemi tekevät useampia sivurooleja ja tuovat lavalle myös tanssin taikaa. Tanssia on siis monenlaisissa tunnelmissa, kuten aiemmin kirjoitin, ja varsinkin herkemmistä koreografioista, väkevästä tulkinnasta ja vahvasta tunteesta tanssissa pidin kovasti. Varsinkin yhdistetty paritanssi-lavasteidensiirtämiskoreografia, jonka Seppänen ja Nieminen tanssivat vaaleissa vaatteissa, jäi mieleen, se on tosi upea. Seppäsen roolitöistä jäivät mieleen etenkin aivan loistava Sari Essayah (jokainen pikakävelijä oli kyllä huikea!) ja useampi tarjoilijahahmo. Nieminen on kaikissa rooleissaan oikein hyvä, Jopen baarissa tapaama nainen ja Elli ja Nelli-kaksikko, jonka toista osapuolta näyttelee Anniina Koivuniemi, etenkin ovat maininnan arvoisia. Koivuniemen roolitöistä etenkin Jopen ensimmäinen puoliso jäi mieleen, samoin Koivuniemen kaunis lauluääni Enkeleitä toisillemme-kappaleessa. Lavalla on rento ja hyväntuulinen meno, koko porukan yhteistyö toimii erinomaisesti ja esiintymisessä on mainiota energiaa.

Jope – Matkiva kulkuri on hieno elämäkertanäytelmä, päähenkilönsä näköinen hauska ja koskettava kunnianosoitus tämän elämälle ja työlle. Näytelmä nostaa esiin Ruonansuun monet roolit niin imitaattorina, taiteilijana ja viihdyttäjänä kuin poikana, veljenä ja isänä, ja tekee sen sujuvasti, ilot ja surut kuvaten ja lämpimästi elämän varrella tapahtuneita asioita katsoen. Seitsemän hengen esiintyjäporukka on lavalla varmassa ja vauhdikkaassa vedossa, ja tykittelee niin tanssia, laulua, huumoria kuin herkempiä tunnekuvauksia taitavasti. Katsomossa viihtyy, nauraa, nauttii ja liikuttuu, ja esityksen jälkeen tekee (ainakin näin vähemmän miehen työtä tuntevana) mieli tutustua Ruonansuun tuotantoon tarkemmin. Kiitos koko työryhmälle!

The Full Monty – Tappiin asti @ Orimattilan Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Orimattilan Teatteri!

kuvat © Teemu Töyrylä

Näin The Full Monty – Tappiin asti-esityksen ensi-illassa 3.7.

Ollaan Sheffieldissä, Iso-Britanniassa keskellä 1990-luvun lamaa. Työtön Gaz (Eerik Kuronen) kavereineen käy työklubilla, polttelee tupakkaa, tehtailee pikkuvarkauksia ja menettää uskoaan elämään. Gazilla on kuitenkin poikansa Nathan (Kaapo Siltaniemi), joka pitää miehen pinnalla. Kun roikkumaan jääneet elatusmaksut uhkaavat viedä Gazilta oikeuden tavata lastaan, on keksittävä jotain. Mistä saisi rahaa? Ainakin kaupungin naiset vievät sitä runsaasti klubilla esiintyville miesstrippareille... Urkenisiko moisesta ura myös Gazille ja kavereille? No, kokeilla aina voi! Mukaan porukkaan tulevat Gazin lisäksi tämän paras kaveri Dave (Mikko Varmola), tehtaan vartija Lomper (Ranssi Toiviainen), miesten entinen esimies Gerald (Jarmo Keskevaari), taidoillaan yllättävä iäkkäämpi Ori (Kyösti Kyrö) sekä vaatteistaan täysin luopumaan valmis mutta tanssitaidoton Guy (Justus Keskevaari). Epätodennäköinen kuusikko taistelee tiensä läpi tanssiharjoitusten, vaatteiden vähentämisen ja keskinäisten kähinöintien, kunnes koittaa esiintymisen aika. Menevätkö he tappiin asti?

Jos alkuasetelma tai näytelmän nimi kuulostaa tutulta, niin kyllä – kyseessä on sama tarina kuin Housut pois-elokuvassa ja -musikaalissa. Musikaali tosin on amerikkalaistettu ja eri tekijöiden adaptoima, tämä vuonna 2013 kantaesitetty näytelmäversio taas on nimenomaan alkuperäisen leffan käsikirjoittajan, Simon Beaufoyn itse sovittama ja sijoittuu Sheffieldiin kuten elokuvakin. Ja nyt Orimattilan Teatteri tuo ensi-iltaan näytelmän ensimmäisen suomenkielisen version! Aivan mahtavaa! Meikä tykkää Housut pois-musikaalista kovasti, ja etenkin tarinasta ja sen teemoista, joten odotin tätä näytelmäversiota innolla. Enkä turhaan! The Full Montyn on Suomen kantaesitykseen suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Lassi Puodinketo, jotka ovat molemmat tehneet oivallista työtä. Siltasen suomennos on sujuva ja kieli tehdaskaupungin äijien suuhun sopivaa, kirosanoja viljellään ja puhutaan suoraan. Huumorin kääntämisestä vielä erityismaininta, vitsit ja komedia ovat iskeviä ja niiden kanssa on oltu tarkkana ja tehty oivalluksia. Näytelmässä on hienosti tasapainotettuja draamallisia ja tarinallisia sävyjä, rouheaa komediaa ja vilpittömiä vakavia tasoja, ja tarina kerrotaan Orimattilassa komeasti. Puodinkedon ohjaus tarttuu luontevasti näytelmän eri tunnelmiin, antaa tilaa draamalle ja revittelee komediallisesti kun on sen aika. Puodinketo on ohjannut tosi hienoja hetkiä, jotka koskettavat, sekä niin riemukasta huumoria, että sydäntä lämmittää. Tarinan ydin tuntuu löytyneen, kun näytelmästä on saatu irti näin paljon, ja näin vaivattoman oloisesti. Esityksen isot teemat ovat mukana luontevasti, herkällä otteella käsiteltyinä, ja etenkin lempeä ja ymmärtäväinen mutta samaan aikaan terävä ja suora katse tarinaan vakuuttaa. Ja se komedia! Ai että mitä huumoria ja miten näppärästi nähty tila naurulle ja mahdollisuudet ottaa irti komediaa erilaisista tilanteista. Yhden yksityiskohdan haluan erityisesti ohjauksesta nostaa esiin, on niin hieno hetki, ja tärkeä. Kun Gaz on menettänyt oikeuden tavata poikaansa, jokainen tanssiryhmäläinen taputtaa häntä olalle ja lohduttaa. Viimeisenä niin tekee Gerald, joka myös pussaa Gazia poskelle. Tämä! Tämä on erinomainen, lämmin ja vahva pieni yksityiskohta, joka minulle jäi väkevästi mieleen, ja joka on Gazin ja Geraldin suhteessa myös iso juttu. Alusta asti enemmän tai vähemmän napit vastakkain olleet miehet ovat vihdoin siinä pisteessä, että oikeasti näkevät toisensa ja pystyvät olemaan tilanteen äärellä aidosti, ilman suojamuureja. Jes!

Laura Peltoniemen koreografiat ja näyttämöliike ovat sopivasti "kotikutoisia" ja täysillä tehtyjä. Kuuden miehen tanssiryhmä heittäytyy ns. syvään päätyyn uudelle uralle astuessaan, ja Peltoniemi on luonut esitykseen liikekielen, joka sujuvasti kasvaa ja löytää itseään sitä mukaa, kun hahmot treenaavat esiintymistä ja uskaltautuvat pistämään uutta vaihdetta silmään. Kun sitten tosipaikan tullen astutaan lavalle, on meno jo melkoisen sulavaa ja villitsee yleisön. Amadeu Vivesin suunnittelema lavastus luo onnistuneesti yhden näyttämökuvan, joka tarjoaa raamit kaikille kohtauksille, ja osuu lamavuosien ränsistyneeseen tehdastunnelmaan oikein hyvin. Lavasteissa pääsee liikkumaan useassa tasossa ja laajalla alueella, ja vähän karu maisema on tälle tarinalle erinomainen kerrontapaikka. Puvustuksesta vastaavat Johanna Immeli ja Anne Heiskanen, joiden kädenjälki on onnistunutta ja hahmoille sopivaa. Ajankuvan mukaista on vaatetus myös, ja joitain viittauksia pohjalla olevaan leffaankin löytyy. Tässä esityksessä riisutaan ja puetaan useaan otteeseen, sitä on luultavasti puvustusta suunnitellessa täytynyt miettiä, jotta vaatteet saa päälle ja pois ilman turhia taisteluita. Tavallisten arkivaatteiden lisäksi lavalla nähdään toki myös strippareiden helposti pois kiskaistavia asuja, ja kyllähän katsomoon saakka lentää yksi jos toinenkin vaatekappale... Jos siis kaipaa lähituntumaa esityksen loppushowhun, kannattaa valita paikkansa melko edestä.

Vakuutuin siitä, miten pääkuusikon rooleissa (ja muissa myös) todella ollaan hahmossa läsnä, annetaan tilaa näiden kipupisteille ja epävarmuuksille, ja toisaalta revitellään ja annetaan palaa täysillä. Alastomuus sinänsä, varsinkin kesäteatterissa, taitaa olla melko peruskauraa, kerrankos sitä kesäkomediassa vilahtavat paljaat pakarat kun kylänraitilla kirmaillaan. Vaatii vaatteiden pois viskaaminen silti varmasti heittäytymistä, ja tämä The Full Montyn alastomuus lienee kuitenkin vähän erilaista kuin pikainen viuhahdus lavan poikki, sillä puolialasti ollaan moneen otteeseen ja lopussa, kuten näytelmän nimi kertoo, mennään tappiin asti. Heittäytymistä siis tarvitaan, ja sitä lavalla todellakin nähdään! Eikä pelkästään strippaushommissa, vaan tunnetasolla ja teemoihin sukellettaessa myös. Tämä on komedia, mutta ei mikään kevyt sellainen, vaan isoja kysymyksiä käsittelevä ja yhteiskunnallisiakin asioita esiin nostava. Vanhemmuus, työttömyys, ennakkoluulot, itsetuhoisuus, tyhjältä tuntuva elämä, itsensä löytäminen ja epävarmuus tulevaisuudesta ovat kaikki The Full Montyssa läsnä painavasti, mutta niitä käsitellään taitavin ottein myös huumorin keinoilla. Aikas vaikea yhdistelmä muuten, synkkien asioiden komediallinen käsittely, vaan hyvin sujuu. Ja siitä on kiittäminen paitsi tekstiä, myös niin ohjauksen kuin näyttelijäntyön tarkkanäköisyyttä. Eerik Kuronen tekee Gazin roolin monitasoisesti ja hahmonsa persoonaa sujuvin ottein tulkiten. Gaz on vähän lapsellinen ja vähän vastuuton tyyppi, mutta rakastaa poikaansa tosissaan ja haluaa olla hyvä isä. Hän kasvaa tarinan aikana ja ymmärtää vastuusta yhden jos toisenkin asian. Kuronen tekee roolinsa taitavalla herkkyydellä, hän taitaa niin vakavan draaman kuin riemukkaan komedian, ja on kohtausten rytmistä erinomaisesti perillä. Mikko Varmola on Daven roolissa hienosti sisällä siinä, mitä Dave ajattelee ja kokee, ja miten hän omaan elämäänsä asettuu. Varmola näkee hyvin roolihahmonsa yksityiskohdat ja pintaa syvemmälle tämän piirteisiin. Jarmo Keskevaari näyttelee Geraldia onnistuneella kulmalla, hän tuo hahmoonsa eri sävyjä ja hienosti niin sulkeutuneisuutta ja varautuneisuutta kuin lämpöä ja kannustavuutta. Erityisen kivaa on seurata, miten Gerald päästää irti kangistuneista ajatuksistaan ja tulee oikeasti osaksi miesten porukkaa.

Ranssi Toiviainen näyttelee Lomperia, joka nousee todella syvistä vesistä ja oppii näkemään niin elämässä kuin itsessään aika paljon enemmän hyvää kuin on ennen nähnyt. Toiviaisella on loistava ote komediaan ja luonteva tapa tulkita huumoria, mutta etenkin hänen tapansa asettua vakavemman draaman äärelle tekee vaikutuksen. Justus Keskevaarin näyttelemä Guy on sinut itsensä kanssa monellakin tapaa, niin homouden, alastomuuden kuin ylipäätään elämän hankaluuksien tasolla, ja hahmo toimiikin vastavoimana ennen kaikkea Lomperille, mutta myös muille miehille. Guylla ei ole tarinassa niin vahvasti kipupisteitä tai epävarmuuksia kuin muilla hahmoilla, sillä hän on käsitellyt ne jo ennen näytelmän kuvaamia tapahtumia. Riittää Guyssa silti tasoja, vaikka hänellä ei olekaan yhtä vaikeaa kuin monella muulla hahmolla, ja Keskevaarin läsnäoleva roolityö tekee tästä reippaasta, seinäjuoksun oppimaan haluavasta nuoresta miehestä kokonaisen, kiinnostavan tyypin. Kyösti Kyrö näyttelee Oria, jolla on aivan mahtavia reploja. Etenkin "jos minä kylmetyn niin se on teidän vika" on täysi kymppi! Ori on jo vanha mies, on kremppaa lonkassa ja vaikka mitä, mutta strippausprojekti vie hänetkin mukanaan. Kyrö tekee roolityönsä onnistuneella otteella ja hyvällä huumorintajulla, hän on mainiosti sisällä roolissa ja heittäytyy näytelmän tapahtumiin vakuuttavasti. Luin ennen esityksen näkemistä lehtijutun, jossa ohjaaja kertoi kantaesityksen tekemisestä ja Orin roolittamisesta. Vaikka sopimuksessa edellytetään rooliin etniseltä taustaltaan valtaväestöstä eroavaa näyttelijää, on Orimattilan Teatteri harrastajateatterina ja sopivan näyttelijän löytämisen hankaluuden vuoksi saanut tästä poiketa, ja rooliin valitulle näyttelijälle on saatu siunaus Englannista saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että roolin tekee harrastajateatterissa valkoinen näyttelijä, enkä kyllä koe muutenkaan olevani millään tapaa oikea henkilö sanomaan asiaan mitään. Halusin kuitenkin nostaa roolituskysymyksen esille, sillä Orin roolissa on perinteisesti nähty poc-näyttelijä, ja mielestäni se, miksi näin ei nyt ole, on tärkeää perustella.

Kaapo Siltaniemi näyttelee Gazin poikaa Nathania. Siltaniemi tekee roolityönsä sujuvasti ja varmasti, hän tavoittaa onnistuneesti isänsä jatkuvaan sekoiluun tottuneen pojan turhautumisen ja toisaalta sen, miten isä on Nathanille tosi tärkeä, eikä tämä halua hänestä luopua. Muu näyttelijäjoukko tekee jokainen useamman roolin, ja lavalla on niin vaimoja, kanssatyöttömiä, poliiseja, rosvoja kuin konservatiiviklubilaisiakin. Nea Äystö näyttelee muun muassa Nathanin äitiä Mandya, ja on roolissaan mainiosti tiukka ja napakka, mutta ei liian ilkeä tai vahingoniloinen, enemmänkin ehkä sillä fiiliksellä, että tämä tilanne ei tästä miksikään muutu eikä Gazilta kannata odottaa ihmeitä. Jack Hertsin rooleista mainittakoon Mandyn puoliso Barry ja strippausryhmään koe-esiintyvä Reggie. Hertsi tekee roolinsa sujuvasti, hyvin kohtausten tunnelmaa lukien. Muun muassa klubin omistajana Alanina nähtävä Tiia Korpi tekee varmaotteista roolityötä, hän on komediallisissa iskuissa tarkka ja hyppää näppärästi hahmosta toiseen. Daven vaimoa Jeania näyttelevän Heli Yläjoen roolityö on onnistunut ja Yläjoki tuo siihen hyvin eri sävyjä, samoin Outi-Elina Keskevaari Lindan, Geraldin vaimon roolissa näyttelee oivasti Lindan ajatukset ja tunteet. Tuula Manelius on lavalla monessa roolissa, niistä etenkin hyväntuulinen Sharon ja ammattimaisen taipumattomin ottein tilanteessa luoviva sosiaalityöntekijä jäivät mieleen. Koko ensemble puhaltaa erinomaisesti yhteen hiileen ja hyppää näytelmän maailmaan energisesti ja oivalla otteella, heidän käsissään hahmot heräävät eloon mainiolla tavalla.

The Full Monty on draamakomediaa parhaillaan, riemukas, hauska ja viihdyttävä, ja samaan aikaan hyvin tarkkanäköinen, koskettava ja aitojen tunteiden äärellä. Joitain sellaisia kohtauksia, jotka ovat mukana elokuvassa ja musikaalissa, mutta eivät näytelmässä, jäin vähän kaipaamaan. Tarinan toimimiseen tai sen teemoihin ne eivät sinällään vaikuta, enemmänkin olisi ollut kiva jos tutut jutut olisivat nytkin olleet osa tarinaa. Näytelmä itsessään on eheä ja hieno kokonaisuus, ja jo ensi-illassa tekeminen lavalla oli varmaotteista ja rentoa, ja koko homma erinomaisesti hallussa. Kaikki osa-alueet visuaalisesta suunnittelusta ohjaukseen ja tekniikasta näyttelijöihin hoitavat tonttinsa onnistuneesti, ja Jätinpesässä nähdään upeasti toteutettu, lämmin ja riehakas, herkkä ja suorapuheinen esitys. Oli ihanaa käydä katsomassa tämä, sai niin sydäntälämmittäviä herkkiä kohtauksia kuin kunnon nauruja, ja päälle vielä vauhdikasta show-tunnelmaa. Suosittelen!