Vaimoke @ Koskenniskan kesäteatteri

Meillä on perheessä sellainen tapa, että kierretään kesän aikana kaikki lähellä olevat kesäteatterit, jos se vain on mahdollista. Tänä vuonna kesäteatterikierros alkoi Koskenniskan kesäteatterista Vaimoke-esityksen muodossa.

Leivon perheen tytöillä on kaikilla ollut sutinaa saman miehen, Esko Latvan (Aku Laine) kanssa jossain vaiheessa elämäänsä. Nyt Esko lyö vetoa toimittaja Torvelan (Joni Nordman) ja kapteeni Kallion (Tapio Valonen) kanssa siitä, että menee naimisiin ensimmäisen naisen kanssa, joka tulee vastaan. Tämä sattuu olemaan Leivon perheen nuorin tytär Kirsti (Varpu Hapuoja), joka ei ole vielä Eskon kanssa heilastellutkaan - eikä aio nytkään. Alkaa takaa-ajo, kun Esko yrittää vakuuttaa Kirstin avioon kanssaan. Lopulta tyttö siihen suostuukin, tosin kaiken maailman avioehtojen kanssa.

Itse olen suuri kesäteatterin ystävä, vaikka esitykset usein ovatkin vähän liian "kevyttä höttöä" minun makuuni (vaikka vakavempiakin kesäteatteriesityksiä tietysti löytyy). Kesäteattereiden kuuluu olla hauskoja, tällaisen draamaa ja suuria tunteita kaipaavan pitää laittaa aivot kesäteatteriasentoon ennen esitystä.

Esitys alkoi vähän hitaasti, ensimmäinen puoliaika kulki eteenpäin selkeästi mutta vähän jäykästi. Toisella puoliajalla olikin jo ihan eri meininki, ja esitystä oli tosi kiva seurata. Monta hauskaa ja hyvää juttua mahtui esitykseen mukaan, ja yleisö tuntui nauttivan. Näyttelijät tekivät hyvää työtä ja esitys pysyi mainiosti kasassa.

Äänentoisto toimi hyvin, kuten aina Koskenniskassa. Katsomon penkit oli korotettu ja yksi uusi katos tehty, joten nyt on mukava seurata esitystä uusituilla penkeillä ja kuivana, vaikka vettä sataisikin. Meille sattui aurinkoinen ilta, jolloin oli tietysti vielä kivempi kesäteatterikokemus.

Soitellen soteen! @ UIT

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos UIT!

kuvat Mirkku Merimaa

Näin UIT:n Soitellen soteen!- esityksen 21.5, seurassani äitini ja ranskalainen vaihto-opiskelija.

Itse en ole ikinä nähnyt mitään UIT:n tekemää, vanhempani ja mummini  ovat minulle kehuneet että "aina ne on ollut niin hyviä ja hauskoja juttuja kaikki.", joten nytpä itsekin pääsin tätä todistamaan! Lavalla nähdään Sari Siikander, Riitta Havukainen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Anna Victoria Eriksson, Paavo Kinnunen, Antton Laine, Kalle Lähde, Minttu Sinkkonen ja Kiira Korpi. Orkesterina toimii Jean S.

Ensimmäisestä laulusta ei meinannut saada selvää, kun kaikki lauloivat samaan aikaan, mutta onneksi tämä ongelma esiintyi vain ekassa kohtauksessa, sillä muista lauluista ja kohtauksista sai kyllä hyvin selvää. Lavalla nähtiin muun muassa umpisuolen leikkaus Skypen avulla, sokkotreffit muutaman someseuraajan kera, historiallisia suomalaisia kirjeitä lähettelemässä, tosi-tv:tä, triathlon-valmistautumista yt-neuvotteluiden keskellä, varsin taitavaa nauhavoimistelua orkesterin toimesta ja katsaus tulevaisuuden koulunkäyntiin.

Lavalla oli hienoa porukkaa, osan olen ennen nähnytkin jossain, mutta uusia kasvojakin oli mukana. Nautin kyllä joka hetkestä, katsomossa oli varsin hauskaa ja yleisö tuntui pitävän showsta. Itse tykkäsin esimerkiksi siitä, kuinka suomalaiset suurmiehet ennen vanhaan lähettelivät kirjeitä ja siinä samalla haukkuivat vähän kaiken. Myös tulevaisuuden koulu näytti kiinnostavalta mutta aika kammottavalta, joku sentään tiesi että Suomessa on ollut 1600-luku ja joku muisti jonkun löytäneen Amerikan vai Suomen vai minkähän se löysi ja kukahan se oli... Paras kohtaus oli Tiktakin Heilutaan-biisistä sovitettu versio, jonka Mikael Saari lauloi Kiira Korven rullaluistellessa ympärillä. Upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa ja aivan liian nopeasti ohi.

Yllätyin siitä, kuinka koko porukka lauloikin noin hienosti ja tanssi myös, en osannut odottaa aivan näin hienoa esitystä! Kiva kuitenkin yllättyä positiivisesti ja nähdä taitavia tyyppejä lavalla. Kalle Lähde, Minttu Sinkkonen ja Antton Laine sekä Kiira Korpi vastasivat upeista tanssiliikkeistä koko shown ajan. Kiira Korpi teki myös hienon ensiesiintymisen teatterilavoille. Kaikki tekivät hyvää työtä lavalla, siellä nähtiin paljon erilaisia hahmoja, toinen toistaan hauskempia ja erikoisempia tyyppejä näyttelijät toivat lavalle.

Lava oli täynnä palapelin paloja, jotka valaistiin eri väreillä ja välillä toimivat ovina ja välillä Skype-ruutuna. Pukuja nähtiin monenlaisia, ne sopivat hyvin kokonaisuuteen ja olivat tosi hienoja, muutaman vaatekappaleen olisin ehkä itsellenikin halunnut... Muutaman kerran valot häikäisivät silmiä, mutta se riippuu toki istumapaikasta. Kohtaukset vaihtuivat näppärästi ja puolitoistatuntinen kului huomaamatta, ihan yhtäkkiä oltiinkin jo viimeisessä laulussa ja sitten kumarreltiin ja taputeltiin ja esitys oli ohi.  Ranskalainen vaihto-opiskelija oli oikein innoissaan myös, vaikkei tietenkään kielimuurin takia paljoa ymmärtänyt, minä sitten koitin selittää parhaani mukaan mitä tapahtui.

Onneksi koko perhe ei vielä nähnyt tätä, joten minulla on hyvä syy mennä uudestaan ja raahata muu porukka mukaan. Menisin tosin muutenkin, ihan vain nähdäkseni kaiken uudelleen, niin mahtavan hauskaa ja ihanaa katsomossa oli.

Soitellen soteen! on viihdyttävä paketti täynnä toinen toistaan taitavampia tekijöitä ja hauskoja juttuja. Katsomossa viihtyy mainiosti ja aika kuluu kuin siivillä. Erittäin onnistunut show, joka tempaisee mukaansa ja saa viihtymään oikein urakalla.

Anna Victoria ja Mikael! (c) äiti

Luulosairas @ Kansallisteatteri

kuvat © Tuomo Manninen

Lukiostamme lähti ryhmä oppilaita katsomaan Kansallisteatterin Luulosairasta (12.5), ja meikäläinen tuppautui tietenkin mukaan!

Argan (Jukka-Pekka Palo) on sairas. Vakavasti. Hengenlähtö lähellä jos ei pian saa peräruiskeita ja ties mitä troppeja. Ainakin niin hän uskoo, mutta sairaus taitaakin olla vain luulosairautta. Kaikkien vaivojensa lisäksi Arganilla on edessään häävalmisteluja, kun hän päättää naittaa tyttärensä Angéliquen (Kreeta Salminen) Tuomas Diafoirukselle (Petri Liski), joka sattuu olemaan lääkäri, sillä lääkäriähän herra Argan kaipaa. Angélique on kuitenkin rakastunut Cléanteen (Harri Nousiainen), joka ei valitettavasti ole kuitenkaan lääkäri. Apuun tulee nokkela palvelijaneiti Toinette (Minttu Mustakallio), joka koettaa omalla tyylillään saada niin isän kuin tyttärenkin asiat raiteilleen.

En tiennyt Luulosairaasta paljon mitään, mutta olin kuullut kehuja monelta eri taholta ja odotin innolla että pääsin katsomoon. Enkä turhaan odottanutkaan, esitys oli aivan loistava! Yleisö eli hyvin mukana ja nauroi vedet silmissä pitkin esitystä, minä myös. Lavalla oli taitavaa porukkaa, oli ilo seurata heidän työskentelyään.

Näyttämö oli ruskeasävyinen ja koko esityksen ajan kaikki tapahtui samassa huoneessa. Ja paljon tapahtuikin! Valaistus toi lavalle hyvin eri tunnelmia jotka sopivat niukkaan lavastukseen, Arganin hieno tuoli kun oli aikalailla ainoa esine mitä lavalla nähtiin koko ajan. 

Argan hahmona oli mielenkiintoinen ja varsin hauska, hekotuttaa vieläkin tämä herra. Hienosti tulkittu ja esitetty, kyllä vaan voi ihminen uskoa kaiken mitä sanotaan... Vaikka esitys onkin jo monta sataa vuotta vanha, jotkut asiat eivät ikinä muutu. Ihmisten hyväuskoisuus ja yleisön huumorintaju. Ainakin tämän esityksen yleisöön Luulosairaan huumori nimittäin upposi varsin mainiosti, sillä lähes koko ajan joku innostui naureskelemaan ja sai pian koko muun yleisön mukaan.

Kreeta Salminen on ihastuttava Angélique, hienostunut ja palavasti rakastunut fiksu tyttö, joka vähän kammoksuu isänsä sulhasvalintaa ja haaveilee salaa omasta ihanasta Cléantestaan. Angéliquen rakastetun Cléanten tulkitsee Harri Nousiainen, josta pidin myös paljon. Vähäeleinen herrasmies, joka kyllä viestittää ilmeillään selvästi yleisölle, mitä miettii. Ja mitkä koiranpentusilmät esityksen lopussa! Näiden kahden paimenoopperashow on tosi hieno!

Toinette ärsytti minua aluksi, mutta totuin hahmoon ja varsin hauska ja nerokas tyyppi tämä palvelustyttö olikin. Petri Liski on aivan hillitön Tuomas Diafoiruksena, huh huh mikä tyyppi! Koko katsomo repeili pahasti tämän herran lavalla ollessa, minulla oli naurussa pitelemistä vielä bussimatkalla kotiinkin. Mitkä ilmeet, eleet ja koko olemus! 

Tarina on kiinnostava, vaikka osasin odottaa muutamaa kohtaa, silti jotkut ratkaisut yllättivät positiivisesti ja esitys oli toteutettu tarkasti alusta loppuun, mitään ei oltu tehty liian helposti eikä hutaisten, hauskat ilmeet ja eleet olivat oikeasti hauskoja ja ohjauksessa oli otettu mukavasti pieniä asioita huomioon. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys.

Luulosairas onnistuu monessa asiassa, se jättää hykerryttävän hyvälle tuulelle ja saa nauramaan ja nauttimaan. Katsomossa on hauskaa ja toivottavasti lavallakin, tällaista sen komedian pitääkin olla, minä tykkään!

The Grand Letdown - Mikael Saari (+ pari sanaa levynjulkkareista)

Eka levyarvostelu, osaankohan kirjoittaa mitään…

Mikael Saari julkaisi debyyttialbuminsa The Grand Letdown (Luomusic Records) 6.5. eli viime perjantaina ja juhlisti sitä levynjulkaisukonsertilla Lahden Kaupunginteatterissa. Levyltä löytyy niin UMK kappaleet We Should Be Through ja On It Goes kuin monta muuta biisiä, yksi Queen-coverkin joukossa on, Save Me.
Kuuntelin koko levyn kerralla läpi ja minulla oli siihen hyvä tilaisuus, sillä olin yksin kotona ja sain laittaa mankan raikaamaan niin lujaa kuin halusin, ilman että kukaan häiritsi musiikista nautiskeluani.

Kokonaisuudessaan The Grand Letdown on hieno levy, vaikka kappaleet eroavatkin jonkin verran toisistaan, tietynlainen kaava säilyy koko levyn läpi. Pidän siitä, että taustalla on käytetty paljon viuluja ja selloa, niissä on kaunis ääni joka sopii hienosti kappaleisiin.
Omat lempibiisini levyltä ovat Storms, C’est la Vie ja Pray for My Soul. C’est la Vie on näistä riehakkain ja pirtein, kaksi muuta vähän vakavampia ja herkempiä, mutta upeita kaikki kolme. Ihmettelin vähän sitä, että pari biisiä ovat kokonaan instrumentaalisia, mutta alkuihmetyksen jälkeen ne istuivat hyvin levylle. Levyllä on myös Saaren Stina Koistisen kanssa tekemä kappale Dialogue, joka on niin ikään mainiota kuunneltavaa.

© Susanna Salmi
Kaikista biiseistä ei toki voi yhtä paljoa pitää, mutta kokonaisuutena levyn kyllä kuuntelee läpi eikä rupea vaihtamaan kappaletta kesken kaiken, Saari laulaa hienolla äänellään ja laulujen sanat vaativat kuuntelemaan, jokaisella kappaleella on oma tarina ja ne kaikki haluaa kuulla.

© Susanna Salmi

Levynjulkkareissa istuimme äidin kanssa eturivissä ja heti kun Mikael saapui lavalle, naamalleni levisi hymy joka ei siitä sitten hevillä poistunutkaan. Lava oli kauniisti laitettu, oli isot kankaat seinillä, hienot matot lattialla ja kimaltelevat kattokruunut vielä kokonaisuuden kruunaamassa. Koko 10- henkinen bändi soitti upeasti ja Saari lauloi hienosti, joten nautin täysin rinnoin koko showsta. Mikael oli aidosti onnellisen ja iloisen näköinen koko keikan ajan ja vaatimattomasti pyysi yleisöä olemaan taputtamatta niin kovasti, eihän tässä nyt mitään ihmeellistä… Taputin silti seisaaltani, kun kerran oli niin mahtava show! Konsertin jälkeen kaikki halukkaat pääsivät vielä Mikaelia moikkaamaan, hän jutteli kaikkien kanssa eikä ollut kiire kenelläkään mihinkään. Tästä jäi hyvä fiilis, ja kehuttiin äidin kanssa kilpaa kotona kuinka kiva ilta meillä oli!

© äiti

If I Stay

kuvat

Katsoin If I Stay- leffan (joka Suomessa kulkee nimellä Jos vielä jään) vihdoin nyt, kun se ilmesty Netflixiin. Olen jo pitkään halunnut nähdä tämän, mutta koko elokuvan olemassaolo unohtui minulta enkä sitten ole aikaisemmin katsonut sitä. Nyt kuitenkin oli jo korkea aika!

Elokuvassa Mia Hall (Chloë Grace Moretz) joutuu perheensä kanssa auto-onnettomuuteen ja jää leijumaan kehonsa ulkopuolelle. Sairaalaan kiidätetään koko perhe, mutta lopulta vain Mia jää henkiin. Mitä tekee tyttö, jonka vaihtoehdot ovat kuolla tai herätä orpona? 

Elokuvan juoni rakentuu suurimmaksi osaksi takaumiin Mian elämästä, niissä kerrotaan hänen intohimostaan sellonsoittoon, poikaystävä Adamin (Jamie Blackley) tapaamisesta, parhaan kaverin Kimin (Liana Liberato) kanssa hengailusta ja perheen arjesta. Välillä kuva hyppää takaisin sairaalaan, jossa sukulaiset ja ystävät vuorotellen käyvät Mian vuoteen vierellä peläten pahinta ja toivoen parasta.

Etukäteen odotin leffan olevan ehkä vähän teinirakkaushömppään kaatuva nyyhkypätkä, sillä monet kaverini ovat kertoneet, että se oli surullinen ja ihana ja vaikka mitä. Olihan se, tarina on koskettava ja herkkä, siinä on aavistus toivottomuutta ja kuolemaa, mutta myös iso kasa toivoa ja rakkautta. Ilahduin siitä, että Mian ja Adamin rakkaustarina ei nouse kaiken yläpuolelle ja vie muulta tarinalta uskottavuutta, vaan se on enemmänkin tasoissa kaiken muun rinnalla. Tärkeimpänä säilyy silti Mia, tämä kertoo hänestä, hänen unelmistaan ja haaveistaan, hänen menetyksistään. Pidin siitä, että Mian ja Adamin ah-niin-ihana rakkaus ei olekaan niin ihanaa, vaan ala- ja ylämäkiä tulee eikä kaikki olekaan kuin ruusuilla tanssimista.

Chloë Grace Moretz tekee hienon roolin Miana, olen aina tykännyt hänestä, eikä Moretz tälläkään kertaa pettänyt. Mia on iloinen, lahjakas, epävarma ja pelokas, mutta myös toiveikas ja sisukas nuori tyttö, joka joutuu keskelle kauheutta. Hän ei ole yhtään ärsyttävä, kuten päähenkilöt joskus, vaan juuri sopivan herkkä ja päättäväinen.

Jamie Blackley on loistava! Kaikki ilmeet, eleet ja muu tekevät Adamista aivan mahtavan tyypin, rooli on aivan täydellisesti toteutettu. En osaa muuta sanoa, tykkäsin ja paljon. Liana Liberato on myös hyvä Mian parhaana ystävänä Kiminä, luonteva ja hauska, mutta myös vakava ja tunteellinen. 

Muissa rooleissa ollaan myös onnistuneita, tekijäporukka on osannut käsitellä hahmojaan ja tehnyt heistä leffaan sopivat. Minulle jäi vähän auki, kuka Willow- niminen nuori nainen edes oli, mutta se nyt juonellisesti ja tarinallisesti ei hirveästi haitannut (myöhemmällä googlailulla selvisi, että Willow on Mian äidin ja isän kaveri).

Muutamia pieniä juttuja leffassa on, joista en tykännyt, tärkeimpänä se, että se loppuu kesken! Okei, elokuva kertoo siitä, herääkö Mia vai ei, mutta entäs sen jälkeen? Mitä sitten tapahtuu? Tämä on kuitenkin leffan tekijöiden ja kaiken muun sanelema ratkaisu, joten siihen on tyytyminen. Myös kuvauson joissain kohdissa vähän jännistä kuvakulmista, mutta tuo elokuvaan omanlaisensa vivahteen ja toimii kyllä ihan hyvin.

If I Stay on kaunis ja onnistunut elokuva, joka onnistuu lähes kaikessa ja sopii minun makuuni täydellisesti. Sitä on ilo katsoa ja leffa varmasti kestää useammankin katselukerran, itse ainakin meinasin sen joku päivä uudelleen katsella.

Across the Universe: Matka alkaa (Beth Revis)

Luin Beth Revisin Across the Universe: Matka alkaa- esikoisteoksen kannen perusteella, minusta se on todella kaunis ja houkuttelee lukemaan. Matka alkaa aloittaa Across the Universe- kirjasarjan.

Matka alkaa kertoo Varjelus- nimisen avaruusaluksen matkasta kohti Kentaurin tähdistöä asukkainaan muutaman tuhannen hengen ihmisryhmä, sekä jäädytettyjä ihmisiä, joista ei moni tiedäkään. Kun vanhempiensa kanssa jäädytetty 17-vuotias Amy herää väärään aikaan, hän joutuu keskelle porukkaa, joka ei hyväksy erilaisuutta tai kaipaa hänen läsnäoloaan. Maassa kasvanut Amy tuntee itsensä syystäkin niin yksinäiseksi kuin vähän ahtaanpaikankammoiseksi. 16-vuotias Seuraaja on aluksen tuleva johtaja, joka on hämmästynyt Amyn punaisista hiuksista ja erilaisuudesta. Seuraajan kouluttaja, aluksen johtaja Vanhin ei halua Amya riesakseen, mutta Seuraaja puolustaa tyttöä viimeiseen asti. Miten kaksi maailmaa yhdistyvät? Voiko Maassa kasvanut oppia elämään avaruudessa, entä voivatko avaruudessa asuneet hyväksyä Maan kasvatin joukkoonsa?

Aluksi odotin Seuraajan olevan takakansitekstin perusteella avaruusolento, mutta ei poika ollutkaan mikään kummajainen vaan ihminen. Kun tästä harhaluulosta pääsin, kirjaa oli silti mielenkiintoista lukea,vaikkei avaruusolentoja (ainakaan vielä) näkynyt. En tiedä, johtuiko se suomennoksesta, alkuperäisestä tekstistä vai mistä, mutta kirjan alku oli jotenkin kangertelevaa ja hidasta luettavaa. Muutaman kymmenen sivun jälkeen pääsin tarinasta jyvälle ja ahmin kirjan sitten parissa päivässä kokonaan.

Kirjassa on kiinnostava juoni, en lue paljon scifiä, mutta tätä sarjaa alan kyllä seuraamaan. Varjeluksen salatut ongelmat ja järjestyneisyys, tiukat säännöt, lääkkeet, "aivopesu", Kausi, Vanhin- systeemi ja murhamysteeri on kivaa luettavaa ja koukuttaa lukijan, itse en ainakaan olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni ennen loppua. Pidin myös siitä, että kirjassa on kaksi kertojaa, Amy ja Seuraaja, ja siitä, että se on kirjoitettu minäkertojana.

Hahmot ovat onnistuneita, Amy ei onnistu olemaan ärsyttävä, kehitän aina jonkinlaisen vihasuhteen naispäähenkilöihin, mutta nyt en. Amyssä on tiettyä särmää, hän ei alistu kohtaloonsa uudessa maailmassaan vaan vaatii selitystä asioille, jotka eivät ole oikein. Amyssa on myös toinen puoli, herkkä ja haavoittuvainen, joka kaipaa takaisin Maahan ja vanhempiensa luo.

Seuraaja on myös kiva hahmo, vähän reppana kirjan alussa, mutta äkkiä hänestäkin löytyy uusia, vahvempia ja itsenäisempiä puolia. Vanhimman ja Seuraajan keskustelut ovat hyvää luettavaa ja niitä onkin kirjassa useaan otteeseen. Seuraajasta kehkeytyy varmasti hieno hahmo kirjasarjan edetessä, niin paljon hän ehti kasvaa jo ensimmäisen kirjan aikana.

Seuraajan paras kaveri Harley on minun suosikkihahmoni, riemukas taiteilijasielu, joka ei kohtele Amya kaltoin ja haluaa nähdä tähdet. Harley on piristävä lisä kirjaan ja vaikuttaa oikein kunnon nuorukaiselta.

Vanhin on rasittava hahmo, vaikka onkin hyvin kirjoitettu ja esitelty. Häntä painaa Vanhimman vastuu ja salaisuudet, joiden avulla Varjelus pidetään toiminnassa. Lääkäri, joka on myös yksi tärkeimmistä hahmoista, vaikuttaa ihan kivalta, mutta jää vähän etäiseksi. Sen sijaan Orion on ihana hahmo, hyvin mielenkiintoinen ja salaperäinen.

Kirjaa on mukava lukea alkukangerteluiden jälkeen, se on kirjoitettu nerokkaasti ja pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Tarina on kiehtova ja monitasoinen, kahden maailman kohtaaminen ja kahden ihmisen kohtaaminen on kerrottu elämänmakuisesti.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pitävät scifistä, rakkaustarinoista tai nuorista päähenkilöistä. Kyllä varmaan avaruudesta tai seikkailutarinoista pitävät tykkäävät tästä myös. Kannattaa lukea!

Ei verta voisi saada kyllikseen

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi-musikaalin viimeinen näytös tanssittiin 27.4, joka oli samalla seitsemäs kerta kun minä kyseisen teoksen näin. Sanomattakin siis selvää, että pidin siitä. (>tästä ensimmäiseen bloggaukseeni<) Bloggaajakollegat ovat kirjoitelleet vampyyreistä pitkin kevättä, jotkut useaan otteeseen. Minäkin molemmat miehitykset nähneenä inspiroiduin purkamaan tuntojani nyt, kun show on ohitse. Tässäpä siis!

Jonas Saari (kuvat © Johanna S)

Mikko  Vihma

Kreivinä Vampyyrien tanssissa nähtiin vuorotellen Mikko Vihma ja Jonas Saari. Saaren kreivi iski minuun voimakkaammin, pidin hänen tunteikkaasta ja herkästä otteestaan kreivin hahmoon, kyllä sai tämä vampyyriherra kylmät väreet kulkemaan ihan vain ilmeillään ja eleillään. Saari lauloi myös upeasti, monipuolista äänenkäyttöä ja Sammumaton polte sai niitä kylmiä väristyksiä kyllä aikaan useammin kuin kerran. Saaren kreivi suhtautui Sarahiin joka näytökseltä kylmemmin ja kylmemmin, mutta heillä säilyi pieni keskinäinen kipinä vielä pureman jälkeenkin. Mikko Vihma sai myös kyllä sellaiset värähtelyt lauluäänellään aikaan että huh huh! Hänen kreivinsä oli vähän turhan kolkko minun makuuni, vaikka varsin ylväs ilmestys olikin. Hienoja kohtia oli niin Saaren kuin Vihman kreivillä, toinen teki jotain paremmin kuin toinen, mutta mahtavaa oli molempia herroja seurata. Kreivi oli minulle musikaalin tärkein hahmo, tykästyin häneen kovasti ja sekä Saari että Vihma tekivät onnistuneet roolit.

Miiko Toiviainen

Petrus Kähkönen

Alfredin roolissa vuorottelivat Petrus Kähkönen ja Miiko Toiviainen. Tämä miehitys toimi, molemmat olivat varsin mahtavia nuoria herroja. Miiko Toiviainen veti kuitenkin vähän pidemmän korren, hänen Alfredinsa selvä viehtymys kreiviin kuten myös selkeä turhautumisensa proffaan olivat mainiota katsottavaa. Laulu kulki hienosti ja oli kivaa seurata tämän roolin kasvua kevään aikana. Varsin herkullisia hetkiä oli Toiviaisella lavalla, hymyilyttää nyt kun muistelen, varsinkin proffa + Alfred combo toimi mielettömän hyvin. Petrus Kähkösen Alfred oli myös hieno, oikein hauska ja oivallinen hahmo. Sarah’lle kappale sai kerta toisensa jälkeen sydämen jättämään lyöntejä välistä, huh mikä veto aina vaan uudelleen! Myös Kähkösen Alfred pelasi hyvin yhteen proffan kanssa, kyllä välillä oli sellaista menoa ettei voinut kuin hekotella niin että vedet tuli silmistä. Molemmat Alfredit olivat hyvin taitavia herroja, ilo oli heitä katsella ja kuunnella lavalla!

Tuukka Leppänen

Antti Timonen

Professori Abronsiusta näyttelivät vuorotellen Tuukka Leppänen ja Antti Timonen. Proffat olivat molemmat nappivalintoja, molemmat aivan loistavia! Leppäsen proffa oli vauhdikkaampi ja vähän häslä, Timosen Abronsius otti hieman rauhallisemmin. Molemmat keksivät sellaisia juttuja, että nauroin ääneen useammin kuin kerran. Molemmat proffat toimivat hyvin Alfredin kanssa, Leppäsen Abronsius tuntui oikein tahallaan (tai vahingossa, liekö proffa itse tajunnutkaan rasittavansa) ärsyttävän nuorta apulaistaan. Timosen proffa oli myös selvästi Alfredista ärsyttävä varsinkin vikoissa esityksissä, molemmilla proffa + Alfred- porukoilla näytti olevan lavallakin jo sairaan kivaa, kyllä naurettiin välillä niin katsomossa kuin esiintyjien joukossa. Näitä proffia tulee ikävä!

Raili Raitala

Anna Victoria Eriksson

Sarahina nähtiin Anna Victoria Eriksson ja Raili Raitala. Eriksson valloitti minut, hänen Sarahinsa oli niin hurmaava ja aavistuksen nenäkäs ja juuri sopivasti kaikkia niitä luonteenpiirteitä, mitä valkosipulien keskellä elävällä ja kreivistä haaveilevalla nuorella naisella nyt voisi luulla olevan. Erikssonilla on myös aivan upea lauluääni, kuuntelisin vaikka koko päivän! Kreivi + Sarah- pari toimi hyvin, heillä oli hienoja hetkiä lavalla, kuten myös Alfred + Sarah- parilla. Raili Raitala oli myös aivan mahtava, lauloi kauniisti ja oli oikein hyvä Sarah. Hänellä oli myös erinomaisia kohtauksia niin Alfredin kuin kreivin kanssa, vaikka ensimmäiseen Raitalan Sarah suhtautui välillä jo aika kylmästi, mutta löytyi sieltä sitten arvostusta Alfredin rohkeudelle pelastaa neito pulasta. Molemmat Sarahit siis todella hyviä!

Sanna Majuri

Magdana vuorottelivat Sanna Majuri ja Laura Alajääski, joista jälkimmäisen näin harmittavasti vain kaksi kertaa, ekalla ja viimeisellä vampyyrivierailullani. Molemmat tekivät loistavan roolin, lauloivat hienosti ja olivat varsin mainioita. Majurin Magda oli vähän kipakampi ja toi mielipiteensä Chagalista selvästi ilmi pitäen ukon tiukasti komennossaan. Alajääski oli Magdana vähän hillitympi, mutta selvästi oli Chagal myös tällä piialla hallinnassa. Onnistuneen roolisuorituksen tekivät molemmat, rakastuin Magda-hahmoon täysin.

Samuel Harjanne

Herbert von Krolockina nähtiin Samuel Harjanne (understudy Peter Pihlström). Harjanne oli aivan loistava, kaikki viitanheilautukset, ilmeet ja eleet ihan mahtavia! Herbert oli varsin kiinnostava ja hurmaava hahmo, sopii hyvin tuollaisena räväkkänä vampyyrinuorukaisena muiden tyyppien joukkoon. Harjanteen Herbert oli upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Näin Peter Pihlströmin kerran Herbertinä, ihastuttavan roolin teki myös hän. Mahtavaa että sain tilaisuuden nähdä Pihlströminkin lavalla, minusta on kiva nähdä eri versioita samasta hahmosta. Tällä kertaa molemmat tulkinnat olivat upeita, molemmat näyttelijät tekivät omanlaisensa Herbertin ja molemmat Herbertit olivat vallan mainioita.

Kari Mattila ja Risto Kaskilahti vuorottelivat majatalonpitäjä Chagalin roolissa. Pidin heistä molemmista, mutta Chagalista en pitänyt. Hahmo ei jotenkin iskenyt, vähän turhan komediallinen minun makuuni. Mattila teki Chagalin vähän hillitymmin kuin Kaskilahti, mutta molemmat tulkinnat toimivat ja hahmo oli onnistunut, vaikkei minua sytyttänytkään. Chagalin rouvana Rebeccana nähtiin Leenamari Unho ja Emilia Nyman. He olivat molemmat ihastuttavia, vaikka Rebecca ei mikään suosikkihahmoni ollutkaan. Hyviä hetkiä oli molemmilla paljon, Rebecca oli kiva hahmo ja selvästi vähän kyllästynyt välillä Chagaliin, hyviä luonteenpiirteitä tuli hahmosta esiin.

Koukolia näytteli Juha Jokela, joka olikin ihanan kauhistuttava ja hurmaava kreivin palvelija/jokapaikanhöylä. Sellaisella antaumuksella soitettiin välillä alkusooloa että huh. Myös hyppely kryptassa ja kaikenlaiset eleet sopivat hahmolle ja olivat hauskaa katsottavaa. Koukol oli myös yksi suosikkihahmoistani! 

Hanna Mönkäre
Sarahin tanssisoolot tanssi lahjakas Hanna Mönkäre, joka oli aivan ihastuttavaa katsottavaa! Miten voikaan ihminen olla noin taitava ja liikkua noin valloittavasti! Tanssista ei saanut silmiään irti ja oli ilo katsoa Sarahin tanssia esitys toisensa jälkeen. Vampyyriensemble oli mieletön, jos jonkinlaista tyyppiä lavalla nähtiin. Kaikki vampyyrit olivat omia persooniaan ja heitä oli mahtavaa katsoa lavalla. Laulu ja tanssi kulkivat loistavasti ja lavalla oli vauhdikasta menoa showsta toiseen.

Yhteenvetona siis: Kaikki näyttelijät olivat upeita ja taitavia, tykkäsin jokaisesta tulkinnasta ja oli ihanaa katsoa tällaista lahjakkuuden määrää lavalla!

Tuukka Leppänen

Antti Timonen

Sami Paasila

Jonas Saari (kiitos kuvasta Katri!)

Vampyyrien tanssi ei sytyttänyt minua ensimmäisellä kerralla. Se oli hyvä, kyllä, esiintyjät taitavia ja katselukokemus mainio, mutta ei mikään erityinen. Seuraavassa esityksessä tapahtui jotain, mikä sai minut ihastumaan ja rakastumaan musikaaliin ja lähtemään katsomoon kerta toisensa jälkeen (vaikka seitsemän katselukertaa kalpeneekin muiden vampyyrifanien rinnalla). Hahmojen keskinäiset suhteet, teoksen mahtipontinen musiikki, upeat ryhmäkohtaukset ja lahjakkaat näyttelijät ihastuttivat. En tiedä, miksi yö ei saanut minua valtaansa ensimmäisellä kerralla, mutta onneksi menin uudelleen, sillä nyt Vampyyrien tanssilla on ihan erityinen paikka sisälläni.

HKT järjesti myös kaksi Vampyyrien Iltaa, joissa vampyyrikatsojat pääsivät esiintyjien kanssa lavalle jammailemaan ja sen jälkeen juttelemaan näyttelijöiden kanssa. Nämä olivat tosi onnistuneita iltoja ja jotain tämäntyyppisiä olisi kiva kokea myös tulevaisuudessa. Vampyyrien Illassa ei joutunut kauaa odottelemaan, että pääsi moikkaamaan niitä näyttelijöitä, ketä halusikin. Kaikki käyttäytyivät ystävällisesti, kanssafanit eivät etuilleet ja kaikilla tuntui olevan tosi kivaa. Hyvin järjestetty molemmat illat, oli mahtavaa vierailla lavan puolellakin välillä!

Vampyyrien tanssi herätti uinuneen vampyyrifaniuteni, Twilight-leffat aikoinaan vähän sammuttivat sitä. Nyt kulmahampaat ja yön polte pyörii unissani ja haikea fiilis vallitsee aina välillä Vampyyrien tanssin loputtua. Onneksi tulee uusia musikaaleja ja uusia juttuja, jotka saavat seuraavaksi vallata kalenterini tyhjät paikat, mutta Vampyyrien tanssia ja etenkin tätä versiota jään kaipaamaan.

Kiitos Helsingin kaupunginteatteri ja vampyyriporukka ihastuttavasta keväästä, oli tämä mahtavaa aikaa!