Cabaret @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Cabaret-musikaalin 9.9.

Clifford Bradshaw (Otto Rokka) on nuori amerikkalainen kirjailija, joka on kahlannut läpi niin Pariisin kuin Lontoonkin, ja toivoo nyt löytävänsä inspiraation romaaniinsa Berliinistä. Englantilainen Sally Bowles (Anna Victoria Eriksson) on berliiniläisen kabareen kirkkain tähti. Fräulein Schneider (Sinikka Sokka) vuokraa huoneita ja seuraa vuokralaistensa elämää, uskaltamatta enää itse haaveilla kovinkaan suurista. Herr Schulz (Jukka Aaltonen) on hedelmäkauppias, joka tuo ihailemalleen naiselle hedelmiä ja kauniita sanoja. Fräulein Kost (Minna Hämäläinen) tapaa merimiehen toisensa jälkeen ja hautoo ajatuksia, jotka ovat mielessä myös monella muulla saksalaisella. Ernst Ludwig (Stefan Karlsson) käy matkoilla hakemassa hajuvettä ja silkkisukkia, mutta miksi laukkuja sitten pitää piilotella junassa? 1930-luvun Berliini hehkuu kiihkeää energiaa ja pysäyttävää muutosta, joka tuntuu ilmassa mutta jota kukaan ei aivan usko tapahtuvaksi. Suloisen huolettomalla Kit Kat Clubilla jatketaan ilonpitoa viimeiseen asti, ja kaiken keskipisteessä yleisöstä huolen pitää Seremoniamestari (Miiko Toiviainen).

Täytyy heti alkuun sanoa, että olen tosi onnellinen tämän version ollessa ensimmäinen Cabaret jonka näin ja koin. Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin käsialaa oleva klassikkomusikaali on jäänyt minulle kovin vieraaksi, vaikka en toki aivan kokonaan ole siltä välttynyt. Ennakkoajatuksiani olivat kuitenkin lähinnä tuolit, Willkommen- ja Mein Herr-kappaleet (joista jälkimmäistä ei tässä versiossa kuulla) sekä muutama pätkä Bob Fossen koreografiaa vuoden 1972 elokuvaversiosta, jota en sitäkään ole siis noita tanssipätkiä lukuunottamatta nähnyt. Christopher Isherwoodin romaaniin Goodbye to Berlin ja John van Drutenin näytelmään I Am a Camera perustuva musikaali on jo vuodelta 1966, mutta ei ole menettänyt hätkähdyttävyyttään. Ja vaikka sanon jo, ei sen enempää 60-luvusta kuin musikaalin kuvaamasta aikakaudestakaan lopulta niin kovin kauan ole. Musikaalin suomennos on Esko Elstelän, laulujen suomennos Jukka Virtasen (Don't Go-suomennos Anna Sirén), ja suomennoksen on tarkistanut Jussi Suvanto. Ohjauksesta ja koreografiasta vastaavan musikaalivelho Jakob Höglundin tunnistettava tyyli näkyy esityksessä heti prologin ensihetkistä lähtien, muun muassa tömistelyllä, taputuksilla ja salkuilla tuotetussa äänimaisemassa ja liikekielessä. Höglundin taito nostaa koko ensemble korvaamattomaan asemaan on Cabaretin kohdalla upeasti läsnä. Tämä musikaali ei nimittäin olisi mitään ilman Kit Kat Clubin energistä esiintyjäjoukkoa, joka pääsee Höglundin ohjauksessa ja koreografiassa loistamaan ja nousemaan moneen otteeseen esityksen tähdiksi. Höglundin tapa sitoa koreografia luonnolliseksi osaksi kaikkea, mitä lavalla tapahtuu, luo esitykselle oman tyylin ja muotokielen, joka kantaa vaivattomasti kolmen tunnin keston ajan. Liike tuo tarinaan tärkeitä tasoja, ja koko ajan läsnäoleva ensemble tukee kerrontaa ja sen tunnelmaa vahvasti. Tunnelma on muutenkin tämän produktion parhaita ominaisuuksia, ja aivan erityisesti se, miten hätkähdyttävästi muutos tunnelmassa tapahtuu. Vaikka merkkejä poliittisen ilmapiirin kiristymisestä on ilmassa jo aivan tarinan alusta saakka, silti tuntuu kuin maailma nyrjähtäisi Ernstin paljastaessa käsivarsinauhansa hakaristin. Silmien sulkeminen, näkemästä kieltäytyminen ja vapaudesta ja riehakkuudesta loppuun saakka kiinni pitäminen tuo karulle todellisuudelle kontrastia, joka resonoi myös nykyajassa.

Sven Haraldssonin lavastus on tyylikästä, selkeälinjaista ja taipuu moneen. Kylmä iso metallikehikko ja kiiltävä, läpinäkyvä lattia toivottavat katsojat tervetulleeksi maailmaan, joka herää eloon vasta yhdessä muun visuaalisuuden kanssa. Haraldssonin lavastus on pelkistetty mutta yksityiskohtainen, ja tarjoaa mahdollisuuksia niin eri tasoissa kulkemiseen, portaiden ja tikkaiden käyttöön, tankoja pitkin liukumiseen kuin isoihin koreografioihin. Esiin nostettu orkesteri löytää luontevasti paikkansa lavalta, ja on aina ihanaa nähdä soittajat sen sijaan, että he olisivat orkesterimontussa näkymättömissä. Ja jos jossakin musikaalissa, Cabaretissa orkesteri kuuluu lavalle. Lavastuksen kanssa tiiviissä yhteistyössä ovat niin Jarmo Eskon valosuunnittelu kuin Heidi Wikarin pukusuunnittelu, jotka yhdessä Jessica Rosenbergin (suunnittelun päivitys Aki-Matti Kallio) naamiointisuunnittelun kanssa rakentavat Cabaretin visuaalisuuden kokonaiseksi. Valosuunnittelun ja lavastuksen saumaton yhteistyö on vaikuttavaa, ne tukevat toisiaan niin hienosti että välillä tekee mieli vain pysäyttää aika ja ihailla kokonaisuutta ennen kuin show menee eteenpäin. Ja kun mukaan lisää esiintyjät ja sen, miltä he puvustuksen, maskeerauksen ja hiusten kanssa näyttävät, riittää ihasteltavaa sen verran, ettei kaikkia yksityiskohtia yhdellä katselukerralla ehdi edes silmäillä. Wikarin pukusuunnittelu on yhtenäistä ja sukupuolirooleilla taitavasti leikittelevää, klubitunnelmaan sopivaa ja kiusoittelevaa. Tarkasti suunniteltu puvustus on vahvasti mukana esityksen tarinassa, ja tukee tapahtumia onnistuneesti. Erityisesti ensimmäisen puoliskon punainen värimaailma yhdessä toisen puoliskon mustan synkkyyden kanssa tukevat tunnelman hätkähdyttävää muutosta. Pidin myös siitä, miten riisuminen ja pukeminen kertovat tarinaa, aina riehakkaasta vaatteiden pois repimisestä natsitunnusten paljastamiseen ja keskitysleirin raitojen pukemiseen. Vaatteet tekevät ja kertovat paljon, niiden kautta hahmot tuovat näkyväksi niin työpaikkaansa, identiteettiään, aatteitaan kuin asemaansakin. 

Vahvan ja loistavasti yhteen pelaavan esiintyjäjoukon keskeltä yksi nousee lavan säkenöivimmäksi (kirjaimellisestikin yhdessä kohtaa), sillä Miiko Toiviaisen Seremoniamestari varastaa shown aina kun hän vain niin tahtoo tehdä. Toiviainen ottaa roolin omakseen, flirttailee yleisön kanssa, on lavalla lähes aina ja tarkkailee, kommentoi, ohjailee, ihmettelee, vitsailee, hiippailee taustalla tietäväinen hymy huulillaan ja hyppää useaan otteeseen huomion keskipisteeksi. Toiviaisen rakentama hahmo on kokonainen, hieman salaperäinen, monitasoinen, kiehtova ja, nimensä mukaisesti, seremoniamestari. Hän johdattaa yleisön Kit Kat Clubin syvyyksiin, Berliinin kiihkeään tunnelmaan, 1930-luvun mielenmaisemaan, musikaalin ihmissuhteiden keskelle ja halki muuttuvan maailman. Kaikki on yksinkertaisesti kohdillaan – aina luontevista katsomoon heitetyistä sanailuista räväkkyyteen, herkkyyteen, showesiintyjän varmoihin elkeisiin kuin tunnelman tarkkaan tulkintaan. Otto Rokka tekee hienon roolin, hänen tapansa tuoda Cliff lavalle antaa hahmolle tilaa kasvaa tarinan aikana. Cliff kokee paljon Berliinin vauhdikkaassa pyörityksessä, hän muuttuu, oppii, tulee varmemmaksi itsestään, tekee virheitä ja yrittää korjata ne. Rokka näyttää kaiken Cliffin kokeman aidosti ja tuo rooliin onnistuneesti sen, miten nuoren ja hieman naiivin kirjailijan rakentama kaunis kuva maailmasta alkaa horjua. Erityisesti pidin siitä, miten Rokka näyttelee Cliffin kohtaamiset ja suhteet muiden hahmojen kanssa. Anna Victoria Erikssonin roolityössä näkyy taitavasti se, miten Sally ei halua turhia huolia, ei mitään tylsää ja vakavaa ja vaikeaa, vaan iloa, riemua, hyvää fiilistä ja menoa, kyllähän meininkiä olla pitää! Mutta pinnan alla on haavoittuvainen ja herkkä Sally, johon on sattunut ja joka ei halua kokea sitä uudelleen. Eriksson tuo rooliinsa energiaa, päättäväisyyttä ja nokkeluutta, hän loistaa kabareetähtenä, ja hurmaa ja koskettaa esiintyjä-Sallyn roolin ulkopuolella tunteidensa ja vapauteen tottuneen luonteensa kanssa kamppaillessaan. Heittäytyäkö rakkauteen Cliffin kanssa, pitääkö kiinni kaikesta mihin on tottunut, miten yhdistää omat unelmansa Cliffin unelmiin? Cabaret II Erikssonin esittämänä jää pitkäksi aikaa mieleen.

Sinikka Sokka ja Jukka Aaltonen tuovat Fräulein Schneiderin ja Herr Schultzin rakkaustarinan lavalle hurmaavasti, ihanan suloisena ja kutkuttavana asiana. He pelaavat taitavasti yhteen, ja näiden kahden kohtaukset ovat varsinkin esityksen alkupuolella ihania. Ananas-laulu on ihan paras! Ja miten se sitten sydäntä raastaakaan, kun ilmapiiri muuttuu ja rakkaus väistyy poliittisten ajatusten ja pelon tieltä. Minna Hämäläisen rooli Fräulein Kostina on tosi vaikuttava, Hämäläinen rakentaa roolinsa taitavasti ja tulkitsee hahmoaan iskevästi. Sama on Stefan Karlssonin kohdalla, ensivaikutelma ei tosiaan pidä paikkaansa Ernst Ludwigin kohdalla. Pysäyttävä roolityö, upeasti näyteltynä. Ensemble tekee loistavaa työtä, ja siinä nähdään seuraavat taiturit: Linda Hämäläinen Rosiena, Helena Puukka Luluna, Emmi Kangas Texasina, Katariina Lantto Helgana, Soile Ojala Frenchienä, Anssi Valikainen Hermannina, Miko Helppi Victorina, Santeri Helinheimo Bobbynä, Joonatan Perälä Maxina ja Alen Nsambu Fritzienä. Ensemble on lavalla läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa, vähintäänkin seuraamassa taustalla, usein myös osana tapahtumia, reagoimassa niihin tai nappaamassa valokeilan itselleen. Jokainen taipuu niin komedialliseen ilotteluun, tyylikkääseen viettelyyn, vakavaan tunnelmaan kuin tanssin pyörteisiin, ja rakentaa hahmostaan persoonan, joka ehdottomasti olisi oman tarinansa päähenkilö. Ensemblen hahmoista tykästyin varsinkin Helinheimon taitavasti näyttelemään Bobbyyn, Puukan Luluun (minut hurmaa aina viulunsoitolla), Lanton veikeään Helgaan ja Ojalan ilmeikkäiseen Frenchieen.

Cabaretin musiikki on letkeää, menevää, viihdyttävää ja soi Jussi Vahvaselän johtaman orkesterin esittämänä komeasti. Moni näyttelijä tarttuu myös soittimeen, enkä varmasti saa koskaan tarpeekseni siitä, että näyttelijät soittavat jotakin instrumenttia. Tämä on yksi niistä jutuista, joita aina erityisesti ihailen, minusta on upeaa että näyttelemis-, laulu- ja tanssitaidon lisäksi esiintyjät pääsevät näyttämään myös soittotaitojaan. Hienoa myös, kuinka hahmot rakentuvat soittimiensa kautta, ja ilmeisesti myös tämän version ohjauksen ja tekstin yksityiskohdat ovat mukautuneet soittimien ja soittajien mukaisesti. Tästä Cabaret-versiosta olin etukäteen kuullut yhden kappaleen, Uneeni jään, jonka Miiko Toiviainen esitti Musiikkiteatterifestivaalilla. Jo silloin se oli hieno, mutta osana esitystä vielä hienompi. Lisäksi Willkommen säväytti, samoin Mamma Kulta, Kickline ja Piittaa Mä En. Suosikkini oli ehdottomasti loistava Mani, mutta täytyy ehkä sittenkin valita tasapeli, sillä lopun huikea Cabaret II sai aikaan kylmät väreet. Niin sai myös, tosin eri syistä, Sen Huominen Meille Tuo, joka on todella kaunis kappale, mutta josta on hyvin vaikea pitää kun tietää, miten se musikaalissa esiintyy. Cabaret II-kappaleen näyttämökuva on yksi suosikkihetkistäni koko musikaalissa, synkkä ja kylmä värimaailma, vauhdikkaasti pyörivä näyttämön pyörö, savu, siluetteina taustaa vasten piirtyvä orkesteri, kaiken huolettomuuden, onnen ja ilonpidon raunioilla laulava Sally Bowles... Todella hieno hetki. Myös natsitervehdysten keskellä yksin hiljaa istuva Seremoniamestari, punainen glitter ja punaiset ilmapallot, noiden ilmapallojen poksauttelu, koko huikeasti koreografioitu Kickline ja sekä ensimmäisen että toisen puoliskon viimeinen hetki ovat vaikuttavia näyttämökuvia. Tämän Cabaretin kohdalla visuaalisuus iskee kovaa, niin riehakkaan kiihkon kuin viiltävän synkkyyden maisemissa. Näyttämöllä kuullaan useampaa kieltä, josta pidin myös kovasti. Saksa, englanti ja ranska asettuvat luontevasti suomen joukkoon ja herättävät niin Berliinin kuin kaupungin kansainvälisen luonteen sujuvasti eloon.

Turun kaupunginteatterin Cabaret on hieno kokemus. Musikaalina tässä on minulle vähän haastava rakenne, tekstin tasolla tarina kerrotaan melko verkkaisesti ja osa kohtauksista on irrallisen tuntuisia, mutta onnistuneen toteutuksen, tarkan ohjauksen ja upeiden esiintyjien ansiosta Turun Cabaret teki ison vaikutuksen. Vielä väliajalle mennessä en ollut ihan varma, mitä esityksestä pidän, mutta kun esitys tulee kokonaiseksi toisen puoliajan myötä, olin aivan myyty. Kokonaisuus on sen verran vahva, tarkkaan mietitty, taidolla tehty, yksityiskohdiltaan hiottu ja tunnelmaltaan latautunut, hienovireinen ja herkkä, että se tarjoaa paljon nautittavaa. On todella mielenkiintoista mennä katsomaan toinen Cabaret-versio tämän jälkeen, sillä Turun Cabaret on minulle nyt se produktio, joka määrittää koko Cabaret musikaalin, sen hahmot, tarinan, tunnelman ja teemat.

Musikaalia ja teatteria parhaimmillaan, sitä on Turun kaupunginteatterin huima Cabaret.

Näin esityksen medialipulla, kiitos Turun kaupunginteatteri!