perjantai 21. kesäkuuta 2024

Bonnie & Clyde @ Samppalinnan kesäteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensi-illassa 19.6.

Bonnie Parker (Marketta Tikkanen) ja Clyde Barrow (Karlo Haapiainen) tapaavat, näkevät toisensa, ja rakastuvat. Bonnie on köyhä tarjoilija, Clyde tuomittu pikkurikollinen. Eletään 1920-30-luvun Yhdysvalloissa, ja lama vie ihmisiltä kodit, toimeentulon ja pakottaa miljoonia lähtemään siirtolaisiksi. Epätoivon keskellä West Dallasiin jumiutuneet nuoret uskovat ansaitsevansa jotain parempaa, ja vielä saavuttavansakin sen. Bonnien unelmat ovat Hollywoodissa, Clyden Billy the Kidin ja Al Caponen jalanjäljillä. Rikokset vievät Clyden jälleen vankilaan, mutta nyt hänellä on Bonnie, joka auttaa pakenemaan, ja lähtee mukaan pakoilemaan lain kouraa. Legendaarinen kaksikko Bonnie & Clyde on syntynyt, mutta mitä legendan taakse kätkeytyy? Keitä olivat Bonnie ja Clyde?

Näin Bonnie & Clyde-musikaalin ensimmäistä kertaa Lontoossa toukokuussa 2023, ja rakastuin saman tien täysin. Kirjoitinkin Instagram-postaukseeni tuon matkan jälkeen: "Päällimmäisenä mielessä näin pari päivää reissulta palaamisen jälkeen on, että kukahan tekisi Suomessa Bonnie & Clyde-musikaalin..?". Eipä tarvinnut kauaa odotella! Olen musikaalin näkemisen jälkeen kuunnellut sen musiikkia läpi kerta toisensa jälkeen, ja tutustunut myös tositarinaan Bonnie Parkerista (1910–1934) ja Clyde Barrowsta (1909–1934). Köyhistä oloista lähtöisin olevien nuorten tarinassa on hurjasti dramatiikkaa ja jännitystä, suurta rakkautta ja epätoivoa, eikä ole ihme, että kaksikko jo eläessään nousi tunnetuiksi ja ihailluiksi. Elinaikanaan Bonnie ja Clyde nousivat vallitsevan laman ja toivottomuuden yläpuolelle ja tarjosivat ihmisille kaivattua narratiivia siitä, miten nousta ryysyistä rikkauksiin, vaikka sitten rikollisuuden kautta. Nuoret ja rämäpäiset rakastavaiset saivat ihmisten sympatiat puolelleen, sillä moni jakoi heidän kanssaan samat lähtökohdat: köyhyyden, vaikeuden löytää työtä, tyytymättömyyden yhteiskuntaan ja viranomaisiin, huolen itsestään ja läheisistään, kaipuun kohti parempaa... Kun Bonnie ja Clyde ponnistivat olosuhteiden yläpuolelle ja tekivät kuten halusivat, kylvivät pelkoa ja innostusta ympärilleen, ja saivat rakkaus- ja rikostarinansa laajaan levitykseen lehtien kautta, heistä tuli ihmisille viihdettä, jotain, jota seurata. Samaan aikaan virkavallan paine saada pahamaineiset etsintäkuulutetut kiinni kasvoi koko ajan, eikä tilanteelle ollut tiedossa kuin yksi mahdollinen lopputulos. Sen tiesivät niin Bonnie ja Clyde kuin poliisit. Kysymys ei ollut siitä, saadaanko heitä kiinni, vaan siitä, milloin he jäävät kiinni. Lopulta 23. toukokuuta 1934 Clyde ja Bonnie ajavat väijytykseen, ja heidät ammutaan kuoliaaksi kuudessatoista sekunnissa. Pakomatka päättyy, mutta legenda jää elämään.

Tuttujen, tärkeiden ja rakkaiden musikaalien uusien versioiden näkemiseen liittyy aina ihan kamalan paljon tunteita, ja olenkin ollut kuin tulisilla hiilillä viimeiset viikot ensi-iltaa odottaessani. Paitsi että tämä oli minut musikaaliin rakastuttaneen Lontoon-version jälkeen seuraava versio, jonka Bonniesta & Clydesta näin, oli tämä myös musikaalin ensimmäinen suomenkielinen versio. Jälleen muuten Suomen kantaesitys Samppalinnassa, ja erinomainen sellainen! Koska olen kuunnellut Frank Wildhornin säveltämää ja Don Blackin sanoittamaa musiikkia sen verran paljon, että osaisin monet musikaalin biiseistä (ja osan repliikeistä) ulkoa vaikka unissani, oli jännitettävää ja odotettavaa esityksen lisäksi myös erityisesti suomennoksen suhteen. Lontoossa Bonnie & Clyde iski lujaa varsinkin siksi, että se oli verrattain pitkään aikaan ensimmäinen teos, joka oikeasti teki kunnolla vaikutuksen muutenkin kuin olemalla hyvä esitys. Tarina, musiikki, hahmot, kokonaisuus, esityksen herättämä tunne, ne kaikki muistuttivat siitä, miten kovasti yksi teos voi merkitä. Kuten monen muunkaan suosikkimusikaalini kohdalla, myöskään Bonnien & Clyden kohdalla en osaa tarkasti sanoa, mikä siinä on se juttu, miksi se on juuri tämä teos, joka on niin hieno ja tärkeäksi tullut. Kokonaisuudeltaan, tietysti, hahmojensa takia, tietenkin, hienon musan ansiosta, toki, ja Ivan Menchellin sujuvan ja dramaattisen, monitasoisen käsikirjoituksen kautta, luonnollisesti. Mutta lisäksi on ripaus teatterin taikaa tai mitä lie, joka iski heti ensi minuuteilla suoraan sydämeen. Oli siis hurjan jännää hypätä Samppiksen pyörivään katsomoon (aina yhtä siistiä, kun katsomo liikkuu!) ja Barrown jengin matkaan, kun toisaalta tiesi, mitä odottaa, mutta ei sitten kuitenkaan voinut ihan tietää, miten kaikki on nyt toteutettu ja miten sujuisi suomalaisversiolta sydämeni varastaminen.

Sanotaan nyt heti alkuun: hyvinhän se sujui! Hyvin on tosin turhan laimea ilmaisu, sillä tästä tuli sydän äärimmilleen täyteen onnea ja iloa. Heti kun prologin ekat sävelet soivat, yli hulahti liikutuksen aalto, mutta yllättäen olin katsomossa enemmän typerästi hymyilevä kuin liikutuksesta kyynelehtivä katsoja, vaikka ajattelin etukäteen, että saattaa silmäkulma kastua ihan jo siksi, että näen Bonnien & Clyden uudelleen. Mutta ei, olinkin niin fiiliksissä ja iloinen, että hymyilytti esityksen läpi ja lopussa olin kovin onnellinen. Toki vähän itketti, että yksi teatteriunelma toteutui ja sain nähdä tästä rakkaasta musikaalista suomenkielisen toteutuksen, mutta kyllä sellainen lämmin ilo ja onnellisuus oli ja on päällimmäinen tunne tästä Samppiksen produktiosta. Kuten viimevuoden 9 to 5-musikaalin, myös Bonnien & Clyden on ohjannut ja suomentanut Jukka Nylund. Nylundin suomennos on erinomainen, vain joissain biiseissä jäin muutamia juttuja miettimään, mutta ne menevät hiusten halkomiseksi ja turhan tuttuihin alkuperäissanoituksiin vertaamisiksi, eli ei ole moitteen sijaa Nylundin suomennoksessa. Se soljuu tosi hienosti ja tavoittaa alkuperäistekstin merkitykset ja sävyt onnistuneesti. Suomalaisyleisölle vieraampia juttuja, esimerkiksi nimiä, on näppärästi vaihdettu yleismaailmallisempiin tai tunnistettavampiin termeihin tai sanapareihin, ja tämä on toimiva ratkaisu. Pohdin nimittäin etukäteen, miten aikaan ja paikkaan sidotut jutut kääntyvät suomalaiselle katsojakunnalle niin, että ovat ymmärrettäviä, mutta ettei teksti kuitenkaan menetä amerikkalaisuuttaan. Tässä on onnistuttu hyvin. On aina vähän hankala asettaa korvansa kuulemaan tuttuja biisejä eri kielellä, mutta nyt ei tullut yhtään vieras olo, vaan sanoitukset ovat kääntyneet vaivattomasti ja kertovat yhä saman tarinan, samalla tunteella ja samoissa merkityksissä. Ihanaa!

Nylund käyttää ohjauksessaan hienosti Samppalinnan ulkomiljöön ja pyörivän katsomon tarjoamia mahdollisuuksia, ja tarina asettuu ympäristöönsä saumattomasti. Ohjaus ei epäröi pistää tunnetta peliin, vaan isot tunteet ovat oikeasti isoja, ja lavalla räiskyy, kun vahvatahtoiset hahmot etsivät tapaansa olla ja elää. Myös se, miten Bonnien ja Clyden nuoruus tarinassa näkyy, pääsee näyttämölle ilahduttavan sujuvasti. Eivät he tee harkittuja päätöksiä tai mieti, mitä tekevät, vaan menevät nuoruuden innolla ja uhmakkuudella vaikka läpi harmaan kiven. Ohjauksessa on tarkkuutta ja sellaista kokonaisuuden hahmottamista, että tarinan monitasoisuus ja hahmojen monimutkaisuus pääsee oikeuksiinsa ja rakentuu taitavasti esityksen edetessä. Erityisesti musiikkikohtauksissa ohjauksen hienovaraisuus ja tarkkuus on näkyvillä, sillä jokainen näyttelijä pysyy roolissaan sisällä myös vetäessään biisiä korkealta ja kovaa. Moni tunne ja piirre korostuu kappaleiden kohdalla, ja puhuttu ja laulettu teksti ovat ohjauksellisesti tasapainossa keskenään. Osansa tässä on Chris Whittakerin koreografialla, jossa on 30-luvun Amerikkaan sopivaa liikekieltä, muutama näyttävämpi joukkokoreografia, mutta erityisesti sellaista maanläheistä, arkista mutta kaunista liikettä, joka sopii esityksen tunnelmaan. Liikekieli tukee tarinaa ja hahmojen persoonia, se ei hae vau-efektiä vaan rakentuu ennen kaikkea hahmojen omaksi tavaksi liikkua ja olla lavalla, yhdeksi osa-alueeksi tarinankerrontaa tukemaan ja kokonaistamaan. Whittakerin taitava tapa liikuttaa ihmisiä näyttämöllä luo esitykselle varman liikkeellisen rytmin, joka taipuu kiihkeästä rakkaudesta epätoivoiseen kiireeseen ja rauhallisista hetkistä vauhtiin ja vaaratilanteisiin. Läheisyyskoreografin roolissa on toiminut Sara-Maria Heinonen, jonka työpanoksella lienee ollut iso rooli siinä, miten luontevasti lavalla liikutaan suurten tunteiden vallassa. Mika Haarasen lavastuksessa laudat ja mustan ja harmaan sävyt ovat vallitseva elementti, ja lamavuosien synkkyys on kyllä niin käsinkosketeltavaa että epätoivon melkein tuntee. Lavastus asettuu luontevasti osaksi Samppalinnan miljöötä, ja ympäristöä käytetään sujuvasti osana tapahtumapaikkoja. Lavasteautoja on useampi, ja varsin komeita kärryjä ovatkin. Mahtavaa, että ne myös kulkevat (vähän hymyilytti polkuautot, mutta sehän on melkoisen näppärä keino liikutaa autoja ilman meteliä!). Heidi Wikarin puvustuksessa ollaan aikakaudelle uskollisia, ja pienellä twistillä myös historiallisille faktoille. Ihanaa ajankuvaa, on vaatimattomampaa vaatepartta laman keskellä kärsiville, näyttäviä asuja menestyville rikollisille ja tyylikkäitä univormuja viranomaisille. Aki-Matti Kallion naamiointi on sekin ajankuvaan sopivaa, ja peruukit ovat viimeistä karvaa myöten moitteettomasti kiharretut ja kammatut. Erityisesti Bonnien ja Blanchen kiharat ovat ihanat.

Ville Myllykosken johtama bändi soittaa erinomaisesti, meininki on mainio ja kaikki biisit soivat tuttuakin tutumpina. Frank Wildhornin musaa ei Suomessa kovin paljoa ole kuultu Jekyll & Hyde-musikaalia ja paria Punainen neilikka-tuotantoa lukuunottamatta, vaikka mies on tuottelias säveltäjä ja tunnettukin. Ja taitava myös! Bonnien & Clyden musiikki on letkeää ja monipuolista, ajankuvaansa sopiva ja samalla moderni yhdistelmä rockabillyä, rokkia, bluesia ja gospelia. Minulla on suosikkikappaleeni (kyllä vain, tälläkin kertaa melkein kaikki musikaalin biisit), mutta yhden biisin skippaan lähes aina cast recordingia kuunnellessani. Ei herra koskaan hylkää on hyvä biisi ja soi hienosti sekä Broadwayn että West Endin levyltä, mutta jostain syystä en tykkää siitä yhtä paljon kuin muista kappaleista. Aleksi Aromaan saarnaajan roolissa vetäisemänä sekin kuitenkin toimii, ja toimii muuten hyvin! Suosikkibiisini soivat myös aivan ihanasti, ja luettelenpa ne kaikki seuraavaksi. Tähti joka show'n esittelee Bonnien (Iina-Emilia Sokka) ja Clyden (Viljami Nurmi) lapsina suurten unelmiensa huumassa, ja nuorina aikuisina edelleen menossa kohti unelmiaan. Mut tullaan vielä muistamaan on Bonnien ja Clyden ensitapaamisen nuoruuden uhoa uhkuva "katso vain, minä kyllä toteutan suunnitelmani"-biisi, ja ihanan leikkisä. Sä meet takas vankilaan on musikaalin hauskin biisi, ja tarjoilee Buckin (Jonas Saari) ja Blanchen (Maria Lund) välistä dynamiikkaa. Tuu tanssimaan on ihana, ja Marketta Tikkasen ja Karlo Haapiaisen näyttelijäntyö tämän biisin aikana kaunista. Voi noita unelmiin ja rakkauteen uskovia nuoria, jotka eivät vielä tiedä, mihin tie vie... Saada voit sä parempaa ja Ei voi tunteitaan vaientaa ovat hienot biisit, erityisesti Ei voi tunteitaan vaientaa on yksi isoimmista suosikeistani musikaalista. Toinen suurin suosikkini onkin sitten yksi tykeimmistä musikaalibiiseistä ikinä, Päästän irti helvetin, ja woohoo, kohdillaan on kaikki! Meidät tullaan vielä muistamaan on tuotu näyttämölle tosi hienosti, jes mikä viimeinen näyttämökuva. Myöhäistä nyt kääntyy on on sellaista tykitystä, tunnepuolella nimittäin, että huh. Tikkanen ja Haapiainen vetävät raa'asti ja vahvasti. Unelmaa se mulle ois on myös yksi suurimpia suosikkejani, ja Maria Lund esittää sen hienolla herkkyydellä. Mihin elämässäs tyydyit-biisissä on musikaalin kappaleista suosikkiloppuni, ja Bonnie on kaikista biiseistä söpöin. Päästän irti helvetin (repriisi) on vahva, melkein pidän tästä repriisistä enemmän kuin Clyden itsekseen laulamasta Päästän irti helvetin-versiosta. Miksi pelkäisin? on niin kaunis ja sanoituksiltaan suosikkini, ja Marketta Tikkanen lataa biisiin upeasti tunnetta. Hienosti vetäistään myös kaikki muut kappaleet, oli mahtavaa kuulla niitä livenä pitkästä aikaa.

Marketta Tikkanen on Bonnien roolissa hurmaavan itsevarma ja neuvokas. Tikkasen roolityö kasvaa vaikuttavasti suuria unelmia elättelevän tytön tietynlaisesta sinisilmäisyydestä kohtalonsa hyväksyvään ja elämää täysillä syleilevään nuoreen naiseen, joka ymmärtää miten maailma toimii, ja yrittää pitää kiinni paikastaan siinä. Tikkasen tapa tulkita Bonnieta on jo näin esityskauden alussa syvällä, hän tekee rooliaan luontevasti ja tavoittaa siitä pienimmätkin yksityiskohdat. Miksi pelkäisin? soi Tikkasen esittämänä sellaisella tunteella, että kylmät väreet menee, ja kylmiä väreitä saa aikaan myös se, miten väkevästi Tikkanen heittäytyy Bonnien kokemuksiin. Hurjan kaunis ja voimakas roolisuoritus. Karlo Haapiainen tekee hienon roolityön Clydena, ja kuvaa roolihahmonsa kaaren herkkävireisesti ja tarkasti. Vähän jäin kaipaamaan toiselle puoliskolle vahvemmin sitä raaistumista, joka Clydessa tapahtuu hänen kärsittyään rangaistuslaitoksessa ja surmattuaan pahoinpitelijänsä Ed Crowderin, mutta on pinnan alla väreilevä muutos Haapiaisen roolityössä nähtävillä myös nyt, ja toimii myös hienovaraisemmin esitettynä. Äärimmäisen paljon pidin siitä, miten Haapiaisen Clyde on vallaton ja fiksu, vähän nokkava mutta myös tosi lojaali ja lämmin, ja miten hänen käytöksensä muuttuu riippuen siitä, kenen seurassa Clyde on. Ihan sydäntä särki, kun Clyde Tuu tanssimaan-biisissä katsoo miten Bonnie laulaa, ja näyttää niin kovin rakastuneelta ja onnelliselta. Clyde rakastaa lujaa, elää lujaa ja tekee lujaa juuri sen, mihin uskoo. Haapiaisen roolityössä on vahvasti koko ajan mukana tunne vaarasta, takaraivossa kolkuttava ajatus siitä, ettei tämä elämä, jota Clyde elää, voi päättyä kuin yhdellä tavalla. Ja silti on elettävä niin kauan kuin vain voi. Taitavasti rakennettu rooli, jossa läsnäolo tarinassa ja hahmossa tuntuu täysin aidolta. Haapiainen ja Tikkanen pelaavat yhteen saumattomasti, Clyde ja Bonnie ovat räiskyviä luonteita ja vahvatahtoisia ihmisiä, ja se näkyy näyttelijöiden välisessä dynamiikassa erinomaisesti.

Maria Lund on Blanchen roolissa järjen ääni, mutta ei Blanchekään voi tunteilleen mitään, vaan seuraa miestään ja liittyy osaksi Barrown jengiä. Lund tuo rooliinsa herkkyyttä ja päättäväisyyttä, hän näyttää hienosti Blanchen kokeman ristiriidan ja sen, miten tämä vähän kovasta kuorestaan huolimatta rakastaa Buckia viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Unelmaa se mulle ois menee suoraan sydämeen. Jonas Saari on Buckin, Clyden veljen, roolissa mainio. Hän tekee hahmostaan leppoisan ja hauskan tyypin, joka on perheelleen lojaali ja suojeleva, eikä epäröi tiukan paikan tullen kertoa mielipiteitään, vaikka vastassa olisi aseen piippu. Saaren roolityössä on lämpöä ja uskottavaa isovelienergiaa, kun Buck silmät innosta loistaen kertaa Blanchelle kaikkia pikkuveljensä seikkailuja. Päästän irti helvetin-kertauksessa on ilo kuulla Saaren ja Haapiaisen laulua yhdessä. Miko Helppi tekee hienolla otteella poliisi Ted Hintonin roolin, jossa naapurinpoikamaisuus kohtaa vihaisuuden. Bonnieen ihastunut, herrasmiesmäinen Ted elättelee viimeiseen saakka toivoa, että voi pelastaa Bonnien, mutta totuus iskee häntäkin kasvoihin. Helppi näyttelee hienovaraisesti sen, miten Tedin rakkaus Bonnieen ja viha Clydea kohtaan kietoutuvat yhteen, ja miten ristiriitaisessa tilanteessa hän koko ajan on lainvalvojana toimiessaan. Aleksi Aromaa laulaa komeasti saarnaajan roolissa ja huokuu Herran rauhaa ymmärtäväisesti seurakuntaansa kaitsiessaan. Mikael Haavisto ja Pekka Hiltunen seriffi Schmidin ja Frank Hamerin rooleissa täydentävät poliisivoimat, ja tekevät jämäkät, vakuuttavat roolit. Tiina Peltonen on Bonnien äidin Emman roolissa varmaotteinen, hän tuo tekemiseensä monitasoisesti sydäntäraastavaa äidinrakkautta, huolta ja turhautumista siihen, miten tytär lipuu aina vain kauemmas väärälle polulle, eikä äiti voi tehdä mitään. Iina-Emilia Sokka ja Viljami Nurmi tekevät lapsi-Bonnien ja lapsi-Clyden roolit onnistuneesti, samalla energialla kuin hahmojen aikuiset esittäjät, ja lapsihahmot nähdään näyttämöllä mainiosti monessa merkittävässä kohtauksessa korostamassa tarinan sävyjä. TAMKin musateatteriopiskelijoiden muodostamassa ensemblessä Tinja Taipale, Katariina Särkijärvi, Petja Pulkkinen, Ella Vähäpassi ja Saara Östman tekevät niin nimetyt kuin ensembleroolinsa taidolla ja hyvällä fiiliksellä, ja tuovat joukkokohtauksiin voimaa.

Onhan Bonnie & Clyde nyt parasta, mitä olen Samppalinnassa nähnyt, eikä pelkästään siksi, että se on siellä näkemistäni musikaaleista ehdottomasti suurin suosikkini. Bonnien ja Clyden tarina, lama-ajan Amerikka, kiiltävät autot ja poliisilta pakoilu, takaa-ajot ja jatkuva liikkeellä oleminen sopivat erinomaisesti Samppiksen tarjoamaan miljööseen, ja ne tuodaan näyttämölle viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottuina. Esiintyjät olivat heti ensi-illassa huimassa vedossa ja vireessä, tässä mennään syvälle tunteisiin ja tilanteisiin eikä himmailla yhtään. Ihan parasta! Kyllä kannatti odottaa, nyt sai nauttia täysillä siitä, miten kaikki odotuksiin vastattiin, ja ne vielä ylitettiin. Ai että! Taiteellisesti huipputasoa, ja sitäkin enemmän tunnetasolla juuri niin syvälle iskevää kuin muistin ja uskoin. Onneksi on seuraava Turku-reissu varattuna, odotan jo innolla, että näen, miten esitys on tästä vielä lisää juurtunut ja kasvanut kolmessa viikossa. Ja eipä vähän kutkuttaisi jo tietää, mitä Samppalinnassa ensi vuonna tehdäänkään, kun meno on ollut monta kesää niin kovin mainio.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti